V.
Vähän aikaa sen jälkeen kuningas Berlu voitti mambournialaiset suuressa tappelussa. Hän ei ensin ollut itsekään selvillä siitä, sentähden että sotajoukkojen taistelut tapahtuvat aina kovin sekasortoisesti, ja myös sentähden, että vervignolelaiset olivat jo kaksisataa vuotta tottuneet olemaan voittamatta. Mutta mambournalaisten päätäpahkainen ja epäjärjestynyt pako valkaisi asiain onnellisen tilan. Siksi hän, sensijaan että olisi antanut peräytymiskäskyn, hyökkäsi vihollista takaa-ajamaan ja valloitti takaisin puolet valtakuntaansa. Voitokas armeija astui sisään Trinqueballeen, joka sen kunniaksi oli ylt'yleensä liputettu ja kukitettu, ja teki tässä Vervignolen kuulussa pääkaupungissa paljon väkivallan töitä, ryöstöjä, murhia ja muita julmuuksia; sotamiehet sytyttivät tuleen useita taloja, ryöstivät temppeleitä ja veivät tuomiokirkosta sen viimeisenkin, mikä juutalaisten jäliltä sinne vielä oli jäänyt ja joka, totta puhuen, oli sangen vähän. Maxime, joka paljon oli myötävaikuttanut lopulliseen voittoon ja josta sillaikaa oli tullut ritari ja kapteeni, tunkeutui ensimäisten joukossa kaupunkiin ja lähti heti suoraapäätä Sävelniekkojen talolle, jossa asui kaunis Miranda, jota hän ei ollut nähnyt sitten sotaan lähtönsä. Hän tapasi hänet huoneestaan rukkinsa äärestä ja syöksyi häneen käsiksi sellaisella raivolla, että tämä nuori neiti kadotti viattomuutensa, niin, voipa sanoa, aivan huomaamattaan. Ja kun hän vihdoin tointui hämmästyksestään ja huudahti: "Mutta tekö se olettekin, herra Maxime? Mitä ihmettä te teette?" ja alkoi valmistua työntämään luotaan ahdistajaa, silloin Maxime jo marssi kaikessa rauhassa katua alas kohennellen kuntoon haarniskaansa ja vilkuillen uusia tyttöjä.
Kentiespä ei hän olisikaan koskaan tiennyt mitään tästä solvauksesta, ellei, joku aika senjälkeen kun se oli tapahtunut, hän olisi tuntenut tulevansa äidiksi. Siihen aikaan oli Maxime sotaretkellä Mambourniassa. Koko kaupunki sai tietää hänen häpeänsä; hän uskoi sen myös suurelle ja pyhälle Nikolaukselle, joka tämän hämmästyttävän uutisen kuultuaan kohotti katseensa taivaaseen ja sanoi:
— Herra, sitäkö varten sinä pelastit suolatiinusta tuon lapsen, jotta hän raatelevan suden tavoin söisi karitsani? Sinun viisautesi on ihailtava, mutta sinun tiesi ovat hämärät ja tarkoitusperäsi ihmisjärjeltä salatut.
Samana vuonna muuanna sunnuntaipäivänä heittäytyi Sulpice pyhän piispan jalkoihin.
— Jo lapsesta alkaen, sanoi hän, on hartain toivoni aina ollut pyhittää elämäni Herralle. Sallikaa minun, oi isäni, astua munkilliseen säätyyn ja liittyä Trinqueballen kerjäläisveljesten luostarikuntaan.
— Poikani, vastasi hänelle tuo hyvä ja pyhä Nikolaus, ei ole sen parempaa säätyä kuin munkin. Onnellinen se, joka pysyy luostarin varjossa, turvassa maailman myrskyiltä! Mutta mitä hyödyttää paeta myrskyä, jos on myrsky omassa povessa? Miksi teeskennellä ulkonaista nöyryyttä, jos kuitenkin rinnassaan kantaa synnillisen ylpeää sydäntä? Miksi verhoutua kuuliaisuuden kaapuun, jos sielu kuitenkin kapinoi? Olen nähnyt sinun, poikani, lankeavan useampaan erhetykseen kuin Sabellius, Arius, Nestorius, Eutykhes, Manes ja Pelagius yhteensä ja jo ennen kahtakymmentä ikävuottasi toistavan itsessäsi kaikki kahdentoista vuosisadan harhakuvitelmat. Totta puhuen et kylläkään erittäin itsepäisesti pidä kiinni mistään erikoisesta, mutta juuri tuo alituinen oppien peruuttaminen todistaa oikeastaan vähemmän alistuvaisuutta pyhää Kirkko-äitiämme kohtaan kuin halua rientää erhetyksestä toiseen, manikealaisuudesta sabellinilaisuuteen, albilaisten rikoksista valdolaisten häpeällisiin menoihin.
Sulpice kuunteli tätä puhetta murheellisella sydämellä, sellaisella sielun yksinkertaisella antaumuksella ja alistuvaisuudella, että se liikutti suuren ja pyhän Nikolauksen kyyneliin saakka.
— Minä surkuttelen, inhoan, tuomitsen, kiroan, kauhistun, kammoan kaikkia rikoksiani, entisiä, nykyisiä ja tulevia, minä hylkään ne, minä luovun niistä, sanoi hän; minä alistun Kirkon valtaan täydellisesti ja kokonaan, tykkänään ja perinjuurisesti, puhtaalla ja yksinkertaisella mielellä; minulla ei tule olemaan muuta uskoa kuin sen usko, ei muuta oppia kuin sen oppi, ei muuta uskontunnustusta kuin sen hyväksymä; en näe, en kuule, en aisti enää muuten kuin sen kautta. Jos se vaikka väittäisi minulle, että tuo kärpänen, joka juuri istuutui diakoni Modernuksen nenälle, on kameeli, niin viipymättä, vastustelematta, kiistelemättä ja napisematta, empimättä ja epäilemättä minä uskoisin, julistaisin, todistaisin, tunnustaisin vaikka kidutuspenkillä ja kuolemaani asti, että diakoni Modernuksen nenälle istahtanut elukka todellakin on kameeli. Sillä Kirkko on totuuden lähde ja minä en ole muuta kuin kurja erheiden tyyssija.
— Olkaa varuillanne, isäni, sanoi Modernus. Sulpice voi yksin kirkollisessa alistumisessaankin mennä yli rajain harhaoppisuuteen asti. Ettekö näe, että hän tunnustaa kääntymisensä melkein raivolla, suonenvedontapaisesti, hurjan kiihkoisesti? Hän suorastaan upottautuu alistumisen syvyyteen. Onko tuo nyt oikea tapa alistua? Hän hävittää itsensä, tekee itsemurhan sen käsissä.
Mutta piispa nuhteli diakoniaan tuollaisesta puheesta, joka oli niin kokonaan vastakkaista kristillisen rakkauden käskyille, ja lähetti nuoren munkkikokelaan Trinqueballen kerjäläismunkkien noviisiosastoon.
Mutta jo vuoden päästä nämä munkit, jotka siihen asti olivat olleet niin nöyriä ja hiljaisia, olivat mitä hirvittävimpien erimielisyyksien raatelemia; tuhannet erheet ja katolilaisen totuuden vääristelyt raivosivat heidän keskuudessaan täyttäen heidän päivänsä levottomuudella ja heidän sielunsa kapinallisilla ajatuksilla. Tällaista myrkkyä uhosi Sulpice noiden hyvien veljien piiriin. Hän nousi aivan julkisesti esimiehiään vastaan väittäen, ettei enää ollut olemassa mitään oikeaa paavia, senjälkeen kun kirkon päämiehen vaalia ei enää ihmetöillä vahvistettu, eikä oikeata Kirkkoakaan, senjälkeen kun kristityt olivat lakanneet seuraamasta apostolien ja ensimäisen seurakunnan elämäntapoja; että ei ollut kiirastulta; että ei ollut tarpeellista ripittää itseään papille, jos kerran ripitti itsensä Jumalalle; että ihmiset menettelivät väärin käyttäessään kulta- ja hopearahaa ja että heidän olisi tullut tehdä yhteiseksi koko maapallon omaisuus. Nämä inhoittavat periaatteet, joita hän ajoi voimainsa takaa herättäen toiselta puolen vastustusta, toiselta hyväksymistä, saivat aikaan ennenkuulumattomia häväistysjuttuja. Sitten rupesi Sulpice saarnaamaan oppia täydellisestä puhtaudesta, jota ei mikään voi tahrata, ja silloin tuo hyvien veljien luostari muuttui suorastaan apinahäkin kaltaiseksi. Ja tämä rutto ei suinkaan pysynyt luostarin muurien sisällä. Sulpice kulki saarnaten ympäri kaupunkia. Hänen kaunopuheliaisuutensa, se sisäinen tuli, joka hänestä leimusi, hänen elämänsä yksinkertaisuus, hänen mitään pelkäämätön rohkeutensa, kaikki tuo liikutti sydämiä. Tämän uskonnon-uudistajan äänen kaikuessa tuo vanha, pyhän Cromaderiuksen perustama ja pyhän Gibbosinen suojaama uskokunta hajosi epäjärjestykseen ja riitaisuuksiin; kaupungissa tapahtui yöllä ja päivällä kaikenlaisia jumalattomia tihutöitä ja villityksiä. Turhaan suuri ja pyhä Nikolaus neuvoi, kehoitti, uhkasi ja ruoski lampaitaan. Pahan valta kasvoi lakkaamatta ja surullisinta oli huomata, että tartunta ulottui myös rikkaisiin porvareihin, aatelisiin ja pappeihin yhtä paljon kuin köyhiin käsityöläisiin ja alempaan kansaan, ja etupäässä juuri edellisiin.
Eräänä päivänä kun Jumalan mies juuri tuomiokirkon kappelissa sydämessään huokaili Vervignolen kirkon kurjaa tilaa, herätti hänet tästä mietiskelystä omituinen ulvonta, ja hän näki edessään aivan alastoman, nelinkontin ryömivän naisen, riikinkukonsulka häntänään. Tämä lähestyi haukkuen ja korahdellen ja tuon tuostakin nuolaisten maata kielellään. Hänen vaalea tukkansa oli loan peitossa ja koko hänen ruumiinsa yltä päältä liassa. Ja pyhä piispa Nikolaus tunsi tässä onnettomassa olennossa sisarentyttärensä Mirandan.
— Mitä teetkään, tyttäreni? huudahti hän. Miksi olet riisuutunut alasti ja miksi kävelet polviesi ja käsiesi varassa? Etkö häpeä?
— En, enoni, en häpeä ollenkaan, vastasi Miranda lempeästi. Päinvastoin häpeäisin jokaista toisenlaista esiintymistapaa ja käyttäytymistä. Näin juuri on oltava ja elettävä, jos tahtoo olla Jumalalle mieliksi. Pyhä veli Sulpice on opettanut minua näin käyttämään itseäni, jotta olisin eläinten kaltainen, jotka ovat lähempänä Jumalaa, sentähden että niillä ei ole mitään syntiä. Ja niin kauan kuin pysyn tässä olotilassa, jossa nyt näette minut, ei ole vaaraa siitä, että tekisin syntiä. Tulen pyytämään teitä, enoni, kaikessa laupeudessa ja rakkaudessa, tekemään samoin kuin minä; sillä ette tule autuaaksi muuten. Riisukaa yltänne vaatteet, minä rukoilen teitä, ja ottakaa päällenne eläinten muoto, jossa Jumala vielä ilolla tuntee oman, turmeltumattoman kuvansa. Annan teille tämän kehoituksen pyhän veli Sulpicen ja niin muodoin itse Jumalan tahdosta, sillä pyhä veljemme on perillä Herran salatuista tarkoituksista. Riisuutukaa alastomaksi, enoni, ja tulkaa kanssani, jotta näyttäytyisimme kaikelle kansalle sen pyhitykseksi ja ylösrakennukseksi.
— Voinko uskoa silmiäni ja korviani? huokaili pyhä piispa nyyhkytysten tukehtamalla äänellä. Minulla oli kukoistavan kaunis, hyveellinen ja hurskas sisarentytär; ja nuo kolme lasta, jotka pelastin suolatiinusta, ovat saattaneet hänet tähän kurjaan ja säälittävään tilaan, jossa nyt näen hänet. Yksi ryöstää häneltä kaiken omaisuuden, tuon almujen aarre-aitan, köyhien perintöosan; toinen riistää häneltä kunnian; kolmas tekee hänet harhaoppiseksi.
Ja hän heittäytyi maahan kivipermannolle syleillen sisarentytärtään ja rukoillen häntä luopumaan tuosta niin syvästi paheksuttavasta elämästä ja kyynelin vannottaen häntä pukemaan päälleen ja kävelemään jaloillaan niinkuin Jeesuksen Kristuksen verellä lunastetun ihmis-olennon sopi.
Mutta hän vastasi tähän puheeseen ainoastaan kimakalla vingahtelulla ja surkealla ulvonnalla.
Pian oli koko Trinqueballen kaupunki täynnä alastomia miehiä ja naisia, jotka kulkivat nelinkontin ja haukkuivat; he nimittivät itseään edeniläisiksi ja tahtoivat palauttaa maailman siihen täydellisen viattomuuden tilaan, joka siinä vallitsi ennen Aatamin ja Eevan onnetonta luomista. Dominikaanimunkki Gilles Caquerolle, Trinqueballen yliopiston, kaupungin ja maaseurakunnan yli-inkvisiittori, tuli levottomaksi tästä uudesta villityksestä ja alkoi ahkerasti vainota sitä. Hän määräsi mitä täsmällisimmässä äänilajissa, omalla sinetillään sinetöidyssä kirjelmässä herra piispa Nikolauksen vangitsemaan, kytkemään, kuulustelemaan ja tuomitsemaan nämä Jumalan viholliset ja etenkin heidän pääjohtajansa, erään fransiskaanimunkin nimeltä Sulpice ja Miranda-nimisen pahamaineisen naisen. Suuri ja pyhä Nikolaus hehkui samaa intoa Kirkon yhteyden puolesta eikä mitään sen palavammin halunnut kuin harhaoppisuuden hävittämistä; mutta hän rakasti hellästi sisarentytärtään. Hän piiloitti hänet piispalliseen palatsiinsa ja kieltäytyi antamasta häntä inkvisiittori Caquerollen käsiin, joka silloin ilmiantoi hänet paaville levottomuuksien aiheuttajana ja erään erittäin inhoittavan uuden opin levittäjänä. Paavi lähetti käskykirjeen Nikolaukselle, jossa hän vaati tätä viivyttelemättä luovuttamaan rikollisen naisen laillisten tuomarien käsiin. Nikolaus ei ollut ymmärtävinään käskyn tarkoitusta, vakuutti kuuliaisuuttaan eikä totellut. Paavi sinkahutti häntä vastaan silloin pullan Maleficus pastor, jossa tuota kunnianarvoisaa piispaa syytettiin tottelemattomuudesta, harhaoppisuudesta, salavaimoisuudesta, sukurutsauksesta, kansan villitsemisestä ja jossa häntä nimitettiin vanhaksi akaksi, itserakkaaksi höperöksi, sekä annettiin hänelle mitä ankarin varoitus.
Täten siis piispa viattomasti teki itsensä syylliseksi voimatta silti auttaa rakasta sisarentytärtään. Kuningas Berlu, jota uhattiin Kirkon pannalla, ellei hän auttaisi Kirkkoa edeniläisten vainoamisessa, lähetti Trinqueballen piispakuntaan asestettuja miehiä, jotka raastoivat Mirandan ulos piilopaikastaan; hänet raahattiin inkvisiittori Caquerollen eteen ja heitettiin sitten syvään vankityrmään; ravinnokseen sai hän leipää, joka liikeni vanginvartijain koirilta; mutta eniten murhetutti häntä se seikka, että hänen ylleen oli väkisin puettu vanha hame ja päähine ja että hän senvuoksi pelkäsi ehkä tekevänsä syntiä. Mutta Sulpice pääsi livahtamaan pakoon Pyhän Laitoksen käsistä.
Hänen onnistui pelastua Mambourniaan ja sai siellä turvapaikan eräässä tämän valtakunnan luostarissa, jossa hän taas perusti uusia entistä vaarallisempia lahkokuntia.
Mutta harhaoppi vainoista ja vaaroista vain vahvistuen ja yltyen levisi turmaa tuottavana yli koko Vervignolen. Pitkin valtakuntaa saattoi nähdä kedoilla ja niityillä tuhansia alastomia miehiä ja naisia, jotka söivät ruohoa, ammuivat, mylvivät, mölisivät, määkivät ja hirnuivat ja iltaisin tunkeilivat talleissa ja navetoissa ja kilpailivat sijasta ja seimestä hevosten, härkien ja lampaiden kanssa. Inkvisiittori lähetti näistä kauheista häpeällisyyksistä ilmoituksen Pyhälle isälle tehden samalla tiettäväksi, että paha vain tulisi lisääntymään, niin kauan kuin edeniläisten suojelija, tuo inhoittava Nikolaus, saisi olla pyhän Cromanderiuksen istuimella. Tämän tiedonannon perusteella paavi sinkahutti Trinqueballen piispaa vastaan pullan Deterrima quondam, jolla hän erotti hänet piispan toimesta ja julisti hänet pannaan.