XXXIV

LUKIOLAINEN

Uusi lukuvuosi oli alkamassa. Kun olin nauttinut joitakin aikoja opetusta Saint-Josephin koulussa, jossa tavailin latinan alkeiskirjaa varpusten tirskunan säestämänä, pääsin tänä vuonna ulko-oppilaaksi lukioon.

Lukiolaiseksi päästyäni tunsin tämän kunnian herättävän mielessäni jonkinlaista levottomuutta ja pelkäsin sen käyvän rasittavaksi. Minua ei ollenkaan haluttanut loistaa musteen tahrimilla penkeillä, sillä en tuntenut minkäänlaista kunnianhimoa kymmenen vuoden iällä. Minulla ei muuten ollut toivoakaan päästä sitä kokemaan. Alkeiskoulussa olin herättänyt huomiota varsinkin alinomaisen hämmästyneen ilmeeni nojalla, jota — väärin tai oikein — ei pidetä erikoisen älykkyyden merkkinä ja jonka vuoksi minut tuomittiin hieman yksinkertaiseksi, mikä oli epäoikeutettu tuomio. Minä olin yhtä älykäs kuin useimmat toverini, mutta toisella tavalla. Heidän älynsä palveli heitä elämän jokapäiväisissä olosuhteissa. Minun älyni tuli avukseni ainoastaan harvinaisimmissa ja odottamattomimmissa tapauksissa. Se ilmeni äkkiarvaamatta pitkillä kävelyretkillä tai jotakin erikoista lukiessani. Minä olin tyytynyt siihen ajatukseen, etten ollut etevä oppilas, ja pyrin heti lukioon tultuani keksimään jotakin sellaista, mikä uudessa olotilassani voisi tarjota minulle jonkinlaista huvia suuntaamalla ajatuksiani pois itsestäni. Sellainen oli luonnonlaatuni, ja minä en ole milloinkaan muuksi muuttunut. Olen aina osannut kääntää ajatuksiani pois itsestäni; siinä on ollut koko elämän-taiteeni. Pienenä ja suurena, nuorena ja vanhana olen aina elänyt mahdollisimman loitolla itsestäni ja murheellisen todellisuuden ulkopuolella. Tuona ensimmäisenä koulupäivänä minä tunsin sitäkin kiihkeämpää halua päästä karttamaan ympäröiviä olosuhteita, koska ne näyttivät minusta erikoisen viehätyksettömiltä. Lukio oli ruma, likainen, pahanhajuinen, toverini olivat raakamaisia ja opettajat juroja. Opettajamme silmäili meitä ilottomasti ja kalseasti; hän ei ollut kyllin hieno eikä kyllin kehno teeskennelläkseen kiintymyksen tyhjiä ulkonaisia ilmauksia. Hän ei pitänyt meille minkäänlaista puhetta, katselihan vain meitä hetkisen, käski meitä mainitsemaan nimemme ja kirjoitti ne, sitä mukaa kuin ne lausuimme, pulpetilla lepäävään suureen kirjaan. Hän oli mielestäni vanha ja konemainen. Hän ei varmaankaan ollut niin vanha kuin minusta näytti. Kerättyään nimemme hän hetkisen märehti niitä mitään virkkamatta, perehtyäkseen niihin. Ja luulenpa hänen muistaneen heti ne kaikki. Kokemus oli hänelle opettanut, että opettaja vallitsee oppilaitaan ainoastaan mikäli vallitsee heidän nimiään ja kasvojaan.

— Minä mainitsen teille ne kirjat, jotka teidän tulee hankkia mahdollisimman pian, virkkoi hän sitten.

Hän luetteli hitaalla ja yksitoikkoisella äänellä epämiellyttäviä sanakirjojen ja alkeiskirjojen nimiä (eikö niitä olisi voinut nimetä miellyttävämmin aivan nuorille lapsille?), Phaedruksen tarinat, aritmetiikan oppikirjan, maantieteen oppikirjan, Selectae e profanis ja mitä kaikkea lieneekään maininnut. Hänen luettelonsa päätti tämä minulle uusi maininta: Esther ja Athalie.

Minä näin heti edessäni, ihanassa hämäryydessä, kaksi viehättävää naishenkilöä, jotka olivat puetut kuin jumalankuvat, pitivät kättään toistensa vyötäisillä ja lausuivat toisilleen sanoja, joita en kuullut, mutta jotka arvasin liikuttaviksi ja kauniiksi. Kateederi ja opettaja, musta taulu ja harmaat seinät olivat hävinneet. He kulkivat hitaasti kapeata polkua vainioiden keskitse, joissa hohtelivat sinikaunokit ja peltounikot, ja heidän nimensä helisivät korvissani: Esther ja Athalie.

Minä tiesin jo, että Esther oli vanhempi. Hän oli hyvä. Athalie oli pienempi, ja hänen palmikkonsa, mikäli voin erottaa, olivat vaaleat. He asuivat maaseudulla. Minä aavistin kylän, mökkejä, joiden savupiipuista nousi savu, paimenen, karkeloivia kyläläisiä; mutta kaikki tuon maalauksen piirteet jäivät epämääräisiksi, ja minä himoitsin päästä tutustumaan Estherin ja Athalien seikkailuihin. Opettaja herätti minut haaveistani mainitsemalla nimeni.

— Nukutteko? Kuussako olette? Kas niin, olkaa tarkkaavainen ja kirjoittakaa!

Opettaja saneli meille, mitä oli huomiseksi tehtävä ja opittava: latinan kirjoitusharjoitus ja eräs La Fontainen satu.

Kotiin palattuani annoin isälle luettelon kirjoista, jotka oli hankittava mahdollisimman pian. Isä silmäili tyynesti luetteloa ja sanoi, että minun oli kysyttävä kirjoja lukion taloudenhoitajalta.

— Sillä tavoin, sanoi hän, saat jokaisen kirjan sinä painoksena, jonka opettajasi on omaksunut ja joka on useimmilla tovereillasi; sama teksti ja samat muistutukset. Niin menettelet viisaimmin.

Hän ojensi luettelon minulle takaisin.

— Mutta entä Esther ja Athalie? kysyin minä.

— Taloudenhoitaja antaa sinulle Estherin ja Athalien kirjojen keralla, poikaseni.

Minä tunsin itseni pettyneeksi. Olisin tahtonut heti saada Esther ja Athalien. Toivoin siitä itselleni suurta iloa. Kiersin pöytää, jonka luona isä istui kirjoittaen.

— Esther ja Athalie, isä?…

— Älä nahjustele; mene töihisi ja jätä minut rauhaan!

Minä suoritin latinan kirjoitusharjoituksen istuen kantapääni varassa, tyylittömästi ja huonosti.

Päivällisen aikana äitini kyseli yhtä ja toista opettajistani, tovereistani ja opittavistani.

Minä vastasin, että opettajani oli vanha ja likasiivoinen, niisti nenäänsä kuin torvea törähdyttäen ja käyttäytyi aina ankarasti, toisinaan väärämielisestikin. Tovereitani minä ylistin toisia ylenpalttisesti, toisia taas moitin aivan määrättömästi. Minussa ei ollut vivahdusten tajua, ja minä en ollut vielä tyytynyt tunnustamaan ihmisten ja olioiden universaalista keskinkertaisuutta.

Minä kysyin yhtäkkiä äidiltäni:

— Esther ja Athalie, se on soma, eikö totta?

— Epäilemättä, lapsukaiseni, mutta ne ovat kaksi eri näytelmää.

Minä kuuntelin sanoja niin typerin ilmein, että erinomainen äitini katsoi tarpeelliseksi selittää asiaa erittäin helppotajuisesti.

— Kaksi näytelmäkappaletta, lapseni, kaksi murhenäytelmää. Esther on toinen näytelmä, Athalie toinen.

Silloin minä vastasin vakavasti, tyynesti ja päättävästi:

— Ei.

Hämmästynyt äitini kysyi minulta, kuinka voin väittää vastaan niin järjettömästi ja epäkohteliaasti.

Minä toistin kieltosanani, sanoin, ettei ollut kysymyksessä kaksi näytelmää. Väitin, että Esther ja Athalie oli yksi ainoa kertomus, ja sanoin tietäväni, että Esther oli paimentyttö.

— Siinä tapauksessa on puheena Esther ja Athalie, jota minä en tunne, sanoi äiti. Voithan näyttää minulle kirjan, josta olet sen kertomuksen lukenut.

Minä olin muutaman silmänräpäyksen ajan vaiti ja synkkänä, ja lausuin sitten jälleen, sielu katkeruuden ja alakuloisuuden hämmentämänä:

— Saat uskoa, ettei Esther ja Athalie ole kaksi näytelmää.

Äitini yritti saada minua vakuutetuksi, mutta isä kehoitti häntä kiihkeästi jättämään minut julkeuteni ja typeryyteni valtaan.

— Hän on idiootti, lisäsi isä.

Äiti huokasi. Minä näin ja näen vieläkin, kuinka hänen povensa kohoili mustien silkkiliivien alla, joiden yläreunassa oli pieni solmunmuotoinen kultainen solki vipajavine tupsuineen.

Seuraavana päivänä, kahdeksan aikaan, Justine vei minut lukioon. Minulla oli hieman syytä olla huolissani. Latinan harjoitukseni ei minua tyydyttänyt, vaan tuntui sellaiselta, ettei kukaan voinut olla siihen tyytyväinen. Jo sen ulkoasu ilmaisi epätäydellistä ja virheellistä työtä. Käsiala, joka oli aluksi verrattain huolellista ja pientä, huonontui ja muuttui nopeasti ja oli viimeisillä riveillä ihan muodotonta. Mutta minä työnsin tuon huolen sieluni pimentoihin; hukutin sen. Kymmenen vuoden iällä olin jo viisas ainakin eräässä kohden: käsitin, ettei pidä mitenkään valittaa sitä, mikä on auttamatonta, ettei korjaamattomassa onnettomuudessa pidä etsiskellä korjausta, kuten sanoo Malherbe, ja että jonkin virheen katuminen merkitsee pahan tekemistä vieläkin pahemmaksi. Ihmisen tulee antaa paljon anteeksi itselleen tottuakseen antamaan paljon anteeksi toisille. Minä annoin itselleni anteeksi kirjoitusharjoitukseni. Kulkiessani maustekauppiaan myymälän ohi näin säilykehedelmiä, jotka kiiltelivät rasioissaan niinkuin jalokivet valkoisella sametilla sisustetussa lippaassaan. Kirsikat olivat rubiineja, enkelijuuret smaragdeja, luumut isoja topaaseja, ja koska näkö on se aisti, joka tuo minulle voimakkaimpia ja syvimpiä vaikutelmia, jouduin kiusaukseen ja valitin, etteivät varani sallineet minun ostaa erästä noista rasioista. Mutta minulla ei ollut riittävästi rahoja. Kaikkein pienimmät maksoivat frangin ja viisikolmatta sentiimiä. Menneiden asioiden pahoittelu ei ole milloinkaan minua vallinnut; tulevaisten kaipaus sitävastoin on ohjannut koko elämääni. Voin sanoa olemassaoloni olleen yhtä ainoata pitkää kaipausta. Minä rakastan kaipausta, rakastan kaipauksen iloja ja murheita. Voimakas kaipaus on melkein omistamista. Mitä sanonkaan! Onhan se omistamista, joka ei tiedä kyltymisestä eikä kyllästymisestä. Mutta tiedänkö aivan varmaan tunnustaneeni tällaista kaipauksen filosofiaa, ja oliko se ajatuksissani täysin valmiina? En rohkenisi sitä todistaakseni ojentaa kättäni liekkeihin. En myöskään vanno, ettei kaipauksen poltto ole paljoa myöhemmin ollut kyllin tuima aiheuttaakseen minulle tuskaa. Onnellinen asia, ellen olisi milloinkaan kaivannut muuta kuin säilykehedelmiä rasioineen!

Justinen ja minun kesken vallitsi erittäin tuttavallinen suhde. Minä olin hellä, hän oli vilkas; minä rakastin häntä tuntematta saavani vastarakkautta, mikä seikka, se tunnustettakoon, ei ollut ollenkaan luonteeni mukainen.

Tuona aamuna me marssimme kohti koulua pidellen kumpikin puoleltamme koululaukkuni hihnoista ja nykien niin, että olimme vaarassa kaatua; mutta niin ei kumminkaan käynyt, me olimme vankat. Minä kerroin tavallisesti Justinelle kaikki, mitä opettajani olivat päivän mittaan sanoneet minulle kiusallista tai loukkaavaakin. Minä kyselin häneltä vaikeita asioita samoinkuin minulta itseltäni oli kyselty. Hän ei vastannut mitään tai vastasi huonosti, ja minä sanoin hänelle niinkuin oli itselleni sanottu: Sinä olet aasi. Saat huonon arvosanan. Etkö häpee laiskuuttasi? Mainittuna aamuna kysyin häneltä, tunsiko hän Esther ja Athalien.

— Herraseni, vastasi hän, Esther ja Athalie ovat kaksi nimeä.

— Tuosta vastauksesta ansaitset rangaistuksen, Justine.

— Kaksi nimeä, pieni herrani. Natalie on oman sisareni nimi.

— Varsin mahdollista, mutta sinä et ole lukenut kirjasta Estherin ja
Athalien tarinaa. Ei, sinä et ole lukenut. Niinpä kerron sen sinulle.

Minä kerroin.

— Esther oli maalaisnainen Jouyssa. Eräänä päivänä, kävellessään maaseudulla, hän kohtasi pienen tytön, joka oli uupuneena pyörtynyt tien viereen. Hän toivutti tytön, antoi hänelle leipää ja maitoa ja kysyi hänen nimeänsä.

Minä jatkoin kertomustani aina lukion portille saakka varmasti uskoen, että kertomukseni oli tosi ja että löytäisin samanlaisen tarinan kirjastani. Kuinka olin johtunut sellaiseen vakaumukseen? En tiennyt.

Mutta uskoin varmaan olevani oikeassa.

Päivä ei ollut missään suhteessa muistettava. Kirjoitusharjoitukseeni ei kiinnitetty huomiota, ja se hävisi pimeään niinkuin lukemattomat inhimilliset teot, jotka painuvat unhon yöhön. Seuraavana päivänä tunsin mieltäni kohottavan sankarillisen innostuksen, jonka esineenä oli Binet. Binet oli pieni, laiha, hänen silmänsä olivat syvällä kuopissaan, suu oli iso ja ääni vihlova. Hänellä oli saappaat, pienet mustat kiiltonahkasaappaat, valkoisin pistein koristetut. Hän häikäisi minut. Kaikkeus katosi silmistäni, näkyvissäni oli enää vain Binet. Nyt en voi keksiä minkäänlaista aihetta tuohon innostukseeni, lukuunottamatta saappaita, jotka palauttivat mieleen paljon mennyttä kunniaa ja loistoa. Ja jos tuota väheksytte, ette kykene milloinkaan ymmärtämään sanaakaan yleisestä historiasta. Eivätkö kreikkalaiset ole ennen kaikkea kreikkalaisia kauniine säärivaruksineen? Seuraava päivä oli keskiviikko ja lupapäivä. Taloudenhoitaja antoi meille kirjat vasta torstaina. Hän vaati meitä kirjoittamaan kuitin, ja tuo seikka herätti meissä melkoista kansalaistuntoa. Me hengittelimme mielihyvin kirjojemme tuoksua; niistä lähti liiman ja paperin haju. Ne olivat aivan tuoreita. Me kirjoitimme nimemme nimilehdelle. Muutamat tulivat tahrineeksi musteella jonkin kieliopin tai sanakirjan laidan ja huokailivat vahinkoansa. Ja kuitenkin oli laita niin, että näiden kirjapahastemme kohtalona oli tahrautua pahemmin kuin Rue Saint-Pèresin maustekauppiaan ikkuna talven lokaisena aikana. Mutta ensimmäinen tahra se aina aiheuttaa epätoivoa; toiset tulevat itsestään. Jos näitä harkintoja vähänkin jatkaa, johtuu kauas kieliopeista ja sanakirjoista. Minä puolestani etsin heti kirjakääröstäni Esther ja Athalieta. Minusta säälimättömältä tuntuvan kohtalon iskun nojalla juuri tuo teos puuttui; taloudenhoitaja, jolta sitä tiedustelin, sanoi minulle, että tulisin sen saamaan aikanaan ja ettei minulla ollut syytä huolestumiseen.

Vasta kaksi viikkoa myöhemmin, pyhäinmiestenpäivänä, minä sain Estherin ja Athalien. Se oli pieni pahvikantinen ja siniselkäinen kirja, jonka harmaaseen kansipaperiin oli painettu: Racine: Esther ja Athalie, Raamatun-aiheisia murhenäytelmiä, koulupainos. Tuo nimi ei tuntunut minusta hyvääennustavalta. Minä avasin kirjan: se oli pahempi kuin olin voinut pelätä. Esther ja Athalie olivat runomittaisia teoksia. Kuten tiedämme, on kaikki runomittainen vaikeatajuista ja ikävää. Esther ja Athalie olivat kaksi eri näytelmää ja molemmat pelkkää runnoa. Pelkkiä juhlallisia säkeitä. Äitini oli ollut armottomasti oikeassa. Esther siis ei ollutkaan maalaisnainen, Athalie ei ollut pieni kerjäläistyttö, Esther ei ollut kohdannut Athalieta tien vieressä. Minä olin siis nähnyt unta! Ihana uni! Kuinka alakuloinen ja ikävystyttävä olikaan todellisuus sellaisen unennäön jälkeen! Minä suljin kirjan ja päätin olla sitä milloinkaan enää avaamatta. Mutta päätökseni ei kestänyt.

Sinä viehättävä ja suuri Racine, runoilijoista parhain ja rakkain, sellainen oli ensimmäinen kohtauksemme! Nyt olet minun rakkauteni ja riemuni, täysi tyydytykseni ja kallein hekumani. Vähitellen elämäni varrella, kerätessäni kokemusta ihmisistä ja asioista, olen oppinut sinua tuntemaan ja rakastamaan. Corneille on sinuun verrattuna vain taitava deklamoitsija, ja enpä tiedä, onko itse Molièrekään yhtä tosi kuin sinä, ylevä mestari, jossa asuu koko totuus ja koko kauneus! Nuoruudessani, romanttisten barbaarien opetusten ja esimerkin harhaan johtamana, en heti käsittänyt, että olit kaikkein syvin ja kaikkein puhtain kaikista traagikoista; katseeni ei ollut kyllin voimakas kestääkseen kirkkauttasi. En ole aina puhunut sinusta kyllin ihastelevasti, en ole milloinkaan sanonut, että olet luonut kaikkein tosimmat luonteet, mitä runoilija on milloinkaan ilmituonut; en ole koskaan sanonut, että olit itse elämä ja itse luonto. Yksin sinä olet tuonut näyttämölle todellisia naisia. Mitä ovatkaan Sophokleen ja Shakespearen naiset verrattuina niihin, jotka sinä olet herättänyt elämään? Nukkia! Vain sinun naisissasi ovat aistit ja se herkkä lämpö, jota nimitämme sieluksi. Ainoastaan sinun naisesi rakastavat ja kaipaavat; toiset puhuvat. En tahdo kuolla, ennenkuin olen laskenut muutamia kirjoittamiani rivejä sinun muistomerkkisi juurelle, Jean Racine, rakkauteni ja hartaan kunnioitukseni merkiksi. Ja ellei minulla ole aikaa täyttää tätä pyhää velvollisuutta, olkoot nämä viimeistelemättömät, mutta vilpittömät rivit minun testamenttinani.

En ole vielä kertonut, että ensimmäisen luokan opettaja antoi minun jäljentää viisikymmentä kertaa lauseen 'Minä en ole 'oppinut läksyäni' rangaistukseksi siitä, että olin kieltäytynyt painamasta muistiini Estherin rukousta 'O mon souverain roi' (ranskankielen kauneimpia säkeitä). Ensimmäisen luokan opettaja oli surkea maallikko. Sillä tavalla ei runoilijan kunniaa kosteta. Nyt minä osaan Racinen ulkoa, ja hän on minulle aina uusi. Toisin on laita sinun, sinä vanha Richou (se oli opettajani nimi): minä inhoan muistoasi. Sinä häpäisit Racinen säkeet ottamalla ne tahmeaan mustaan käteesi. Sinussa ei ollut sopusoinnun vaistoa. Sinä ansaitsit Marsyaan kohtalon. Ja minä annan itselleni tunnustuksen siitä, että kieltäydyin oppimasta Estheriä sinun ollessasi opettajanani. Mutta te, Maria Favart, Sarah, Bartet, Weber, olkaa siunatut siitä, että jumalaiset huulenne vuodattivat Estherin, Phèdren ja lphigénien säkeitä kuin hunajaa ja ambrosiaa.