V.
Vielä on meidän tehtävä selkoa, autenttisten ja varmojen todistuksien mukaan, julmimmasta, kavalimmasta ja katalimmasta perherikoksesta, minkä muisto milloinkaan on meille säilyttänyt. Tämä murha, jonka yksityisvaiheita nyt käymme kuvailemaan on verrattavissa ainoastaan siihen, joka tapahtui marraskuun 9:n päivän vastaisena yönä v. 1449, jolloin Guillaume de Flavyn nuori ja hentoinen vaimo Blanche d'Overbreuc murhasi miehensä yhdessä äpärä d'Orbandas'n ja parturi Jean Bocguillonin kanssa. He tukahduttivat Guillaumen pieluksella, löivät hänet haloilla kuoliaaksi ja laskivat veren hänen kaulastaan niin kuin vasikalta. Blanche d'Overbreuc näytti toteen, että hänen miehensä oli päättänyt upottaa hänet, jota vastoin Jeanne de Lespoisse antoi halpamaisten konnien käsiin puolison, joka häntä rakasti. Esitämme tapahtuman kulun niin asiallisesti kuin suinkin.
Siniparta palasi vähän aikaisemmin kuin häntä odotettiin. Tämä on aiheuttanut sen väärän luulon, että hän synkän mustasukkaisuuden ja epäilysten kalvamana tahtoi yllättää vaimonsa. Ollen sopuisa ja luottavainen, oli yllätys, jos hän jotakin sellaista yleensä hankitsi, tietenkin tarkoitettu iloiseksi yllätykseksi. Hänen hellyytensä, hyvyytensä, hänen rattoisan ja rauhallisen ilmeensä olisi luullut liikuttavan julmimpiakin sydämiä. Ritari de la Merlus ja koko tuo de Lespoissen kirottu suku näki siinä vain sitä suuremman mahdollisuuden ottaa hänet hengiltä ja ryöstää hänen rikkautensa, jotka uuden perimyksen kautta vielä olivat lisääntyneet. Hänen nuori vaimonsa otti hänet vastaan hymyilevänä ja avosylin, antoi johdattaa itsensä makuuhuoneeseen sekä oli kaikin puolin tuon kunnon miehen mieliksi. Seuraavana päivänä hän antoi miehelleen takaisin hänelle uskotun avainkimpun. Mutta siitä puuttui onnettomain prinsessain kammion eli toisin sanoen pikku kammion avain. Siniparta kysyi mitä ystävällisesti. Ja jonkun aikaa kaikenlaisilla verukkeilla tätä asiaa viivyteltyään Jeanne antoikin sen hänelle.
Tässä kohden nousee eräs kysymys, jota ei ole mahdollista ratkaista poikkeamatta historian piirtämistä puitteista filosofian epämääräisille liikunta-aloille. Charles Perrault sanoo nimenomaan, että pikku kammion avain oli taika-avain, joka tarkoittaa, että se oli lumottu, noiduttu, varustettu yliluonnollisilla ominaisuuksilla ainakin sen käsityksen mukaan, mikä meillä on luonnonlaeista. Mutta meillä ei ole vastatodistuksiakaan. Tässä on syytä johdattaa mieleen kuuluisan opettajani hra du Clos des Lunesin, Akatemian jäsenen ohjesääntö: "Kun yliluonnollinen näyttäytyy, ei historioitsijan pidä hylkiä sitä." Tahdon siis tässä huomauttaa, mikä oli kaikkien Siniparran vanhojen elämänkertakirjoittajain yhteinen mielipide tästä avaimesta; kaikki vakuuttavat, että se oli taika-avain. Tämä on erittäin tärkeää. Sitäpaitsi ei tämä avain suinkaan ole ainoa ihmiskäden tuotteista, jolla on nähty olevan ihmeteltäviä ominaisuuksia. Vanhoissa tarinoissa on viljalti taikamiekkoja. Arthurin miekka oli lumottu. Jeanne d'Arcin miekka samoin, Jean Chartier'n vääjäämättömän todistuksen mukaan; ja todistukseksi esittää tämä kuuluisa kronikoitsija sen, että kun säilä katkesi, ei sen molempia osia saatu millään yhdistymään, huolimatta siitä, että taitavimmat asesepät panivat parastaan. Victor Hugo puhuu eräässä runoelmassaan noista "noidutuista portaista, jotka menevät sekaisin lakkaamatta". Vieläpä monet tekijät otaksuvat, että on olemassa lumo-ihmisiäkin, jotka voivat muuttaa itsensä susiksi. Emme tässä yritäkään taistella niin elävää ja pysyvää uskoa vastaan emmekä ota päättääksemme, oliko pikku kammion avain noiduttu vai ei, vaan jätämme älykkään lukijan itsensä arvattavaksi, mikä mielipide meillä on siitä, sillä pidättyväisyys ei suinkaan merkitse samaa kuin epävarmuus, joka seikka on sille ansioksi luettava. Mutta kun luemme, että tämä avain oli veressä, silloin täytyy meidän jo lähteä arvostelemaan tekoja ja tilanteita tosiasiain pohjalta ja omalta kannaltamme. Kirjoitetun sanan arvovalta ei voi pakottaa meitä uskomaan tätä. Se ei ollut luinkaan veressä. Verta oli kylläkin vuotanut pikku kammiossa, mutta siitä oli jo kauan. Oli se sitten pesty pois tai kuivunut paikalleen, niin avaimessa sitä ei ollut voinut olla ja se, mitä rikollinen aviovaimo teräksessä luuli veritahraksi, oli vain aamuruskon ruusuisen purppuran kajastusta. Hra de Montragoux huomasi kuitenkin nähdessään avaimen, että hänen vaimonsa oli käynyt pikku kammiossa. Hän ei mitenkään voinut olla panematta merkille, että avain nyt näytti siloisemmalta ja kirkkaammalta kuin hänen antaessaan ja hän käsitti, että tämä kiilto ei voinut tulla muusta kuin käytännöstä.
Se vaikutti häneen tuskallisesti ja hän sanoi nuorelle vaimolleen surullisesti hymyillen:
— Armaani, olette käynyt pikku kammiossa. Toivokaamme, ettei siitä johdu mitään ikävyyksiä teille eikä minulle! Tuolla huoneella on pahansuopainen vaikutus, jolta olisin tahtonut teidät varjella. Jos se yltäisi teihinkin, olisin aivan lohduton. Suokaa minulle anteeksi, mutta on taikauskoinen, silloin kun rakastaa.
Vaikkakaan Siniparta ei näillä sanoillaan voinut mitenkään säikyttää vaimoaan, sillä hänen puheensa ja käytöksensä eivät ilmaisseet muuta kuin murhetta ja rakkautta, niin rupesi nuori rouva de Montragoux ne kuultuaan huutamaan täyttä kurkkua:
— Apua! Minut tapetaan!
Se oli sovittu merkki. Sen kuullessaan piti ritari de la Merlusn ja rouva de Lespoissen molempain poikien syöksyä Sinipartaan käsiksi ja lävistää hänet miekoillaan.
Mutta ritari, jonka Jeanne oli piiloittanut erääseen huoneessa olevaan kaappiin, tulikin yksin. Nähdessään hänen karkaavan esiin miekka kädessä hra de Montragoux asettui puolustusasentoon.
Jeanne riensi kauhuissaan pakoon ja kohtasi käytävässä sisarensa Annen, joka ei, kuten on kerrottu, ollut ylhäällä tornissa, sillä linnan tornit oli kaadettu kardinaali Richelieun käskystä. Anne de Lespoisse koetti siinä puhua rohkeutta molemmille veljilleen, jotka kalpeina ja horjuvina eivät uskaltaneet ryhtyä niin suureen kaappaukseen.
Hätäisenä ja rukoillen Jeanne virkkoi:
— Pian, pian, veljeni, auttakaa minun rakastajaani!
Silloin Pierre ja Cosme ryntäsivät Siniparran päälle; tämä oli jo riisunut aseista ritari de la Merlus'n, joka makasi hänen polvensa alla; he pistivät kavalasti takaapäin miekkansa hänen ruumiinsa läpi ja lyödä sivaltelivat häntä vielä hyvän aikaa senkin jälkeen, kun hän jo oli kuollut.
Siniparralla ei ollut perillisiä. Hänen leskensä jäi hänen omaisuutensa haltijaksi. Tämä lahjoitti siitä osan sisarelleen Annelle, toisella osalla osti hän kapteenin virat molemmille veljilleen ja loput hän käytti itse, naidakseen ritari de la Merlus'n, josta tuli hyvin kunniallinen mies, heti kun hänestä tuli rikas.