IV.
Kuukauden ajan hra de Montragoux oli ihmisistä onnellisin. Hän jumaloi vaimoaan ja piti häntä puhtauden enkelinä. Tämä oli kaikkea muuta; mutta taitavammatkin kuin Siniparta-raukka olisivat siinä suhteessa pettyneet aivan yhtä paljon kuin hänkin, siksi kavala ja juonikas oli tuo nainen ja totteli kaikessa kiltisti rouva äitiään, joka oli koko Ranskanmaan ovelin kelmi. Hän asettui asumaan Les Guillettesiin vanhemman tyttärensä Annen, molempien poikainsa Pierren ja Cosmen ja ritari de la Merlus'n kanssa, joka viimeksimainittu nyttemmin joka hetki seurasi rouva de Montragoux'ta kuin varjo. Se kyllä hieman harmitti tuota hyvää aviomiestä, joka olisi tahtonut pitää vaimonsa koko ajan vain itseään varten, mutta hän ei kuitenkaan loukkaantunut siitä ystävyydestä, jota hänen vaimonsa tunsi tuota nuorta aatelismiestä kohtaan, koskapa hän oli sanonut tämän olevan rintaveljensä.
Carles Perrault mainitsee, että kuukauden kuluttua tuosta hääpäivästä Siniparran täytyi lähteä kuusi viikkoa kestävälle matkalle jonkin tärkeän asian vuoksi; mutta hän ei näytä tunteneen tämän matkan syitä ja on epäilty, että se oli tavanmukainen tekosyy, johon mustasukkainen aviomies turvautui yllättääkseen vaimonsa. Asian todellinen laita on aivan toinen: hra de Montragoux lähti Percheen ottaakseen haltuunsa serkkunsa Outarden perinnön, senjälkeen kun kanuunan kuula oli mainehikkaasti kaatanut hänet Dunesin taistelussa juuri hänen pelatessaan noppaa rummun kalvolla.
Lähtiessään pyysi hän vaimoaan parhaansa mukaan huvittelemaan hänen poissaollessaan.
— Kutsukaa tänne hyviä ystävättäriä, rakas rouva, sanoi hän tälle, ja tehkää huviretkiä heidän kanssaan; pitäkää hauskaa ja syökää hyvin.
Hän antoi hänelle talon avaimet merkiten tällä toimenpiteellä, että vaimo hänen poissaollessaan olisi koko Les Guillettesin hovin ainoa ja ylin valtijatar.
— Tässä, sanoi hän, ovat molempien suurien huonekaluvarastojen avaimet; tässä sellaisten kulta- ja hopea-astioiden avaimet, joita ei käytetä arkipäivisin, näillä pääsee rahakirstuihin, joissa on minun kultani ja hopeani, näillä jalokivilippaisiin ja tämä on pääavain, joka avaa kaikki huoneustot. Tämä pikkuavain kuuluu siihen huoneeseen, joka on alakerran suuren käytävän päässä; liikkukaa kaikkialla vapaasti.
Charles Perrault väittää, että hra de Montragoux lisäsi:
— Mutta tuohon pieneen kammioon kiellän teitä menemästä ja olen tässä asiassa niin jyrkkä, että jos kiellostani huolimatta menette sinne, ei vihallani tule olemaan mitään rajoja.
Esittäessään Siniparran sanoina ylläolevan on hänen historioitsijansa tehnyt väärin, kun hän näin ilman muuta on hyväksynyt tämän kertomuksen, jonka rouvasväki de Lespoisse oli pannut liikkeelle rikoksen tapahduttua. Hra de Montragoux asetti sanansa aivan toisin.
Kun hän antoi puolisolleen avaimen tuohon pieneen kammioon, joka ei ollut mikään muu kuin sama onnettomien prinsessojen kammio, josta meillä on ollut tilaisuus jo puhua useampia kertoja, niin hän lausui rakkaalle Jeannelleen sen toivomuksen, että tämä pysyisi poissa eräästä paikasta hänen talossaan, jota hän katsoi kotoiselle onnelleen turmiota tuottavaksi. Sieltähän juuri hänen ensimäinen vaimonsa, ja paras kaikista, oli paennut karhunsa kanssa; siellä oli de Blanche Gibeaumex harjoittanut häntä kohtaan kosolta uskottomuutta; ja loppujen lopuksi oli tuo porfyyripermanto värjääntynyt punaiseksi rikollisen lemmityn verestä. Oliko siis ihme, että tämä kammio herätti hra de Montragoux'n mielessä kaameita muistoja ja turmiollisia aavistuksia?
Se, mitä hän lausui Jeannelle, tulkitsi niitä tunnelmia ja toivomuksia, joita hänen sielussaan liikkui. Täsmälleen näin kuuluivat hänen sanansa:
— En ole mitään piiloittanut teidän katseiltanne, rakas rouva, ja minusta tuntuu kuin loukkaisin teitä, jos en antaisi haltuunne kaikkia tämän teille kuuluvan talon avaimia. Te voitte siis mennä tuohon pieneen kammioonkin samoin kuin kaikkiin muihin huoneisiin tässä kartanossa; mutta jos yleensä panette arvoa siihen, mitä minä ajattelen, niin jätätte sen minun mielikseni tekemättä sekä niiden tuskallisten muistojen vuoksi, joita minulla on tuosta huoneesta, että niiden pahojen aavistusten vuoksi, joita ne vastoin tahtoanikin minussa herättävät. Joutuisin vallan epätoivoon, jos teille sattuisi joku onnettomuus tai jos kadottaisin teidän suosionne. Suonette, rakas rouva, anteeksi tämän kaikeksi onneksi aiheettoman pelkoni, joka johtuu vain huolehtivasta hellyydestäni ja valppaasta rakkaudestani.
Nämä sanat sanottuaan tuo kunnon ritari syleili puolisoaan ja lähti postivaunussa Percheen.
"Naapurittaret ja hyvät ystävättäret, kertoo Charles Perrault, eivät malttaneet odottaa kutsua nuoren rouvan luo, niin kärsimättömiä olivat he näkemään kaikkia talon rikkauksia. Heti he riensivät nuuskimaan kaikki huoneet, kammiot ja komerot; jotka olivat toinen toistaan kauniimpia ja komeampia; eivätkä he lakanneet ylistelemästä ja kadehtimasta ystävättärensä onnea."
Kaikki historioitsijat, jotka tätä aihetta ovat käsitelleet, lisäävät, että rouva de Montragouxt'a ei lainkaan huvittanut nähdä näitä rikkauksia, niin kärsimätön oli hän avaamaan pikku kammiota. Mikään ei ole enemmän totta, ja kuten Perrault on sanonut "niin kiihkeä oli hänen uteliaisuutensa, että hän, ottamatta yhtään huomioon, että oli sopimatonta jättää seuransa, riensi päätä pahkaa sinne erään pienen salakäytävän kautta ja sellaisella vauhdilla, että oli vähällä taittaa niskansa pari kolme kertaa". Asiaa ei saata epäillä. Mutta erästä seikkaa ei kukaan ole ilmoittanut, nimittäin sitä, että hänellä oli sellainen hätä päästä tuohon kammioon vain siksi, että ritari de la Merlus odotti häntä siellä.
Aina siitä asti, kun hän oli muuttanut Les Guillettesin linnaan, kohtasi hän tuon nuoren aatelismiehen joka päivä ja useimmiten kaksi kertaa päivässä pikku kammiossa vähääkään kyllästymättä näihin kohtauksiin, jotka olivat nuorelle aviovaimolle niin sopimattomia. Ei saata olla epätietoinen Jeannen ja ritarin välisen suhteen laadusta: se oli kaikkea muuta kuin kunniallinen, kaikkea muuta kuin viaton. Jospa se olisikin jäänyt siihen! Jos rouva de Montragoux olisi vain loukannut miehensä kunniaa, niin olisi hän tietenkin saanut osakseen jälkimaailman paheksumisen, mutta ankarinkin moralisti olisi keksinyt siihen lieventäviä asianhaaroja, hän saattaisi puolustaa nuorta vaimoa vetoamalla ajan tapoihin, kaupungin ja hovin esikuviin, huonon kasvatuksen vääjäämättömään vaikutukseen, kevytmielisen äidin neuvoihin, sillä rouva Sidonie de Lespoisse suosi tyttärensä lemmenseikkailuja. Järkevät ihmiset olisivat antaneet hänelle anteeksi hairahduksen, joka on laadultaan liian helläluontoinen ansaitakseen ankaruutta; hänen virheensä olisivat tuntuneet liian tavallisilta ollakseen suuria vikoja, ja kaikki olisivat tuumineet, että hän oli vain tehnyt niinkuin muutkin. Mutta Jeanne de Lespoisse ei tyytynyt riistämään vain miehensä kunniaa, hän tahtoi riistää häneltä hengenkin.
Juuri tuossa pikku kammiossa, jota myös nimitettiin onnettomain prinsessojen kammioksi, päätti Jeanne de Lespoisse eli rouva de Montragoux yhdessä ritari de la Merlusn kanssa uskollisen ja hellän miehensä kuoleman. Myöhemmin hän selitti, että astuessaan tähän suojaan hän näki siellä riippumassa kuuden murhatun naisen ruumiit, joiden hyytynyt veri peitti permantolaatat, ja että tuntiessaan nämä onnettomat Siniparran kuudeksi ensimäiseksi vaimoksi hän oli aavistanut myös sen kohtalon, mikä häntä itseään odotti. Jos tässä on perää, olisihan luullut seinämaalauksia silvotuiksi ruumiiksi ja ollut samanlaisten harhanäkemysten vallassa kuin lady Macbeth. Mutta on paljon luultavampaa, että Jeanne keksi tämän hirvittävän näyn voidakseen kertoa siitä myöhemmin puolustaakseen puolisonsa murhaajia panettelemalla heidän uhriaan. Hra de Montragoux'n murha oli siis sovittu asia. Eräät kirjeet, joita olen silmäillyt, pakoittavat minut uskomaan, että rouva Sidonie de Lespoisse oli mukana salaliitossa. Mitä hänen vanhimpaan tyttäreensä tulee, niin voi sanoa, että hän oli koko koplan sielu. Anne de Lespoisse oli ilkimielisin koko perheestä. Hän pysyi vieraana aistien heikkouksille, siveänä keskellä kotiväkensä irstailua, ei sen vuoksi, että hän olisi pitänyt näitä huvitteluja arvottomina itselleen, vaan senvuoksi, että hän ei nauttinut muusta kuin julmuudesta. Hän pestasi molemmat veljensä Pierren ja Cosmen mukaan tähän yritykseen lupaamalla heille oman rykmentin.