Thais

by Anatole France

EUPHORBIA

Paphnutius oli taas palannut pyhään erämaahan. Hän oli Athribiksen kohdalla astunut laivaan, joka kulki Niiliä ylöspäin, kuljettaen ruokavaroja apotti Serapionin luostarille. Kun hän astui maihin laivasta, tulivat hänen opetuslapsensa suurilla riemun-osoituksilla häntä vastaan. Toiset kohottivat kätensä korkeuteen; toiset lankesivat maahan ja suutelivat apotin sandaaleja. Sillä he tiesivät jo, mitä pyhä mies oli aikaansaanut Aleksandriassa. Munkit saivat täten tavallisesti heti outoja, käsittämättömiä teitä myöten tiedon asioista, jotka koskivat Kirkon turvaa tai kunniaa. Uutiset levisivät erämaassa samum-tuulen nopeudella.

Ja Paphnutiuksen astuessa hiekka-aavikkoa kulkivat hänen opetuslapsensa hänen jälessään ylistäen Herraa. Flavius, vanhin veljistä, joutui äkkiä pyhän hurmion valtaan ja rupesi laulamaan innostuksensa luomaa laulua:

"Siunattu se päivä, jolloin olemme saaneet isämme takaisin!

"Hän palaa luoksemme uusien ansio-töiden kaunistamana, jotka
luetaan meidänkin hyväksemme!

"Sillä isän hyveet ovat lasten rikkaus ja apotin pyhyys täyttää
suitsutuksellaan kaikki kopit.

"Paphnutius, meidän isämme, on antanut Jesukselle Kristukselle
uuden morsiamen.

"Hän on ihmeellisellä taidollaan muuttanut mustan karitsan
valkoiseksi.

"Ja nyt palaa hän luoksemme uusilla ansioilla kuormattuna.

"Niinkuin Arsinoen mehiläinen kukkien mesitaakat hartioillaan.

"Nubian karitsan kaltaisena, tuskin jaksaen kantaa runsaan villansa painoa.

"Juhlikaamme tätä päivää höystämällä ruokamme öljyllä."

Saavuttuaan apotin kopin ovelle lankesivat he kaikki polvilleen sanoen:

— Siunaa meitä, isämme, ja anna jokaiselle se öljymäärä, mikä hänelle tulee, jotta viettäisimme palaamisesi juhlaa.

Ainoastaan Paulus Yksinkertainen jäi seisaalleen ja kysyi: "Mikä on tämä mies?" Eikä hän tuntenut ollenkaan Paphnutiusta. Mutta kenkään ei kiinnittänyt huomiota siihen, mitä hän sanoi, sillä tiedettiin hänen olevan älyltään heikon, joskin täynnä hurskautta.

Antinoen apotti sulkeutui koppiinsa ja ajatteli: — Vihdoinkin olen siis päässyt takaisin rauhan ja onnen turvapaikkaan. Olen siis astunut tyydytykseni linnaan. Mistä johtuu, että tämä rakas kaislakatto ei ota minua vastaan ystävällisesti ja että seinät eivät sano minulle: ole tervetullut! Ei mitään sitten lähtöni ole muuttunut tässä valittujen asuinmajassa. Tuossa on pöytäni ja vuoteeni. Tuossa muumion pää, joka monasti johti mieleeni terveellisiä ajatuksia ja tuossa kirja, josta niin usein olen etsinyt Jumalan ilmestyksiä. Ja kuitenkaan en löydä mitään siitä, minkä jätin. Esineet näyttävät surullisesti riisuneen yltään tavalliset sulonsa, ja minusta tuntuu, kuin näkisin ne tänään vasta ensimäisen kerran. Katsellessani tätä pöytää ja tätä vuodetta, jotka olen omin käsin veistänyt, tätä mustaa kuivettunutta päätä, noita papyrus-kääröjä, jotka ovat täynnä Jumalan sanaa, luulen katselevani jonkun vainajan huonekaluja. Minä, joka tunsin ne niin hyvin, en tunne niitä enää. Koska todellisuus ei ole muuttunut ympärilläni, olen siis valitettavasti itse muuttunut erilaiseksi entisestäni. Olen toinen. Minä olen tuo vainaja. Mitä on hänestä tullut, Jumalani? Mitä on hän vienyt mukanaan? Mitä jättänyt minulle? Ja kuka olen minä?

Etenkin vaivasi häntä se, että tahtomattaankin hänestä koppi tuntui pieneltä, jota vastoin uskon silmillä katsottuna sitä olisi täytynyt pitää äärettömänä, koska siitä alkoi Jumalan äärettömyys.

Hän painoi otsansa maahan ja rupesi rukoilemaan ja se tuotti hänelle hieman iloa. Tuskin tuntiakaan oli hän siten saarnannut, kun Thaiksen kuva liukui hänen silmiensä ohitse. Hän kiitti siitä Jumalaa.

— Jesus, sinä lähetät hänet minulle. Siitä tunnen sinun rajattoman hyvyytesi, sinä tahdot, että hänen näkönsä, jonka olen sinulle antanut, minua iloittaisi, rauhoittaisi ja turvaisi. Sinä näytät silmilleni hänen nyttemmin aseettoman hymynsä, hänen tästä lähin niin viattoman sulonsa, hänen kauneutensa, josta olen piikit riistänyt. Minua hyvittääksesi, oi Jumalani, näytät hänet minulle sellaisena, jollaiseksi olen hänet koristanut ja puhdistanut sinun tahtoasi silmällä pitäen, kuten ystävä ystävälleen hymyillen muistuttaa siitä miellyttävästä lahjasta, minkä on toiselta saanut. Sentähden katsonkin tätä naisen ilmestystä mielihyvällä ollen vakuutettu, että se tulee sinulta. En tahdo hetkeksikään unohtaa, että olen antanut hänet sinulle, minun Jesukseni. Pidä hänet, koska hän sinua miellyttää, äläkä ainakaan salli, että hänen sulonsa loistavat muille kuin sinulle.

Koko yönä hän ei saanut unta silmiinsä ja hän näki Thaiksen selvemmin, kuin mitä hän oli nähnyt hänet Nymfien luolassa. Hän teki siitä tiliä itselleen seuraavilla sanoilla:

— Mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt Jumalan kunniaksi.

Kuitenkin suureksi hämmästyksekseen hänen sydämellään ei ollut rauhaa. Hän huokasi:

— Minkätähden olet sieluni surullinen, ja miksi teet minut niin levottomaksi?

Ja hänen sielunsa pysyi rauhattomana. Kolmekymmentä päivää vietti hän tällaisessa surumielisyyden tilassa, joka erakolle ennustaa hirvittäviä koettelemuksia. Thaiksen kuva ei jättänyt häntä yöllä eikä päivällä. Hän ei karkoittanut sitä pois sentähden, että hän luuli vielä, että se tuli Jumalalta ja oli pyhän naisen kuva. Mutta eräänä aamuna Thais ilmestyi hänelle unessa, hiukset violettivantein kiedottuina niin hirvittävänä kaikessa suloisuudessaan, että Paphnutius huudahti kauhusta ja heräsi kylmän hien peitossa. Hänen silmänsä olivat vielä unen pöpperössä, mutta hän tunsi kostean ja kuuman henkäyksen kasvoillaan: pieni shakaali istuen etukäpälät sängyn laidalla puhalsi hänen nenäänsä pahanhajuista henkäystään nauraen täyttä kurkkua.

Paphnutius oli äärettömästi hämmästynyt ja hänestä tuntui kuin olisi korkea torni romahtanut rikki hänen jalkojensa alla ja itse asiassa hän syöksyikin alas murtuneen itseluottamuksensa korkeuksista. Jonkun aikaa hän oli kykenemätön ajattelemaan mitään, sitten jälleen koottuaan hengenvoimansa lisäsi ajatteleminen vain hänen levottomuuttaan.

— Kaksi mahdollisuutta on, sanoi hän itselleen, joko että tämä ilmestys niinkuin edellisetkin tuli Jumalalta; se oli hyvä ja ainoastaan minun luontainen synnillisyyteni turmeli sen, niinkuin viini happanee epäpuhtaassa astiassa. Minä itse arvottomuudessani muutin ylhäisen häpeälliseksi, jota tapausta pirullinen shakaali heti käytti hyväkseen. Tai sitten tuli tämä ilmestys, ei Jumalalta, vaan päinvastoin paholaiselta ja oli jo alkuaan rikollinen. Tässä tapauksessa on minulla syytä epäillä suuresti, olivatko edellisetkään näyt, kuten olen uskonut, taivaasta kotoisin. Olen siis aivan kykenemätön erottamaan hyvää pahasta, joka askeetille on aivan välttämätöntä. Joka tapauksessa Jumala tahtoo etääntyä minusta ja minä tunnen sen seuraukset voimatta selittää syytä.

Täten hän mietiskeli kysyen suurella tuskalla:

— Oikeamielinen Jumala, millä koettelemuksilla aiotkaan rangaista
palvelijoitasi, jos pyhiesi ilmestyksetkin ovat heille vaarallisia?
Ilmaise jollakin ymmärrettävällä merkillä, mikä tulee sinulta ja mikä
Toiselta!

Mutta kun Jumala, jonka aivoitukset ovat tutkimattomat, ei katsonut soveliaaksi valaista palvelijataan, niin päätti epäilyksen kera kamppaileva Paphnutius olla ajattelematta enää Thaista. Mutta tämä päätös raukesi tyhjiin. Poissa-oleva ei antanut hänelle hetkenkään rauhaa. Thais katseli häntä aina, kun hän luki, mietti, rukoili tai tahtoi vajota hartauteen. Aina hänen henkiolentonsa lähestyessä kuului kevyt kahina, sellainen, joka syntyy naisen vaatteiden liikehtimisestä hänen kävellessään, ja nämä näyt olivat selvemmät kuin itse todellisuus, joka on läikehtivä ja hämärä, jota vastoin yksinäisyydessä syntyvät kuvitelmat paljastavat olioiden syvimmän luonteen musertavan muuttumattomuuden. Thais tuli hänen luokseen eri hahmoissa, milloin ajatuksissaan, otsalla viimeksi kantamansa kuihtuva seppele, puettuna niinkuin Aleksandrian pidoissa malvanväriseen, hopeakukilla kirjailtuun pukuun; milloin hekumallisesti keinuen ohuessa harsopilvessään Nymfien luolan lempeiden varjojen valossa; milloin hurskaana karkeassa kaavussaan hohtaen taivaallista iloa, milloin traagillisena, silmissä tyhjyyden ja kuoleman kauhu, näyttäen avatun sydämensä verellä tahratun paljaan povensa. Mikä eniten levottuutti Paphnutiusta näissä näyissä oli se, että ne seppeleet, viitat, harsot, jotka hän omin käsin oli polttanut, saattoivat täten palata takaisin. Hänelle kävi selväksi, että näillä esineilläkin oli katoamaton sielu ja hän huudahti:

— Thaiksen syntien lukemattomat sielut tulevat nyt minun ylitseni!

Kun hän käänsi päätään, tunsi hän Thaiksen seisovan takanaan ja se teki hänet vain rauhattomammaksi. Hänen kärsimyksensä olivat hirmuiset. Mutta koska hänen sielunsa ja ruumiinsa pysyivät puhtaina kiusausten keskellä, pani hän toivonsa Jumalaan lähettäen hänelle lempeitä soimauksia:

— Jumalani, kun menin häntä etsimään niin kaukaa pakanoiden seasta, niin tapahtui se sinun tähtesi eikä minun. Ei olisi oikein, jos minun pitäisi kärsiä siitä, mitä olen tehnyt sinun hyväksesi. Suojele minua, armas Jesukseni, minun Vapahtajani, pelasta minut! Älä salli haavekuvan tehdä sellaista, mitä ei edes ruumis saanut aikaan. Kun minä kerran voitin lihani, niin älä salli varjon minua langettaa. Tunnen, että olen tällä hetkellä alttiina paljon suuremmille vaaroille, kuin missä vielä milloinkaan olen ollut. Minä tunnen ja tiedän, että unelmalla on suurempi valta kuin todellisuudella. Ja kuinka voisi ollakaan toisin, koska se itsessään on korkein todellisuus? Se on olioiden sielu. Itse Platokin, vaikka hän olikin vain pakana, on tunnustanut ajatusten itsenäisen olemisen. Noissa paholaisten pidoissa, joihin sinä minua seurasit, Herra, kuulin miten miehet, jotka totta kyllä olivat rikosten tahraamia, mutta eivät varmastikaan aina älyn puolesta puutteellisia, olivat yksimielisiä siitä, että tajuamme yksinäisyydessä, miettimisen ja haltioitumisen tietä tosi-olioita, ja sinun sanasi, oi Jumalani, vahvistaa todellakin monet kerrat unien suuren merkityksen ja näkyjen voiman, olivat ne sitten sinun lähettämiäsi, loistava Jumala, tai vastustajasi.

Uusi ihminen oli hänessä, ja hän keskusteli nyttemmin lakkaamatta Jumalan kanssa eikä jumala pitänyt kiirettä valkaista häntä. Hänen yönsä olivat enää vain yksi ainoa pitkä unelma ja hänen päivänsä eivät enää erottuneet öistä. Eräänä aamuna herätessään päästi hän huokauksia semmoisia, joita vain muuten kuuluu kuutamo-öinä rikoksellisten vainajien haudoilla. Thais oli taas tullut näyttäen vertavuotavia jalkojaan ja kun Paphnutius itki, pujahti hän hänen vuoteeseensa. Ei ollut enää epäilystäkään. Thaiksen kuva oli syntinen ilmestys.

Sydän inhoa tulvillaan syöksyi hän pystyyn saastutetulta vuoteeltaan kätkien kasvonsa käsillään, jotta ei näkisi enää päivää. Tunnit vierivät voimatta poistaa hänen häpeäntunnettaan. Kaikki oli hiljaa kopissa. Ensimäisen kerran pitkästä aikaa oli Paphnutius yksin. Haamu oli hänet vihdoinkin jättänyt ja hänen poissaolonsakin oli kauhistavaa. Ei ollut mitään, joka olisi lakaissut pois unen muiston. Hän ajatteli kauhistuneena:

— Kuinka en työntänyt häntä pois? Kuinka en riistäytynyt irti hänen viileistä käsivarsistaan ja polttavan kuumista polvistaan?

Hän ei uskaltanut enää lausua Jumalan nimeä tämän inhoittavan vuoteen ääressä ja hän pelkäsi, että nyt, kun hänen koppinsa kerta oli häväisty, tulisivat paholaiset sinne vapaasti kaikkina aikoina. Eikä hän pettynytkään aavisteluissaan. Ne seitsemän pientä shakaalia, jotka aina ennen olivat pysähtyneet kynnykselle, astuivat jonossa sisälle ja kyyristyivät vuoteen alle. Iltarukouksen hetkellä hän näki kahdeksannen, jonka haju oli aivan ruttoinen. Seuraavana päivänä liittyi vielä yhdeksäs edellisiin ja pian oli niitä kolmekymmentä, sitten kuusikymmentä, sitten kahdeksankymmentä. Ne tulivat pienemmiksi sitä myöten kuin niiden luku lisääntyi ja ollen enää vain rotan kokoisia ne täyttivät lattian, vuoteen ja jakkaran. Eräs niistä hypähti puulavitsalle, joka oli asetettu vuoteen pääpuoleen, istahti neljän käpälänsä varaan pääkallon päälle ja katseli munkkia palavin silmin. Ja joka päivä tuli vain uusia shakaaleja.

Sovittaakseen kamalan unensa ja päästäkseen irti epäpuhtaista ajatuksistaan Paphnutius päätti jättää tuon nyttemmin niin saastaisen koppinsa ja rangaista itseään erämaan perimmäisessä kolkassa ennenkuulumattomalla ankaruudella, toimittaa aivan outoja katumusharjoituksia, tehdä aivan uusia tekoja. Mutta ennen aikeensa täytäntöön panoa lähti hän Palemon vanhuksen luo kysymään tältäkin neuvoa.

Hän tapasi hänet puutarhassa kaaleja kastelemassa. Päivä oli painumassa iltaan. Niili virtasi sinisenä sinipunervain kukkuloiden lomitse. Ukkopahanen asteli hiljaa, jotta ei säikyttäisi pois kyyhkystä, joka oli istahtanut hänen olkapäälleen.

— Herra olkoon sinun kanssasi, veli Paphnutius, sanoi hän! Ihaile hänen hyvyyttään: hän lähettää luokseni luontokappaleet, jotka hän on luonut, jotta saisin keskustella heidän kanssaan hänen teoistaan ja kunnioittaa hänen viisauttaan taivaan linnuissa. Katso tätä kyyhkystä, katsopa sen kaulan vaihtelevia värivivahduksia ja sano, eikö se ole ihana Luojan työ. Mutta tahdotko kenties keskustella kanssani jostakin hurskaasta asiasta? Jos niin on, niin laskenpa maahan ruiskukannun ja kuuntelen sinua.

Paphnutius kertoi vanhukselle matkansa, paluunsa, päiviensä näyt ja öittensä haaveet, salaamatta edes rikollista untaan tai shakaaleja.

— Etkö ole sitä mieltä, isäni, lisäsi hän, että minun on paras painua erämaan pohjukkaan ja siellä toimittamalla aivan erinomaisia sovitustöitä hämmästyttää perkele pois ruumiin kuritusten ankaruudella?

— Minä olen ainoastaan vaivainen syntinen ihminen, vastasi Palemon, ja tunnen sangen vähän ihmisluontoa vietettyäni koko elämäni tässä puutarhassa gasellien, pikku jänöjen ja kyyhkyjen parissa. Mutta minusta näyttää, veljeni, niinkuin johtuisi tautisi etupäässä siitä, että ilman mitään sovittavaa ylimenoa olet siirtynyt maailman melskeestä yksinäisyyden rauhaan. Tällaiset äkilliset muutokset eivät voi muuta tehdä kuin vahingoittaa sielun terveyttä. Sinä olet, veljeni, niinkuin mies, joka melkein yht'aikaa antautuu suureen kuumuuteen ja suureen kylmyyteen. Yskä vaivaa häntä ja kuume ahdistaa. Sinun sijassasi, veli Paphnutius, en ollenkaan heti vetäytyisi johonkin hirvittävään erämaahan, vaan päinvastoin hakisin huvituksia, jotka sopivat munkille ja pyhälle apotille. Kävisin naapuriseutujen luostareita tervehtimässä. Mikäli olen kuullut, ovat eräät niistä aivan erinomaisia. Apotti Serapionin luostarissa on, niin on minulle kerrottu, tuhat neljäsataa kolmekymmentäkaksi koppia, ja munkit ovat jaetut yhtä moneen legionaan kuin kreikkalaisessa kirjaimistossa on kirjaimia. Vakuutetaanpa vielä, että munkkien ja heidän osasto-kirjaimiensa muodon välillä on huomattavissa eräitä yhtäläisyyksiäkin, siten että esim. ne, jotka kulkevat Z kirjaimen nimissä, ovat luonteeltaan mutkistelevia, jota vastoin I:n legionaan kuuluvat ovat mielenlaadultaan mallikelpoisen suorasukaisia. Jos olisin sinun sijassasi, veljeni, niin menisinpä omin silmin ottamaan selvää tuosta eikä minulla olisi rauhaa, ennenkuin olisin tuon ihmeen nähnyt. Ja sitten vielä tutkisin Niilin varsille perustettujen erilaisten seurakuntien järjestyssääntöjä voidakseni verrata niitä toisiinsa. Kas se olisi sopivaa tointa sinun arvoisellesi pyhälle miehelle. Varmasti olet myös kuullut kerrottavan, että apotti Ephrem on koonnut yhteen erinomaisen kauniita hengellisiä sääntöjä. Hänen suostumuksellaan voisit tehdä niistä jäljennöksiä, sinä, joka olet taitava kirjoittaja. Minä en kykenisi sellaiseen, ja minun käteni, jotka ikänsä ovat tottuneet käyttämään kuokkaa, eivät taipuisi koskaan kuljettamaan kirjailijan hentoa ruokoa papyruksen pinnalla. Mutta sinä, minun veljeni, sinä omaat kirjoituksen jalon taidon, ja siitä kiittäkäämme Jumalaa, sillä kaunista kirjoituksen lahjaa ei koskaan voi kyllin ihailla. Jäljentäjän ja lukijan toimi suojelee suuresti huonoilta ajatuksilta. Veli Paphnutius, miksi et kirjoita muistiin isiemme Paavalin ja Antoniuksen opetuksia? Vähitellen saavutat takaisin tässä pyhässä työssä sielusi ja aistiesi rauhan, yksinäisyys tulee taas sydämellesi rakkaaksi ja pian olet taas siinä kunnossa, että voit ryhtyä niihin katumusharjoituksiin, joita ennenkin harjoitit ja jotka matkasi keskeytti. Mutta liikanaisista katumusharjoituksista ei ole suurtakaan siunausta odotettavissa. Siihen aikaan, kun isämme Antonius vielä eli keskuudessamme, oli hänellä tapana sanoa: "Liiallinen paastoaminen tekee heikoksi, ja heikkous siittää velttouden. On munkkeja, jotka turmelevat ruumiinsa mielettömyyteen asti pingoitetulla kieltäymyksellään. Näistä voi sanoa, että he syöksevät tikarin omaan rintaansa ja antautuvat puolikuolleina perkeleen valtaan." Näin puhui pyhä Antonius; minä olen ainoastaan oppimaton mies, mutta Jumalan avulla olen säilyttänyt muistissani isämme puheet.

Paphnutius kiitti Palemonia ja lupasi miettiä hänen neuvojaan. Päästyään pientä puutarhaa ympäröivän kaisla-aidan toiselle puolen hän katsahti taakseen ja näki, miten tuo hyvä puutarhuri taas kasteli salaattejaan kyyhkysen keinuessa hänen kumartuneen selkänsä harjalla. Tämän nähdessään hänen teki mieli itkeä.

Astuessaan takaisin koppiinsa näki hän silmissään oudon kihelmöimisen. Oli niinkuin raju tuuli olisi puhaltanut ilmaan hiekkameren jyväsiä. Ja hän huomasi että ne olivat myriaadeja pieniä shakaaleja. Sinä yönä näki hän unessa korkean kivipylvään, jonka päällä seisoi ihmishahmon kaltainen olento ja hän kuuli äänen sanovan:

— Nouse tämän pylvään päähän!

Herättyään ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että tämä uni oli hänelle taivaasta lähetetty, kokosi hän oppilaansa ja puhui heille seuraavalla tavalla:

— Rakkaat poikani, minä jätän teidät nyt mennäkseni sinne, minne Jumala minut lähettää. Poissaoloni aikana totelkaa Flaviusta niinkuin hän olisi minä itse ja pitäkää huolta veljestämme Pauluksesta. Olkaa siunatut! Jääkää hyvästi!

Hänen lähtiessään olivat kaikki opetuslapset polvillaan maassa ja kun he vihdoin kohottivat päänsä, näkivät he jo hänen korkean mustan varjonsa kuultavan aavikon rantamalla.

Hän kulki yötä ja päivää, kunnes oli päässyt sen temppelin raunioille, jonka epäjumalanpalvelijat muinoin olivat rakentaneet ja jonka turvissa hän tuolla ihmeellisellä matkallaan oli nukkunut skorpionien ja seireenien keskellä. Maagillisilla merkeillä peitetyt seinät olivat vielä pystyssä, kolmekymmentä jättiläispilaria, jotka ylhäällä päättyivät ihmispäihin tai lotuskukka-kapiteeleihin, kannattivat vielä suunnattoman suuria kivipalkkeja. Ainoastaan eräässä temppelinkulmauksessa oli yksi pylväs luonut hartioiltaan ikivanhan taakkansa ja seisoi nyt irrallisena. Sen kapiteelin muodosti naisen pää, jolla oli pitkulaisen vinot silmät, pyöreät, hymyilevät posket ja otsassa lehmän sarvet.

Nähdessään sen tunsi Paphnutius sen samaksi pylvääksi, joka hänelle oli näytetty unissa, ja hän arvioi sen korkeuden noin kolmeksikymmeneksikahdeksi kyynärämitaksi. Hän meni läheiseen kylään, teetti sen korkuiset tikapuut ja kun ne olivat asetetut pylvästä vasten seisomaan, kapusi hän niitä pitkin ylös, polvistui kapiteelin harjalle ja sanoi Herralle:

— Tässä on siis, minun Jumalani, se asuinsija, jonka olet minulle valinnut. Salli minun jäädä tähän armosi paisteeseen kuolemani hetkeen asti.

Hän ei ollut ottanut mukaansa mitään ruokavaroja, sillä hän tahtoi kokonaan antautua taivaallisen Kaitselmuksen turviin. Ja hän arvasi myös, että armeliaat talonpojat antaisivat hänelle sen, mitä hän tarvitsi pysyäkseen hengissä. Ja todellakin seuraavana päivänä nona-hetkellä saapui pilarin luo vaimoja ja lapsia tuoden leipiä, taateleita ja raitista vettä, joita nuoret poikaset lennättivät pylvään harjalle.

Kapiteeli ei ollut niin leveä, että munkki olisi voinut siihen oikaista itsensä koko pituudelleen, joten hän nukkui jalat ristissä, pää rintaa vasten painuneena, ja nukkuminen tuotti hänelle vielä julmempaa väsymystä kuin valvominen. Aamun koitossa riipoivat varpushaukat häntä siivillään ja hän heräsi kauhun ja pelon vallassa.

Sattuipa niin, että puuseppä, joka oli tikapuut tehnyt, oli Jumalaa pelkääväinen mies. Liikutettuna ajatuksesta, että pyhimys saisi olla auringon ja sateen syövytettävänä, ja peläten hänen putoavan unissaan tämä hurskas mies rakensi pylvään päälle katon ja ympärille kaidepuut.

Sill'aikaa maine tästä ihmeellisestä elintavasta levisi kylästä kylään, ja laaksossa asuvat maanviljelijät tulivat sunnuntaina vaimoineen ja lapsineen katsomaan pylväspyhimystä. Paphnutiuksen opetuslapset olivat myöskin ihailulla vastaan ottaneet sanoman hänen ylhäisestä lymypaikastaan ja he lähtivät hänen luokseen ja saivat häneltä suosiollisen luvan rakentaa majansa pylvään juurelle. Joka aamu he kokoontuivat piiriin mestarinsa ympärille, joka saneli heille mieltäylentäviä sanoja.

— Poikani, sanoi hän heille, pysykää niiden pienten lasten kaltaisina, joita Jesus rakasti. Siinä on autuus. Lihan himo on kaikkien syntien lähde ja perisyy, muut sikiävät siitä niinkuin isästä. Ylpeys, ahneus, laiskuus, viha ja kateus ovat sen suosittuja jälkeläisiä. Katsokaa, mitä olen nähnyt Aleksandriassa: kaikki rikkaat olivat vaipuneet ylellisyyden paheeseen, joka niinkuin liejuinen virta veti heidät mukanaan kammottavaan kuiluunsa.

Kun apotit Ephrem ja Serapion kuulivat tästä uudesta keksinnöstä, tahtoivat he nähdä sen omilla silmillään. Erottaen jo kaukaa virran kalvossa kolmikulmaisen purjeen, joka heitä kuljetti häntä kohden, ei Paphnutius voinut kieltää itseltään iloa ajatella, että Jumala oli tehnyt hänestä kaikkien erakkojen esikuvan. Hänet nähtyään eivät molemmat pyhät miehet ollenkaan salanneet hämmästystään. Mutta keskusteltuaan hetkisen keskenään tulivat he yksimielisiksi siitä, että noin oudontapainen katumuksenharjoitus oli hyljättävä, ja he kehoittivat Paphnutiusta tulemaan alas.

— Tuollainen elämisen muoto on vastoin tapoja, sanoivat he, se on eriskummallinen ja kaikkien sääntöjen ulkopuolella.

Mutta Paphnutius vastasi:

— Mitä muuta on siis munkkielämä kuin ihmeissä elämistä? Ja eikö munkin töidenkin tule olla eriskummallisia kuten hän itsekin? Jumalan merkin johdosta olen noussut tänne, ainoastaan Jumalan merkki saa minut astumaan alas.

Joka päivä tuli joukottain uusia munkkeja, jotka liittyivät Paphnutiuksen oppilaihin ja rakensivat itselleen suojat tuon ilmassa olevan munkkikopin ympärille. Useat heistä jäljitelläkseen pyhimystä hinasivat itsensä temppelin raunioille, mutta veljiensä soimaamina ja väsymyksen voittamina he pian luopuivat näistä kokeiluista.

Pyhiinvaeltajia tuli tulvimalla. Heidän joukossaan oli sellaisia, jotka tulivat hyvin kaukaa ja heillä oli sekä nälkä että jano. Erään köyhän lesken päähän pälkähti ruveta myymään raikasta vettä ja melooneja. Pylvästä vasten nojaten hän sini- ja valkoraitaisessa teltassaan, punaisten saviruukkujensa, kuppiensa ja hedelmiensä takaa huusi: Kuka tahtoo juoda? Tämän lesken esimerkkiä seuraten eräs leipuri rakensi aivan viereen uunin toivoen saavansa kaupaksi leivoksia ja kakkuja muukalaisille. Kun matkustajien parvet lakkaamatta kasvoivat ja suurista Egyptin kaupungeistakin alkoi saapua matkustajia, niin rakensi eräs ansionhimoinen mies karavaanikatoksen voidakseen antaa yösijaa rikkaille herroille ja heidän palvelijoilleen, kameeleilleen ja muuleilleen. Pian oli pylvään ympärille muodostunut markkinapaikka, jonne Niilin kalastajat toivat kaupan kalojaan ja puutarhurit vihanneksiaan. Eräs parranajaja, joka ajoi partoja taivasalla, huvitti väkijoukkoa hullunkurisilla puheilla. Vanha temppeli, joka niin kauan oli ollut rauhan ja hiljaisuuden ympäröimä, täyttyi täten elämän lukemattomien ilmaisumuotojen metelillä. Kapakanisännät muuttivat sen maan-alaiset salit kellareiksi ja naulasivat antiikkisiin pilareihin kylttejä, joissa oli pyhimys Paphnutiuksen kuva ja seuraava kirjoitus kreikan ja egyptin kielillä: Täällä myydään granaattiviiniä, viikunaviiniä ja Kilikian olutta. Hienoilla ja puhdasviivaisilla veistoksilla koristetuille seinille ripustivat kauppiaat sipulinauhojaan ja savustettuja kaloja, kuolleita jäniksiä ja päättömiä lampaanraatoja. Iltaisin raunioitten vanhat asukkaat, rotat, pakenivat pitkässä rivissä virtaa kohden ja ibislinnut ojentelivat levottomasti kaulojaan nousten epävarmoin askelin temppelin reunuskivelle, jonne tunki keittiöiden savu ja juomarien kaskut ja huudot. Ympäristöllä maanmittarit ajoivat uusia katuja, muurarit rakensivat luostareja, kappeleita ja kirkkoja. Puolen vuoden kuluttua oli perustettu kaupunki, jolla oli oma vartioväki, tuomio-istuin, vankila ja koulu, jota johti eräs sokea kirjuri.

Pyhiinvaeltajien luku oli suunnaton. Piispat ja kuoropapit saapuivat ihaillen ihmettelemään. Antiokian patriarkka, joka silloin oli Egyptissä, tuli koko papistonsa seuraamana. Kiittävin sanoin lausui hän ilmi hyväksymisensä pylväspyhimyksen omituisesta käyttäytymisestä ja Lybian kirkkojen päämiehet yhtyivät Athanasiuksen poissa ollessa patriarkan mielipiteeseen. Saatuaan tietää tämän, kävivät apotit Ephrem ja Serapion Paphnutiuksen jalkain juuressa ensimäistä epäilyään anteeksi pyytämässä. Paphnutius vastasi heille:

— Tietäkää, veljeni, että katumusrangaistus, jota kärsin, ei vielä vedä vertoja ankaruudessa niille kiusauksille, jotka lähetettiin päälleni ja joiden luku ja voima minua hämmästyttävät. Ihminen on ulkoapäin katsottuna pieni ja tämän jalustan päästä, jonne Jumala on minut pannut, ovat ihmisolennot vain muurahaisia. Mutta sisällisesti nähtynä on ihminen ääretön, hän on suuri kuin maailma, sillä hän sisältää sen itsessään. Kaikki, mikä leviää eteeni, nämä luostarit, majatalot, virran kalvossa lipuvat laivat, nämä kylät ja kaikki mitä silmin voin erottaa, kaukaiset kedot, kanavat, hiekka-aavikot ja vuoret, kaikki se ei ole mitään siihen verrattuna, mikä minussa itsessäni on. Minä kannan sydämessäni lukemattomia kaupunkeja ja rajattomia erämaita. Ja synti ja kuolema, jotka lepäävät tämän äärettömyyden yllä, peittävät sen niinkuin yö peittää maan. Minä olen itsessäni kokonainen maailma pahoja ajatuksia…

Mutta hän puhui näin sentähden, että himo naiseen asui hänessä.

Seitsemäntenä kuukautena saapui Aleksandriasta, Bubastesta ja Saiksesta naisia, jotka ollen jo kauan hedelmättömiä toivoivat saavansa lapsia pyhän miehen välityksen ja pylvään ihmevoiman avulla. He kihnasivat kiveä vastaan hedelmättömiä kupeitaan. Kaikkialla oli silmän kantamattomiin asti vaunuja, kantotuoleja ja paareja, jotka pysähtyivät, työntyivät, tunkeilivat Jumalan miehen jalkojen juuressa. Niistä astui esiin sairaita, jotka olivat kauhistavia nähdä. Äidit ojensivat Paphnutiukselle poikiaan, joiden jäsenet olivat vääntyneet, silmät pullistuneet ulos, suu vaahdossa ja ääni käheä. Ja hän laski kätensä heidän päälleen. Sokeat lähestyivät ojennetuin käsivarsin ja kohottivat umpimähkään häntä kohti kahden verisen reiän lävistämät kasvonsa. Halvaantuneet toivat hänen nähtäviinsä raskaan liikkumattomuutensa, jäseniensä kuolettavan laihuuden ja inhoittavan typpeyden, ontuvat osoittivat hänelle lynkkäjalkaansa, syöpääpotevaiset repivät auki rintansa ja paljastivat hänelle tuon näkymättömän korppikotkan raateleman povensa. Vesitautiset naiset antoivat laskea itsensä maahan, ja näytti siltä kuin olisi purettu kuormasta viinileilejä. Hän siunasi heitä. Elefanttitaudin saastuttamat nubialaiset lähestyivät painavin askelin ja katsoivat häneen elottomin kasvoin, mutta silmät kyynelissä. Hän teki heidän ylitseen ristinmerkin. Hänen luokseen tuotiin myös kantovuoteella Aphroditopoliksesta eräs nuori tyttö, joka verisyöksyn jälkeen nukkui jo kolmatta päivää. Hän oli niinkuin vahakuva ja hänen vanhempansa, jotka luulivat häntä kuolleeksi, olivat panneet palmunoksan hänen rinnalleen. Paphnutius rukoili Jumalaa, ja tyttö kohotti päänsä ja avasi silmänsä.

Kun kansa kaikkialla puhui pyhimyksen tekemistä ihmetöistä, niin syöksyivät hänen luokseen myöskin lukemattomissa laumoissa kaikista Egyptin osista ne onnettomat, joilla oli se taudinlaji, jota kreikkalaiset nimittävät jumalalliseksi sairaudeksi. Heti kun he näkivät pylvään, saivat he hermokohtauksensa, he vyöryttelivät itseään maassa, kimmahtivat pystyyn ja lysähtivät taas maahan käppyrään.

Ja kuuluu vieläkin uskomattomammalta, että muutkin läsnäolijat saivat saman ankaran hulluuden puuskan, ja he jäljittelivät kaatuvatautisten kiemurtelemisia. Munkit, pyhiinvaeltajat, miehet ja naiset kiertelivät ja heittelehtivät sikin sokin maassa vääntynein jäsenin, suu vaahdossa, niellen kahmalokaupalla multaa ja ennustaen tulevaisia asioita. Ja Paphnutius pylväänsä päässä tunsi myös väristystä jäsenissään ja hän huusi Jumalan puoleen:

— Minä olen maailman syntipukki ja otan päälleni kaikki tämän kansan saastaisuudet ja sentähden, Herra, on ruumiini täynnä pahoja henkiä.

Joka kerta kun joku sairas meni pois parantuneena, tervehtivät läsnäolijat häntä hyvähuudoilla ja kantoivat häntä riemusaatossa alati toistaen:

— Olemme löytäneet uuden Siloen lähteen.

Jo riippui sadottain kainalosauvoja ihmeitä tekevän pylvään kyljessä. Kiitolliset naiset ripustivat siihen seppeleitä ja omistuskuvia. Kreikkalaiset kaivertivat siihen kekseliäitä distikoneja. Ja kun lisäksi vielä jokainen pyhiinvaeltaja piirsi siihen nimensä, niin oli kivi piankin miehen korkeudelle asti kokonaan latinalaisten, kreikkalaisten, koptilaisten, puunilaisten, hebrealaisten, syrialaisten ja salatieteellisten kirjainmerkkien peitossa.

Pääsiäisjuhlien aikaan oli kansantulva tähän ihmepaikkaan sellainen, että vanhat ihmiset uskoivat pakanallisten mysteerioiden ajan palanneen. Siinä viihtyivät vieretysten egyptiläisten kirjava hame, arabialaisten burnus, nubialaisten valkoinen vyöliina, kreikkalaisten lyhkäinen viitta, roomalaisten pitkälaskoksinen tooga, barbaarin sotalakki ja punaiset housut ja kurtisaanien kullalla kirjaillut tunikat. Hunnutettuja naisia kulki ohitse aasilla ja heidän edellään kulkevat mustat eunukit raivasivat heille tietä kepin sivalluksilla. Ilveilijät olivat levittäneet mattonsa maahan ja tekivät temppujaan ja hyppyjään tarkkaavaiselle katsojajoukolle. Käärmeiden lumoojat kerivät vyyhdelle jännitetyin käsivarsin eläviä vyönauhojaan. Koko tämä ääretön lauma loisteli, välkähteli, tuprutti pölyä ilmaan, kilisteli, huusi ja riiteli. Eläimiään suomivien kameelin-ajajien kiroukset, spitaalia parantavia noitakaluja myyväin kauppiasten huudot, raamatunlauseita messuavien munkkien laulu, profeetalliseen haltioitumisen tilaan langenneiden naisten nauru, vanhoja haaremilauluja jankuttavien kerjäläisten luskutus, lampaiden määkinä, aasien mylvintä, myöhästyneitä matkustajia kutsuvien merimiesten huudot, kaikki nämä sekavat äänet saivat yhdessä aikaan korvia särkevän metelin, josta ylinnä kaikui pienten, paljaiden neekerilasten kimakka kirkuna, jolla he koettivat tarjota kaupaksi tuoreita taateleita.

Ja kaikki nämä erilaiset olennot olivat keskellä kirkasta päivää vähällä tukahtua huonoon ja paksuun ilmaan, joka oli kyllästetty naisten hajuvedellä, neekerien löyhkällä, paistin käryllä ja kummipalasten katkulla, jota uskovaiset ostivat paimenilta suitsuttaakseen pyhimykselle.

Kun yö tuli, syttyi joka taholla tulia, soihtuja ja lyhtyjä eikä näkynyt enää muuta kuin punaisia varjoja ja mustia muotoja. Kokoon kyyristyneiden kuulijoiden keskessä seisoi eräs vanha mies savuisen lampun valossa tarinoiden, miten ennen muinoin Bition lumosi oman sydämensä, riisti sen irti rinnastaan, istutti sen akasiapuuhun ja muutti sitten itsensäkin puuksi. Hän teki käsillään mahtavia eleitä, joita hänen varjonsa toisti naurettavissa muunteluissa, ja ihmettelevä kuulijakunta päästeli vähän väliä ihastuksenhuutoja. Kapakoissa nukkuivat juomarit leposohvilla ja pyydellen tavan takaa olutta ja viiniä. Silmät maalattuina ja vatsa paljaana esittivät tanssijattaret heille vuoroin uskonnollisia, vuoroin irstaita kuvaelmia. Vähän syrjemmässä pelasivat nuoret miehet arpanoppaa ja sormipeliä ja vanhukset hapuilivat pimeässä prostitueerattujen jälkiä. Kaikkien niitten liikehtivien muotojen yläpuolella kohosi yksinäisenä ja liikkumattomana tuo korkea pylväs lehmänsarvineen, pää katseli itsekseen pimeässä ja sen päällä valvoi Paphnutius taivaan ja maan välillä. Äkkiä kohoaa kuu yli Niilin virran ikäänkuin jumalattaren paljas olkapää. Vuoren kukkulat kimmeltävät öisessä sini-autereessa ja Paphnutius luulee näkevänsä Thaiksen hipiän kuultavan virran kalvossa, safiirinsinisessä yökuutamossa.

Täten kuluivat päivät, ja pyhimys istui yhä pylväänsä nenässä. Kun sadeaika saapui, tunki sade katon halkeamien lomitse liottaen läpimäräksi hänen ruumiinsa; hänen jäsenensä kangistuivat liikkumattomiksi. Auringon polttamana, kasteen sierittämänä, hänen ihonsa halkeili, ja ammottavat haavat puhkeilivat hänen käsivarsiinsa ja jalkoihinsa. Mutta himo Thaikseen paloi hänessä yhä ja hän huusi:

— Tämä ei ole vielä kylliksi, kaikkivaltias Jumala! Enemmän kiusauksia! Enemmän vain saastaisia ajatuksia! Enemmän vain luonnottomia pyyteitä! Herra, salli koko ihmiskunnan hekuman vieriä minun lävitseni, jotta minä kaikki sovittaisin! Jos onkin valhetta se, että tuo Argoksen narttu otti päälleen maailman synnit, niinkuin olen kuullut eräiden vääryyden julistajain sanovan, niin on tässä tarussa kuitenkin jonkunlainen salainen totuus, jonka vasta nyt ymmärrän. Sillä totta on, että kansojen pahattyöt siirtyvät lopulta pyhimysten sieluihin hukkuakseen sinne niinkuin lähteen silmään. Ja sentähden onkin oikeamielisten sieluissa paljon enemmän lokaa kuin koskaan voisi mahtua tavallisen syntisen sieluun. Ja sentähden minä sinua ylistän ja kunnioitan, minun Jumalani, että olet tehnyt minusta koko maailman lokaviemärin.

Mutta eräänä päivänä levisi pyhässä kaupungissa tärkeä huhu, jonka hälinä ylti yksin askeetinkin korviin. Eräs hyvin korkea-arvoinen henkilö, maan kuuluisimpia miehiä, Aleksandrian laivaston päällikkö Lucius Aurelius Cotta on tulossa, hän saapuu, lähestyy!

Uutinen oli tosi. Vanha Cotta, joka oli lähtenyt Niilin kanavoita ja laivankulkua tarkastamaan, oli jo pitkät ajat tuntenut halua nähdä pylväspyhimystä ja uutta kaupunkia, jolle oli annettu nimeksi Stylopolis. Eräänä aamuna huomasivat Stylopoliksen asukkaat koko rannan olevan purjeiden peitossa. Kullatussa ja purppuralla verhotussa kaleerivenheessä laivastonsa etunenässä seisoi Cotta. Hän astui maihin seurassaan sihteeri, joka kantoi hänen muistitaulujaan ja lääkäri Aristeus, jonka kanssa hän kernaasti keskusteli.

Monilukuinen saattue kulki hänen jäljessään ja koko rannikko välkkyi virkapukuja ja sotilas-sinellejä. Muutaman askeleen päässä pylväästä hän pysähtyi, kiinnitti katseensa pylväspyhimykseen ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan toogansa liepeellä. Ollen luonteeltaan tietopirteä mies hän oli tehnyt moninaisia huomioita pitkillä matkoillaan. Hän muisteli näkemiään mielellään jälestäpäin ja hautoi päässään aietta kirjoittaa puunilais-historian valmistuttua myös kirjan niistä ihmeellisistä asioista, mitä hän oli nähnyt. Hän tuntui olevan hyvin huvitettu tästä näystä.

— Onpa tuo ihmeellistä, sanoi hän, hikoillen ja vetäen henkeään. Ja muistiin pantava seikka on lisäksi se, että tämä mies on kestivieraani. Niinpä niin, sama munkki tuli viime vuonna luokseni illallispitoihin ja ryösti senjälkeen erään näyttelijättären.

Ja kääntyen kirjurinsa puoleen:

— Merkitsepäs tämä muistiin, poikaseni, tauluihin, samoin myös pylvään mittasuhteet, äläkä unohda kapiteelin muotoa.

Sitten pyyhkien taas otsaansa hän jatkoi:

— Sangen luotettavat henkilöt ovat minulle vakuuttaneet, että munkkimme ei ole hetkeksikään astunut alas pylväältään siitä asti, kun hän vuosi takaperin kiipesi sinne. Aristeus, onko sellainen mahdollista?

— Se on mahdollista hullulle ja sairaalle, vastasi Aristeus, ja se olisi mahdotonta ihmiselle, joka on terve ruumiiltaan ja sielultaan. Etkö tiedä, Lucius, että joskus ruumiin ja sielun sairaudet antavat uhreilleen sellaisia kykyjä, joita eivät terveet ihmiset ollenkaan omista? Ja totta puhuakseni, todellisuudessa ei ole olemassakaan hyvää tai huonoa terveyttä. On vain olemassa elimien erilaisia tiloja. Tutkittuani niin kauan sitä, mitä sanotaan sairaudeksi, olen tullut siihen lopputulokseen, että pidän niitä vain eräinä elämän välttämättöminä muotoina. On olemassa tauteja, joita ei voi tarkata ilman ihastusta ja jotka näennäisen epäjärjestyksensä alla kätkevät syvän sopusointuisuuden, ja esimerkiksi nelipäiväinen kuumetauti on jotakin hyvin kaunista! Välistä eräät ruumiinvammat vaikuttavat hengenvoimien äkillisen lisääntymisen. Tunnethan Kreonin. Lapsena hän oli sammalkieli ja typerä. Mutta kun hän halkaisi kallonsa pudotessaan alas portailta, tuli hän siksi taitavaksi asianajajaksi, jonka nyt tunnet. Tällä munkilla on varmaan joissakin salaisissa elimissä vika. Sitäpaitsi ei hänen elintapansa ole ollenkaan niin ihmeellinen, kuin miltä sinusta näyttää, Lucius. Muistelepas esimerkiksi intialaisia gymnosofisteja, jotka saattavat olla yhtään liikahtamatta, ei ainoastaan vuoden, vaan kaksikymmentä, kolmekymmentä, neljäkymmentäkin vuotta.

— Kautta Jupiterin, huudahti Cotta, se on suuri harhateko! Sillä ihminen on luotu toimintaan ja laiskuus on anteeksiantamaton rikos, koska se tapahtuu valtion kustannuksella. En ymmärrä oikein, mistä uskonnosta voisi johtaa tämän turmiota tuottavan tavan. Todennäköistä on, että se liittyy johonkin aasialaiseen jumalanpalvelukseen. Siihen aikaan, jolloin olin maaherrana Syriassa, olin tilaisuudessa näkemään Heran kaupungin pylväsportille pystytettyjä phalluspatsaita. Kaksi kertaa vuodessa nousee joku mies sellaisen nenään ja viipyy siellä seitsemän päivää. Ja kansa on siinä luulossa, että tämä mies on kanssakäymisessä jumalien kanssa ja lepyttää kohtalon suotuisaksi Syrialle. Tämä tapa oli minusta peräti järjetön, kuitenkaan en tehnyt mitään hävittääkseni sitä. Sillä minun mielestäni ei virkamiehen tule hävittää kansantapoja, vaan päinvastoin pitää huolta niiden noudattamisesta. Hallituksen tehtävä ei ole perustaa uskontoja, sen velvollisuus on olla mieliksi niille, jotka ovat olemassa ja jotka, olivat ne sitten hyviä tai huonoja, ovat muodostuneet ajan, paikan ja rotuhengen vaatimuksista. Jos se ryhtyy niitä vastaan taistelemaan, osoittautuu se hengeltään vallankumoukselliseksi ja toimenpiteiltään hirmuvaltaiseksi ja saavuttaa silloin yleisön oikeudenmukaisen vihan. Ja sitäpaitsi millä muullakaan lailla voisi kohota rahvaan taikauskojen yläpuolelle kuin ymmärtämällä ja sietämällä niitä. Aristeus, olen sitä mieltä, että tämä ilmoissa-istuja on jätettävä paikoilleen avaruuteen vain lintujen häväistyksille alttiiksi. Pakkokeinot eivät tässä hyödytä mitään, mutta kenties ei ole pahaksi panna muistiin hänen ajatuksensa ja uskonsa.

Hän veti henkeä, yskäisi, laski kätensä kirjurinsa olalle sanoen:

— Lapsi, kirjoita muistiin, että eräät kristityt lahkokunnat pitävät sopivana ryöstää ilonaisia ja elää pylväitten nenissä. Voit lisätä, että nämä tavat nähtävästi johtuvat siittävän voiman jumalien palveluksesta. Mutta tätä kohtaahan voimme kysyä häneltä itseltään.

Sitten kohottaen päänsä ylös ja varjostaen kädellä silmiään sokaisevalta auringonpaisteelta hän korotti äänensä:

— Hoi, Paphnutius, jos muistat, että olet ollut kestivieraani, niin vastaa minulle! Mitä sinä teet siellä ylhäällä? Minkätähden olet sinne kavunnut ja miksi et tule alas? Pidätkö hengessäsi tätä pylvästä siitosvoiman vertauskuvana?

Paphnutius, joka Cottassa näki epäjumalanpalvelijan, ei suvainnut vastata. Mutta Flavius, hänen oppilaansa, lähestyi ja sanoi:

— Korkeasti kunnioitettava Herra, tämä pyhä mies ottaa päälleen maailman synnit ja parantaa taudit.

— Jupiterin kautta! siinä kuulet, Aristeus, huudahti Cotta. Pilvissä keikkuja harjoittaa lääkärin ammattia niinkuin sinäkin. Mitä sanot niin ylhäisestä ammattiveljestä?

Aristeus pudisti päätään:

— Mahdollista on, että hän parantaa paremmin kuin minä eräitä tauteja, sellaisia esimerkiksi kuin kaatuvatauti, jota rahvas nimittää jumalalliseksi sairaudeksi, vaikka kaikki sairaudet ovat yhtä suuressa määrin jumalallisia, sillä kaikki tulevat ne jumalilta. Mutta tämän taudin syy on osaksi kuvittelussa ja täytyyhän sinun myöntää, Lucius, että tämä jumalattaren pään päällä istuva munkki vaikuttaa sairaiden mielikuvitukseen paljon voimakkaammin kuin minä huhmareitteni ja lääkepullojeni yli kumartuneena. On voimia, Lucius, äärettömän paljon mahtavampia kuin järki ja tiede.

— Mitkä ne olisivat? kysyi Cotta.

— Tietämättömyys ja hulluus, vastasi Aristeus.

— Harvoin olen nähnyt mitään tämän omituisempaa kuin nyt, jatkoi Cotta, ja minä toivon, että kerran joku etevä kirjailija kertoo Stylopolis kaupungin perustamishistorian. Mutta harvinaisimmatkaan näyt eivät saa liiaksi pidättää vakavaa ja toimeliasta miestä. Menkäämme tarkastamaan kanavia. Hyvästi, hyvä Paphnutius, tai pikemmin: näkemiin! Jos koskaan vielä astut maan päälle ja palaat Aleksandriaan, niin älä unohda, minä pyydän, tulla illalliselle luokseni.

Nämä sanat, jotka läsnäolijatkin kuulivat, kulkivat suusta suuhun, ja uskovaisten tulkitsemina heittivät ne aivan verrattoman loiston Paphnutiuksen maineeseen. Hurskaat mielikuvitukset koristivat ja muuttelivat sanoja ja kerrottiin pian, että pyhimys pylväänsä korkeuksista oli käännyttänyt laivaston päällikön apostolien ja Nikean kirkkoisien uskoon. Uskovaiset antoivat Aurelius Cottan viimeisille sanoille kuvaannollisen merkityksen; heidän suussaan se illallinen, jolle tämä henkilö oli pyytänyt askeettia, muuttui pyhäksi ehtoolliseksi, henkiseksi rakkauden-ateriaksi, taivaalliseksi juhlaksi. Kertomusta tästä kohtauksesta koristettiin ihmeellisillä lisäkuvauksilla, joihin ne, jotka niitä keksivät, itse ensimäiseksi uskoivat. Kerrottiin, että sinä hetkenä, jolloin Cotta pitkän väittelyn jälkeen vihdoin oli tunnustanut totuuden, oli enkeli taivaasta tullut ja pyyhkinyt hien hänen otsaltaan. Lisäksi tiedettiin vielä, että laivaston päällikön kirjuri ja lääkäri olivat seuranneet häntä kääntymyksen tielle. Ja kun ihmetyö oli yleisesti tunnettu tosiseikka, niin liittivät Lybian pääkirkkojen diakonit sen oikeaperäisiin todistuskappaleihin. Silloin voi liioittelematta sanoa, että koko maailma tahtoi nähdä Paphnutiusta ja että sekä Länsi- että Itämailla kaikki kristityt käänsivät häntä kohden häikäistyneet silmänsä. Italian kuuluisimmat kaupungit lähettivät hänen luokseen lähettiläänsä ja Rooman Cesar, jumalainen Constans, joka kannatti kristillistä oikeaoppisuutta, kirjoitti hänelle kirjeen, jonka legaatit hänelle ojensivat suurella juhlallisuudella. Mutta eräänä yönä, kun hänen jalkojensa juurelle puhjennut kaupunki vielä nukkui kastehunnussaan, kuuli hän äänen, joka sanoi:

— Paphnutius, sinä olet kuuluisa tekojesi kautta ja mahtava sanasi voimasta. Jumala on tehnyt sinut kunniansa julistajaksi. Hän on valinnut sinut tekemään ihmetöitä, parantamaan sairaita, kääntämään pakanoita, valaisemaan syntisiä sieluja, hävittämään maan päältä areiolaiset ja vahvistamaan Kirkon rauhan.

Paphnutius vastasi:

— Tapahtukoon Jumalan tahto!

Ääni jatkoi:

— Nouse Paphnutius, mene etsimään palatsistaan jumalatonta Constantiusta, joka sensijaan, että seuraisi veljensä Constansin viisautta, suosii Ariuksen ja Markuksen harhaoppia. Mene! Ja rautaportit avautuvat sinulle ja sinun sandaaliesi askeleet kajahtavat basilikojen kultalattioilla ja Cesarin valtaistuimen edessä ja sinun peljättävä äänesi on kääntävä Constantinuksen pojan sydämen. Ja sinä olet hallitseva rauhoitettua ja mahtavaa Kirkkoa. Ja samoin kuin sielu johtaa ruumista, on Kirkko johtava valtakuntaa. Sinun paikkasi on senaattorien, kreivien ja patrisien yläpuolella. Sinä olet lopettava kansan nälänhädän ja barbaarin rohkeuden. Ja vanha Cotta saadessaan tietää, että sinä olet hallituksen ensimäinen, on pyytävä kunniaa saada pestä sinun jalkasi. Ja kuoltuasi viedään sinun munkinkaapusi Aleksandrian patriarkoille ja tuo kunniassa harmennut, suuri Athanasius on suuteleva sitä niinkuin pyhimyksen jäännöstä. Lähde!

Paphnutius vastasi:

— Tapahtukoon Herran tahto!

Ja ponnistautuen seisaalleen hän valmistautui laskeutumaan alas.
Mutta ääni, arvaten hänen aikeensa, sanoi hänelle:

— Mutta älä suinkaan laskeudu alas tuota porraspuuta myöten. Se olisi tuiki tavallisen ihmisen teko ja suurten ominaisuuksiesi halveksumista. Arvioi korkeammaksi voimasi, enkelinkaltainen Paphnutius. Sinunlaisesi suuren pyhimyksen on lennettävä ilmassa. Hyppää alas, enkelit kannattavat sinua. Hyppää siis!

Paphnutius vastasi:

— Tapahtukoon Jumalan tahto niin maassa kuin taivaassa.

Heilutellen pitkiä käsivarsiaan, jotka olivat ojolla niinkuin suuren, sairaan linnun kynityt siivet, hän oli juuri hyppäämäisillään, kun yhtäkkiä iljettävä naurunräkätys tunki hänen korviinsa.

Kauhistuneena hän kysyi:

— Kuka noin nauraa?

— Ha-ha-ha, luskutti ääni, olemme vasta ystävyytemme alkupäässä, vielä olet kerran tekevä lähempää tuttavuutta kanssani. Rakkahin, minä se olen, joka olen nostattanut sinut tänne, ja täytyypä minun suoda sinulle täysi tunnustus siitä kuuliaisuudesta, millä olet toivomukseni täyttänyt, Paphnutius. Minä olen tyytyväinen sinuun!

Pelon tukahduttamalla äänellä Paphnutius sammalsi:

— Väisty, väisty! Minä tunnen sinut: sinä olet sama, joka veit Jesuksen temppelin harjalle ja näytit hänelle kaikki maailman valtakunnat.

Hän putosi puolipyörtyneenä kivelleen takaisin.

— Kuinka en tuntenut häntä ennemmin? ajatteli hän. Olen viheliäisempi kuin kaikki ne sokeat, kuurot, halvatut, jotka ovat panneet toivonsa minuun, sillä siihen määrin olen kadottanut kaiken kyvyn käsittää yliluonnollisia asioita, olen turmeltuneempi kuin nuo mielipuolet, jotka syövät multaa ja lähentelevät ruumiita, sillä en erota enää helvetin huutoja taivaan äänestä. Olen kadottanut sen ensimäisen arvostelukyvyn, joka on yksin vastasyntyneelläkin, kun se itkee, jos se vieroitetaan imettäjänsä rinnalta, ja koiralla, joka vainuaa herransa jäljet, kasvilla, joka vaistomaisesti kumartuu aurinkoa kohti. Minä olen perkeleitten leikkikalu. Siis se on Saatana, joka minut on johdattanut tänne. Kun hän hinasi minut tälle harjalle, niin nousivat kanssani rinnan myös hekuma ja ylpeys. Kiusausteni suuruus ei minua kauhistuta. Antonius kärsi vuorellaan yhtä suuria. Ja tahdon kyllä että niiden säilät pistävät puhki lihani enkelien katseitten alla. Olen aivan ruvennut rakastamaan kärsimyksiäni. Mutta Jumala vaikenee ja hänen vaitiolonsa kummastuttaa minua. Hän jättää minut, jolla ei ollut muuta kuin hän; hän jättää minut yksin poissaolonsa kauhistavaan autiuteen. Hän pakenee minua. Tahdon rientää hänen jälessään. Tämä kivi polttaa jalkojani. Pian, pian matkaan, kohti Jumalaa!

Heti tarttui hän tikapuihin, jotka olivat pylvästä vasten pystyssä, asetti niille jalkansa ja laskeuduttuaan yhden portaan oli hän aivan eläimen pään tasalla. Se hymyili omituisesti. Silloin hänelle selveni, että paikka, jota hän oli pitänyt levonsijana, olikin vain hänen levottomuutensa ja tuomionsa pirullinen välikappale. Hän laskeutui kiireesti kaikki portaat ja pääsi maahan. Hänen jalkansa olivat unohtaneet maanpinnan, ne horjuivat. Mutta tuntien yllään tuon kirotun pylvään varjon pakotti hän ne juoksemaan. Kaikki oli unessa vielä. Kenenkään näkemättä kulki hän poikki suuren torin, jota reunustivat kapakat, hotellit ja karavaani-majatalot, siitä hän syöksähti pienelle kujalle, joka hiljalleen kohosi Libyan kukkuloita kohti. Eräs koira, joka haukkuen ajoi takaa häntä, luopui hänestä vasta aro-aavikon laidassa. Ja Paphnutius lähti astumaan asumattoman seudun halki, jossa ei ollut muuta tietä kuin petoeläinten polkemat jäljet. Jättäen taakseen vääränrahantekijäin autioituneet majat jatkoi hän koko yön ja seuraavan päivän epätoivoista pakoonjuoksuaan.

Vihdoin puolikuolleena nälästä, janosta ja väsymyksestä ja tietämättä ollenkaan, oliko Jumala vielä kaukanakin, keksi hän taivaan rannan ruskotuksessa uivan äänettömän kaupungin, joka levisi oikealla ja vasemmalla hänen edessään. Asunnot, jotka olivat pitkän matkan päässä toisistaan ja toinen toisensa kaltaisia, muistuttivat keskeltä katkaistuja pyramiideja. Ne olivat hautoja. Niiden ovipaadet olivat rikkimurretut, holvien pimennoista välkkyi pentujaan ruokkivien hyenojen ja susien silmiä, ja rosvojen ryöstämät, petojen kalvamat raadot viruivat kynnyksellä. Kuljettuaan laidasta laitaan tämän kuolleitten kaupungin vaipui Paphnutius vihdoin voipuneena erään haudan eteen, joka oli vähän syrjässä, palmupuiden varjostaman lähteen juurella. Tämä hauta oli erittäin kauniisti koristeltu ja kun ei siinä enää ollut ovea, saattoi ulkoapäin nähdä maalatun sisäkammion, jossa nyt käärmeet pesivät.

— Tuossa, huokasi hän, on minun valiopaikkani, minun katumukseni ja sovitusuhrini tabernaakkeli.

Hän vetäytyi sinne sisälle, karkoitti jalallaan pois matelijat ja makasi polvillaan lattialla rukouksessa kahdeksantoista tuntia, jonka ajan kuluttua, hän meni ammentamaan lähteestä vettä kämmenensä kourulla. Sitten poimi hän taateleita sekä muutamia lotuksen varsia, joiden jyviä hän pureskeli. Tuumien että tämänlaatuinen elämäntapa oli hyvä otti hän sen säännökseen. Aamusta iltaan ei hän nostanut otsaansa kivilaatalta.

Mutta eräänä päivänä, kun hän näin siinä makasi polvillaan, kuuli hän äänen, joka sanoi:

— Katsele näitä kuvia tullaksesi viisaaksi.

Silloin hän kohotti päänsä ja näki huoneen seinillä maalauksia, jotka esittivät iloisia ja arkipäiväisiä elämäntapahtumia. Se oli hyvin vanhaa ja ihmeteltävän tarkkaa työtä. Siinä saattoi nähdä miten kokit puhalsivat tuleen, niin että posket pullistuivat, toiset kynivät hanhia tai keittivät kattiloissa lampaan neljänneksiä. Kauempana metsästäjä kantoi olallaan nuolien lävistämää kaurista. Tuolla joukko talonpoikia askaroitsi kylväen, leikaten ja korjaten eloa. Toisessa paikassa taas naiset tanssivat viulujen, huilujen ja harpun säestyksellä. Eräs nuori tyttö soitti teorbia. Lotuskukka kimmelsi hänen mustissa, taidokkaasti palmikoiduissa hiuksissaan. Hänen läpihohtoinen pukunsa näytti hänen ruumiinsa puhtaat muodot. Hänen rintansa ja suunsa olivat kuin kukkasten nuput. Hänen suloinen silmänsä osui suoraan katsojaan, mutta muuten näkyi kasvoista vain äärikuva. Ja tämä olento oli vallan viehkeä. Katseltuaan hetken painoi Paphnutius alas silmänsä ja vastasi äänelle:

— Miksi käsket minun katsella näitä kuvia? Epäilemättä ne esittävät sen epäjumalanpalvelijan maanpäällisiä päiviä, jonka ruumis lepää tässä jalkojeni alla, lähteen pohjalla, mustassa basaltti-arkussa. Ne kertovat kuolleen miehen elämästä ja ovat kirkkaista väreistään huolimatta vain enään varjon varjoja. Kuolleen miehen elämää! Oi turhuutta!

— Hän on kuollut, mutta hän on elänyt, vastasi ääni ja sinä, sinä olet kuoleva, ilman että olet elänyt.

Tästä päivästä lähtien ei Paphnutiuksella ollut enää hetkenkään rauhaa. Ääni puhui hänelle lakkaamatta. Kitaransoittajatar katseli häntä lakkaamatta pitkien ripsiensä alta. Ja hän puhui taas vuorostaan:

— Katso: minä olen salaperäinen ja kaunis. Rakasta minua, vuodata minun syliini rakkaus, joka sinua vaivaa. Mitä hyödyttää pelätä minua? Et pääse minua pakoon, minä olen nimeltäni naiskauneus. Minne luulet voivasi paeta minua, sinä mieletön? Sinä näet minun kuvani kukkien loistossa ja palmupuiden soreudessa, kyyhkysten lennossa, gasellien hypyissä, purojen poimuttelevassa juoksussa, kuun pehmeässä hämärässä, ja jos ummistat silmäsi, näet sen omassa itsessäsikin. Tuhat vuotta on kulunut siitä, kun se mies, joka nyt nukkuu tässä mustassa kivivuoteessa käärinliinain sisällä, on puristanut minua sydäntään vastaan. Tuhat vuotta on kulunut siitä, kun hän sai huuliltani viimeisen suudelman, ja hänen unessaan tuntuu yhä vielä sen suloinen tuoksu. Tunnet minut kyllä, Paphnutius. Kuinka et heti tuntenut minua? Minä olen eräs Thaiksen lukemattomista hahmoista. Sinä olet oppinut munkki ja sinulla on jo suuri asioiden tuntemus. Sinä olet matkustellut ja matkoilla oppii eniten. Useinkin yksi ulkona vietetty päivä tuo enemmän uutta kuin kymmenen vuotta, jotka ihminen viettää kotonaan. Ja olet varmasti kuullut kerrottavan, että Thais ennen muinoin on elänyt Helenan nimisenä. Sataporttisessa Thebassa eli hän toisen elämän. Ja Theban Thais, se olin minä. Kuinka et arvannut sitä? Eläissäni otin itselleni valtavan osan maailman synneistä ja nyt vieläkin varjotilaan vaipuneena voin ottaa omakseni sinun syntisi, armahin munkki. Miksi hämmästyt? Olihan päivän selvää, että minne ikinä menisit, löytäisit aina Thaiksen.

Paphnutius löi otsansa kivilattiaan ja kirkaisi kauhusta. Ja joka yö jätti kitaransoittajatar seinänsä, lähestyi häntä, puhuen kirkkaalla, raikkaiden tuulahdusten tuudittamalla äänellä. Ja kun pyhä mies yhä voitti hänen kiusauksensa, sanoi hän hänelle näin:

— Rakasta minua, antaudu, ystäväni. Niin kauan kuin vastustelet, olen sinua kiusaava. Et tiedä millainen on kuolleen kärsivällisyys. Olen odottava, jos niin on tarvis, vaikka siksi kunnes kuolet. Ollen lumoojatar olen osaava loihtia elottomaan ruumiiseesi hengen, joka sen herättää uudestaan ja joka ei ole kieltävä minulta enää sitä, mitä sinulta nyt olen turhaan pyytänyt. Ja ajattele, Paphnutius, omituista asemaasi silloin, kun autuas sielusi korkealta taivaasta saa nähdä oman ruumiinsa antautuvan syntiin. Itse Jumalakin, joka on luvannut antaa sinulle taas tämän ruumiin takaisin viimeisen tuomion ja ajan kulutuksen jälkeen, on joutuva varmaan sangen pahaan pulaan. Kuinka voi hän johdattaa taivaalliseen ilosaliin ihmishahmon, jossa asuu perkele ja jota hallitsee noitanainen? Et ole ajatellut tätä pulmaa. Ei Jumalakaan kenties. Meidän kesken sanottuna, hän ei ole erittäin hyväpäinen. Yksinkertainenkin lumoojatar pettää hänet helposti, ja jos hän ei omistaisi ukkosta ja taivaan vesisyöksyjä, niin vetäisivät kyläraitin nulikat häntä parrasta. Varma on, että hänellä ei ole yhtä paljon etuja kuin vanhalla käärmeellä, hänen vastustajallaan. Hän on suuremmoinen taiteilija. Olen näin kaunis ainoastaan siksi, että hän on tehnyt minun koristukseni. Hän se on, joka on opettanut minua palmikoimaan hiukseni ja hoitamaan sormeni ruusunpunaisiksi ja kynteni agaatin kaltaisiksi. Olet liian halvaksi arvioinut hänet. Kun asetuit asumaan tähän hautaan, karkoitit jalallasi pois käärmeet, jotka siellä asuivat, tiedustelematta olivatko ne kenties hänen perhettään, ja sinä murjosit heidän munansa. Pelkään, ystävä parkani, että olet hypännyt hulluun pyttyyn. Olihan sinulle sentään sanottu, että hän oli säveltaiteen ja rakkauden suosija. Mitä olet tehnytkään? Rikkonut välisi tieteen ja kauneuden kanssa. Olet kokonaan kurja ja Jahve ei tule avuksesi. Ei ole ainakaan luultavaa, että hän tulee. Ollen yhtä suuri kuin kaikkeus, ei hän voi yhtään liikahtaa tilan puutteessa, ja jos hän, niin mahdotonta kuin se onkin, tekisi pienimmänkin liikkeen, joutuisi koko luomakunta epäjärjestykseen. Kaunis erakkoni, anna minulle suudelma.

Paphnutius ei suinkaan ollut tietämätön salataiteiden ihmeitätekevästä voimasta. Hän ajatteli suurella levottomuudella:

— Kenties se vainaja, joka on haudattu jalkojeni alle, tietää mitä on kirjoitettu siihen salaperäiseen kirjaan, joka on kätketty kuninkaalliseen hautaan täällä lähellä. Tämä kirja antaa kuolleille voiman pukeutua maanpäälliseen hahmoonsa, niin että he taas voivat nähdä auringon valon ja naisen hymyilyn.

Hän pelkäsi, että kitaransoittajatar ja kuollut voisivat yhtyä taas kuten eläissäänkin ja että hän näkisi heidän rakkautensa. Välistä hän luuli kuulevansa suutelojen keveää maiskutusta.

Kaikki oli hänelle hämärää, ja nyt Jumalan ollessa etäällä pelkäsi hän ajatuksiaan yhtä paljon kuin tunteitaankin. Eräänä iltana, jolloin hän tapansa mukaan makasi polvillaan maassa, puhui hänelle tuntematon ääni:

— Paphnutius, maan päällä on enemmän kansoja kuin luuletkaan ja jos näyttäisin sinulle kaikki, mitä minä olen nähnyt, niin kuolisit kauhusta. On ihmisiä, joilla on keskellä otsaa vain yksi ainoa silmä. On ihmisiä, joilla on vain yksi jalka ja jotka liikkuvat hyppimällä. On ihmisiä, jotka muuttavat sukupuolta, ja naisia, jotka puhkeavat miehiksi. On puu-ihmisiä, jotka työntävät juurensa maahan. Ja on ihmisiä, joilla ei ole edes päätä ja joiden silmät, nenä ja suu ovat rinnan kohdalla. Uskotko sinä toden perästä, että Jesus Kristus on kuollut kaikkien noiden ihmisten hyväksi?

Toisen kerran näki hän näyn. Suuren valoautereen keskessä hän näki lavean tien, puroja ja puutarhoja. Tietä pitkin karauttivat täyttä neliä Aristobulos ja Chereas syrialaisten hevosten selässä ja iloisen ratsastuksen into hehkui molempien nuorukaisten poskilla. Eräässä pilariholvikossa Kallikrates lausui runoja. Tyytyväinen ylpeys värähteli hänen äänestään ja loisti hänen silmistään. Puutarhassa Zenothemis poimi kultaisia omenoita ja hyväili taivaan sinisiipistä käärmettä. Valkoisiin puettuna ja säkenöivä otsaripa kulmillaan Hermodorus istui mietteissään pyhän persean alla, joka kantoi oksillaan kukkien asemesta pieniä puhdaspiirteisiä päitä, kaikki koristetut niinkuin Egyptin jumalattaret korppikotkin, varpushaukoin tai kuun välkkyvin sirpein, jota vastoin syrjemmässä lähteen reunalla Nikias taivaan pallosta tutki tähtien sopusointuista liikuntaa.

Sitten hunnutettu nainen lähestyi munkkia kädessään myrtin oksa. Ja hän sanoi:

— Katso, toiset etsivät iankaikkista kauneutta ja johtavat siten ikuisuuden jo lyhkäiseen elämäänsä. Toiset elävät suuriakaan ajattelematta. Mutta jo sen vuoksi, että he antautuvat kauniin luonnon johdettaviksi, he ovat onnellisia ja kauniita, ja pelkällä elämällään he jo kunnioittavat olioiden ylintä mestaria, sillä ihminen on kaunis hymni Jumalalle. Ja kaikista heistä on onni viatonta ja ilo sallittua. Paphnutius, jos he sentään olisivatkin oikeassa, mikä tyhmyri silloin olisit?

Ja näky hävisi.

Tällaisissa ruumiin ja sielun kiusauksissa eli Paphnutius lakkaamatta. Saatana ei sallinut hänelle hetkenkään rauhaa. Haudan yksinäisyys oli kansoitetumpi kuin suuren kaupungin markkinatori. Perkeleet päästelivät siellä kauheita naurunrämäköitä ja tuhannet madot, nilviäiset ja sala-saivertajat hoitelivat ympärillä elämän jokapäiväisiä toimituksia. Ja kun hän iltaisin meni kaivolle, tanssivat satyyrit ja satyyrittaret hänen ympärillään houkutellen häntä mukaansa irstaihin hyppyihinsä. Pahat henget eivät peljänneet häntä enää. He ahdistivat häntä pilkkapuheilla, sikamaisilla haukkumasanoilla ja iskuilla. Eräänä päivänä muuan piru, joka oli vain käsivarren korkuinen, varasti häneltä köyden vyötäisiltä. Hän ajatteli:

— Ajatus, minne oletkaan minut johdattanut?

Ja hän päätti ruveta tekemään työtä käsillään hankkiakseen sielulleen rauhan, jota hän tarvitsi. Lähteen ääressä kasvoi palmujen varjossa leveä-lehtisiä banaanipuita. Hän leikkasi niistä oksia ja kantoi ne hautaan. Siellä hän ruhjoi ne kivellä murskaksi eritellen ne sitten hienoiksi kuiduiksi, niinkuin oli nähnyt köydenpunojain tekevän. Sillä hän tahtoi tehdä itselleen uuden köyden sen sijaan, jonka piru oli häneltä varastanut. Tästä paholaiset vähän perettyivät; he lopettivat metelinsä ja itse kitaransoittajatyttökin luopui lumoamistempuistaan ja pysyi paikallaan maalatulla seinällä. Muserrellessaan banaaninvarsia kasvoi taas Paphnutiuksen rohkeus ja usko.

— Taivaan avulla, sanoi hän itselleen, olen pitävä kurissa lihani. Mitä sieluun tulee, niin on se säilyttänyt sentään toivon. Turhaan pirut ja tuo kirottu nainen koettavat herättää minussa epäilystä Jumalan olemusta vastaan. Olen vastaava heille apostoli Johanneksen sanoilla: "Alussa oli sana ja se sana oli Jumala." Siihen minä vakaasti uskon ja jos se, mitä uskon, on mieletöntä, uskon vielä lujemmasti. Ja totta puhuakseni, sen pitää ollakin mieletöntä. Muuten en uskoisi siihen, vaan tietäisin sen. Mutta se, minkä tietää, ei anna elämää, usko yksin voi pelastaa.

Hän levitti auringonpaisteeseen ja kasteeseen varsista irroitetut kuidut, ja joka aamu käänsi hän ne estääkseen niitä mätänemästä, ja hän iloitsi suuresti tuntiessaan itsessään jälleen lapsen yksinkertaisuuden heräävän. Kun hän oli punonut köytensä, leikkasi hän kaisloja tehdäkseen niistä mattoja ja koreja. Hautakammio oli nyt korinpunojan työpajan kaltainen ja Paphnutiuksen oli helppo siirtyä työstä rukoukseen. Kuitenkaan ei Jumala ollut hänelle leppeä, sillä eräänä yönä heräsi hän ääneen, joka sai hänet kauhusta kivettymään: hän oli arvannut sen vainajan ääneksi. Ääni oli nopea ja kutsuva niinkuin hiljainen huohotus:

— Helena, Helena, tule kylpemään kanssani pian, pian!

Ja nainen, jonka huulet hipoivat munkin korvaa, vastasi:

— Ystävä, en voi nousta: mies makaa minun päälläni.

Äkkiä Paphnutius huomasi, että hänen poskensa lepäsi naisen povella. Hän tunsi kitaransoittajattaren, joka puoleksi vapautuen hänen painostaan kohotti rintaansa. Mutta silloin hän epätoivon vimmalla pusersi syliinsä tämän lämpimän, sulotuoksuisen, kukoistavan ruumiin ja kadotuksen himon palaessa hänen veressään hän huusi:

— Jää luokseni, jää, minun taivaani!

Mutta nainen oli jo seisaallaan kynnyksellä. Hän nauroi ja kuun säteet hopeoivat hänen hymyään.

— Miksi jäisin? hän sanoi. Varjon varjo jo riittää rakastajalle, jolla on noin vilkas mielikuvitus. Sitä paitsi olethan jo tehnyt syntiä. Mitä tahdot vielä?

Paphnutius itki yön pimeydessä ja kun aurinko nousi, työntyi hänen rinnastaan esille rukous, liikuttavampi kuin valituksen huokaus:

— Jesus, minun Jesukseni, miksi minut hylkäät? Sinä näet vaaran, joka minua uhkaa. Tule minun avukseni, lempeä Vapahtaja. Koska sinun isäsi ei enää rakasta minua, kosk'ei hän enää kuule minua, niin tiedä, ettei minulla ole enää muuta kuin sinä. Hänen ja minun välini ovat mahdottomat, en voi häntä ymmärtää eikä hän sääli tuskaani. Mutta sinä, sinä olet vaimosta syntynyt ja siksi panen toivoni sinuun. Muista, että olet ollut ihminen. Minä rukoilen ja huudan sinua, en siksi, että olet Jumala Jumalasta syntynyt, valo valosta, oikea Jumala oikeasta Jumalasta kotoisin, vaan siksi, että elit köyhänä ja heikkona tämän saman maan päällä, jossa minä nyt kärsin, siksi että Saatana tahtoi kiusata lihaasi, siksi että kuolemantuskien kylmä hiki nousi sinunkin otsallesi. Sinun inhimillisyyttäsi minä rukoilen, minun Jesukseni, minun veljeni Jesus!

Kun hän näin oli rukoillut väännellen käsiään tuskasta, vyörähti kammottava naurunremahdus haudan seinillä ja sama ääni, joka oli kuulunut pylvään harjalle sanoi ilvehtien:

— Se oli todellakin Markus Vääräuskoisen messun arvoinen puhe.
Paphnutius on areiolainen. Paphnutius on areiolainen!

Kuin salaman satuttamana kaatui munkki tiedottomana kivilattialle.

* * * * *

Kun hän avasi silmänsä, näki hän ympärillään mustiin kaapuihin puettuja munkkeja, jotka valelivat vedellä hänen ohimoitaan ja lausuivat manauslukuja. Toiset seisoivat ulkona palmunlehviä käsissä.

— Kun me kuljimme erämaan poikki, sanoi eräs heistä, niin kuulimme huutoa tästä haudasta ja astuessamme sisälle, näimme sinut makaavan tiedottomana lattialla. Varmaankin perkeleet paiskasivat sinut maahan ja pakenivat meidän lähestyessämme.

Paphnutius kohotti päätään ja kysyi heikolla äänellä:

— Veljeni, keitä olette? Ja minkätähden on teillä palmunlehviä käsissänne? Tuletteko kenties minua hautaamaan? Hänelle vastattiin:

— Veli, etkö sinä tiedä, että isämme Antonius, joka on sadan ja viiden ajastajan vanha ja on saanut Jumalalta ilmoituksen läheisestä lopustaan, laskeutuu nyt alas Colzinus-vuorelta, jonne hän oli maailmaa paennut ja tulee siunaamaan henkensä lukemattomia lapsia. Palmut käsissä menemme siis vastaanottamaan henkistä isäämme. Mutta kuinka sinä, veli, et tiedä mitään niin suuresta tapahtumasta? Kuinka on mahdollista, että enkeli ei ole tuonut sinulle siitä ilmoitusta tähän hautaan?

— Voi minua, vastasi Paphnutius, minä en ansaitse sellaista armon-osoitusta, ja ainoat tässä paikassa käyvät vieraat ovat perkeleet ja vampyyrit. Rukoilkaa minun puolestani. Minä olen Paphnutius, Antinoen apotti, viheliäisin kaikista Herran palvelijoista.

Paphnutiuksen nimen kuullessaan, kaikki leyhyttivät palmun-oksia sopottaen ylistyslauseita. Ja hän, joka jo oli puhunut, huudahti ihaillen:

— Onko mahdollista, että sinä olet se pyhä Paphnutius, joka on kuuluisa sellaisista töistä, että luullaan hänen vielä vetävän vertoja itse suurelle Antoniuksellekin! Sinä suuresti kunnioitettava, sinä olet siis se, joka on kääntänyt Jumalan puoleen kurtisaani Thaiksen ja jonka vihdoin serafit korjasivat korkealta pylväältä. Ne, jotka yöllä valvoivat patsaan juurella, näkivät autuaan ylösnousemuksesi. Enkelien siivet ympäröivät sinut valkealla utupilvellä ja oikea kätesi laskeutui siunaten ihmis-asuntojen ylle. Seuraavana päivänä, kun kansa ei enää nähnyt sinua, kohosi kaikkialta syvät huokaukset pilarin puoleen, jonka kruunu oli poissa. Mutta Flavius, sinun opetuslapsesi, julisti ihmeen kansalle tiettäväksi ja otti sinun jälkeesi käsiinsä munkkien johdon. Ainoastaan eräs vähämielinen mies, nimeltä Paulus, tahtoi panna vastaan yhteistä tunnetta. Hän vakuutti nähneensä unessa, miten paholaiset sinua lennättivät. Kansa tahtoi kivittää hänet, ja ihmeeksi on katsottava, että hän pelasti nahkansa. Minä olen Zozimus, näitten munkkien apotti, jotka näet polvillaan edessäsi. Samoin kuin he notkistan minäkin polveni edessäsi, jotta siunaisit isää lapsien mukana. Sitten voit meille kertoa niistä ihmetöistä, jotka Jumala sinun välitykselläsi on suvainnut tehdä.

— Kaukana siitä että Herra olisi osoittanut minulle armoaan, kuten luulet, sanoi Paphnutius, hän päinvastoin on koetellut minua hirvittävillä kiusauksilla. Enkelit eivät minua noutaneet. Mutta pilvipatsas nousi silmäini eteen ja kulki minun edessäni. Olen elänyt unessa. Ilman Jumalaa on kaikki pelkkää unta. Aleksandrian matkallani kuulin muutaman tunnin ajan kaikenlaisia puheita ja minä huomasin, että erehdysten sotajoukko on ääretön. Se ajaa minua takaa ja paljastetut miekat ympäröivät minua.

Zozimus vastasi.

— Arvoisa isä, ota huomioon, että pyhät miehet ja etenkin pyhät erakot ovat aina saaneet kestää hirmuisia koettelemuksia. Jos eivät serafien käsivarret kantaneetkaan sinua taivaaseen, niin on sentään varma, että Herra on suonut tämän armon sinun kuvallesi, koska Flavius, munkit ja kansa ovat ylösnousemuksesi todistajia.

Kuitenkin päätti Paphnutius lähteä vastaanottamaan Antoniuksen siunausta.

— Veli Zozimus, sanoi hän, anna minulle yksi noista palmunlehvistä ja menkäämme isämme eteen.

— Menkäämme, vastasi Zozimus, sotainen järjestys sopii munkeille, jotka ovat juuri etupäässä sotilaita. Sinä ja minä, jotka olemme apotteja, marssimme etunenässä. Ja nuo muut saavat seurata laulaen psalmeja.

He lähtivät matkaan ja Paphnutius sanoi: — Jumala on yksi, sillä hän on totuus, joka on yksi. Maailma on moninainen, sentähden että se on erhettä. Kaikista luonnon näytelmistä on käännyttävä pois, yksin näennäisesti viattomimmistakin. Niiden moninainen kirjavuus, joka tekee ne viehättäviksi, on merkki siitä, että ne ovat pahoja. Sentähden en voi nähdä edes papyrus-kaislikkoa uinuvan lammen rannalla, ilman että sieluni tulee murheelliseksi. Kaikki, minkä aistit voivat havaita, on inhoittavaa. Pienin hiekkajyvänen uhkaa vaaroilla. Jokainen kappale on meille kiusaus. Ja naisessa on kaikki kiusaukset, mitä voi olla keveässä ilmassa, kukkivassa maassa ja kirkkaiden vesien silmissä. Onnellinen se, jonka sielu on suljettu astia! Onnellinen se, joka voi tehdä itsensä mykäksi, kuuroksi ja sokeaksi ja joka ei ymmärrä mitään maailmasta voidakseen ymmärtää Jumalan!

Mietittyään näitä sanoja vastasi Zozimus seuraavasti:

— Arvoisa isä, on soveliasta, että minäkin tunnustan sinulle syntini, koska sinäkin olet näyttänyt minulle sielusi. Siten me ripitämme itsemme toisillemme apostolisen tavan mukaan. Ennenkuin minusta tuli munkki, vietin maailmassa kauhistavaista elämää. Madauran kaupungissa, joka on kuuluisa ilonaisistaan, hain kaikenlaatuista rakkautta. Joka yö aterioitsin nuorten irstailijoiden ja huilunsoittajattarien parissa ja vein sitten kotiini heistä sen, joka oli minua eniten miellyttänyt. Sellaisen pyhän miehen kuin sinä olet on mahdotonta kuvitella, mihin saakka nautinnonhimon raivo saattoi viedä minut. Sanonpa vain sen, että se ei säästänyt edes naituja vaimoja eikä nunnia, vaan purkautui aviorikkomuksiin ja pyhäinhäväistyksiin. Kiihotin viinillä aistieni pyyteitä ja minut mainittiin, syystä kyllä, Madauran suurimmaksi juomariksi. Kuitenkin olin minä kristitty ja säilytin erehdyksissänikin uskon ristiinnaulittuun Jesukseen. Olin jo hukannut omaisuuteni irstailuissa ja köyhyys odotti ovella, kun näin voimakkaimman iloveikkoni äkkiä kuihtuvan pois hirmuisen taudin kalvamana. Hänen polvensa eivät enää kantaneet häntä, hänen vapisevat kätensä kieltäytyivät häntä palvelemasta, hänen lasittuneet silmänsä painuivat umpeen. Ja hän sai kurkustaan esille ainoastaan kamalia mölähdyksiä. Hänen henkensä rampautui vielä enemmän kuin ruumis ja nukkui tylsään uneen. Sillä kurittaakseen häntä siitä, että hän oli elänyt kuin eläin, oli Jumala muuttanut hänet eläimeksi. Omaisuuteni kadottaminen oli jo herättänyt minussa terveellisiä mietteitä, mutta ystäväni esimerkki oli vielä kallisarvoisempi. Se teki sellaisen vaikutuksen sydämeeni, että jätin maailman ja vetäydyin erämaahan, jossa jo kaksikymmentä vuotta olen nauttinut häiriytymätöntä rauhaa. Harjoitan munkkien kera köydenpunojan, arkkitehdin, puusepän ja kirjurinkin ammatteja, vaikka totta puhuakseni, minulla on sangen vähän halua kirjoitustyöhön, koska olen luonteeltani toiminnan enkä ajatuksen mies. Päiväni ovat täynnä iloa ja yöni vailla unia. Ja minä uskon Herran armon paistavan ylleni, siksi että keskellä kauhistavimpia syntejäkin aina säilytin toivon.

Kuullessaan nämä sanat kohotti Paphnutius silmänsä taivasta kohden ja mumisi:

— Herra, tätä miestä siis, joka on niin monella rikoksella itsensä tahrannut, tätä avionrikkojaa, pyhäinhäväisijää sinä katsot lempeydellä ja käännät itsesi pois minusta, joka aina olen pitänyt käskysi! Kuinka sinun oikeutesi on hämärä, oi minun Jumalani, ja kuinka sinun tiesi ovat tutkimattomat!

Zozimus levitti käsivartensa:

— Katso, arvoisa isä: miten taivaanranta joka puolella mustottaa, niinkuin muurahaislaumoja vaeltaa ihmisiä. Ne ovat veljemme, jotka tulevat kuten mekin Antoniuksen eteen.

Kun he saapuivat kokouspaikalle, kohtasi heidän silmiään valtava näky. Munkkien armeija muodosti kolmessa rivissä seisten äärettömän puoliympyrän. Ensimäisessä rivissä seisoivat erämaan vanhimmat paimensauva kädessä, ja heidän partansa ulottui maahan saakka. Apotti Ephremin ja Serapionin johtamat munkkikunnat ja kaikki Niilin luostariveljet muodostivat toisen rivin. Heidän takanansa seisoivat vihdoin kaukaisilta kallioiltaan saapuneet askeetit. Toisien mustia ja kuivuneita ruumiita peittivät kurjat repaleet, toisilla oli pukuna köynnöskasvien varsilla yhteennidottuja kaisloja. Useimmat olivat alasti, mutta Jumala oli verhonnut heidät karvaisella villalla, joka oli paksua kuin lammasten turkki. He kantoivat kaikki kädessään viheriäisiä palmunoksia ja muodostivat ikäänkuin smaragdisen taivaankaaren, jota saattoi verrata valittujen kuoroon, Jumalan kaupungin elävään muuriin.

Kokoontuneiden joukossa vallitsi niin täydellinen järjestys, että Paphnutius vaivatta löysi munkit, jotka kuuluivat hänen yliherruutensa alle. Hän asettui heidän viereensä, varovaisuuden vuoksi ensin verhottuaan kasvonsa kaapupussillaan pysyäkseen tuntemattomana ja ollakseen häiritsemättä heidän hurskasta odotustaan. Äkkiä nousi äänekäs meteli.

— Pyhimys! huudettiin joka taholta. Pyhimys, tuolla on se suuri pyhimys, tuolla on hän, jota ei helvetti ole voinut voittaa, Jumalan valittu! Isämme Antonius!

Sitten syntyi suuri hiljaisuus ja kaikkien otsat painuivat hiekkaan.

Vuoren harjalta äärettömän erämaan keskeltä näkyi Antonius astuvan alas rakkaimpien opetuslastensa Makariuksen ja Amathaksen tukemana. Hän kulki hitain askelin, mutta hänen vartensa oli vielä pysty ja hänen hahmonsa todisti, että hänen yli-inhimillinen voimansa ei vielä ollut aivan lopussa. Hänen valkea partansa valui tuuheana hänen leveälle rinnalleen ja hänen paljas päälakensa säteili valoa niinkuin Moseksen otsa. Hänen silmissään oli kotkan katse. Mutta lapsen hymy leikki hänen pyöreillä poskillaan. Siunatakseen kansaa hän kohotti ilmaan käsivartensa, joita kokonaisen vuosisadan kestänyt äärettömän työn paljous painosti ja vielä viimeinen kajastus menneistä voiman päivistä väreili hänen äänessään, kun hän sen korotti näihin rakkauden sanoihin:

— Kuinka sinun majasi ovat ihanat, oi Jakob! Kuinka sinun asuinsijasi ovat suloiset, oi Israel!

Heti kajahti vastaan elävän muurin valleilta sulosointuisena ukkosen jyrinänä psalmi: Autuas on se, joka Herraa pelkää!

Sillä aikaa Antonius, Makariuksen ja Amathakson saattamana, kulki vanhimpien, anakoreettien ja zenobiittien rivien ohitse. Tämä henkien näkijä, joka oli nähnyt taivaan ja helvetin, tämä erakko, joka vuoren onkalosta oli hallinnut koko kristittyä Kirkkoa, tämä pyhimys, joka oli pysynyt marttyyri-uskossaan pahimpien vainojen aikana, tämä jumaluusoppinut, joka kaunopuheisuudellaan oli musertanut harhaoppisuuden, puheli nyt lempeästi jokaiselle lapsistaan ja jätti heille isälliset jäähyväiset ennen autuasta kuolemaansa, jonka rakastava Jumala oli hänelle vihdoin armossaan luvannut.

Hän sanoi apotti Ephremille ja Serapionille:

— Te johdatte lukuisia sotajoukkoja ja olette molemmat taitavia sotapäälliköitä. Niinpä teidät taivaassa myös puetaan kultavarustuksiin ja arkkienkeli Mikael on antava teille Kiliarkin arvon sotajoukossaan.

Huomatessaan Palemon-vanhuksen, syleili hän häntä ja sanoi:

— Tämä on lempein ja parhain minun lapsistani. Hänen sielunsa levittää ympärilleen tuoksua, joka on yhtä makea kuin ne hernekukat, joita hän joka vuosi kylvää.

Ja apotti Zozimukselle puhui hän näin:

— Et ole epäillyt taivaallista hyvyyttä, sen tähden on Herran rauha sinun päälläsi. Hyveitten lilja on puhjennut kukoistukseen turmeluksesi tunkiolta.

Kaikille lausui hän ikipäteviä viisauden sanoja.

Vanhimmille hän sanoi:

— Apostoli on nähnyt Jumalan valtaistuimen ympärillä kaksikymmentäneljä vanhusta, jotka istuvat valkoisissa vaatteissa ja kruunu päässä.

Ja nuorille:

— Olkaa iloisia; jättäkää surullisuus tämän maailman onnellisille.

Täten hän kulkien pitkin uskollisten poikainsa armeijarintamaa kylvi kehoituksia. Paphnutius, nähdessään hänen lähestyvän, lankesi polvilleen pelon ja toivon raatelemana.

— Minun isäni, minun isäni, huusi hän tuskissaan, minun isäni! Tule minun avukseni, sillä olen kadotuksen partaalla. Olen antanut Jumalalle Thaiksen sielun, olen asunut pylvään päässä ja haudan kolossa. Minun otsani, joka lakkaamatta on maata matanut, on tullut käsnäiseksi kuin kameelin polvi. Ja kuitenkin on Jumala luopunut minusta. Siunaa minua, isäni, ja minä olen pelastettu, viittaa iisoppisauvallasi, ja minä olen puhdas ja valkoinen niinkuin lumi.

Antonius ei vastannut. Hän upotti vain Antinoen munkkiparveen katseensa, jonka läpitunkevaa luistoa ei kenkään kestänyt. Vihdoin pysähtyivät hänen silmänsä Paulukseen, joka myös kutsuttiin Yksinkertaiseksi, hän katsoi häneen kauan, sitten antoi hän hänelle merkin lähestyä. Kun kaikki hämmästelivät sitä, että pyhimys näin kääntyi puhuttelemaan mielipuolta, sanoi Antonius:

— Jumala on antanut tälle enemmän armoa kuin kenellekään teistä. Nosta silmäsi ylös, poikani Paulus, ja sano mitä näet taivaassa tapahtuvan.

Paulus Yksinkertainen kohotti silmänsä, hänen kasvonsa säteilivät ja hänen kielensä paulat irroittuivat.

— Minä näen, sanoi hän, taivaassa purppuralla ja kullalla koristetun vuoteen. Ympärillä kolme neitsyttä pitää valpasta vahtia, ettei sitä kukaan muu sielu saa lähestyä kuin se valittu, jolle vuode on määrätty.

Luullen, että tämä vuode oli hänen autuutensa vertauskuva, Paphnutius jo alkoi ylistää Jumalaa. Mutta Antonius antoi hänelle merkin vaieta ja kuunnella Yksinkertaista, joka haltioituneena sopotti:

— Nuo kolme neitsyttä puhuvat minulle, he sanovat minulle: "Pyhä nainen on jättämäisillään maailman. Thais Aleksandrialainen kuolee. Ja me olemme valmistaneet hänen kunniakseen tämän leposijan, sillä me olemme hänen hyveensä: 'Usko, Pelko ja Rakkaus'."

Antonius kysyi:

— Armas lapsi, mitä sinä vielä näet?

Paulus kuletti katseensa turhaan zenithistä nadiriin ja lännestä itään, kunnes yhtäkkiä hänen silmänsä kohtasivat Antinoen apotin. Pyhä kauhistus kalvensi hänen kasvonsa ja hänen silmänsä syöksivät näkymättömiä salamoita.

— Minä näen, mutisi hän, kolme perkelettä, jotka jo iloisina lähestyvät kaapatakseen tuon miehen. He ovat näöltään niinkuin torni, nainen ja noita. Kaikissa kolmessa näkyy poltinraudalla painettu nimi; ensimäisellä se on otsassa, toisella vatsassa, kolmannella rinnassa, ja ne nimet ovat: Ylpeys, Irstaus ja Epäilys. Minä olen nähnyt.

Näin puhuttuaan Paulus taas harhailevin katsein ja huuli lerpallaan palasi entiseen yksinkertaisuuteensa.

Ja kun Antinoen munkit katsoivat levottomina Antoniukseen, sanoi pyhimys ainoastaan nämä sanat:

— Jumala on ilmoittanut oikean tuomionsa. Meidän tulee ylistää häntä ja vaieta.

Hän meni eteenpäin siunaten kaikkia mennessään. Taivaan rannalle painuva aurinko ympäröi hänet sädekehällä ja hänen varjonsa, jolle taivas armossaan antoi yliluonnollisen pituuden, jäi hänen jälkeensä niinkuin loputon matto merkiksi siitä pitkästä muistosta, jonka tämä suuri pyhimys oli jättävä itsestään ihmisille.

Seisten paikallaan muserrettuna Paphnutius ei nähnyt, ei kuullut enään mitään. Nämä ainoat sanat kaikuivat vain hänen korvissaan: "Thais kuolee!" Sellainen ajatus ei ollut koskaan edes juolahtanut hänen mieleensä. Kaksikymmentä vuotta oli hän tuijottanut muumion päähän ja nyt tuo ajatus, että kuolema sammuttaisi Thaiksen silmien valon, löi hänen mielensä hämmästyksellä ja epätoivolla.

"Thais kuolee!" Käsittämätön lause! "Thais kuolee!" Miksi siis on olemassa aurinko, kukkaset, purot ja koko luomakunta! "Thais kuolee!" Mitä hyödyttää sitten koko maailma? Äkkiä hän hypähti paikaltaan. Ah nähdä, nähdä hänet vielä kerran! Hän alkoi juosta. Hän ei tiennyt, missä hän oli, ei minne hän meni, mutta vaisto johti häntä erehtymättömällä varmuudella; hän suuntasi kulkunsa suoraan Niiliä kohti. Lukemattomat purjeveneet liukuivat Niilin tulvavesiä myöten. Hän hyppäsi erääseen nubialaisten miehittämään laivaan ja heittäytyi pitkäkseen keulapuoleen. Siinä hän silmät avaruutta syleillen huusi ääneensä tuskasta ja raivosta:

— Minä hullu, hullu, kun en ottanut Thaista silloin, kun vielä olisi ollut aikaa! Minä hullu, joka uskoin, että mailmassa olisi jotakin muuta kuin hän! Oi mielettömyyttä! Olen ajatellut Jumalaa, sieluni pelastusta, iankaikkista elämää, ikäänkuin se muka olisi jonkin arvoista sen jälkeen, kun on nähnyt Thaiksen. Kuinka en heti huomannut, että yksi ainoa tämän naisen suudelmista sisälsi jo iankaikkisen autuuden ja että ilman häntä ei elämällä ole mitään tarkoitusta, vaan on se ainoastaan paha uni! Voi sinua tyhmyriä, sinä näit hänet ja tavoitit kuitenkin toisen maailman hyvyyttä! Oi sinua kurjaa, sinä näit hänet ja pelkäsit Jumalaa! Jumala, taivas, mitä se on? Mitä olisi näillä sinulle tarjottavana, joka olisi edes puoleksi sen arvoista, mitä hän olisi sinulle antanut? Voi sinua viheliäistä raukkaa, joka etsit jumalallista hyvyyttä muualta kuin Thaiksen huulilta! Kenenkä käsi pimittikään silmäsi? Kirottu olkoon hän, joka sinut silloin sokaisi! Kadotuksen hinnalla olisit sinä voinut ostaa yhden hetken hänen rakkauttaan, etkä sinä sitä tehnyt! Hän levitti käsivartensa, joiden hipiä oli kuin silkkiä ja kukkasten tuoksua, etkä sinä antautunut hänen paljastetun povensa sanomattomalle lumoukselle. Sinä kuuntelit kateellista ääntä, joka sanoi sinulle: "Kieltäydy!" Hölmö, hölmö, surkea hölmö! Voi surun suuruutta! Voi katumuksen katkeruutta, voi epätoivon ylenpalttisuutta, kun ei voi viedä mukanaan helvettiin edes yhden ainoan unohtumattoman hetken muiston eikä huutaa Jumalalle: "Polta lihani, kuivaa kaikki suonteni veri, ruhjo luuni, et kuitenkaan voi ottaa minulta pois sitä muistoa, joka on henkeni hurmio ja virkistys iankaikkisesta iankaikkiseen! Thais kuolee! Naurettava jumala, jos sinä tietäisit kuinka vähän minä pelkään sinun helvettiäsi! Thais kuolee eikä hän ole koskaan oleva omani, ei koskaan, koskaan!"

Ja venhe vieri eteenpäin vuolaan virran mukana, mutta Paphnutius makasi päivät pitkään purren pohjalla toistaen itsekseen: Ei koskaan, koskaan, koskaan! Sitten ajatellessaan sitä, että Thais oli antautunut muille eikä hänelle ja että hänen rakkautensa laineet olivat vyöryneet yli maailman, ilman että hän kertaakaan oli saanut kostuttaa niillä huuliaan, hän hypähti pystyyn hurjana, tuskasta mielettömänä ulvoen. Hän raateli kynsillään rintaansa ja iski hampaansa oman käsivartensa lihaan. Ja hän toivoi:

— Jospa voisin tappaa kaikki ne, joita hän on rakastanut.

Näiden murhien ajatus täytti hänen mielensä ihanalla vimmalla. Hän kuvitteli, kuinka hän kuristaisi Nikiaan hitaasti, kyllältään nauttien, katsoen häntä koko ajan silmiin. Sitten hänen raivonsa äkkiä lauhtui. Hän itki ja nyyhkytti, hän tuli heikoksi ja hentomieliseksi. Outo hellyys valtasi hänen sielunsa. Hänen teki mieli heittäytyä lapsuutensa toverin kaulaan ja sanoa hänelle: "Nikias, minä rakastan sinua sen tähden, että sinä rakastit häntä. Puhu minulle hänestä! Kerro minulle, mitä hän sinulle sanoi." Ja niinkuin tulinen rauta raatelivat hänen sydäntään lakkaamatta nämä sanat: "Thais kuolee!"

Päivän valkeus, yön hopeiset varjot, tähdet, taivaat, huojuvain puiden latvat, petoeläimet, kotieläimet, tuskanankeat ihmissielut, ettekö kuule: "Thais kuolee!" Haihtukaa pois valot, tuulet ja tuoksut! Hävitkää olemattomiin maailman muodot ja ajatukset! "Thais kuolee!" Hän oli maailman kauneus ja kaikki, mikä häntä lähestyi, tuli kauniiksi hänen suloutensa heijastuksesta. Tuo vanhus ja nuo viisaat miehet, jotka Aleksandrian pidoissa istuivat hänen vierellään, miten he olivatkaan miellyttäviä ja miten heidän puheensa oli sopusointuista! Hilpeät kuvat leijailivat heidän huulillaan ja hekuma siivitti heidän ajatuksensa. Ja koska Thaiksen henki varjosti heidät, niin kaikki, mitä he sanoivat, oli pelkkää rakkautta, kauneutta ja totuutta. Huumaava jumalattomuus henkevöitti heidän puheitaan. Inhimillinen äly loisti heidän keveästä keskustelustaan. Voi, kaikki tämä on enää vain unelmaa! "Thais kuolee!" Oi kuinka mielelläni kuolisin hänen edestään! Mutta voitko sinä edes kuolla, sinä kuivettunut itiö, sinä katkeruudessa ja itkemättömissä kyynelissä kidutettu elämänalku? Kurja epäsikiö, luuletko saavasi kuoleman nautinnon, sinä, joka et tuntenut elämää? Jos Jumala on olemassa, niin tuomitkoon hän minut! Sitä toivon, sitä tahdon, sinä Jumala, jota minä vihaan, kuule minua! Syökse minut kadotukseen. Pakottaakseni sinut siihen syljen sinua vasten kasvoja. Minun täytyy saada iankaikkinen helvetti voidakseni purkaa sen iankaikkisen raivon, joka minut pakahduttaa.

* * * * *

Aamun koittaessa otti Albina vastaan Antinoen apotin luostarinsa kynnyksellä.

— Olet tervetullut rauhan majoihimme, kunnioitettava isä, sillä varmaankin tulet siunaamaan pyhimystä, jonka olet haltuumme uskonut. Sinä tiedät, että Jumala lempeydessään kutsuu hänet luokseen, ja kuinka et tietäisi tätä uutista, jonka enkelit ovat kuljettaneet erämaasta erämaahan. Se on totta: Thais on lähellä autuasta loppuaan. Hänen työnsä ovat täytetyt ja minä tahdon sinulle muutamin sanoin kertoa hänen olostaan meidän keskuudessamme. Kun hän lähdettyäsi oli suljettuna sinun leimallasi merkittyyn kammioon, lähetin hänelle ravinnon mukana samanlaisen huilun, jota hänen tapaistensa naisten on tapana soittaa juhlissa. Tein sen sentähden, ettei hän vajoaisi surumielisyyteen ja että hän ei näyttäisi vähemmän suloutta ja lahjakkuutta Jumalalle, kuin mitä hän oli näyttänyt ihmisille. Olin toiminut viisaasti. Thais julisti joka päivä huilullaan Herran kiitosta ja neitseet, joita tämän näkymättömän huilun äänet viehättivät, sanoivat: "Me kuulemme taivaallisten lehtojen satakielen, ristiinnaulitun Jesuksen joutsenenlaulun." Näin suoritti Thais sovitustyötään, kun kuudenkymmenen päivän perästä, ovi, jonka olit sinetillä sulkenut, avautui itsestään ja savisinetti murtui, ilman että mikään ihmiskäsi siihen koski. Tästä merkistä huomasin minä, että koetus, jonka olit määrännyt hänelle, oli lopussa ja että Jumala antoi anteeksi huilunsoittajattaren synnit. Siitä alkaen otti hän osaa tyttärieni elämään työskennellen ja rukoillen samoin kuin hekin. Hän tuki heitä käytöksensä ja puheensa nöyryydellä ja seisoi heidän keskellään niinkuin puhtauden patsas. Välistä oli hän surullinen; mutta nämä pilvet menivät ohitse. Kun näin, että hän oli kiintynyt Jumalaan uskon, toivon ja rakkauden siteillä, en peljännyt käyttää hänen taitoaan ja kauneuttaan sisarien mielten ylennykseksi. Pyysin häntä tulkitsemaan meille Raamatun mukaan voimakkaiden naisten ja viisaiden neitseitten tekoja. Hän esitti meille Estheriä, Deboraa, Judithia, Mariaa, Lazaruksen sisarta, ja Mariaa, Jesuksen äitiä. Minä tiedän kunnioitettava isä, että sinun ankarat mielipiteesi eivät hyväksy noita näytelmiä. Mutta olisit itse ollut liikutettu, jos olisit nähnyt hänet noissa hurskaissa kohtauksissa vuodattavan todellisia kyyneleitä ja ojentavan kätensä taivasta kohden kuin palmun oksat. Jo kauan aikaa olen johtanut naisia ja tapani on olla vastustamatta heidän luonnettaan. Kaikki jyvät eivät anna samanlaisia kukkia. Kaikki sielut eivät pyhity samaa tietä. Täytyy vielä ottaa huomioon, että Thais antautuu Jumalalle vielä ollessaan kaunis, ja että sellainen uhraus, ellei se olekaan ainoa laatuaan, on ainakin hyvin harvinainen… Tämä kauneus, hänen luonnollinen vaatetuksensa, ei ole häneltä kadonnut, vaikka hän jo on maannut kolme kuukautta kuumeessa, johon hän nyt kuolee. Kun hän sairautensa aikana on alati pyytänyt saada nähdä taivasta, annan viedä hänet joka aamu pihalle kaivon viereen, vanhan viikunapuun alle, jonka varjossa tämän luostarin abbedissain on tapana pitää kokouksiaan. Sinä tapaat hänet siellä, kunnioitettava isä, mutta riennä, sillä Jumala kutsuu häntä ja vielä tänään peittää käärinliina nämä kasvot, jotka Jumala loi maailman pahennukseksi ja parannukseksi.

Paphnutius seurasi Albinaa aamu-auringon valaisemalle pihalle. Tiilikatoilla istuivat kyyhkyset niinkuin helmirivit. Vuoteellaan viikunapuun alla Thais lepäsi aivan valkeana, kädet ristissä. Hänen vieressään seisoi hunnutettuja naisia, jotka lukivat ääneen kuolinrukouksia.

— Ole minulle armollinen, minun Jumalani, sinun suuren hyvyytesi tähden, pyyhi pois minun vääryyteni sinun suuren laupeutesi tähden!

Paphnutius huudahti:

— Thais!

Hän aukaisi silmäluomensa kääntäen ääntä kohden valkeat silmäteränsä.

Albina antoi merkin hunnutetuille naisille vetäytyä jonkun askeleen taaksepäin.

— Thais! toisti munkki.

Hän nosti päätään, heikko henkäys huohotti hänen kelmeiltä huuliltaan:

— Sinäkö se olet, isäni? Muistatko vielä lähdevettä ja taateleita, joita yhdessä poimimme? Sinä päivänä, isäni, heräsin rakkauteen… elämään…

Hän vaikeni antaen päänsä taas vaipua.

Kuolema teki hänessä työtään ja kalmanhiki helmeili hänen otsallaan. Keskeyttäen juhlallisen hiljaisuuden kyyhkykin päästi valittavan äänen. Sitten munkin nyyhkytykset sekautuivat neitseitten virteen.

— Pese minut saastastani ja puhdista minut synneistäni. Sillä minä tunnen minun vääryyteni ja minun rikokseni kauhistavat minua.

Äkkiä Thais nousi pystyyn vuoteellaan. Hänen violetti-silmänsä avautuivat ammolleen ja katse, kädet suunnattuina kaukaisia kukkuloita kohden, hän sanoi selkeällä, heleällä äänellä:

— Tuolla ovat ikuisen aamun ruusut!

Hänen silmänsä loistivat ja keveä puna helotti hänen ohimoillaan. Hän oli suloisempi ja kauniimpi kuin milloinkaan. Paphnutius, joka oli vaipunut polvilleen, sulki hänet mustiin käsivarsiinsa.

— Älä kuole, huusi hän vieraalla äänellä, jota hän ei itsekään tuntenut. Minä rakastan sinua, älä kuole! Kuule Thaikseni! Olen pettänyt sinut, olin ainoastaan kurja mielipuoli. Jumala, taivas, kaikki se ei ole mitään. Ei ole muuta todellista kuin maanpäällinen elämä ja elävien olentojen rakkaus. Minä rakastan sinua, älä kuole, se olisi mahdotonta, olet liian kallisarvoinen. Tule, tule minun kanssani! Paetkaamme! Kannan sinut kauas, kauas käsivarsillani. Tule, rakastakaamme toisiamme. Kuule toki minua, minun oma armaani ja sano: "Minä elän, minä tahdon elää." Thais, Thais, nouse!

Hän ei kuullut enää mitään. Hänen silmänsä uivat jo äärettömyyksien hämärissä.

Hän kuiskasi:

— Taivas avautuu. Minä näen enkelit, profeetat ja pyhät. Hyvä Theodorus on heidän joukossaan, kädet täynnä kukkia; hän hymyilee minulle ja kutsuu luokseen… Kaikki serafit tulevat, ne lähestyvät… miten ne ovat kauniit… Minä näen Jumalan.

Hän henkäisi ilonhuokauksen ja hänen päänsä putosi hervottomana päänalaiselle. Thais oli kuollut. Paphnutius puristi häntä epätoivoisessa syleilyssä, himoiten, raivoten ja rakastaen.

Albina huusi:

— Pois siitä, kirottu!

Ja hän laski lempeästi sormensa kuolleen silmäluomille.

Paphnutius peräytyi horjuen, silmät lieskana päässä ja tuntien maan avautuvan jalkojensa alla.

Neitseet virittivät Zacharian virren:

— Kiitetty olkoon Herra, Israelin Jumala.

Äkkiä laulu takertui heidän kurkkuunsa. He olivat nähneet munkin kasvot ja pakenivat kauhun valtaamina parkuen:

— Vampyyri, vampyyri!

Hän oli tullut niin iljettäväksi, että viedessään kätensä kasvoilleen hän tunsi oman rumuutensa.