XXX

PYHÄ VIMMA

Suunnilleen näinä aikoina minä selailin erään kauniin kesäisen päivän iltapuolella, ikkunan luona istuen, erittäin vanhaa ja aivan resuista kuvaraamattua, jonka pöyhkeät ja kuivakiskoiset piirrokset toisinaan minua hämmästyttivät, mutta eivät vahingossakaan viehättäneet, sillä niistä puuttui se sulo, jota vailla ei mikään ole koskaan minua miellyttänyt. Yksi ainoa kuva minulle kelpasi. Siinä nähtiin nainen, jolla oli päässä erittäin pieni myssy, hiukset kammattu päälaelta sileiksi ja korvallisilta koholleen; niskasolmu oli pallomainen, varsin tarkoin Ludvig XIII:n ajan muodin mukainen, ja kaulassa oli pitsikaulus. Hän seisoi italialaismallisella pengermällä ja ojensi Jeesukselle Kristukselle jalkalasia, joka oli täynnä vettä. Minä katselin tuota naista, joka minusta näytti kauniilta, mietiskelin tuota salaperäistä kohtausta ja varsinkin ihastelin lasin hienoa muotoa ja sen jalkaa koristavia lasitimantteja. Minä olin täynnä sellaisen lasin kaipausta, kun äitini samassa kutsui minut luokseen ja virkkoi:

— Kuulehan, Pierre, me lähdemme huomenna Mélanien luo… Olet varmaan tyytyväinen?

233

Minä olin tyytyväinen. Oli kulunut kolmatta vuotta siitä, kun Mélanie oli lähtenyt veljentyttärensä luo maaseudulle. Alkuaikoina olin kiihkeästi halunnut saada nähdä jälleen vanhan hoitajattareni. Olin rukoillut äitiä lähtemään kerallani hänen luokseen. Aikaa voittaen tuo haluni laimeni, minä olin tottunut olemaan häntä näkemättä, ja hänen jo kaukainen muistonsa häipyi vähitellen mielestäni. Niin, minä olin tyytyväinen, mutta toden tunnustaakseni iloitsin varsinkin siitä, että pääsisin matkustamaan. Vanha raamattuni avoinna polvillani minä ajattelin Mélanieta, moitin kiittämättömyyttäni ja yritin rakastaa häntä niinkuin muinoin. Minä vedin hänen muistonsa esiin mieleni pohjalta, pyyhin ja hankasin sitä, sain sen kiiltämään ja näyttämään kieltämättä hieman kuluneelta, mutta puhtaalta esineeltä.

Nähdessäni äidin päivällisen aikaan juovan varsin tavallisesta lasista sanoin hänelle:

— Äiti, kun kasvan suureksi, annan sinulle kauniin jalkalasin, niin pitkän kuin liljanvarsi, sellaisen kuin olen nähnyt vanhassa kuvassa, jossa eräs nainen ojentaa juotavaa Kristukselle.

— Minä kiitän sinua siitä ennakolta, Pierre, vastasi äitini, mutta emme saa unohtaa viedä vanhalle Mélanie-rukalle kakkua, sillä hän pitää kovin leivoksista.

Me matkustimme junalla Versaillesiin. Asemalla olivat meitä odottamassa ontuvan hevosen vetämät ajoneuvot, joita ohjasi puujalka-poika. Hän vei meidät Jouyhin halki laaksomaan, jonka niityissä ja puutarhoissa virtasi puroja ja jota ympäröivät tummat metsät.

— Tie on kaunis, virkkoi äiti. Se on varmaan ollut vielä kauniimpi keväällä, kun omena-, kirsikka- ja persikkapuut muodostivat valkoisia, ruusunpunaiselle vivahtavia ryhmiä. Mutta silloin oli nurmella vain arkoja ja kalpeita kukkasia, leinikköjä ja päivänkakkaroita. Katso: kesän kukkaset ovat uskaliaammat ja kohottavat päin päivää hohtoisia värejänsä, sinikaunokit, kukonkannukset, peltounikot.

Minua ihastutti kaikki, mitä näin. Me saavuimme kartanoon ja tapasimme rouva Denizot'n pihalla, lähellä tunkiota, tadikko kädessä.

Hän vei meidät savuttuneeseen tupaan, missä Mélanie istui lieden kulmassa korkealla maalaamattomalla tuolilla kutoen jotakin sinisestä villalangasta. Hänen ympärillään surisi kärpäsparvi. Liedellä porisi pata. Meidän tullessamme Mélanie yritti nousta seisomaan. Äitini esti häntä ystävällisin elein. Me suutelimme toisiamme. Suuni upposi hänen pehmeään poskeensa. Hän liikutti huuliansa, mutta mitään ääntä ei kuulunut.

— Vanha-rukka on ihan unohtanut puhumisen, virkkoi rouva Denizot. Ei kummakaan: hänellä on siihen täällä kovin vähän tilaisuutta.

Mélanie pyyhki esiliinansa nurkalla himmentyneitä silmiään. Sitten hän hymyili meille, ja hänen kielensä siteet laukesivat:

— Hyvä Jumala, onko mahdollista, että olette tullut, rouva Nozière? Te olette ihan ennallanne. Mutta pikku Pietari on kovin kasvanut! Hän ei ole enää entisensä… Rakas lapsi ahdistaa meidät toiseen maailmaan.

Hän kysyi, kuinka voi isäni, kaunis mies ja köyhiä armahtavainen, kuinka täti Chausson, joka nosti maasta jokaisen löytämänsä nuppineulan, mikä olikin kiitettävää, koska ei saa mitään kadottaa, kuinka kelpo rouva Laroque, joka oli tarjonnut minulle hillo-voileipiä, ja hänen papukaijansa Navarino, joka oli kerran purrut sormeni verille. Hän kysyi, pitikö kummisetäni herra Danquin yhä yhtä paljon lohenmulloista ja oliko rouva Caumont naittanut vanhemman tyttärensä. Niin kysellen vastausta odottamatta kelpo Mélanie oli alkanut jälleen kutoa.

— Mitä kudotte, Mélanie? kysyi äitini.

— Villaista alushametta veljentyttärelleni. Veljentytär virkkoi ääneen, olkapäitään kohauttaen:

— Hän pudottelee silmukoita niitä korjaamatta. Kutomus kapenee. Lanka on menetetty.

Herra Denizot saapui, riisui puukenkänsä ja tervehti vieraita.

— Rouva Nozière, sanoi hän, voitte uskoa, ettei vanhukselta puutu mitään.

— Meillä on hänestä melkoiset kulungit, lisäsi rouva Denizot.

Minä katselin, kuinka Mélanie kutoi villaista alushametta, ja olin hieman suruissani hänen puolestaan tietäessäni langan menevän hukkaan. Hänen silmälaseissaan oli vain toinen lasi jäljellä ja sekin kolmeksi kappaleeksi särkynyt, mutta se ei näyttänyt häntä ollenkaan huolestuttavan.

Me juttelimme niinkuin ainakin hyvät ystävät, mutta meillä ei ollut paljoa toisillemme sanottavaa. Mélanie tiesi lukemattomia ydinlauselmia ja opetti minulle, että tulee kunnioittaa isäänsä ja äitiänsä, ettei saa milloinkaan heittää pois leipâpalaa ja että pitää hankkia itselleen tietoja ja taitoja kyetäkseen myöhemmin täyttämään tehtävänsä. Tuo ikävystytti minua. Minä ohjasin keskustelun uusille urille kertomalla hänelle, että Jardin des Plantes oli vailla norsua, joka oli kuollut, ja että lisäksi oli tullut sarvikuono. Mélanie alkoi nauraa ja sanoi: — Nauran tässä muistaessani rouva Sainte-Lucietä, jonka palveluksessa olin nuorella iälläni. Hän lähti eräänä kauniina päivänä markkinoille näkemään sarvikuonoa ja kysyi eräältä turkkilaiseksi puetulta isolta mieheltä, oliko hän sarvikuono. — En, armollinen rouva, vastasi iso mies, mutta minä näytän sitä.

Sitten hän puhui, en tiedä, missä yhteydessä, kasakoista, joita oli Ranskaan tullut vuonna 1815. Ja hän kertoi minulle samaa, mitä oli kertonut jo ennen monet kerrat, kävelyretkillä ollessamme.

— Eräs noista rumista kasakoista aikoi minua suudella. Minä kieltäydyin eikä mikään maailmassa olisi voinut saada minua suostumaan. Sisareni Célestine kehoitti minua varomaan, koska emme olleet lainkaan omia herrojamme; jos torjuisin kasakat, niin he voisivat kostoksi tuiskata tulen kylämme nurkkiin. Ja kyllä ne olivatkin kostonhimoisia. Mutta minä en antanut suudella itseäni.

— Olisitko torjunut kasakan, Mélanie, jos olisit varmaan tietänyt hänen siitä hyvästä polttavan kylän?

— Minä olisin hänet torjunut, vaikka isäni ja äitini, sedät, tädit, serkut, veljet ja sisaret, kylänvouti, kirkkoherra ja kaikki muut asujamet olisivat palaneet taloihinsa karjoineen, viljoineen ja kaikkineen.

— Kasakat olivat sangen rumia, eikö totta, Mélanie?

— Olivatpa niinkin. Nenä oli heillä litteä, silmät likellä toisiaan ja parta kuin pukilla. Mutta kookkaita ja väkeviä he olivat. Ja se, joka tahtoi minua suudella, oli tavallaan kaunis mies ja hyvin kasvanut. Hän oli päällikkö.

— Olivatko ne ilkeitä, kasakat?

— Olivatpa niinkin. Jos jollekin heistä sattui onnettomuus, niin maa joutui tulen ja miekan valtaan. Ihmiset pakenivat metsiin. Kasakat sanoivat alinomaa 'kaput' ja viittasivat kädellään kuin olisivat aikoneet leikata meiltä pään. Jos olivat juoneet viinaa, ei ollut hyvä heitä vastustella; silloin he raivostuivat ja iskivät kaikkia ympärillään olevia, iästä ja sukupuolesta huolimatta. Raittiina ollessaan he usein itkeskelivät ikävöiden kotimaatansa, ja muutamat soittivat pienellä kitaralla niin surunvoittoisia säveliä, että sydän oli särkyä niitä kuunnellessa. Serkkuni Niclausse surmasi erään heistä ja heitti kaivoon. Mutta kukaan ei saanut asiasta mitään vihiä… Meidän kartanoomme niitä oli majoitettu kaksitoista. He ammensivat vettä kaivosta, kantoivat puita ja hoitelivat lapsia.

Minä olin kuullut nuo tarinat monet kerrat, mutta ne herättivät minussa yhä vielä mielenkiintoa.

Ollessamme yksin Mélanien seurassa äitini pisti hänen käteensä pienen kultarahan, ja minä näin vanhus-rukan tarttuvan siihen vapisten ja piilottavan esiliinaansa niin pelokkain ja ahnain ilmein, että mieltäni viilsi. Oliko tuo sama Mélanie, joka oli aikoinaan äitini tietämättä joka päivä vetänyt taskustaan kolikoita ostaakseen minulle makeisia?…

Tuo kelpo olento oli vähitellen muuttunut jälleen tutunomaiseksi ja puheliaaksi ja muisteli hymyillen kepposiani, kertoi, kuinka olin häntä suututtanut kätkemällä luudan tai pistämällä raskaita painoja hänen vasuunsa, kun hän oli torille lähtemässä. Hän oli hilpeä ja ikäänkuin nuortunut. Juolahti siinä mieleeni kysyä häneltä:

— Entä 'kastrollisi', Mélanie, kauniit 'kastrollisi', jotka olivat ylen kiiltävät ja joista kovin pidit?

Niitä muistaessaan Mélanie huokasi, ja suuret kyynelkarpalot vierivät hänen kurttuisille poskilleen.

Meille, äidille ja minulle, katettiin pöytä makuuhuoneeseen, jossa tuntui lipeänhaju. Seinät olivat kalkilla valkaistut, ja lieden kuvastinta vastapäätä nähtiin herra ja rouva Denizot'n daguerrotyyppikuvat ja vanha yltäyleensä trikolorien koristama miekkailunopettajan kunniakirja. Minä pyysin, että vanha palvelijattaremme saisi aterioida kanssamme. Mutta emäntä huomautti, ettei hänen tädillään ollut enää hampaita, että hän söi hitaasti, oli tottunut nauttimaan ateriansa yksinään tuvassa ja että hän joutuisi hämilleen, jos hänet sijoitettaisiin pöytään meidän viereemme.

Omeletti mausteyrtteineen maistui hyvältä, samoin kanan kylkiliha ja kappale juustoa; minä nautin kulauksen punaviiniä, ja äiti kehoitti minua lähtemään pienelle kävelyretkelle kartanon ympäristöön.

Aurinko, joka oli mailleen menossa, särki tulisia nuoliansa puiden liikkumattomaan lehvistöön. Taivaalla lekotti valkoisia pilvenhattaroita. Leivoset visersivät vainioiden yläpuolella. Mieleni valtasi outo riemu. Luonto tunkeutui minuun kaikkien aistien teitä sytyttäen minut ihanaan hehkuun. Minä huusin, hypähtelin vanhojen puiden keskellä, humaltuneena, sen hurmioisen kiihkon vallassa, johon olen myöhemmin tutustunut lukiessani kreikkalaisten runoilijoiden kertomuksia bakkhanttien karkeloista. Samoinkuin he heilutin minäkin thyrsos-sauvaani, jonka olin itselleni taittanut nuoresta pähkinäpensaasta. Niin tallasin nurmea ja kukkia, ilman ja tuoksujen humaltamana ja notkeiden oksien vitsomana, ja riensin eteenpäin kuin vimmattu.

Äitini kutsui minut luokseen ja veti povelleen:

— Pierrot, sanoi hän hieman huolestuneena, olethan ihan hiessä. Otsasi on kuuma, ja sydämesi tykyttää kovin!