I.
Nikolaus, joka oli vanhaa ja kuuluisaa vervignolelaista sukua, osoitti jo lapsuudestaan alkaen erittäin selviä pyhyyden oireita ja neljäntoista vuotiaana teki hän lupauksen pyhittää elämänsä kokonaan Herralle. Antauduttuaan papilliselle uralle ylennettiin hänet kansan ja tuomiokapitulin yhteisestä toivomuksesta pyhän Cromaderiuksen, Vervignolen apostolin ja Trinqueballen ensimäisen piispan, istuimelle. Hän hoiti hurskaasti paimenvirkaansa, vallitsi pappejaan viisaudella, opetti kansaa eikä arkaillut jaella maan ylhäisimmillekin oikeuden ja kohtuuden neuvoja. Hän osoittautui myös suvaitsevaiseksi, alttiiksi almuja antamaan ja suurimman osan rikkauksistaan hän varasi köyhiä varten.
Hänen kukkulalle rakennettu linnansa näkyi yli koko kaupungin kohottaen ylpeästi ilmoille hammasharjaisia muurejaan ja kattovarusteitaan. Se oli samalla turvapaikka, jonka helmaan kaikki ne, joita maallinen oikeus vainosi, saattoivat paeta. Kun ala-salissa, joka muuten oli suurin koko Vervignolessa, katettiin ruokapöytä, oli se niin pitkä, että pöydän päässä istuvain silmistä toinen pää häipyi kuin etäiseen sumuun, ja kun tulisoihdut sen yllä sytytettiin, muistutti se aivan sen pyrstötähden häntää, joka Vervignoleen oli ilmestynyt ilmoittamaan kuningas Comuksen kuolemaa. Pyhä piispa Nikolaus istui kunniapaikalla pöydän päässä. Siltä sijaltaan hän hoiteli ja kestitsi kaupungin ja valtakunnan johtomiehiä ja pappeja ja maallikoita lukemattomat joukot. Ja yksi istuin hänen oikealla puolellaan oli aina varattu jotain köyhää varten, joka leivän apua kerjäten sattumalta osuisi hänen ovelleen. Ja etenkin lapset saivat osakseen tuon hyvän piispa Nikolauksen lämpimimmän huolenpidon. Hän nautti heidän viattomuudestaan, hänellä oli heitä kohtaan isän sydän ja äidin helma. Hänellä oli kaikki todellisen apostolin hyveet ja elämäntavat. Joka vuosi hän, halvan munkin kaavussa, valkea sauva kädessä, kävi tarkastamassa lampaitaan, haluten kaikki nähdä omin silmin; ja jotta ei ainoakaan onnettomuus, ei ainoakaan epäjärjestys jäisi hänellä huomaamatta, vaelteli hän vain yhden ainoan klerkin saattamana hiippakuntansa syrjäisimmissäkin ja villeimmissä seuduissa kahlaten talvisin tulvivien jokien yli, toisin vuoroin taas kiipeillen jäisiä vuorenkaljamia tai painuen syvälle asumattomien korpien pimentoihin.
Niinpä kerrankin ratsastettuaan koko päivän aamunkoitosta alkaen diakoni Modernuksen kanssa muulin selässä synkkien metsien halki, ilvesten ja sutten ahdistamana, Marmousen vuoriston ikivanhan kuusikorven rinteitä saapui Herran mies illansuussa okaiseen viidakkoon, jossa hänen ratsunsa enää vaivoin ja hitaasti pääsi eteenpäin mutkailevaa tietä. Diakoni Modernus pääsi töin tuskin perässä muuleineen, joka kantoi yhteistä kuormastoa.
Nälän, ja väsymyksen uuvuttamana Herran mies sanoi Modernukselle:
— Pysähtykäämme, poikani, ja jos sinulla vielä on jälellä vähän leipää ja viiniä, niin syökäämme ehtoo-eineemme tässä, sillä tunnen, etten enää jaksa kauemmaksi, ja sinäkin, vaikka oletkin nuorempi, mahdat olla yhtä väsynyt kuin minä.
— Teidän korkea-arvoisuutenne, vastasi Modernus, minulla ei ole enää pisaraakaan viiniä eikä murentakaan leipää, sillä olen tien varrella teidän käskystänne jaellut kaikki pois ihmisille, jotka varmaan olivat vähemmän ravinnon tarpeessa kuin me.
— Epäilemättä, vastasi piispa, jos pussisi pohjaan olisi vielä jäänyt joitakin tähteitä, olisimme me ne ilolla ottaneet vastaan, sillä soveliasta ja kohtuullista on, että ne, jotka kirkkoa hallitsevat, elävät niistä muruista, jotka köyhiltä liikenevät. Mutta koska sinulla ei enää ole mitään, niin on Jumala niin sallinut, ja varmasti hän tällä toimenpiteellään tarkoittaa meidän etuamme ja parastamme. Mahdollista on, että hän salaa meiltä ainiaaksi tämän hyväntyönsä tarkoitusperän; mahdollista on myös, että hän piankin on sen meille selvittävä. Sitä odotellessamme ei meillä ole muuta neuvoa kuin painaa eteenpäin, siksi kunnes löydämme jostakin mansikoita ja sinivatukoita ravinnoksemme ja ruohoa muuleillemme, sitten näin itseämme vahvistettuamme voimme paneutua levolle lehtivuoteelle.
— Kuten haluatte, herra piispa, vastasi Modernus hoputtaen eteenpäin uupunutta ratsuaan.
He vaelsivat koko yön ja osan aamupäivää.
Kun he pitkän aikaa olivat kivunneet jyrkkää vuorenrinnettä, saapuivat he odottamatta metsän laitaan ja näkivät jalkojensa alla taivaan kaartaman tasangon, jota halkoi neljän tien hämäriin häipyvät, kelmeät viivat. He valitsivat vasemman puoleisen, joka oli vanhaa roomalaista perua, kauppiaiden ja pyhiinvaeltajien muinainen reitti, mutta nyt autiona, sillä sota oli raivonnut pitkän aikaa näillä seuduin Vervignolea. Taivaalle kasaantui paksuja pilviä, joiden tieltä linnut pakenivat; tukehduttava ilma painosti väritöntä ja mykkää maata; taivaanrannan valojuovat värisivät. Äkkiä raju tuulenpuuska taivutti puiden latvat, oksat rasahtivat ja ruoskittu lehvistö huoahti raskaasti. Ukkonen jyrähti ja alkoi putoilla suuria sadepisaroita.
Pyrkiessään siinä myrskyn kourissa ukonnuolien risteilemää ja vesivirtana ryöppyävää tietä eteenpäin huomasivat he äkkiä salamain valossa erään talon, johon oli ripustettu tammenoksa vieraspidon merkiksi. He pysähdyttivät ratsunsa.
Majatalo näytti autiolta; kuitenkin riensi isäntä heitä vastaan, nöyrin ja samalla töykein elein, suuri puukko vyöllään, sekä kysyi, mitä he tahtoivat.
— Katon päämme päälle ja palasen leipää sekä palan painimeksi tilkan viiniä, vastasi piispa, sillä me olemme uuvuksissa ja kylmän kontistamat.
Sillä välin kun isäntä meni kellariin viiniä laskemaan ja Modernus kuljetti muuleja talliin, pyhä Nikolaus istuen lieden hiipuvan hiilloksen ääressä antoi katseensa kiertää savuttunutta tupaa. Pöly ja lika peitti kaikki rahit ja arkut; hämähäkit kehräsivät seittejään homehtuneiden kattoparrujen väliin, joista riippui pieniä sipulinippuja. Eräässä pimeässä nurkassa pullisteli suuri suolatiinu rautavanteista kupuaan.
Tuohon aikaan sekaantuivat pahat henget vielä ihmisten jokapäiväiseen elämään paljon enemmän kuin nykyään. Ne kävivät vieraisilla taloissa, kyyrysillään suolavakoissa, voipytyissä tai jossakin muussa piilopaikassa ne vakoilivat ihmisiä vaanien sopivaa tilaisuutta johdattaakseen heitä kiusaukseen ja pahuuteen. Myöskin enkelit ilmestyivät siihen aikaan useammin ihmisille.
Niinpä siis eräskin pähkinän kokoinen piru, joka piileksi kekäleiden lomissa, otti puheenvuoron ja sanoi pyhälle piispalle:
— Silmäilkäähän vähän tuota suolatiinua, isäni; se maksaa kyllä sen vaivan. Se on paras suolatiinu koko Vervignolessa. Se on kaikkien tiinujen esikuva ja ihanne. Kun tämän talon isäntä, herra Garum, sai sen taitavan tynnyrimestarin käsistä, höysti hän sen hyvillä tuoksuilla, katajanmarjoilla, ajoruoholla ja rosmariinilla. Herra Garumilla ei ole toista sen veroista, se on hänen paras apulaisensa silloin, kuin hän juoksuttaa veren pois lihasta, poistaa siitä luut ja suurella huolella, tarkkuudella ja hellyydellä leikkelee sen kappaleiksi sekä upottaa ne suolaliemen höysteisiin, jotka estävät sen pahenemasta ja antavat sille hienon maun. Suolaveden maustamiseen, tehostamiseen, kuorimiseen, valuttamiseen ei voisi mistään saada erinomaisempaa hinkaloa. Maistakaahan vain siihen säilytettyä suolalihaa, isäni, ja te nuolette sormianne; maistakaa tuota suolapaistia, Nikolaus, niin onpa teillä sitten jotakin kehuttavaa.
Mutta näistä sanoista ja etenkin äänestä, jolla ne lausuttiin (se sirisi niinkuin saha) pyhä piispa tunsi olevansa tekemisissä herjan hengen kanssa. Hän teki ristinmerkin ja heti tuo pieni paholainen halkesi hirvittävällä paukkeella, aivan kuin kastanja, joka halkaisemattomana heitetään tuleen, jättäen jälkeensä inhoittavan katkun.
Ja samassa ilmestyi Nikolauksen eteen taivaallinen, kirkkautta säteilevä enkeli, joka lausui:
— Nikolaus, sinä Herralle mieluinen mies, tiedä siis, että tuossa tiinussa on jo seitsemän vuotta maannut kolme pientä lasta. Majatalon isäntä Garum paloitteli nuo armaat lapsukaiset ja pani heidät suolaan ja höysteliemeen. Nouse, Nikolaus, ja rukoile, että he jälleen heräisivät eloon. Sillä jos sinä pidät esirukouksen heidän puolestaan, oi korkea piispa, niin Herra, joka rakastaa sinua, on antava heidät takaisin elämälle.
Tämän puheen aikana Modernus astui sisälle tupaan, mutta hän ei nähnyt enkeliä eikä kuullut mitä hän sanoi, sentähden että hän ei ollut tarpeeksi pyhä seurustellakseen taivaallisten henkien kanssa.
Enkeli sanoi vielä:
— Nikolaus, Jumalan poika, laske kätesi suolatiinun päälle ja nuo kolme pientä lasta heräävät kuolleista.
Silloin autuas Nikolaus kauhun, säälin, pyhän innon ja toivon täyttämänä ylisti Jumalaa, ja kun majatalon isäntä astui sisään viiniruukku kummassakin kädessään, huusi pyhimys hänelle jylisevällä äänellä:
— Garum, avaa suolatiinu!
Tämän kuultuaan Garum pudotti kauhuissaan käsistään molemmat viiniruukut.
Ja pyhä piispa Nikolaus levitti kätensä ja sanoi:
— Lapset, nouskaa!
Silloin suolatiinu kohotti kantensa ja kolme poikaa astui sieltä esiin.
— Lapset, sanoi heille piispa, ylistäkää Jumalaa, joka minun kätteni kautta on pelastanut teidät suolatiinusta.
Ja kääntyen majatalon isännän puoleen, joka värisi koko ruumiiltaan, hän sanoi:
— Julma mies, tässä ovat ne kolme lasta, jotka sinä niin kurjalla tavalla surmasit. Suokoon taivas, että oppisit kammoamaan rikostasi ja katuisit, jotta Jumala antaisi sinulle anteeksi!
Kauhun valtaamana isäntä silloin pakeni syöksyen ulos salamoivaan rajuilmaan.