VI.
Jeesuksen Kristuksen sijaisen kiroamana, katkeruuden ja tuskan murtamana pyhä Nikolaus, tuo Jumalan mies, astui kaipauksetta alas kuuluisalta istuimeltaan ja jätti samalla ikuisiksi ajoiksi Trinqueballen kaupungin, joka kolmekymmentä vuotta oli ollut hänen piispallisten hyveittensä ja apostolisen toimintansa todistajana. Läntisessä Vervignolessa on korkea vuori, jonka huiput ovat ikuisen lumen peittämät; sen kylkiä myöten pulppuaa keväisin vaahtoavia ja kohisevia putouksia, jotka täyttävät taivaansinisellä vedellä kaikki laakson ojat ja purot. Täällä alhaalla, jossa viihtyy lehtikuusi, arbuusi ja pähkinäpuu, eli erakkoja puiden hedelmillä ja maidolla. Tuon vuoren nimi on Vapahduksen vuori. Pyhä Nikolaus päätti paeta sinne ja itkeä siellä, kaukana maailman pauhusta, omia ja muiden syntejä.
Hän alkoi kiivetä vuorta ylöspäin etsien jotakin sellaista yksinäistä paikkaa, johon hän voisi rakentaa majansa. Kun hän oli saapunut pilvien yläpuolelle, jotka melkein aina leijuivat kallioiden kupeilla, näki hän muutaman pienen majan kynnyksellä vanhuksen, joka paraikaa murensi leipää kesylle vuohelle. Hänen viittapäähineensä oli vedetty otsalle, niin että kasvoista ei näkynyt muuta kuin nenän pää ja pitkä, valkea parta.
Pyhä Nikolaus, Jumalan mies, tervehti häntä näillä sanoilla:
— Kauha olkoon kanssanne, veljeni.
Hänen näin puhuessaan erakko tarkasteli häntä.
— Ettekö olekin, sanoi hän vihdoin, Trinqueballen piispa, tuo suuri ja pyhä Nikolaus, jonka töitä ja hyveitä laajalti ylistetään?
Kun pyhä piispa oli tehnyt myönnytyksen merkin, heittäytyi erakko hänen jalkoihinsa.
— Herra, minun on kiittäminen teitä sieluni autuudesta, jos, kuten toivon, sieluni on löytänyt armon Jumalan tykönä.
Nikolaus nosti hänet lempeästi pystyyn ja kysyi häneltä:
— Veljeni, miten on minulla ollut onni toimia sinun sielusi pelastukseksi?
— Kun kaksikymmentä vuotta sitten, vastasi erakko, olin majatalon pitäjänä eräällä metsäkulmalla, näin eräänä päivänä kedolla kolme pientä, kiertelevää lasta; houkuttelin heidät talooni, juotin heille viiniä, surmasin heidät heidän nukkuessaan, paloittelin heidät ja panin heidät suolaan. Herra, joka näki teidän ansionne, herätti heidät kuolleista teidän välityksellänne. Nähdessäni heidän nousevan suolatiinusta, jäykistyin kauhusta; teidän hurskaasta toivotuksestanne sydämeni pehmeni; tunsin terveellistä katumusta ja paeten ihmisiä tulin tälle vuorelle, jossa siitä asti olen pyhittänyt päiväni Jumalalle. Hän vuodatti rauhan sydämeeni.
— Mitä, huudahti pyhä piispa, te olette tuo julma Garum, ja niin hirveään rikokseen vikapää! Ylistän Jumalaa siitä, että hän antoi teille sydämen rauhan tuon kauhistavan murhan jälkeen, pantuanne kolme lasta suolatiinuun kuten porsaat; mutta minun laitani on valitettavasti toinen; siitä hyvästä, että pelastin heidät tiinusta, on elämäni ollut täynnä vastusta ja vaivaa, sieluni on täyttynyt katkeruudella, ja piispan-urani on tyystin turmeltunut. Pyhän yhteisen seurakunnan isä on pannut minut viralta ja julistanut minut pannaan. Minkätähden on minua näin julmasti rangaistu tuosta teosta?
— Ylistäkäämme Jumalaa, sanoi Garum, älkäämmekä vaatiko häneltä mitään selitystä.
Suuri ja pyhä Nikolaus rakensi omin käsin itselleen majan Garumin majan viereen ja päätti siellä päivänsä rukouksissa ja katumuksen harjoituksissa.
End of Project Gutenberg's Siniparran seitsemän vaimoa, by Anatole France