IV.
Tähän aikaan juuri täytti Miranda seitsemännentoista ikävuotensa. Hän oli kaunis- ja sorjarakenteinen. Jonkinlainen puhtauden ja vilpittömän viattomuuden ilme verhosi hänet kuin huntu. Hänen pitkät silmäripsensä, jotka ikäänkuin aidan tavoin varjostivat hänen sinisilmiään, ja hänen lapsellisen pieni suunsa olivat kuin takeina siitä, ettei paha löytäisi mitään sisäänpääsyä tähän neitseelliseen sieluun. Hänen korvansa olivat niin pienoiset, hienot, niin soman huolekkaasti muovaillut ja herkkäviivaiset, että rohkeimmatkaan eivät uskaltaneet kuiskia niihin muuta kuin viattomia puheita. Ei ketään neitoa koko Vervignolessa kohdeltu niin suurella kunnioituksella eikä kukaan ollut enemmän sen arvoinen, sillä hän oli ihailtavan vilpitön, uskovainen ja aseeton.
Hurskas Nikolaus-piispa, hänen enonsa, rakasti häntä päivä päivältä yhä enemmän ja oli kiintynyt häneen enemmän kuin mitä yleensä on lupa kiintyä luotuihin olentoihin. Epäilemättä hän rakasti häntä Jumalassa, mutta kuitenkin erittäin henkilökohtaisesti; Miranda oli hänen sielunsa ilo; hän rakasti omaa rakkauttaan; se oli hänen ainoa heikkoutensa. Itse pyhimyksetkään eivät aina voi katkoa kaikkia lihan kahleita. Nikolaus rakasti sisarentytärtään puhtaasti, kuitenkin tuntien siitä erikoista mielihyvää. Seuraavana päivänä senjälkeen kun hän oli saanut tiedon Robinin vararikosta lähti hän surun ja levottomuuden raskauttamana Mirandan luo puhuakseen hänelle hurskautta, sillä piispa oli hänelle isän sijassa ja oli hän myös ottanut huolehtiakseen hänen opillisesta kehityksestään.
Miranda asui kaupungin kukkulalla eräässä talossa, jota nimitettiin Sävelniekkojen taloksi, sentähden että sen päätyyn oli kuvattu erilaisia soittimia käytteleviä ihmisiä ja eläimiä. Erittäin huomattavia olivat aasi, joka puhalsi huilua, ja filosofi, joka helisti symbaleja, tunnusmerkkeinään pitkä parta ja kirjoitusneuvot. Ja jokainen selitti näiden olentojen merkityksen omalla tavallaan. Se oli todellakin kaupungin kaunein talo.
Piispa tapasi sisarentyttärensä ylösalaisin käännetystä huoneesta. Hapset hajallaan ja kyyneleissään kylpien hän istui lattialla avonaisen ja tyhjän arkun ääressä kyyryllään.
Pyhä Nikolaus kysyi häneltä syytä tähän tuskaan ja sekamelskaan, joka vallitsi hänen ympärillään. Silloin Miranda nostaen epätoivoisen katseensa maasta kertoi hänelle huoaten ja itkien, että Robin, tuo suolatiinusta pelastettu Robin, tuo kiltti Robin oli niin monesti sanonut hänelle, että jos hän vain haluaisi jotakin pukua, koristusta tai helyä, niin hän kernaasti lainaisi rahaa sen ostamiseen, ja siksi oli hän usein turvautunut hänen hyvätahtoisuuteensa, joka näytti aivan tyhjentymättömältä, mutta että nyt, samana aamuna, eräs Seligmann-niminen juutalainen oli tullut hänen luokseen neljän oikeuden valvojan kanssa ja oli esittänyt hänelle ne tunnusteet, jotka hän oli antanut Robinille, ja että, kun hänellä ei ollut rahaa lunastaa niitä, hän oli vienyt kaikki hameet, hiuskoristeet ja helyt, mitä hänellä oli.
— Hän vei, sanoi hän itkien ja valittaen, minun liivini ja minun kultakirjailuilla somistetut sametti- ja pitsihameeni, minun timanttini, smaragdini, safiirini ja sinikiveni, minun ametistini, rubiinini, granaattini ja turkoosini; hän vei minun lasitetuilla enkelinpäillä koristetun suuren timanttiristini, minun suuren käätyni, jossa oli kaksi riviä timantteja, kolme hiomatonta jalokiveä ja kuusi päärlysolmua; hän vei minun kauniin kultaketjuni, jossa oli kolmetoista riviä timantteja ja kaksikymmentä soikeaa, erinomaisen hienosti kiinnitettyä helmeä…!
Ja voimatta enää jatkaa pitemmältä hän puhkesi jälleen nyyhkytyksiin.
— Tyttäreni, vastasi piispa, kristitty neitsyt on tarpeeksi koristettu, silloin kun hänellä on kainous kaulanauhanaan ja puhtaus vyösolkenaan. Kuitenkin oli teille soveliasta, kun kerran olette jalosukuisesta ja mainehikkaasta perheestä syntyisin, myös kantaa timantteja ja päärlyjä. Teidän koristeenne olisivat olleet köyhien aarreaitta, ja minä surkuttelen suuresti, että ne on teiltä ryöstetty.
Hän vakuutti Mirandalle vielä, että hän varmasti joskus saisi ne takaisin tässä maailmassa tai tulevassa; hän puhui hänelle kaikkea sellaista, mikä suinkin saattoi lievittää hänen suruaan ja rauhoittaa hänen mieltään; näin lohdutti piispa häntä. Sillä Mirandalla oli hellä sielu, joka kaipasi lohdutusta. Mutta sangen raskaalla mielellä palasi pyhä Nikolaus kotiinsa.
Seuraavana päivänä, kun hän juuri parhaillaan valmistautui messuamaan tuomiokirkossa, näki hän sakaristoon marssivan kolme juutalaista; ne olivat Seligmann, Issaskar ja Meyer, jotka vihreä hattu päässään ja pyörökaulus hartioilla erittäin kohteliaasti ja nöyrästi ojensivat hänelle Robinin heille siirtämät sitoumuspaperit. Ja kun tuo kunnianarvoisa kirkonisä ei voinut niitä maksaa, kutsuivat he sisään parisenkymmentä kantajaa, jotka olivat varustetut koreilla, säkeillä, tiirikoilla, rattailla, köysillä ja tikapuilla ja alkoivat samassa sen pitempiä siekailematta murtaa auki pyhiä lippaita, arkkuja ja alttarikaappeja. Pyhä mies heitti heihin silmäyksen, joka olisi surmannut kolme kristittyä. Hän uhkasi heitä ankaralla rangaistuksella, joka tässä ja tulevassa maailmassa kohtaa kaikkia pyhäinhäväisijöitä; hän selitti heille, kuinka yksin jo heidän pelkkä läsnäolonsakin sen Jumalan huoneessa, jonka he olivat ristiinnaulinneet, oli omiaan vetämään taivaan tulen heidän kiireelleen. He kuuntelivat häntä erinomaisella tyyneydellä niinkuin ainakin sellaiset henkilöt, joille pannaanjulistus, hylkivä häväistys, herja ja kirous on jokapäiväistä leipää. Silloin hän rupesi heitä hellyttämään pyynnöillä ja rukouksilla, hän lupasi heille maksaa, niin pian kuin hän suinkin voisi, kaksin- ja kolmenkertaisesti, kymmenkertaisesti, satakertaisesti, sen velan, jonka perijöitä he olivat. He pyysivät kohteliain sanoin anteeksi, etteivät he voineet lykätä toistaiseksi tätä pientä toimitustaan. Piispa uhkasi soittaa hätäkelloa, hätyyttää ja yllyttää heitä vastaan kansan, joka tappaisi heidät kuin koirat nähdessään heidän raastavan, häväisevän ja ryöväävän ihmeitä tekeviä kuvia ja pyhäinjäännöksiä. He osoittivat hymyillen asestettuihin oikeudenpalvelijoihin, jotka vartioivat heitä. Kuningas Berlu suojeli heitä, sentähden että he lainasivat hänelle rahaa.
Tämän nähdessään ja huomatessaan vastustelemisensa kapinaksi esivaltaa vastaan pyhä piispa muisteli Häntä, joka asetti paikoilleen Malkuksen korvan, ja alistui mykkänä kohtaloonsa katkerain kyynelten vieriessä hänen silmistään. Seligmann, Issaskar ja Meyer raahasivat pois kaikki kalleilla kivillä, smaragdeilla ja hohtokivillä koristetut kulta-arkut, maljan, lyhdyn, laivan ja tornin muotoiset pyhät lippaat, alabasteriset, kullalla ja hopealla kehystetyt irtoalttarit, Limogesin ja Reinin taitavimpain silaajain lasittamat kirstut, alttariristit, norsunluuveistoksilla ja antiikkisilla kameijoilla peitetyt evankeliumikirjat, viinipuun köynnöksillä koristetut liturgiset kaiteet, siipitaulut, vihkivesimaljat, kynttilänjalat, lamput, joiden pyhän valon he puhalsivat sammuksiin ja joiden siunatun öljyn he kaatoivat lattialle; lisäksi: jättiläisseppeleitä muistuttavat kynttiläkruunut, merenkullalla ja helmillä kirjaillut rukousnauhat, pyhät ehtoollisastiat, öylättirasiat, kalkit, rippileipälautaset, suitsutusvehkeet, alttarikannut, lisäksi lukemattomia uskovaisten lahjoja, hopeaisia käsiä, käsivarsia, jalkoja, silmiä, suita, sisälmyksiä, sydämiä ja kuningas Sidocin nenän ja kuningatar Blandinen rinnan ja hänen ylhäisyytensä pyhän Cromaderiuksen, Vervignolen ensimäisen apostolin ja Trinqueballen jalon suojeluspyhän, raskaasta kullasta muovatun pään. Kaiken lopuksi veivät he vielä pyhän rouva Gibbossinen ihmeitä tekevän kuvan, jota Vervignolen kansa ei koskaan vielä ollut turhaan huutanut avukseen ruton, nälän ja sodan raivotessa. Tämä hyvin vanha ja kaikkea kunnioitusta ansaitseva kuva oli tehty seetripuiseen alustaan kiinnitetyistä lehtikultaliuskoista ja kauttaaltaan peitetty sorsanmunan suuruisilla jalokivillä, jotka levittivät ympärilleen punaista, keltaista, sinistä, sinipunaista ja huikaisevan valkoista säteilyä. Jo kolmesataa vuotta olivat sen kultakasvoista tuijottavat, suur-avoimet emaljisilmät herättäneet Trinqueballen asukkaista sellaista kunnioitusta, että he näkivät sen öisin unissaankin, loistavana ja hirvittävänä, uhkaamassa heitä mitä julmimmilla rangaistuksilla, jos he vain laiminlöisivät antaa sille riittävän määrän valoa ja kultarahoja. Pyhä Gibbosine huokaili, värisi, horjahteli jalustallaan ja antoi vastustelematta kuljettaa itsensä ulos basilikasta, jossa se ikimuistoisista ajoista alkaen oli ollut kaikkien pyhiinvaeltajien johtotähtenä.
Kirkonraastajavarkaiden lähdettyä nousi pyhä Nikolaus-piispa tuolle häväistylle alttarille ja siunasi Herramme Vapahtajamme veren vanhassa ja aivan kolhiutuneessa, saksanhopeaisessa maljapahaisessa. Ja hän rukoili kaikkien vaivattujen ja murheellisten ja etenkin Robinin puolesta, jonka hän Jumalan tahdosta oli pelastanut suolatiinusta.