XXXII

PERHOSENSIIVET

Joka kerta kun käyn Neuillyn puistossa, johdun muistamaan Clément Sibilleä, lempeintä sielua, minkä olen milloinkaan nähnyt hipovan maista elämäämme. Tutustuessamme hän oli luullakseni täyttänyt kymmenennen ikävuotensa. Se seikka, että olin vuotta vanhempi, loi minuun etevämmyyden, jonka virheitteni nojalla jälleen menetin. Kohtalo näytti hänet minulle vain ohimennen; mutta monien kuluneiden vuosien jälkeenkin olen yhä näkevinäni hänet lehvistössä ristikkoaidan takana, kun kuljen Neuillyn puiston läpi.

Herra ja rouva Sibillellä oli siellä asumus, jossa vietin toisinaan, kauniina vuodenaikana, vanhempieni kanssa muutamia sunnuntaisia ehtoopäiviä. Rouva Sibille, ristimänimeltä Hermance, valkoinen, laiha, ketterä, edusti viheriöine silmineen, terävine poskipäineen, lyhyine leukoineen varsin hyvin naiseksi muuttunutta kissaa, ja hänen luonteessaan havaittiin eräitä alkuperäisen luonnon piirteitä. Isidore Sibille, hänen miehensä, pitkä ja alakuloinen, näytti kuuluvan kahlaajalintujen heimoon. Sellaisena ilmeni pariskunta isälleni, joka Lavaterin esimerkkiä noudattaen mielellään etsi inhimillisistä piirteistä eläimiin viittaavia vivahduksia, teki niiden nojalla luonnetta ja Iuonnonlaatua koskevia johtopäätöksiä, mutta niin epämääräisellä ja uhkarohkealla tavalla, että minun olisi ylen vaikea täsmälleen sanoa, mitä hän noista kahlaajamaisista ja kissamaisista yhtäläisyyksistä johteli. Herra Sibillestä tiedän vain, että hän johti erästä suurta ranskalaista kashmirihuivitehdasta. Olen kuullut äitini kertovan, että keisarinna Eugénie toisinaan käytti hänen tehtaansa tuotteita edistääkseen kansallista teollisuutta ja että siinä oli eräs kaikkein vaikeimpia valtiattaren osaksi lankeavia velvollisuuksia, koska näiden kashmirihuivien värit olivat ylen räikeät. Oli havaittu, ettei Hermance milloinkaan käyttänyt näitä ranskalaisia shaaleja.

Neuillyn puistossa sijaitseva Sibillen talo oli valkoinen, sen kyljessä kohosi pieni torni ja edustalla oli pengermä, jolta tarjoutui näköala kauniille nurmikolle ja sen keskellä kivialtaastaan kohoavaan suihkukaivoon. Siellä ilmaantui näkyviini hiekkakäytävillä, heiveröisenä ja aina valmiina häipymään pois, Clément Sibille. Hänellä oli kauniit läpikuultoiset silmät, häikäisevän valkea iho ja erinomaisen hienot kasvojenpiirteet. Vaaleat, lyhyet hiukset peittivät kähärinä hänen päätänsä, mutta korvat eivät suinkaan tyytyneet painumaan ohimoluille, vaan urkenivat kohtisuorasti ulospäin levittäen pään kummallekin puolelle tavattoman laajat lehtensä, jotka omituinen luonnonoikku oli muovannut perhosen siipien muotoisiksi. Läpikuultavina ne värjäytyivät päivänpaisteessa vaalean- ja heleänpunaisiksi ja hohtelivat kirkkain vivahduksin. Ne eivät näyttäneet suurilta korvilta; luuli näkevänsä pienen siipiparin. Sellainen kuva niistä on jäänyt ainakin minun mieleeni. Clément oli kaunis, mutta omituinen.

Minä sanoin:

— Clémentilla on perhosen siivet.

Äitini vastasi:

— Maalaajat ja kuvanveistäjät esittävät Psykheäkin siivitettynä, ja Psykhe oli Amorin puoliso ja seurusteli jumalien ja jumalattarien kanssa.

Henkilö, joka olisi tuntenut vertauskuvallista mytologiaa paremmin kuin minä, olisi voinut huomauttaa äidilleni, etteivät Psykhen perhossiivet sijainneet pään molemmin puolin, korvien sijalla.

Clément oli ilmaisa olento. Hän ei osannut kävellä, vaan eteni pienin hyppäyksin, sivu edellä, ja näytti tuulten lelulta. Hänen huviensa viattomuus, käytöksensä poikamaisuus ja eleittensä lapsellinen kömpelyys olivat liikuttavana vastakohtana hänen hyvyydelleen, joka tuntui olevan kypsyneempään ikäkauteen kuuluva; sellaista voimaa ja miehekästä järkkymättömyyttä siinä ilmeni. Hänen mielensä oli yhtä läpikuultava ja puhdas kuin hänen hipiänsä, yhtä seesteinen kuin hänen katseensa. Hän puhui vähän ja aina lempeästi. Hän ei valittanut milloinkaan, vaikka hänellä olisi ollut alinomaista valittamisen aihetta. Taudit valitsivat mielellään tyyssijakseen hänen heiveröisen olemuksensa ja seurasivat lakkaamatta toisiaan: tulirokko, limakalvojen tulehdus, tyfoidikuume, tuhkarokko, hinkuyskä. Mahdollista sekin, että siihen aikaan luonteeltaan vielä tuntematon tauti, tuberkuloosi, oli vallannut hänen ahtaan rintansa. Ja jos sairaus jättikin hänet rauhaan, hän ei ollut sittenkään maksanut velkaansa kohtalolle. Hänelle sattui niin merkillisiä ja lukuisia onnettomuuksia, että näytti kuin olisi jokin näkymätön voima parhaansa mukaan häntä vainonnut. Mutta kaikki onnettomuudet kääntyivät hänen edukseen, koska soivat hänelle tilaisuutta osoittaa muuttumatonta leppoisuuttaan. Hän luiskahteli, kompastui, horjahteli kaikilla käsitettävillä ja käsittämättömillä tavoilla, hänen päänsä kopsahti jokaiseen seinään, hänen sormensa jäi jokaiseen ovenrakoon, ja hänen sormensa olivat lakkaamattoman uudentumisen tilassa. Hän haavoitti käsiään vuollessaan lyijykynäänsä, sai ruodin kurkkuunsa jokaisesta kalasta, jonka hänelle soivat järvet, lammet, joet, virrat ja meret ja joita valmisti syötäviksi Malvina, Sibillein keittäjätär. Hänen nenänsä alkoi vuotaa verta, jos oli lähdettävä näkemään Robert-Houdiniä tai ratsastamaan aasilla Boulognen metsässä, ja pidettiinpä häntä silmällä kuinka tarkoin tahansa, hän tahrasi aina uudet liivinsä ja koreat valkoiset housunsa. Eräänä päivänä, kiiriskellessään tapansa mukaan nurmikolla, hän putosi nähteni vesialtaaseen. Hänen pelättiin sairastuvan yskään tai rintatautiin ja pidettiin erinomaista huolta hänen lämmittämisestään. Minä näin hänen makaavan vuoteessa, valtavan suuren untuvapatjan alla, päässä kukillinen myssy ja hupsuna ilosta. Minut nähdessään hän pyysi anteeksi, että oli jättänyt minut yksin, vaille hauskutusta.

Minulla ei ollut veljeä eikä kumppania, johon olisin voinut itseäni verrata. Clémentin nähdessäni havaitsin, että luonto oli minulle lahjoittanut levottoman mielen, sekasortoisen ja kiihkeän, jota paisuttivat turhat toiveet ja mielettömät tuskat. Mikään ei järkyttänyt hänen mielensä tyyneyttä. Hänestä olisin voinut oppia, että onnemme ja onnettomuutemme riippuu vähemmän olosuhteista kuin meistä itsestämme. Mutta minä olin kuuro viisauden opetuksille. Hyvä olisi ollut niinkin, ellen olisi pienen kelpo Clémentin antaman neuvon vastakohtana esiintynyt lapsena, joka oli väkivaltainen leikeissään, mieletön ja pahanilkinen. Minä olin sellainen, niin kuului maailman tuomio. Tuleeko minun puolustuksekseni vedota välttämättömyyteen, ihmisten ja jumalten valtiattareen, joka johti minua samoinkuin kaikkeutta? Tuleeko minun vedota kauneuden-rakkauteen, joka innoitti minua silloin samoinkuin kaiken ikäni, jonka tuskana ja riemuna se on ollut? Mitä hyötyä siitä olisikaan? Onko ihmistä milloinkaan arvosteltu luonnonfilosofian periaatteiden ja estetiikan lakien nojalla? Mutta esittäkäämme tosiasioita.

Eräänä syksyisenä ehtoopäivänä olimme saaneet luvan, Clément ja minä, käyskellä yksin sillä puistikolla, joka johtaa Sibillen talon ohi. Puistikko ei ollut silloin sellainen kuin nykyjään, sitä eivät reunustaneet puutarhoja piirittävät yhdenmuotoiset ristikkoaidat. Se oli maalaisempi, salaperäisempi ja kauniimpi kiertäessään siinä pitkät matkat muurien sulkemaa kuninkaallista puistoa. Suurista puista putoilivat lakastuneet lehdet läpi autereisen ilman kullaten maaperää, jolla astelimme. Clément kulki hypähdellen muutamia askeleita minun edelläni, ja minä näin, että hänen musta verkalakkinsa, jota koristivat leveät granaatinpunaiset nauhukset, murheellisen värinen ja ruma muodoltaan, peitti hänen vaaleiden hiuksiensa somat pienet kiharat ja ahdisti hänen korviensa ihmeellisiä perhosia. Lakki ei minua miellyttänyt. Minä silmäilin sitä lakkaamatta ilman syytä, ja se sai oloni yhä etovammaksi. Vihdoin, asian käytyä sietämättömäksi, pyysin toveriani riisumaan sen. Tuo pyyntö tuntui hänestä epäilemättä aivan aiheettomalta eikä näyttänyt ansaitsevan mitään vastausta. Clément liiteli yhtä hilpeänä kuin ennenkin. Minä kehoitin häntä toistamiseen ja karusti riisumaan lakkinsa.

Vääjäämättömyyteni hämmästytti häntä.

— Minkätähden? kysyi hän lempeästi.

— Sentähden, että se on ruma.

Hän otaksui minun laskevan leikkiä, mutta oli kuitenkin varuillaan, ja kun yritin sitä hänen päästään temmata, hän torjui aikeeni ja painoi lakin päähänsä varovasti ja huolellisesti, koska oli siihen kiintynyt ja piti sitä kauniina. Minä yritin vielä kaksi kertaa saada käsiini tuon vihapidon päähineen. Hän painoi sen yhä syvempään tehden sen siten entistä rumemmaksi. Minä keskeytin harmistuneena hyökkäykseni, en kumminkaan ilman salaista aietta. Clémentin kauniit kasvot, joissa oli väikkynyt tuskallisen hämmästyksen ilme, muuttuivat kohta jälleen tyynen viattomiksi. Kuinka ei mieltäni hellyttänyt hänen luottavaisen katseensa puhtaus? Mutta minussa asui väkivaltaisuuden henki. Minä pidin tarkoin silmällä ystävääni, tempasin sitten äkkiä nopein liikkein hänen lakkinsa ja heitin sen muurin yli Louis-Philippen puistoon.

Clément ei huutanut eikä virkkanut sanaakaan. Hän katsoi minua hämmästynein ja moittivin ilmein, joka viilsi sydäntäni, ja hänen silmissään kiilsivät kyyneleet. Minä seisoin siinä tyrmistyneenä, voimatta uskoa suorittaneeni niin rikollista tekoa ja etsien yhä Clémentin siivekkäästä ja kähärästä päästä onnetonta lakkia. Sitä ei siinä ollut, se ei voinut siihen palata. Muuri oli erittäin korkea, puisto laaja ja autio. Aurinko painui taivaanrannalle. Peläten Clémentin vilustuvan tai pikemmin hänen paljaan päänsä näkemisestä aiheutuvan huolestumisen vallassa ollen laskin hänen päähänsä oman tyrolilaishattuni, joka pimitti hänen silmänsä ja painoi korvat murheellisesti alas. Me saavuimme vaiti ollen Sibillen taloon. Helppo on arvata, miten minut otettiin siellä vastaan.

Vanhempani eivät enää vieneet minua Neuillyssä asuvien tuttaviensa luo. Clémentia en nähnyt enää milloinkaan. Poika-rukka katosi pian senjälkeen tästä maailmasta. Hänen perhossiipensä kasvoivat, ja niiden riittävästi vahvistuttua hän lensi pois Hänen surunsortama äitinsä yritti turhaan häntä seurata. Armeliaan taivaan kissaksi muuttamana hän kulkee naukuen katoilla ja etsii kadonnutta.