III.
Muutamia vuosia oli kulunut siitä, kun hra de Montragoux oli luopunut kuudennesta vaimostaan ja paikkakuntalaisilla oli enää vain hämärä muisto niistä koti-onnettomuuksista, jotka olivat kohdanneet tuon hyvän herran taloa. Ei tiedetty, mihin hänen vaimonsa olivat joutuneet ja iltaisin juteltiin niistä kylällä tarinoita, jotka saattoivat nostaa hiukset pystyyn päässä; toiset uskoivat niihin, toiset eivät. Tähän aikaan muuan vanhahko leski, rouva Sidonie de Lespoisse, asettui lapsineen asumaan La Motte-Gironin kartanoon, joka, linnuntietä laskien, oli kahden penikulman päässä Les Guillettesin linnasta. Mistä hän tuli ja mikä oli ollut hänen miehensä, siitä ei kukaan tiennyt mitään. Jotkut luulivat kuulleensa, että mies oli ollut jossakin virassa Savoiessa tai Espanjassa; toiset sanoivat, että hän oli kuollut Intiassa; monet kuvittelivat, että hänen leskensä omisti suunnattomia maa-alueita, muutamat sitä kuitenkin kovin epäilivät. Joka tapauksessa hän vietti komeaa elämää ja piti La Motte-Gironissa kutsuja koko paikkakunnan aatelistolle. Hänellä oli kaksi tytärtä. Vanhempi Anne, joka jo oli lähellä Kyöpelinvuorta, oli aika ovela peijooni. Nuorempi Jeanne, joka juuri oli päässyt naimis-ikään, kätki viattoman ulkokuorensa alle paljon varhaiskypsää elämän kokemusta. Rouva de Lespoissella oli myös kaksi poikaa, joista toinen oli kahdenkymmenen, toinen kahdenkymmenen kahden ikäinen, molemmat kauniita ja soreavartaloisia; toinen heistä oli rakuuna, toinen muskettisoturi. Voisinpa vielä väittää, nähtyäni hänen arvomerkkinsä, että jälkimmäinen oli musta muskettisotilas. Sitä ei voinut huomata, kun hän kulki jalan, sillä mustat muskettisotilaat erosivat harmaista ei vaatetuksensa värin, vaan hevostensa loimen kautta. Molemmat, niin toiset kuin toisetkin, käyttivät kultaisilla nauhoilla reunustettua sinistä virkanuttua. Rakuunat taaskin tunnettiin eräänlaisesta karvamyssystä, jonka tupsu riippui keikailevasti korvallisella. Rakuunoilla oli yleensä lurjuksen maine, kuten laulussakin sanotaan:
Jo rakuunat saapuvat tuolta, nyt, äiti, kiiruusti pois!
Mutta Hänen Majesteettinsa molemmista rakuunarykmenteistä olisi turhaan saanut etsiä niin suurta irstailijaa, niin halpamaista hännystelijää ja riiviötä kuin mitä oli Cosme de Lespoisse. Hänen veljensä oli häneen verraten aivan kunnon poika. Pierre de Lespoisse, joka oli peluri ja juoppo, miellytti naisia ja voitti korttipelissä; ne olivat yleensä ainoat elinkeinot, mitkä hän tunsi.
Rouva de Lespoisse, heidän äitinsä, vietti La Motte-Gironissa komeaa elämää ainoastaan viedäkseen ihmisiä valon taakse. Todellisuudessa hänellä ei ollut mitään ja hän oli velassa irtohampaitaan myöten. Hänen koristeensa, irtaimistonsa, vaununsa, hevosensa, palvelijansa, kaikki oli lainattu parisilaisilta koronkiskureilta, jotka uhkasivat ottaa ne takaisin, ellei hän pian naittaisi tyttäriään jollekin rikkaalle herralle, ja tuo kunnon Sidonie odotti minä hetkenä hyvänsä näkevänsä talonsa tyhjänä ja itsensä puilla paljailla. Koskapa hänellä oli kiire löytää itselleen vävy, oli hän heti iskenyt silmänsä hra de Montragoux'hun, jonka hän arvioi yksinkertaiseksi, helposti petettäväksi, hyvin lempeäksi ja kaikessa ulkonaisessa juroudessaan ja karuudessaan hyvin alttiiksi rakkaudelle. Hänen tyttärensä olivat mukana hänen juonessaan ja joka kerta kohdatessaan ritarin, pommittivat he Siniparta-raukkaa sydämeen asti tunkevilla katseillaan. Hän antautui varsin pian molempien neiti de Lespoissein vastustamattomille suloille. Unohtaen valansa hän ei enää muuta toivonut kuin päästä naimisiin jommankumman kanssa, sillä hänen mielestään olivat molemmat yhtä kauniita. Jonkun verran viivyteltyään, joka johtui vähemmän epäröimisestä kuin ujoudesta, hän lähti komealla saattueella La Motte-Gironiin ja esitti avioliittotarjouksensa rouva de Lespoisselle, jättäen hänen päätettäväkseen, kumman tyttärensä hän tahtoisi hänelle antaa. Rouva Sidonie vastasi hänelle kohteliaasti, että hän piti ritaria suuressa arvossa ja salli hänen kosia sitä neiti de Lespoissea, joka häntä enemmän miellytti.
— Koettakaa valloittaa hänet, herra, sanoi hän, ja minä olen ensimäinen iloitsemaan menestyksestänne.
Tehdäkseen lähempää tuttavuutta Siniparta kutsui Anne ja Jeanne de Lespoissen sekä heidän äitinsä, veljensä ynnä lukuisan joukon muita naisia ja aatelisherroja pariksi viikoksi Les Guillettesin linnaan. Tällä ajalla pantiin toimeen yhtämittaisia huvi-, metsästys- ja kalastusretkiä, tanssiaisia, kemuja ja juhla-aterioita ja kaikenlaisia huvituksia.
Muuan nuori herra, jonka neidit de Lespoisse olivat tuoneet mukanaan, ritari de la Merlus, järjesti metsästysretket. Siniparralla oli kauneimmat ajokoirat ja kauneimmat metsästysaseet koko paikkakunnalla. Naiset kilpailivat hirvenajo-menoissa miesten kanssa. Aina ei hätyytetty otusta, mutta metsästäjät ja metsästäjättäret harhaantuivat metsään parittain, kohtasivat toisensa ja häipyivät jälleen näkymättömiin. Ritari de la Merlus hävisi mieluimmin yhdessä Jeanne de Lespoissen kanssa ja kaikki palasivat vasta pimeän tullen linnaan, vielä täynnä seikkailujensa huumaa ja tyytyväisinä päiväänsä. Tehtyään muutaman päivän huomioita tuo kunnon ritari de Montragoux asetti ehdottomasti etusijalle Jeannen, sisarista nuorimman, joka oli tuoreempi, mikä ei suinkaan merkitse sitä, että hän myös olisi ollut kokemattomampi. Hän ilmaisi peittelemättä mieltymyksensä, jossa ei ollutkaan mitään salattavaa, koska sillä oli kunnialliset tarkoitusperät, ja sitäpaitsi oli Siniparta suora ja mutkaton mies. Hän mielisteli tätä nuorta neitiä parhaansa mukaan, tosin hän ei puhunut paljon, koska ei ollut sellaiseen tottunut, mutta hän katseli häntä silmät peloittavasti pyörien päässä ja vetäen hartiainsa takaa sellaisia huokauksia, että ne olisivat voineet kaataa tammen. Väliin hän pärähti nauramaan ja silloin kaikki astiat helisivät ja ikkunaruudut tärisivät. Hän oli ainoa koko seurasta, joka ei huomannut, miten ahkerasti ritari de la Merlus seurusteli rouva de Lespoissen nuoremman tyttären kanssa, tai jos hän sen huomasikin, ei hän nähnyt siinä mitään pahaa.
Hänen naistuntemuksensa ei ollut kyllin suuri kylvääkseen epäilystä hänen mieleensä eikä hän voinut rahtuistakaan epäillä sitä, jota hän rakasti. Minun isoäidilläni oli tapana sanoa, että elämän kokemuksesta ei ole mitään hyötyä ja että ihminen pysyy sinä, mitä hän on. Luulenpa, että hän oli oikeassa, ainakaan ei tämä tositarina, jonka kerron tässä, ole omiaan tekemään tyhjäksi hänen sanojaan.
Nämä Siniparran juhlat olivat harvinaisen komeat. Pimeän tullen valaisivat tuhannet soihdut linnan edessä olevaa nurmimattoa, ja pöydät, joita fauneiksi ja metsänneidoiksi puetut tarjoilijat ja tarjoilijattaret palvelivat, notkuivat maan ja metsien herkullisimmista antimista. Soittoniekat helkyttelivät lakkaamatta kauniita säveleitä. Juhla-aterian lopulla tulivat koulun opettaja ja opettajatar kylän poikien ja tyttöjen kanssa pitoväen luo kunniakäynnille ja lukivat tervehdyssanat ritari de Montragoux'lle ja hänen vierailleen. Eräs tähdistälukija piippalakki päässä ennusteli naisille ja ilmoitti heille heidän tulevat rakkausseikkailunsa käsien viivoista. Siniparta juotti kaikkia vasallejaan ja jakoi omin käsin leipää ja lihaa köyhille perheille.
Kello kymmenen aikaan illalla vetäytyi seurue yön kastetta peläten lukemattomilla kynttilöillä valaistuihin huoneisiin, joissa oli pöytiä kaikenlaisia pelejä varten: siinä jos jonkinlaiset nikkari-, biljardi-, reversi-, troumadame-, tourniquet-, portique-, bête, boca-, brelan-, trictrac-, bassette-, calbas- [useimmat yllämainituista peleistä ovat ranskalaisia uhkapelejä. Suom. huom.], shakki- ja noppapelit. Siniparralla oli jatkuvasti huono onni näissä peleissä, joissa hän menetti joka yö suuria summia. Ainoa, mikä häntä lohdutti tässä yhtämittaisessa vastoinkäymisessä, oli nähdä rouvasväki de Lespoissen voittavan paljon rahaa. Jeanne, joka koko ajan pelasi yhdestä tuumin ritari de la Merlusn kanssa, kahmaisi itselleen kokonaisia kultavuoria. Rouva de Lespoissen molemmat pojat tekivät myös hyviä kauppoja reversi- ja bassette-pelissä; mitä suurempi uhkapeli, sitä varmemmin he voittivat. Pelaamista jatkettiin hyvin myöhään yöhön.
Näiden suurenmoisten pitojen aikana ei nukuttu laisinkaan ja, kuten vanhimman Siniparta-tatinan tekijä kertoo, "pitkin yötä tehtiin kaikenlaisia kujeita toinen toisilleen". Nämä hetket olivat monelle vuorokauden suloisimmat, sillä leikin varjolla saattoivat ne, jotka tunsivat hellempiä tunteita toisiaan kohtaan, pimeän suojissa lymytä jonkun makuukammion soppeen. Ritari de la Merlus esiintyi milloin pirun, milloin kummituksen tai suden hahmossa säikyttääkseen nukkujoita, mutta lopuksi hän aina kuitenkin livahti neiti Jeanne de Lespoissen huoneeseen. Hyvää ritari de Montrapoux'takaan ei unohdettu näissä leikeissä. Rouva de Lespoissen molemmat pojat panivat hänen vuoteeseensa syyhypulveria ja polttivat hänen huoneessaan aineita, jotka levittivät inhoittavaa katkua. Tai sitten he asettivat hänen ovenkamanansa päälle täysinäisen vesisangon siten, että tuo kunnon ritari ei voinut avata ovea kumoamatta vesisaavia ylitseen. Lyhyesti sanoen, he tekivät kaikenlaisia hauskoja kepposia, jotka huvittivat seuraa ja jotka Siniparta sieti tavanmukaisella hyvänahkaisuudellaan.
Hän uudisti avioliittotarjouksensa, johon rouva de Lespoisse suostui, vaikkakin hänen sydämensä, kuten hän sanoi, oli särkyä pelkästä ajatuksestakin, että hänen tyttärensä joutuisivat naimisiin. Häät vietettiin La Motte-Gironissa ennen kuulumattomalla upeudella. Neiti Jeanne oli erinomaisen kaunis, hänen pukunsa oli parasta Parisin pitsiä ja tukkansa tuhansilla kiemuroilla. Hänen sisarellaan Annella oli viheriäinen, kullalla kirjailtu samettipuku. Heidän rouva äitinsä puku oli mustilla samettireunuksilla ja helmillä ja timanteilla koristettua kultanypläystä. Hra de Montragoux oli kiinnittänyt mustaan samettipukuunsa kaikki suuret timanttinsa; hän oli erittäin hyväntahtoisen näköinen ja hänen kasvoillaan oli viattomuuden ja ujouden ilme, joka muodosti miellyttävän vastakohdan hänen siniselle leualleen ja hartiakkaalle olemukselleen. Epäilemättä olivat morsiamen veljet myös sirosti vaatetettuja, mutta ritari de la Merlus ruusunvärisessä, helmillä kirjaillussa samettinutussaan voitti sentään loisteliaisuudessa kaikki muut.
Heti juhlamenojen jälkeen ottivat juutalaiset, jotka olivat morsiamen perheelle ja hänen salarakastelijalleen vuokranneet kaikki nämä kauniit korut ja upeat jalokivet, ne pois ja kyyditsivät ne postivaunuissa takaisin Parisiin.