Thais

by Anatole France

PIDOT.

Kun Thais Paphnutiuksen seuraamana astui juhlasaliin, olivat useimmat vieraat jo siellä viruen kyynärpäänsä nojassa leposohvilla hevosenkengän muotoisen, välkkyvillä astioilla katetun pöydän ympärillä. Tämän pöydän keskellä oli hopeinen allas ja sen äärillä neljä satyyria kallistamassa leilejä, joista virtasi kastiketta muka uimavedeksi altaassa kelluville, keitetyille kaloille. Thaiksen saapuessa puhkesivat suosion huudot esiin joka taholta.

— Terve Kariittien sisarelle!

— Terve vaikenevalle Melpomenelle, jonka taitavat katseet kaiken tulkitsevat!

— Terve jumalien ja ihmisten lemmikille!

— Kaikkien tavoittamalle!

— Hänelle, jolta tulee kärsimys ja parannus!

— Rakotiksen helmelle!

— Aleksandrian ruusulle!

Kärsimättömyydellä hän odotti, että ylistysten tulva lakkaisi, sitten hän sanoi Cottalle, isännälleen:

— Lucius, tuon luoksesi erään erämaan munkin, Antinoen apotin, Paphnutiuksen; hän on hyvin suuri pyhimys, ja hänen sanansa polttavat kuin tuli.

Lucius Aurelius Cotta, laivaston päällikkö vastasi nousten seisomaan:

— Ole tervetullut, Paphnutius, sinä, joka tunnustat kristinoppia. Minä itsekin tunnen jonkinlaista kunnioitusta tuota nyttemmin keisarillista uskontoa kohtaan. Jumalainen Konstantinus kohotti sinun uskonveljesi valtakunnan ensimäisiksi ystäviksi. Latinalainen viisaus sai siis hyväksyä Kristuksesi Pantheoniimme. Esi-isiemme periaatteitten mukaista on, että jokaisessa jumalassa on jotakin jumalallista. Mutta se sikseen. Juokaamme ja iloitkaamme niin kauan kuin vielä on tilaisuutta.

Näin puhui vanha Cotta hilpeästi. Hän oli juuri tutkinut erästä uutta kaleerivenheen mallia ja lopettanut "Karthagon historian" kuudennen kirjan. Ollen varma siitä, ettei hän ollut kuluttanut hukkaan päiväänsä, hän oli tyytyväinen sekä itseensä että jumaliin.

Paphnutius, lisäsi hän, näet täällä useita sangen rakastettavia henkilöitä: Hermodorus, Serapiksen ylimmäinen pappi, filosofit Dorion, Nikias ja Zenothemis, runoilija Kallikrates, nuori Chereas ja nuori Aristobulos, molemmat erään rakkaan nuoruuden ystäväni poikia, ja heidän vieressään Philina ja Drose, joiden kauneus on erinomainen.

Nikias tuli syleilemään Paphnutiusta ja kuiskasi hänelle korvaan:

— Sanoinhan sinulle, veljeni, että Venus on ylen mahtava. Hänen lempeä väkivaltansa on tuonut sinut tänne vasten tahtoasikin. Kuule, olet kyllä hyvin hurskas mies, mutta ellet tunnusta, että hän on kaikkien jumalien äiti, on tappiosi varma. Tiedä, että vanhalla matemaatikolla Melanthuksella oli tapana sanoa: "En voisi ilman Venuksen apua määritellä edes kolmion ominaisuuksia."

Dorion, joka hetken ajan oli ääneti tarkastanut uutta tulijaa, puhkesi äkkiä kättentaputuksiin ja ihastuksen huutoihin:

— Hän se on, ystäväiseni! Hänen katseensa, hänen partansa, hänen tunikkansa: hän itse ihka ilmielävänä! Tutustuin häneen teatterissa, sill'aikaa kun meidän Thaiksemme siellä näytteli notkeita käsivarsiaan. Hän oli tuimasti kiihdyksissä ja voinpa todistaa, että hän puhui sangen voimakkaasti. Hän on kunnon mies, hän on tasoittava meidän vielä maan tasalle, hänen kaunopuheisuutensa on hirmuinen. Jos Markus on kristittyjen Plato, on Paphnutius heidän Demostheneensa. Epikuros ei pienessä puutarhassaan varmasti koskaan kuullut mitään senkaltaista.

Sill'aikaa Philina ja Drose aivan söivät Thaista silmillään. Vaaleilla hiuksillaan hän kantoi kalpeita, violeteista kierrettyjä seppeleitä, joiden jokainen kukka oli kuin hento heijastus hänen silmiensä väristä, joten olisi saattanut luulla, että kukat olivat sammuneita katseita ja silmät säihkyviä kukkaisteriä. Tämän naisen erikoisuus oli juuri siinä, että kaikki hänessä eli, kaikki oli pelkkää sielua ja sopusointua. Hänen malvan värinen, hopeakutein ommeltu pukunsa kätki pitkiin laskoksiinsa omituisen, melkein surullisen sulon, jota eivät mitkään rannerenkaat tai kaulanauhat kirkastaneet; hänen ainoa häikäisevä koristuksensa olivat paljaat käsivarret. Vasten tahtoaankin täytyi molempien ystävättärien ihailla hänen pukuaan ja hiuslaitettaan, mutta he eivät virkkaneet siitä hänelle mitään.

— Kuinka sinä olet kaunis, sanoi hänelle Philina. Et voinut olla ihanampi Aleksandriaan tullessasikaan. Ja kuitenkin sanoi äitini, joka oli nähnyt sinut silloin, että harvat naiset saattoivat tulla verratuiksi sinuun.

— Mutta kuka on, kysyi Drose, tuo uusi armastelija, jonka tuot seuraamme? Hän on oudon ja villin näköinen. Jos olisi olemassa elefanttipaimenia, niin varmasti olisivat he juuri tuon tapaisia. Mistä oletkaan löytänyt Thais, noin kesyttömän ystävän? Kenties troglodyyttien joukosta, jotka elävät maan alla Hadeksen sauhujen tuhrimina?

Mutta Philina painaen sormensa Drosen suulle sanoi:

— Vaikene, rakkauden mysteriain täytyy jäädä salaisuuksiksi ja on kiellettyä niitä udella. Minä kyllä puolestani sallisin mieluummin vaikka itse hehkuvan Etnan suudella huuliani kuin tuon miehen. Mutta lempeän Thaiksen, joka on kaunis ja rakastettava niinkuin jumalattaret, täytyy niinkuin jumalattarienkin kuulla kaikkien rukoukset eikä ainoastaan miellyttävien miesten kuten meidän on tapamme.

— Varokaa te molemmat! vastasi Thais. Hän on tietäjä ja lumooja. Hän kuulee hiljaakin lausutut puheet ja yksinpä ajatuksetkin. Hän voi reväistä teiltä pois teidän sydämenne, sill'aikaa kuin nukutte, ja panna sijalle sienen ja seuraavana päivänä juodessanne vettä tukehdutte kuoliaaksi.

Hän näki heidän kalpenevan ja käänsi heille selkänsä istuutuen Paphnutiuksen viereen patjalle. Äkkiä kajahti Cottan käskevä ja hyväntahtoinen ääni yli kaiken muun puheensorinan.

— Ystävät, istuutukaa kukin paikallenne! Orjat, kaatakaa hunajaviiniä!

Sitten sanoi isäntä kohottaen maljansa:

— Juokaamme ensin jumalaisen Konstantinuksen ja valtakunnan suojelushengen malja. Isänmaa on asetettava kaiken yläpuolelle, yksinpä jumalienkin, sillä siihen sisältyvät ne kaikki.

Kaikki vieraat veivät täysinäisen maljan huulilleen. Ainoastaan Paphnutius ei juonut mitään, siksi että Konstantinus vainosi paraillaan Nikean oppia ja siksi että kristityn isänmaa ei ollut tästä maailmasta.

Dorion jupisi juotuaan:

— Mitä on isänmaa? Virta, joka vierii. Sen rannat muuttuvat ja sen aallot vaihtuvat alituisesti.

— Tiedän hyvin, Dorion, vastasi laivastonprefekti, ettet sinä pidä arvossa kansalaishyveitä ja arvelet, että viisaan on oltava erillään käytännöllisistä asioista. Minä taas päinvastoin uskon, että kunnon miehellä ei ole mitään sen toivottavampaa päämäärää kuin korkeat valtionvirat. Valtio on mainio juttu!

— Hermodorus, Serapiksen ylimäinen pappi, ryhtyi nyt puheisiin ja sanoi:

— Dorion kysyi äsken: Mitä on isänmaa? Minä tahtoisin siihen vastata: Isänmaan muodostavat jumalien alttarit ja esi-isien haudat. Kansalaisveljeys muodostuu yhteisistä muistoista ja yhteisistä tulevaisuudentoiveista.

Nuori Aristobulos keskeytti Hermodoruksen.

— Kastorin kautta, olinpa tänään nähnyt kauniin hevosen! Demophonoksen oriin. Sillä on hieno pää, pienet leukaluut ja korkeat etujalat. Se kantaa kaulansa ylpeästi pystyssä niinkuin kukko ikään.

Mutta nuori Chereas pudisti päätään.

— Se ei ole niin hyvä hevonen kuin miksi kehut. Sillä on heikot kaviot. Nilkat viettävät maahan ja eläin on piankin rampa.

He jatkoivat siinä kinasteluaan, kun Drose äkkiä päästi kimakan huudon.

— Ai, ai, olin niellä kalan ruodon, joka oli pitempi ja terävämpi kuin tikari. Kaikeksi onneksi sain sen vedetyksi pois kurkustani ajoissa. Jumalat rakastavat minua!

— Sanotko tosiaan, armas Droseni, että jumalat rakastavat sinua? kysyi Nikias hymyillen. Siis he olisivat yhtä onnettomia kuin ihmisetkin. Rakkaus edellyttää aina omistajassaan jonkinlaisen sisäisen kurjuuden tunnon. Sen kautta pääsee ilmi olennoissa piilevä heikkous. Rakkaus, jota jumalat tuntevat Drosea kohtaan on mahtava todistus heidän epätäydellisyydestään.

Nämä sanat suututtivat suuresti Drosea:

— Nikias, sinä puhut hassutuksia, joilla ei ole päätä eikä perää. Tapasi mukaan et milloinkaan ymmärrä, mitä sanotaan, ja vastaat aina järjettömyyksillä.

Nikias hymyili vain:

— Puhu, puhu, armas Droseni. Mitä ikinä sanotkin, täytyy sinulle antaa tunnustus joka kerta, kun vain avaat suusi. Hampaasi ovat niin kauniit!

Tällä hetkellä astui saliin hitain askelin ja pystyssä päin vakavan näköinen, huonosti puettu ukko silmäillen rauhallisin katsein läsnäolevia. Cotta viittasi hänelle paikan vierellään omalla leposohvallaan.

— Eukritus, sanoi hän, ole tervetullut! Oletko tässä kuussa taas laatinut uuden filosofisen tutkielman? Se olisi, jos oikein muistan, jo yhdeksäskymmenestoinen kirjoitus, joka on valunut alas Niilin kaislasta, jota käyttelet todellisen attikalaisen kädellä.

Hivellen hopeista partaansa Eukritus vastasi:

— Satakieli on luotu laulamaan ja minä: ylistämään kuolemattomia jumalia.

DORION.

Tervehtikäämme kunnioittaen Eukritusta, viimeistä stoalaista! Vakavana ja valkeapäisenä kohoaa hän keskellämme niinkuin haamu. Hän käy yksinäisenä halki kansan joukkojen ja puhuu sanoja, joita ei kukaan ymmärrä.

EUKRITUS.

Erehdyt, Dorion. Hyveen filosofia ei ole vielä kuollut maailmasta. Minulla on lukuisia oppilaita Aleksandriassa, Roomassa ja Konstantinopolissa. Sekä orjissa että Cesarin jälkeläisissä on vielä useita, jotka osaavat hallita itseään, elää vapaina ja nauttia olioista irroittumisessa rajatonta onnea. Monet toteuttavat itsessään Epiktetoksen ja Markus Aureliuksen oppia. Mutta jos olisikin niin, että hyve ainaiseksi olisi kadonnut maan päältä, niin mitä sen häviö liikuttaisi minun onneani, koska ei ollut minun vallassani määrätä, kestikö se vai joutuiko perikatoon? Ainoastaan hullut, Dorion, perustavat onnensa ulkopuolelle omaa voimaansa. Minä en toivo mitään, mitä eivät myös jumalat tahdo, ja toivon kaikkea sitä, mitä he tahtovat. Sen kautta teen itseni heidän kaltaisekseen ja jaan heidän erehtymättömän tyytyväisyytensä. Jos hyve häviää, myönnyn tähän häviöön, ja tämä myöntymys täyttää mieleni riemulla yhtä suurella kuin konsanaan järkeni ja rohkeuteni korkein ponnistus. Kaikissa asioissa jäljittelee minun viisauteni jumalallista viisautta ja jäljennös on varmasti oleva arvokkaampi kuin esikuva, sillä se on vaatinut enemmän huolta ja ponnistusta.

NIKIAS.

Ymmärrän. Sinä liittoudut taivaalliseen sallimukseen. Mutta jos hyve on ainoastaan ponnistusta, Eukritus, jännitystä, jonka kautta Zenon oppilaat väittävät tulevansa jumalien kaltaisiksi, niin sammakko, joka pullistaa itsensä ilmalla tullakseen härän kokoiseksi, esittää stoalaisuuden mestarinäytteen.

EUKRITUS.

Nikias, ivaat kuten tavallisesti, olet mestari pilanteossa. Mutta jos tuo härkä, josta puhut, on todellakin jumala niinkuin Apis tai tuo maan-alainen härkä, jonka ylimäisen papin näemme täällä, ja jos sammakko viisaasti ponnistellen saa itsensä sen kokoiseksi, niin eikö se todellakin ole hyveellisempi kuin härkä, ja voitko kieltäytyä ihailemasta niin ylevätahtoista elukkaa?

Neljä palvelijaa toi nyt pöydälle villisian, jossa vielä harjakset törröttivät. Paistetusta taikinasta tehdyt porsaat, jotka ympäröivät eläintä ikäänkuin pyrkien sitä imemään, osoittivat, että se oli naaras.

Zenothemis kääntyi munkkiin päin sanoen:

— Ystävät, eräs vieras on tullut seuraamme omasta alotteestaan. Kuuluisa Paphnutius, joka muuten yksinäisyydessä viettää ihmeteltävää elämää, on nyt meidän odottamaton vieraamme.

COTTA.

Puhu paremmin Zenothemis! Saakoon hän ensimäisen kunniapaikan, koska hän on tullut kutsumatta.

ZENOTHEMIS.

Sentähden on meidän otettava hänet vastaan, rakas Lucius, aivan erikoisella ystävyydellä ja koetettava keksiä, mikä häntä eniten miellyttää. Onpa varmaa, että sellainen mies on herkempi kauniiden ajatusten tuoksulle kuin paistin kärylle. Tuotamme hänelle epäilemättä ilon, jos johdamme keskustelun siihen uskoon, jota hän tunnustaa, nim. ristiinnaulittuun Jesukseen. Minä puolestani yhdyn siihen sitä kernaammin, kun juuri tämä oppi minua erikoisesti huvittaa niiden moninaisten vertauskuvien tähden, joita se sisältää. Jos vain käsittää kirjaimen alla piilevän ajatuksen, on se täynnä totuuksia, ja minun mielestäni kristittyjen kirjat aivan tulvivat jumalallisia ilmestyksiä. Mutta en oikein voi, Paphnutius, suoda samaa arvoa juutalaisten kirjoille. Niitä ei kirjoittanut, kuten on sanottu, Jumalan henki, vaan eräs paha henki. Jahve, joka ne saneli, oli eräs niitä henkiä, jotka kansoittavat alempia ilmakerrostumia ja ovat syypäät useimpiin niistä tuskista, joita me saamme kärsiä; mutta tämä yksi voitti kaikki muut tietämättömyydessä ja raakuudessa. Sitä vastoin oli se kultasiipinen käärme, joka taivaansinisin suomuin kierteli tiedon puun ympärillä, tehty pelkästä valosta ja rakkaudesta. Sentähden oli taistelu välttämätön näiden kahden mahdin välillä, joista toinen oli valonkimmeltävä, toinen yönpimeä. Se puhkesikin jo ilmi maailman ensimäisinä päivinä. Jumala oli tuskin mennyt lepoonsa, Adam ja Eva, ensimäinen mies ja ensimäinen nainen, elivät onnellisina ja alastomina Edenin yrttitarhassa, kun Jahve heidän onnettomuudekseen tuli siihen päätökseen, että hän tahtoi hallita heitä ja kaikkia niitä sukupolvia, joita Eva kantoi mahtavissa lantioissaan. Koska hän ei omistanut sirkilää eikä lyyryä eikä tuntenut ollenkaan tiedettä, jolla käskeä, eikä taidetta, jolla vallata sydämiä, pelästytti hän noita lapsiparkoja muodottomilla näyillä, oikukkailla uhkauksilla ja ukkosen jyrinällä. Adam ja Eva tuntien hänen varjonsa yllään puristautuivat toisiinsa ja pelko teki heidän rakkautensa kaksinkertaiseksi. Käärmeen tuli heitä sääli ja hän päätti opettaa heitä, jotta omistaen tiedon he eivät enää antaisi valheiden pettää itseään. Yritys vaati aivan erikoista varovaisuutta ja tuon ensimäisen ihmisparin heikkous oli tehdä hänet aivan toivottomaksi. Hyväntahtoinen henki päätti kuitenkin yrittää. Jahven tietämättä, joka väitti näkevänsä kaikki, mutta jonka näkö itse asiassa ei ollut kovinkaan terävä, hän lähestyi noita molempia olentoja ja hurmasi heidän katseensa haarniskansa loistolla ja siipiensä välkkeellä. Sitten hän kiinnitti heidän mieliään muodostelemalla ruumiillaan heidän eteensä säännöllisiä kuvioita sellaisia kuin ympyrä, ellipsi ja kiertopyörö, joiden erinomaiset ominaisuudet kreikkalaiset myöhemmin tulivat tuntemaan. Adam jäi enemmän kuin Eva tuumimaan näitä kuvioita. Mutta kun käärme ruveten puhumaan ilmoitti korkeimmat totuudet, ne, joita ei voi todistaa, huomasi hän, että Adam, joka oli maanmullasta leivottu, oli liian raskasta ainetta käsittääkseen näitä hienoja asioita ja että taas Eva päinvastoin ollen hellempi ja herkempi omisti ne aivan helposti. Niinpä puheli hän siis yksin Evan kanssa, miehen poissa ollessa, saadakseen hänet ensin vakuutetuksi…

DORION.

Salli, Zenothemis, että keskeytän sinut tässä. Ensinnäkin olen keksinyt kertomassasi tarussa erään kohtauksen Pallas Athenen taistelusta jättiläisiä vastaan. Jahve muistuttaa paljon Typhonia ja Pallaan kuvaavat atenalaiset aina käärme vierellään. Mutta tuo, mitä viimeiseksi sanoit, sai minut äkkiä epäilemään kuvaamasi käärmeen älyä ja rehellisiä tarkoitusperiä. Jos hän todellakin olisi omistanut viisauden, niin olisiko hän uskonut sitä pikkuisen naispään haltuun, johon se ei kuitenkaan olisi mahtunut. Tahtoisin mieluummin luulla, että hän oli kuten Jahvekin tietämätön ja valheellinen ja että hän valitsi Evan vain sentähden, että oli helppoa vietellä juuri hänet ja että hän otaksui Adamin olevan älykkäämmän ja ajattelevamman.

ZENOTHEMIS.

Tiedä, Dorion, että kaikkein korkeimpiin ja puhtaimpiin totuuksiin ei päästä ajattelemisen eikä älyn kautta, vaan kylläkin tunteen tietä. Sentähden kohoavatkin naiset, jotka tavallisesti ovat vähemmän ajattelevia mutta herkkätuntoisempia kuin miehet, helpommin jumalallisten asioiden ymmärtämiseen. Heillä on ennustamisen taito, eikä suinkaan turhan tautta kuvata välistä Apollo Kitharoidosta ja Jesus Natsarealaista liehuviin naishameisiin puettuina. Sano mitä tahansa, Dorion, niin oli tietoa levittävä käärme kuitenkin viisas valitessaan karkean Adamin asemesta valontyötään varten tuon Evan, joka oli valkeampi kuin maito ja taivaan tähdet. Hän kuunteli käärmettä kuuliaisesti ja antoi johdattaa itsensä tiedon puun tykö, jonka oksat ulettuivat taivaaseen saakka ja jota jumalallinen henki varjosti niinkuin kaste. Tämä puu oli täynnä lehtiä, jotka puhuivat kaikkia tulevien ihmisten kieliä ja joiden yhteis-äänet muodostivat täydellisesti sopusointuisen yhteissäveleen. Sen täyteläisyyttä herkkyvät hedelmät ilmaisivat valituille syöjilleen metallien, kivien ja kasvien salaisuudet, sekä fyysilliset että moraaliset lait, mutta ne olivat tulen liekkiä jane, jotka pelkäsivät kärsimystä ja kuolemaa, eivät uskaltaneet viedä niitä huulilleen. Mutta Eva kuunneltuaan kuuliaisesti käärmeen opetuksia voitti turhat pelkonsa ja halusi maistaa hedelmiä, jotka antoivat tiedon Jumalasta. Mutta jotta ei Adam, jota hän rakasti, jäisi huonommaksi, tarttui hän hänen käteensä ja vei hänet tuon ihmeellisen puun luo. Siellä otti hän tulisen omenan, puraisi siitä palasen ja ojensi sen sitten toverilleen. Onnettomuudeksi Jahve, joka sattumalta käveli puutarhassa, äkkäsi heidät, ja nähdessään, että he olivat tulemaisillaan viisaiksi, joutui hän hirmuisen raivon valtaan. Mustasukkaisena oli hän juuri eniten peljättävä. Kooten kaikki voimansa sai hän aikaan sellaisen jyryn ali-ilmoissa, että nuo molemmat hennot ihmis-olennot jähmettyivät kauhusta. Hedelmä putosi miehen käsistä ja nainen heittäytyen tuon onnettoman kaulaan sanoi hänelle: "Tahdon olla tietämätön niinkuin sinäkin ja kärsiä kanssasi." Voittava Jahve piti sitten Adamin ja Evan sekä koko heidän siemenensä ainaisen kauhun ja pelon vallassa. Hänen taitonsa, joka supistui karkeiden taivaankappalten takomiseen, voitti käärmeen säveltaiteeseen ja geometriaan perustuvan voiman. Hän opetti ihmisille vääryyttä, tietämättömyyttä ja julmuutta, ja antoi pahalle vallan maailmassa. Hän vainosi Kainia ja hänen poikiaan sentähden, että he olivat toimeliaita, hän hävitti sukupuuttoon filistealaiset sentähden, että he sepittivät orfealaisia lauluja ja tarinoita Aisopoksen tyyliin. Hän oli kaiken kauneuden ja tieteen leppymätön vihollinen ja ihmisrotu sai pitkiä vuosisatoja verellään ja kyynelillään maksaa siivekkään käärmeen tappiosta. Onneksi syntyi kreikkalaisten keskuuteen eräitä henkeviä miehiä, sellaisia kuin Pythagoras ja Plato, jotka neronsa voimalla keksivät uudestaan samat kuviot ja ajatukset, joita Jahven vihollinen turhaan oli koettanut opettaa ensimäiselle naiselle. Käärmeen henki eli heissä, ja sentähden atenalaiset kunnioittivatkin käärmettä, kuten Dorion huomautti. Vihdoin uudempana aikana ilmestyi maan päälle ihmishahmossa kolme taivaallista henkeä: Jesus Galilealainen, Basilides ja Valentinus, joiden oli suotu poimia hehkuvimmat hedelmät tästä tiedon puusta, jonka juuret käyvät kautta maansydämen ja latvat päilyvät taivaan tasalla. Tämä oli minulla vain sanottavana kristittyjen puolustukseksi, joita liiankin usein syytetään juutalaisten erehdyksistä.

DORION.

Jos olen sinut oikein ymmärtänyt, Zenothemis, niin ovat siis nämä kolme erinomaista miestä Jesus, Basilides ja Valentinus saaneet ilmi salaisuuksia, joista Pythagoras, Plato ja kaikki Kreikan filosofit yksinpä jumalainen Epikuroskaan, joka sentään vapautti ihmiset kaikesta turhasta pelvosta, eivät tienneet mitään. Tekisit meille palveluksen, jos tahtoisit sanoa, millä keinoin nämä kolme kuolevaista pääsivät osallisiksi tiedoista, joita ei näiden viisasten ajatus ollut kyennyt selvittämään.

ZENOTHEMIS.

Täytyykö minun toistaa sinulle, Dorion, että tiede ja ajatus ovat vasta tiedon ensimäiset asteet ja että sisällinen hurmaus ainoastaan kohottaa ihmisen ikuisiin totuuksiin.

HERMODORUS.

Totta on, Zenothemis, että sielu elää hurmauksesta niinkuin heinäsirkka kasteesta. Mutta tarkistakaamme paremmin tämä asia: ainoastaan henki yksin on kykevä täydelliseen hurmaustilaan. Sillä ihminen on kolminainen, ollen kokoonpantu aineellisesta ruumiista, hienosyisemmästä mutta samaten aineellisesta sielusta ja kuolemattomasta hengestä. Kun henki lähdettyään ruumiista niinkuin palatsista, joka äkkiä jää hiljaiseksi ja yksinäiseksi, ja lennettyään sitten sielunsa puutarhojen läpi vajoaa Jumalaan, niin nauttii se ennenaikaisen kuoleman tai pikemmin tulevaisen elämän onnea, sillä kuolla on elää, ja tässä tilassa, joka on osuus taivaallisesta puhtaudesta, se omistaa samalla kertaa loputtoman riemun ja korkeimman mahdollisen tiedon. Se sulaa kaiken yhteyteen. Se on täydellinen.

NIKIAS.

Aivan erinomaista. Mutta totta puhuen, Hermodorus, en näe suurtakaan eroa kaiken ja ei mitään käsitteiden välillä. Itse sanat kieltäytyvät esittämästä tätä eroa. Äärettömyys muistuttaa hirvittävästi tyhjyyttä: molemmat ovat järjelle käsittämättömiä. Minun mielestäni tuo täydellisyys on kovin kalliisti ostettava: siitä on maksettava koko olemuksellaan ja omistaakseen sen on lakattava olemasta. Se on tuo kova kohtalo, josta ei edes itse Jumalakaan ole voinut pelastautua, senjälkeen kun filosofit ovat saaneet päähänsä tehdä hänet täydelliseksi. Tästä taas johtuu, että jos emme tiedä mitä on olemattomuus, emme myöskään tiedä mitä on olevaisuus. Emme tiedä mitään. Sanotaan, että ihmisille on mahdotonta olla yhtä mieltä. Minä luulisin päin vastoin, huolimatta väittelyjemme pauhinasta, että heille on mahdotonta olla lopultakin olematta yksimielisiä maatessaan haudassa vieretysten vastaväitteittensä röykkiön alla, jonka he itse ovat kasanneet ylleen niinkuin Pelionin ja Ossan.

COTTA.

Pidän paljon filosofiasta ja tutkin sitä lomahetkinäni. Mutta ainoastaan Ciceron teoksia ymmärrän täydellisesti. Orjattaret, kaatakaa hunajaviiniä!

KALLIKRATES.

Miten merkillistä! Kun olen selvä, ajattelen niitä aikoja, jolloin traagilliset runoilijat istuivat hyvien tyrannien kesteissä, ja vesi herahtaa minulle suuhun. Mutta nyt kun olen maistellut tätä kallista viiniä, jota sinä, jalo Lucius, niin runsaasti meille tarjoat, niin uneksin vain vapaussodasta ja sankarillisista taisteluista. Häpeän elää näin kunniattomassa ajassa ja mielikuvituksessani palvelen vapautta ja vuodatan vertani viimeisten roomalaisten kera Filippoin tantereella.

COTTA.

Tasavallan hävitessä kaatuivat esi-isäni Brutuksen kanssa vapauden puolesta. Mutta ei voi torjua sitä epäilystä, että eikö se, mitä he nimittivät roomalaisen kansan vapaudeksi, itse asiassa ollut vain halua hallita itse. En kiellä, etteikö vapaus olisi kansakunnille korkein hyvä. Mutta mitä kauemmin minä elän, sitä enemmän tulen vakuutetuksi siitä, että ainoastaan voimakas hallitus kykenee sen täydellisesti takaamaan kansalaisille. Olen neljänkymmenen vuoden ajan ollut valtion korkeimmissa viroissa ja pitkä kokemukseni on opettanut minulle, että kansa joutuu sorron alaiseksi aina, kun hallitus on heikko. Senpätähden kaikki ne, jotka jollakin tavoin koettavat heikentää hallitusta kuten useimmat valtiolliset puhujat, tekevät itsensä syypäiksi rumaan rikokseen. Joskin yhden tahto joskus ilmenee turmiollisella tavalla, niin tekee taas kansan myöntyminen kaiken asianratkaisun mahdottomaksi. Ennenkuin roomalaisen rauhan majesteetti valtasi maailman, eivät kansat olleet onnellisia muulloin kuin viisaitten tyrannien hallitessa.

HERMODORUS.

Minä puolestani, Lucius, luulen, ettei ole ollenkaan olemassa mitään hyvää hallitusta ja ettei sitä myöskään voida keksiä, koska kekseliäät kreikkalaisetkin, jotka kuitenkin loivat niin monta erinomaista valtiomuotoa, ovat sitä turhaan saaneet etsiä. Tässä suhteessa ovat meiltä kaikki tulevaisuuden haaveet kiellettyjä. Eräistä varmoista merkeistä voi päättää, että maailma on nykyään vaipumaisillaan tietämättömyyteen ja raakuuteen. Meille, Lucius, oli siis sallittu olla mukana sivistyksen hirvittävässä kuolinkamppauksessa. Kaikista niistä tyydytyksistä, joita äly, tiede ja hyve voivat tuottaa, ei meillä ole muuta jäljellä kuin tuo julma ilo katsella omaa kuolemaamme.

COTTA.

Varmasti ovat kansan nälänhätä ja raakalaisten rohkeus peloittavia vitsauksia. Mutta hyvä laivasto, hyvä sotajoukko ja hyvät raha-asiat…

HERMODORUS.

Mitä hyödyttää itse-imartelu? Kuoleva valtakunta tarjoaa raakalaisille helposti valloitetun saaliin. Humaltuneet villit ovat piankin hävittäneet helleenisen hengen ja latinalaisen kärsivällisyyden rakentamat kaupungit. Maanpäällä ei tule enää löytymään ei taidetta eikä filosofiaa. Jumalien kuvat kaatuvat sekä temppeleissä että ihmissieluissa. On tuleva henkinen yö ja maailman kuolema. Kuinka voisi ajatella todellakaan, että sarmaatit koskaan antautuisivat älylliseen työhön, että germaanit viljelisivät säveltaidetta ja filosofiaa, että quadit ja markomannit palvelisivat kuolemattomia jumalia? Ei! Kaikki painuu kohti perikatoaan. Tämä vanha Egypti, joka oli maailman kehto, on oleva myös sen hauta. Serapis, kuoleman jumala, on ottava vastaan kuolevaisten viimeiset kunnianosoitukset ja minä olen saava olla viimeisen jumalan viimeinen pappi.

Tällä hetkellä kohotti oviverhoa omituinen olento ja vieraat näkivät edessään pienen kyttyräselkäisen miehen, jonka kalju päälaki muodosti terävän kulman. Hän oli puettu aasialaisen tavan mukaan heleänsiniseen vaippaan ja punaisiin, tähdillä pilkuteltuihin polvihousuihin, kuten barbaarit. Heti ensi silmäyksellä tunsi Paphnutius hänet Markus Areiolaiseksi ja peljäten salaman sillä hetkellä iskevän alas, peitti hän päänsä käsillään, kalveten kauhusta. Tämän harhaoppisen pelkkä läsnäolo sai aikaan sen, mitä ei ollut saanut näissä pahojen henkien pidoissa mikään muu, ei pakanoiden herjaukset eikä filosofien kauhistuttavat hairahdukset: hänen rohkeutensa petti. Hänen teki mieli paeta, mutta katsahdettuaan Thaiksen silmään, tunsi hän itsensä taas äkkiä rauhalliseksi. Hän oli nähnyt valittunsa sieluun ja huomannut, että hän, josta pian oli tuleva pyhimys, suojeli häntä nyt jo. Hän tarttui hänen hameensa liepeeseen ja rukoili hengessä Vapahtajaansa Jesusta.

Suosion sorina oli vastaanottanut henkilön, jota nimitettiin kristittyjen Platoksi. Hermodorus puhui hänelle ensiksi:

— Maan kuulu Markus, iloitsemme kaikki suuresti saadessamme nähdä sinut keskuudessamme, ja sen voin sanoa sinulle, että tulet varsin sopivalla hetkellä. Emme tunne kristinopista muuta, kuin mitä julkisuudessa opetetaan. Mutta tietysti ei filosofi niinkuin sinä voi ajatella samoin kuin yhteinen kansa, ja me olemme uteliaita kuulemaan mielipiteitäsi tunnustamasi uskonnon tärkeimmistä mysterioista. Meidän rakas Zenothemiksemme, joka kuten tiedät on heikko vertauskuville, pyyteli äsken kuuluisalta Paphnutiukselta selitystä juutalaisten kirjoihin. Mutta Paphnutius ei ole vastannut hänelle mitään ja sitä älkäämme hämmästykö, koska vieraamme on vihitty vaitioloon ja Jumala on sitonut hänen kielensä erämaassa. Mutta sinä, Markus, joka olet pitänyt puhetta kristittyjen synodeissa ja yksinpä jumalaisen Konstantinuksenkin neuvotteluissa, sinä voit, jos tahdot, tyydyttää uteliaisuutemme ilmaisemalla meille ne filosofiset totuudet, jotka ovat kätketyt kristittyjen taruihin. Eikö ensimäinen näistä totuuksista ole yhden ainoan Jumalan olemassaolo, johon minä puolestani vahvasti uskon?

MARKUS.

Niin, arvoisat veljet, minä uskon yhteen ainoaan Jumalaan, jota ei kukaan ole siittänyt, joka yksin on iankaikkinen ja kaikkien olioiden pohja!

NIKIAS.

Me tiedämme, Markus, että sinun Jumalasi loi maailman. Se oli varmaankin suuri käännekohta hänen elämässään. Kokonaisen iankaikkisuuden oli hän jo ollut olemassa, ennenkuin uskalsi sen päättää. Mutta ollakseni oikeudenmukainen, niin tunnustan, että hänen asemansa olikin niitä kaikkein vaikeimpia. Hänen piti olla toimettomana voidakseen pysyä täydellisenä, ja hänen piti toimia todistaakseen itselleenkin, että hän oli olemassa. Sinä vakuutat minulle, että hän päätti toimia. Tahdon uskoa sinua, joskin se täydellisen Jumalan puolelta oli anteeksiantamaton varomattomuus. Mutta sano meille, Markus, miten hän menetteli luodessaan maailman.

MARKUS.

Ne, jotka olematta kristityitä kuitenkin omistavat tietämisen perusteet kuten Hermodorus ja Zenothemis, tietävät kyllä, ettei Jumala luonut maailmaa suoraan ja välittömästi. Hän antoi elämän ainokaiselle pojalle, jonka kautta luotiin kaikki oliot.

HERMODORUS.

Puhut oikein, Markus, ja tätä poikaa on sitten erotuksetta palveltu
Hermeksen, Mithran, Adoniksen, Apollon ja Jesuksen nimisenä.

MARKUS.

En olisi kristitty jos kutsuisin häntä muilla nimillä kuin Jesus, Kristus ja Vapahtaja. Hän on Jumalan todellinen poika. Mutta hän ei ole iankaikkinen, koska hänellä on ollut alku; mitä siihen taas tulee, että voisi ajatella hänen eläneen jo ennenkuin hänet siitettiin, niin on se sulaa järjettömyyttä, joka on jätettävä Nikean muuleille ja tuolle itsepäiselle aasille, joka liian kauan on hallinnut Aleksandrian kirkkoa kirotun Athanasiuksen nimellä.

Nämä sanat kuullessaan Paphnutius kalmankalpeana teki ristinmerkin ja tuskan hiki juoksi hänen otsaltaan, multa hän pitkitti itsepintaisesti ylevää vaitioloaan.

Markus jatkoi:

— On selvää, että Nikean tyhmä uskontunnustus loukkaa ainoan Jumalan majesteettia pakottaessaan hänet jakamaan jakamattomat ominaisuutensa oman siemenensä kanssa, joka on kaikkien luotujen olioiden luomisen välittäjä. Lakkaa pilkkaamasta kristittyjen oikeaa Jumalaa, Nikias, tiedä, että hän ei tee työtä eikä kehrää enempää kuin kukkaset kedolla. Työntekijä ei ole hän, vaan hänen ainokainen poikansa, Jesus, joka luotuaan maailman sittemmin tuli työtään parantelemaan. Sillä luomistyö ei voinut olla täydellinen, ja välttämättömyyden pakosta täytyi siinä pahan sekoittua hyvään.

NIKIAS.

Mikä on hyvää ja mikä on pahaa?

Syntyi hetken vaitiolo, jolloin Hermodorus ryntäillään pöytäliinan päällä näytti pientä Korinthon metallista tehtyä aasia, joka kantoi selässään kahta koria, toinen täynnä valkeita, toinen mustia oliiveja.

— Katsokaa näitä oliiveja, sanoi hän. Meidän silmiämme hivelee miellyttävästi noiden värien vastakohtaisuus ja me olemme mielissämme siitä, että toiset ovat vaaleita ja toiset tummia. Mutta jos ne itse olisivat ajatuksella ja tunteella lahjottuja, sanoisivat valkoiset: on hyvä, jos oliivi on valkoinen, on paha, jos se on musta, ja mustien oliivien kansa vihaisi valkoisten oliivien kansaa. Me voimme arvioida oikeammin, sillä olemme yhtä paljon niitä korkeammalla kuin jumalat ovat meitä. Ihmiselle, joka näkee olioista ainoastaan mitättömän osan, paha on pahaa, mutta Jumalalle, joka käsittää kaikki, paha on hyvää. Epäilemättä on rumuus rumaa eikä kaunista; mutta jos kaikki olisi kaunista, niin ei kokonaisuus olisi kaunista. On siis hyvä, että on olemassa pahaa, niinkuin on todistanut toinen Platomme, joka on varmasti suurempi kuin ensimäinen.

EUKRITUS.

Puhukaamme vakavammin. Paha on pahaa, ei maailmalle, jonka muuttumatonta sopusointua se ei voi hävittää, mutta pahalle ihmiselle itselleen, joka sitä tekee ja joka voisi olla sitä tekemättä.

COTTA.

Jupiterin kautta! Tuo on järkevää puhetta!

EUKRITUS.

Maailma on suuremmoisen runoilijan murhenäytelmä. Jumala, joka sen sepitti, on antanut meille jokaiselle oman roolimme näyteltäväksi. Jos hän tahtoo, että olet kerjäläinen, prinssi tai luukkajalka, niin koeta tehdä sinulle uskotusta osasta mahdollisimman hyvä.

NIKIAS.

Tietysti on oikein, että murhenäytelmässä ontuva ontuu niin kuin Hefaistos; on hyvä, että mielenvikainen raivoaa niinkuin Ajax, että sukurutsainen nainen uudistaa Phaidran rikokset, että petturi pettää, valehtelija valehtelee, murhaaja murhaa ja että näytelmän päätyttyä kaikki näyttelijät, sekä oikeamieliset kuninkaat että verenhimoiset tyrannit, sekä hurskaat neitseet että riettaat aviovaimot, sekä ylevät kansalaiset että halpamaiset murhamiehet, saavat runoilijan puolelta yhtä suuret kiitoslauseet.

EUKRITUS.

Sinä väärennät ajatukseni, Nikias, ja muutat kauniin, nuoren tytön iljettäväksi gorgoksi. Minä surkuttelen sinua, joka et tunne jumalien olemusta, et oikeutta etkä ikuisia lakeja.

ZENOTHEMIS.

Minä puolestani, ystäväiseni, uskon hyvän ja pahan tosioloisuuteen. Mutta olen vakuutettu siitä, ettei ole ainoatakaan inhimillistä tekoa, oli se sitten vaikka Judaksen suudelma, joka ei sisältäisi itsessään myös lunastuksen itua. Paha edistää ihmisten lopullista hyvää, se on kotoisin hyvästä ja on osallinen niistä ansioista, jotka tavallisesti hyvälle omistetaan. Tämän ovat kristityt mainiosti esittäneet tarussaan tuosta punatukkaisesta miehestä, joka pettääkseen mestarinsa antoi hänelle rauhansuudelman ja vahvisti tällä teollaan ihmisten pelastuksen. Sentähden ei mikään mielestäni olekaan niin väärä ja turha kuin se viha, jolla muutamat vainoavat tätä Jesuksen onnettominta apostolia, ollenkaan ajattelematta, että Iskariotin suudelma, jonka muuten Jesus itse oli jo edeltäpäin ilmoittanut, oli heidän oman oppinsa mukaan välttämätön ihmisten lunastustyölle ja että jos ei Judas olisi ottanut vastaan tuota kolmeakymmentä hopeapenninkiä sisältävää rahapussia, niin olisi taivaallinen viisaus ollut lyöty, itse Kaitselmus kavallettu, sen aikeet olisivat menneet tyhjiin ja maailma joutunut pahuuden, tietämättömyyden ja kuoleman valtaan.

MARKUS.

Taivaallinen viisaus oli kyllä edeltäpäin nähnyt, että
Judas, vaikkakin hänen vapaassa vallassaan oli olla antamatta
pettäjänsuudelmaa, antaisi sen kuitenkin. Täten on se käyttänyt
Iskariotin rikosta peruskivenä lunastuksen ihmeelliseen rakennukseen.

ZENOTHEMIS.

Puhuin sinulle äsken, Markus, ikäänkuin olisin uskonut, että ihmisten lunastus olisi ristiinnaulitun Jesuksen työtä, koska tiedän, että sellainen on kristittyjen usko ja koetin mukautua tähän ajatukseen siten paremmin käsittääkseni niiden erehdyksen, jotka uskovat Judaksen ikuisesti tuomituksi. Mutta itse asiassa ei Jesus minun silmissäni ole muuta kuin Basilideen ja Valentinuksen edeltäjä. Mitä taas lunastusmysteriaan tulee, niin selitän teille, rakkaat ystävät, jos vain tahdotte kuulla, millä lailla se todellisuudessa maan päällä on suoritettu.

Vieraat antoivat suostumuksen merkin. Cerekselle pyhitettyjä uhreja kantavain Atenan neitseitten tavoin astui silloin sisälle kevein, näkymättömän huilun säestämin askelin kaksitoista nuorta tyttöä, jotka päänsä päällä kantoivat granaateilla ja omenoilla täytettyjä koreja. He asettivat korit pöydälle; huilu vaikeni ja Zenothemis puhui näin:

— Kun Eunoia, Jumalan ajatus, oli luonut maailman, uskoi hän enkeleille sen johdon. Mutta nämä eivät säilyttäneetkään sitä ylevämmyyttä, joka sopii hallitsijoille. Nähdessään että ihmisten tyttäret olivat kauniita, yllättivät he heidät illoin vesilähteitten reunoilla ja sekaantuivat heihin. Näistä avioista syntyi väkivaltainen ihmisrotu, joka täytti maailman vääryydellä ja julmuudella, ja teiden pöly sai juoda viatonta verta. Tämän nähdessään tuli Eunoia äärettömän murheelliseksi.

"— Tuon olen siis minä saanut aikaan, huokasi hän kumartuen maailman puoleen. Minun erehdykseni tähden ovat lapsiraukkani joutuneet kovan kohtalon alaisiksi. Heidän kärsimyksensä on minun syyni ja minä tahdon sen sovittaa. Itse Jumalakaan, joka ajattelee ainoastaan minun kauttani, ei voisi antaa heille enää takaisin heidän entistä puhtauttaan. Mikä on tehty, se on tehty, ja luomistyö on ainaiseksi pilalla. Mutta ainakaan en tule jättämään luotujani. Jos en voikaan tehdä heitä onnellisiksi niinkuin minä olen, voin ainakin tehdä itseni onnettomaksi niinkuin he. Koska olen tehnyt sen erehdyksen, että olen antanut heille ruumiin, joka heidät alentaa, olen ottava itsekin samanlaisen ruumiin ja elävä heidän keskellään."

Näin puhuttuaan Eunoia laskeutui maan päälle ja ruumiillistui erään argolilaisen naisen kohdussa. Hän syntyi sitten maailmaan pienenä ja hentona ja sai nimekseen Helena. Ihmisten töitä toimitellen varttui hän pian suloudessa ja kauneudessa ja tuli himotuimmaksi kaikista naisista, niinkuin hän sen oli päättänytkin, saadakseen kuolevaisessa ruumiissaan kokea kaikki häpeät ja tahrat. Ollen irstaiden ja väkivaltaisten miesten tahdoton saalis mukautui hän ryöstöön, ja aviorikokseen sovittaakseen siten kaikki aviorikokset, kaikki väkivallan työt ja vääryydet ja aiheutti kauneudellaan kokonaisten kansojen perikadon, jotta Jumala voisi antaa anteeksi maailman rikokset. Eikä koskaan taivaallinen ajatus Eunoia ollut niin ihailtava kuin näinä päivinä, jolloin hän naisen hahmossa harjoitti haureutta sekä sankarien että paimenten kera. Runoilijat aavistivat hänen jumaluutensa kuvatessaan hänet niin levolliseksi, niin ylvääksi ja kohtalokkaaksi ja omistaessaan hänelle tämän huudahduksen: "Oi, sielu, hiljainen kuin valtamerten rauha!"

Täten syöksi sääli Eunoian kurjuuteen ja kärsimykseen. Hän kuoli ja argolilaiset näyttävät vieläkin hänen hautaansa, sillä hänen täytyi aistihuumauksen jälkeen oppia tuntemaan myöskin kuolema ja syödä kaikki ne katkerat hedelmät, joita hän oli kylvänyt. Mutta erottuaan Helenan hajoavasta ruumiista pukeutui hän toiseen naishahmoon ja antautui uudestaan tihutöille alttiiksi. Näin kulkien ruumiista ruumiiseen ja jakaen kanssamme ajankuorman, hän ottaa päällensä maailman synnit. Hänen uhrauksensa ei ole joutuva hukkaan. Liittyen meihin lihan siteillä, rakastaen ja itkien yhdessä kanssamme, hän suorittaa omaansa ja meidän lunastustyötämme ja kantaa meidät kerran valkoisella rinnallaan jälleen voitetun taivaan rauhaan.

HERMODORUS.

Tuo taru ei minulle suinkaan ollut tuntematon. Muistan kuulleeni kerrottavan, että tämä jumalallinen Helena erään muodonvaihdoksensa aikana oli tietäjä Simonin luona Tiberiuksen hallituskautena. Luulin kuitenkin, että hänen alennustilansa oi ollut tahallinen ja että enkelit olivat hänet vietelleet omaan lankeemuksensa.

ZENOTHEMIS.

Hermodorus, totta on, että ihmiset, jotka eivät tarpeeksi asti ole syventyneet mysterioihin, ovat luulleet, että surullinen Eunoia ei olisi itse ehdoin tahdoin suostunut alennustilaansa. Mutta, jos asianlaita olisi niin, kuten he väittävät, ei Eunoia olisikaan se sovittava ilonainen, saastaan peitetty pyhä ehtoollinen, meidän häpeämme viinillä kostutettu leipä, se laupias lahja ja ansiokas polttouhri, jonka savu kohoaa Jumalan tykö. Jos eivät hänen syntinsä olisi tahallisia, ei niillä olisi mitään arvoa.

KALLIKRATES.

Mutta eikö tiedetä, Zenothemis, missä maassa, minkä nimisenä ja minkä ihanan muodon alla tämä aina uudestaan syntyvä Helena nykyään elää?

ZENOTHEMIS.

Täytyy olla hyvin viisas päästäkseen sellaisen salaisuuden perille, ja viisaus, Kallikrates, ei ole suotu runoilijoille, jotka elävät muotojen raa'assa maailmassa ja leikkivät niinkuin lapset tyhjällä kilinällä ja turhilla kuvilla.

KALLIKRATES.

Varo loukkaamasta jumalia, sinä jumalaton Zenothemis; runoilijat ovat heille rakkaita. Kuolemattomat itse sepittävät ensimäiset lakinsa runomittaan ja jumalien oraakkelilauseet ovat runoja. Hymnien säveleet miellyttävät taivaallisia korvia. Kuka ei tietäisi, että runoilijat ovat tietäjiä ja että mikään ei ole heille salattua? Koska olen itse runoilija ja Apollon laakerin kruunaama, tahdon ilmaista kaikille Eunoian viimeisen ruumiillistumisen. Ikuinen Helena on aivan lähellänne; hän näkee meidät ja me näemme hänet. Katsokaa tuota leposohvalla patjoihin nojautuvaa naista, joka on niin kaunis ja syvämietteinen ja jonka silmät uivat kyynelissä ja huulet suudelmissa. Se on hän. Hurmaava niinkuin ennen Priamoksen ja Aasian kukoistuksen päivinä! Eunoian nimi on nykyään Thais.

PHILINA.

Mitä sinä sanot, Kallikrates? Olisiko meidän armas Thaiksemme tuntenut Pariksen, Menelaoksen ja nuo uljas-aseiset akaoilaiset! Oliko se suurikin, Thais, tuo Troijan hevonen?

ARISTOBULOS.

Kuka puhuu hevosesta?

— Olen juonut niinkuin traakialainen! huudahti Chereas.

Ja hän suistui pöydän alle.

Kallikrates kohotti maljansa:

— Jos juomme niinkuin epätoivoiset, kuolemme kostamatta!

Vanha Cotta nukkui ja hänen kalju päänsä painui hiljalleen leveätä olkaa vasten.

Dorion oli jonkun aikaa jo näyttänyt hyvin levottomalta filosofimanttelissaan. Hän lähestyi horjuen Thaiksen leposohvaa:

— Thais, minä rakastan sinua, vaikkakin minulle on arvotonta rakastaa naista.

THAIS.

Miksi et sitten äsken rakastanut minua?

DORION.

Sentähden, että olin selvä.

THAIS.

Mutta minä, ystäväraukkani, olen juonut vain silkkaa vettä, suonet siis anteeksi, etten voi sinua rakastaa.

Dorion ei tahtonut kuulla enempää ja hän luisui Drosen vierelle, joka houkutteli häntä katseellaan pois ystävättären luota. Zenothemis anasti hyljätyn paikan suudellen Thaista suulle.

THAIS.

Luulin sinua hyveellisemmäksi.

ZENOTHEMIS.

Minä olen täydellinen ja täydellisiä ei sido mikään laki.

THAIS.

Mutta etkö pelkää tahraavasi sieluasi naisen sylissä?

ZENOTHEMIS.

Ruumis voi antautua himolleen, ilman että Sielu siinä on mukana.

THAIS.

Mene pois! Minä tahdon, että minua rakastetaan sekä ruumiilla että sielulla. Kaikki filosofit ovat pukkeja!

Lamput sammuivat yksitellen. Kelmeä aamusarastus, joka verhojen liitoksista tunki sisälle, valaisi vieraitten kalmankalpeat kasvot ja pöhöttyneet silmäluomet. Aristobulos, joka yhteen puristetuin nyrkein oli kaatunut Chereaksen viereen heitti unissaan tallirenkinsä korpeille. Zenothemis puristi käsivarsissaan viinistä tylsää Philinaa, joka oli aivan lopussa. Dorion tiputteli Drosen paljaalle rinnalle viinipisaroita, jotka vierivät kuin rubiinit alas pitkin naurusta hypähtelevää rintaa ja joita filosofi huulillaan seurasi imaistakseen ne suuhunsa luisuvalta iholta. Eukritus nousi ja laskien kätensä Nikiaan olalle veti tämän mukanaan salin perälle.

— Ystävä, sanoi hän hymyillen, jos vielä ajattelet jotakin, niin mitä ajattelet?

— Ajattelen, että naisten rakkaudet ovat Adoniksen puutarhoja.

— Mitä tarkoitat?

— Etkö tiedä, Eukritus, että naiset joka vuosi istuttavat penkereilleen pieniä puutarhoja omistaen Venuksen rakastajalle myös muutamia oksia saviruukkuun. Nämä oksat viheriöitsevät vähän aikaa ja lakastuvat sitten.

— Mitä siitä, Nikias? On hulluutta kiinnittää mieltään katoavaiseen.

— Jos kauneus on vain varjo, niin pyyde on ainoastaan salama. Miksi olisi hulluutta himoita kauneutta? Eikö päinvastoin ole järkevää, että se, mikä katoaa, yhtyy siihen, mikä ei kestä ja että salama syö ohikulkevan varjon?

— Nikias, minusta olet niinkuin lapsi, joka leikkii luupalasilla.
Usko minua: ole vapaa. Vasta silloin voi olla oikea mies.

— Kuinka voi olla vapaa, Eukritus, kun omistaa ruumiin?

— Saat nähdä sen piankin, poikani. Pian olet sanova: Eukritus oli vapaa.

Vanhus puhui näin nojaten porfyri-pylvääseen ja ensimäisen aamuruskon ensi säteet valaisivat hänen otsansa. Hermodorus ja Markus olivat myös lähestyneet ja pysähtyivät hänen eteensä Nikiaan viereen, ja juomarien nauruista ja huudoista välittämättä nämä neljä keskustelivat jumalallisista asioista. Eukritus puhui niin viisaasti, että Markus sanoi hänelle:

— Sinä olet kelvollinen tuntemaan oikean Jumalan.

Eukritus vastasi:

— Oikea Jumala on viisaan sydämessä.

Sitten he puhuivat kuolemasta.

Minä tahdon, sanoi Eukritus, että se löytää minut itse parantamisen kamppailusta ja kuuliaisena kaikille velvollisuuksilleni. Sen edessä kohotan puhtaat käteni taivaalle ja sanon jumalille: "Jumalat, minä en ole tahrannut niitä kuvianne, jotka olitte sieluni temppeliin asettaneet, niitä olen ajatuksillani koristanut niinkuin toiset kruunuilla, nauhoilla ja seppeleillä. Olen elänyt teidän sallimuksenne mukaisesti. Olen tarpeeksi elänyt."

Näin sanoen hän kohotti kätensä taivasta kohti ja hänen kasvonsa säteilivät kirkkautta. Hetken oli hän ajatuksissaan. Sitten hän syvällä ilontunnolla jatkoi:

— Irroita itsesi elämästä, Eukritus, niinkuin kypsä öljymarja, joka putoaa kiittäen puuta, joka sen on kantanut, ja siunaten maata, ravinnon-antajaansa!

Näin sanoen hän kiskaisi vaippansa laskoksista paljaan tikarin ja syöksi sen rintaansa.

Kun ne, jotka häntä kuuntelivat, yht'aikaa tarttuivat hänen käteensä, oli raudan kärki jo lävistänyt viisaan miehen sydämen. Eukritus oli mennyt lepoonsa. Hermodorus ja Nikias kantoivat kalpean, verisen ruumiin eräälle salin leposohvalle naisten ympärillä kimeästi kirkuessa, unessaan häiriytyneiden vieraiden öristessä ja esirippujen varjokoista tunkevain hekumanhuokausten säestäessä. Vanha Cotta herättyään keveästä sotamiehen-unestaan oli jo vainajan vieressä, hän tutki haavaa ja huusi.

— Kutsuttakoon paikalle lääkärini Aristeus!

Nikias pudisti päätään:

— Eukritusta ei ole enää, sanoi hän. Hän tahtoi kuolla, niinkuin toiset tahtovat rakastaa. Hän on kuten mekin totellut vain vastustamatonta mielihaluaan. Ja nyt on hän jumalien kaltainen, jotka eivät toivo mitään.

Cotta löi otsaansa:

— Kuolla! Haluta kuolla, kun vielä voisi palvella valtiota, mikä mielettömyys!

Sillä aikaa seisoivat Paphnutius ja Thais liikkumattomina ja sanattomina toistensa vieressä, sielu tulvillaan inhoa, kauhua ja toivoa.

Äkkiä munkki tarttui näyttelijättären käteen, harppasi hänen kanssaan ylitse maassa makaavain juomarien ja parittuvien olentojen, ja kahlaten viinissä ja veressä hän kuljetti hänet ulos.

* * * * *

Päivä kohosi ruusuisena ylitse kaupungin. Pitkät pylväsrivit ylenivät kahden puolen yksinäistä tietä, jonka etäisessä päässä kohosi Aleksanterin haudan säteilevä kupu. Katukivillä virui siellä täällä repaleisia seppeleitä ja sammuneita soihtuja. Ilmassa tuntui meren raikasta tuulta. Paphnutius riuhtasi inholla yltään komean pukunsa polkien sen siekaleet jalkoihinsa.

— Sinä kuulit, mitä he puhuivat, minun Thaikseni! huudahti hän. He sylkivät suustaan ilmoille kaikki mahdolliset hulluudet ja kauheudet. He alensivat kaikkien luotujen taivaallisen Luojan helvetin perkeleitten tasalle, kielsivät hävyttömästi hyvän ja pahan, herjasivat Jesusta ja kehuivat Judasta. Ja jumalattomin heistä kaikista, tuo pimeyden shakaali, tuo haiseva eläin, tuo areiolainen, joka on täynnä turmelusta ja kuolemaa, levitti suunsa leveäksi kuin avonainen hauta. Minun Thaikseni, sinä näit, miten he matoivat sinua kohden, nuo saastaiset limaeläimet, tahraten sinut tahmealla hiellään; sinä näit, miten nuo iljetykset nukkuivat orjattarien jaloissa, mitan he parittuivat omien oksennuksiensa tahraamilla matoilla, sinä näit, miten tuo mieletön vanhus vuodatti vertaan, joka oli vieläkin huonompaa kuin irstailussa vuotanut viini, ja miten hän heittäytyi suoraan orgiasta kutsumattomana Kristuksen kasvojen eteen! Ylistetty olkoon Jumala! Sinä olet nähnyt synnin ja olet huomannut, että se on inhoittava. Thais, Thais, Thais, muistele noiden filosofien hullutuksia ja sano, tahdotko hourailla heidän kanssaan. Ja muistele heidän naisseuralaistensa, noiden kahden himokkaan ja pahansuovan apinan katseita, liikkeitä ja naurua, ja sano, tahdotko jäädä heidän kaltaisekseen!

Thais, väristen inhosta ajatellessaan edellisen yön tapahtumia ja tuntien sydämessään syvästi miesten välinpitämättömyyden ja raakuuden, naisten ilkeyden ja vuosien painon, huokasi:

— Olen kuoleman väsynyt, oi isäni! Missä löytäisin levon? Minun otsaani polttaa, pää on tyhjä ja käsivarret niin raukeat, etten jaksaisi tarttua kiinni onneen, vaikka se olisi tuossa edessä…

Paphnutius katsoi häneen suopeasti:

— Rohkeutta, oi sisareni: levon hetki koittaa sinulle, valkea ja puhdas, niinkuin nuo usvat, jotka näet leijuvan puutarhojen ja vetten yllä.

He lähestyivät Thaiksen taloa ja näkivät jo muurien takaa Nymfien luolaa ympäröiväin plataanein ja tärpättipuiden latvat, jotka kastehelmisinä värisivät aamutuulessa. Heidän edessään oli autio tori, jonka ympärillä oli pilareita ja omistuspatsaita ja molemmissa päissä puoliympyrän muotoon asetettuja fantasia-olentojen kannattamia marmoripenkkejä. Thais vaipui eräälle näistä penkeistä. Sitten kohottaen munkkiin tuskaisen katseen hän kysyi:

— Mitä pitää minun tehdä?

— Sinun pitää, vastasi munkki, seurata Häntä, joka on tullut sinua etsimään. Hän irroittaa sinut maailmasta niinkuin elonkorjaaja poimii rypäletertun, joka pahentuisi puussa, ja vie sen kuurnaan muuttaakseen sen tuoksuvaksi viiniksi. Kuule minua: kahdentoista tunnin päässä Aleksandriasta, länteen päin lähellä merta on naisluostari, jonka säännöt, ollen viisauden mestariteos, ansaitsisivat tulla lyyrilliseen runoasuun puetuiksi ja lauletuiksi teorbin ja tamburinin säestyksellä. Voi todellakin sanoa siellä elävistä naisista, että heidän jalkansa ovat maassa, mutta otsansa koskettavat taivasta. He elävät jo tässä maailmassa enkelien elämää. He tahtovat olla köyhiä, jotta Jesus heitä rakastaisi, kainoja, jotta hän heitä katselisi, puhtaita, jotta hän heidät kihlaisi. Hän käy joka päivä heitä tervehtimässä puutarhurin puvussa, paljain jaloin ja kauniit kädet levällään, samanlaisena kuin hän ilmestyi Marialle hänen hautamatkallaan. Ja vielä tänä päivänä olen vievä sinut tähän luostariin, oma Thaikseni, ja pian olet kuuluva näiden pyhien naisten yhteyteen ja ottava osaa heidän taivaallisiin keskusteluihinsa. He odottavat sinua kuin sisartaan. Luostarin ovella heidän yhteinen äitinsä, hurskas Albina, on antava sinulle rauhan suudelman ja sanova: "Tyttäreni, ole tervetullut!"

Kurtisaani päästi ihastuksen huudon:

— Albina, Cesarien tytär! keisari Caruksen veljenpojantytär!

— Hän itse! Albina, vaikka purppurassa syntynyt, puki ylleen karkean karvakaavun, maailman hallitsijan tytär, kohosi Jesuksen Kristuksen palvelijattarien joukkoon. Hän on oleva äitisi.

Thais nousi ja sanoi:

— Vie minut siis Albinan taloon.

Ja Paphnutius täydellisentäen voittonsa jatkoi:

— Varmasti olen johdattava sinut sinne ja olen sulkeva sinut koppiin, jossa saat itkeä syntejäsi. Sillä sinun ei sovi yhtyä Albinan tyttäriin, ennenkuin olet puhdistautunut synneistäsi. Olen lukitseva sinetillä ovesi ja sitten, onnellinen vanki, saat kyynelöiden odottaa siksi, kunnes Jesus itse tulee ja anteeksi-antamuksensa merkiksi murtaa sinetin, jonka olen ovellesi pannut. Älä epäile, hän tulee kyllä, Thais, ja kuinka onkaan sielusi sisin silloin värähtävä, kun tunnet valonsormien laskeutuvan silmillesi pyyhkiäkseen pois kyyneleesi.

Thais sanoi toisen kerran:

— Vie minut, isäni, Albinan taloon.

Riemusta paisuvin rinnoin katseli Paphnutius ympärilleen nauttien melkein pelvotta luotujen esineiden kauneudesta, hänen silmänsä joivat ihastuksella Jumalan valoa ja ennen tuntemattomat leyhkät vilvoittivat hänen otsaansa. Äkkiä huomasi hän eräässä torin kulmauksessa pienen portin, jonka kautta mentiin Thaiksen taloon, ja muistaessaan että nuo kauniit puut, joiden latvoja hän ihaili, varjostivat kurtisaanin puutarhoja, näki hän hengessä kaikki ne synnit, jotka siellä olivat myrkyttäneet tuota nyt niin kevyttä ja puhdasta ilmaa ja hänen sielunsa tuli äkkiä niin murheelliseksi, että katkera kyynelkaste kohosi hänen silmiinsä.

— Thais, sanoi hän, paetkaamme katsomatta taaksemme. Mutta älkäämme jättäkö jälkeemme mitään sinun entisten rikoksiesi välikappaleita, todistajia eikä myötärikollisia, näitä paksuja verhoja, vuoteita, mattoja, näitä suitsutus-uurnoja ja lamppuja, jotka julistavat häpeääsi. Tai tahdotko, että niissä asuvain perkeleitten ja kirottujen henkien elävöittäminä nämä rikolliset huonekalut rientävät jälkeesi erämaahan asti? On liiankin totta, että on nähty häpeällisten pöytäin ja rikollisten istuinten olevan paholaisten välikappaleita, on nähty, miten ne ovat liikkuneet, puhuneet, tömistäneet maata ja lentäneet ilmassa. Hävitköön siis kaikki, mikä on nähnyt häpeäsi! Kiiruhda, Thais, ja vielä kaupungin maatessa käske orjiesi rakentaa tämän torin keskelle rovio, jolla poltamme kaiken asunnossasi löytyvän häpeällisen rikkauden.

Thais suostui siihen.

— Tee mitä tahdot, isäni, sanoi hän. Minä tiedän, että elottomat esineet ovat välistä henkien asuinpaikkoja. Yöllä muutamat huonekalut puhuvat, joko niin, että ne antavat kuulua naputuksen aina säännöllisten väliaikojen päästä, tai niin, että ne heittävät pieniä valonsäkeniä, jotka ovat merkkitulien kaltaisia. Mutta tämä ei ole vielä mitään. Etkö huomannut, isäni, astuessasi sisälle Nymfien luolaan, oikealla erästä patsasta, joka kuvaa alastonta kylpyyn-laskeutuvaa naista? Eräänä päivänä näin omin silmin, miten tämä patsas käänsi päätään kuten elävä ihminen ottaen sitten jälleen entisen asentonsa. Olin vallan jähmettynyt kauhusta. Nikias, jolle kerroin tästä ihmeestä, teki pilkkaa minusta, mutta joka tapauksessa on siinä patsaassa jonkinlaista noituutta, sillä se herätti kuumia pyyteitä eräässä dalmatialaisessa, joka oli aivan kylmä minun kauneudelleni. Varma on, että olen elänyt lumottujen esineiden ympäröimänä ja suurille vaaroille alttiina, sillä onpa nähty sellaistakin, että ihmiset ovat kuolleet rautapatsaiden syleilyyn. Kuitenkin on surku hävittää kallisarvoisia ja erinomaisella taidolla tehtyjä kapineita ja jos kaikki mattoni ja verhoni poltetaan, niin se on suuri vahinko. Niiden joukossa on eräitä, joiden värien kauneus on todellakin ihmeteltävän ihana ja jotka ovat maksaneet suuria summia niille, joilta olen ne saanut. Samoin omistan hyvin arvokkaita maljakoita, veistoksia ja tauluja. En luule, että on tarpeellista niitä hävittää. Mutta sinä tiedät, mikä on välttämätöntä, tee miten tahdot, isäni.

Näin puhuen seurasi hän munkkia sille pienelle portille, jolle niin paljon seppeleitä ja köynnöksiä oli ripustettu, ja avautettuaan sen käski hän portinvartijan kutsumaan kokoon kaikki talon orjat. Ensin ilmestyivät ylikokit, neljä intialaista. Kaikki neljä olivat kelta-ihoisia ja silmäpuolia. Tämä oli tuottanut Thaikselle suurta vaivaa ja iloa saada kootuksi nämä neljä orjaa, kaikki samaa rotua ja saman ruumiinvamman runtelemia. Kun he palvelivat pöydässä, herättivät he heti vieraiden uteliaisuutta, ja Thais pakotti heidät silloin kertomaan elämäntarinansa. He jäivät odottamaan äänettöminä. Heidän apulaisensa tulivat heidän jälkeensä. Sitten saapuivat tallirengit, metsästäjät, tuolinkantajat, pronssipolviset juoksijat, kaksi puutarhuria, jotka olivat karvaisia niinkuin Priapus, kuusi julman näköistä neekeriä, kolme kreikkalaista orjaa, joista ensimäinen oli kieliniekka, toinen runoilija ja kolmas laulaja. He olivat kaikki jo järjestyneet riviin torille, kun neekerinaiset riensivät saapuville uteliaina, levottomina, muljautellen pyöreitä silmiään ja suu virnissä aina korvarenkaisiin asti. Viimeiseksi ilmestyi kuusi kaunista, valkoista orjatarta, tyytymättömän näköisinä asetellen harsojaan ja siirrellen väsyneesti pienillä kultakahleilla kammitsoituja jalkojaan. Kun kaikki olivat koossa, sanoi Thais heille osoittaen Paphnutiusta:

— Tehkää mitä tämä mies teille määrää, sillä Jumalan henki on hänessä ja jos ette tottele häntä, kaadutte kuoliaina paikallanne.

Thais uskoi niin todellakin, koska oli kuullut hänen sanovan, että erämaan pyhät saattoivat upottaa äkisti avautuvan maan tulikitaan jumalattomat, joita he sauvallaan koskettivat.

Paphnutius lähetti pois naiset ja heitä muistuttavat kreikkalaiset orjat ja sanoi muille:

— Tuokaa keskelle toria puita, sytyttäkää suuri valkea ja heittäkää siihen nurin narin kaikki, mitä talo ja luola sisältää.

Hämmästyen he jäivät paikoilleen kysyen katseillaan neuvoa emännältään. Ja kun tämä seisoi vaiti ja välinpitämättömänä, tyrkkivät he toisiaan kyynärpäillään luullen, että kaikki oli vain pilantekoa.

— Totelkaa, sanoi munkki.

Useat orjista olivat kristityitä. Käsittäen heille annetun käskyn, menivät he talosta hakemaan puita ja sytykkeitä. Toiset seurasivat heidän esimerkkiään ilman vastenmielisyyttä, sillä ollen köyhiä he vihasivat rikkauksia ja nauttivat vaistomaisesti hävittämisestä. Heidän jo rakentaessaan roviota, sanoi Paphnutius Thaikselle:

— Minulla oli hetken ajan mielessäni tuuma kutsuttaa tänne jonkin aleksandrialaisen kirkon rahastonhoitaja (jos vielä yleensä täällä on jälellä ainoatakaan, joka ansaitsee kirkon nimeä ja jota nuo areoilaiset elukat eivät vielä ole saastuttaneet), ja antaa hänelle tavarasi, nainen, jotta hän jakaisi ne leskille ja täten muuttaisi synnin palkan oikeuden aarteiksi. Mutta tämä ajatus ei ollut Jumalasta kotoisin ja minä työnsin sen pois, ja varmasti loukkaisimme sillä syvästi Jesuksen Kristuksen valituita, jos tarjoaisimme heille irstaan ylellisyyden jätteitä. Nielköön tuli viimeiseen asti kaikki, mihin sinä olet koskenut, Thais. Kiitos taivaan eivät nämä vaipat, nämä harsot, jotka ovat nähneet enemmän suuteloita kuin meressä on laineita, tule enää tuntemaan muuta hyväilyä kuin liekkisten kielien! Orjat, kiirehtikää! Lisää puita! Lisää soihtuja ja sytykkeitä! Ja sinä, nainen, mene asuntoosi, riisu yltäsi häpeälliset koristeesi ja pyydä alhaisimmalta orjattareltasi, että hän osoittaisi sinulle sen suuren suosion, että antaisi sinulle puvun, jota hän käyttää lattian pesussa.

Thais totteli. Sill'aikaa kuin intialaiset puhalsivat hehkua hiiliin, heittivät neekerit roviolle avautuvia norsunluisia, eben- ja sedripuisia arkkuja, joista valui esiin otsapauloja, seppeleitä ja kaulanauhoja. Savu kohosi ilmaan mustana patsaana niinkuin vanhan testamentin aikuisissa Jumalalle otollisissa uhreissa. Sitten äkkiä loimahti kytevä tuli ilmiliekkiin mylvähtäen niinkuin hirmueläin ja melkein näkymättömät valkeat alkoivat kuluttaa kallisarvoista ainettaan. Silloin lisääntyi palvelijain työinto, he raahasivat iloisesti kallis-arvoisia mattoja, hopealla kirjailtuja harsoja, kukitettuja verhoja. Keveästi hyppelehtien he kantoivat taakkojaan, pöytiä, nojatuolia, paksuja patjoja ja kultajalkaisia vuoteita. Kolme rotevaa ethiopilaista riensi nyt esille kantaen sylissään noita värillisiä nymfipatsaita, joista yhtä oli rakastettu niinkuin kuolevaista naista; olisi voinut luulla heitä suuriksi apinoiksi, jotka ryöstivät naisia. Ja kun pudotessaan näitten hirviöiden käsistä nuo kauniit, alastomat muodot särkyivät katukiviin, kuului ilmasta huokaus.

Tällä hetkellä ilmestyi Thais, pitkät hiukset irrallaan selässä lainehtien, paljain jaloin ja puettuna rumaan, karkeaan vaippaan, joka kuitenkin ainoastaan kosketettuaan hänen ruumistaan sai taivaallisen sulon. Hänen jälessään tuli puutarhuri kantaen melkein piilossa pitkän partansa sisällä norsunluista Erosta.

Thais antoi miehelle merkin pysähtyä ja lähestyen Paphnutiusta osoitti hän pientä jumalaa:

— Isäni, kysyi hän, pitääkö tuokin heittää tuleen? Se on erinomaisen hienoa, vanhanaikuista työtä ja sen arvo on sata kertaa sen kullan paino. Sen hukkuminen olisi korvaamaton vahinko. Sillä ei enää milloinkaan ole maailma synnyttävä taiteilijaa, joka kykenisi tekemään niin kauniin Eroksen. Ota huomioon vielä lisäksi, isäni, että tämä lapsukainen on itse Rakkauden-jumala ja että sitä ei saa julmasti kohdella. Usko minua: Rakkaus on hyve ja jos minä olen tehnyt syntiä, on se tapahtunut vastoin häntä eikä hänen avullaan. En ole koskaan katuva sitä, mitä hän on minulla teettänyt, suren ainoastaan sitä, minkä olen tehnyt vastoin hänen kieltoaan. Hän ei salli naisten antautua niille, jotka eivät tule hänen nimessään, sentähden täytyy häntä kunnioittaa. Katso, Paphnutius, miten sievä tämä pikku Eros on! Miten somasti se piilottuu puutarhurin partaan! Sen toi minulle kerran Nikias, joka minua silloin vielä rakasti, ja sanoi antaessaan: "Se on puhuva sinulle minusta." Mutta tuo veitikka puhuikin minulle eräästä nuorukaisesta, jonka olin tuntenut Antiokiassa, eikä puhunut minulle mitään Nikiaasta. Kyllin on jo rikkauksia tuhoutunut tällä roviolla, isäni! Säilytä tämä Eros ja aseta se johonkin luostariin. Ne, jotka sen näkevät, kääntävät sydämensä Jumalan puoleen, sillä Rakkaus kohoaa aivan itsestään taivaallisiin ajatuksiin.

Puutarhuri luullen jo pienen Eroksen pelastuneeksi hymyili sille niinkuin lapselle, mutta Paphnutius temmaisten jumalan hänen käsistään heitti sen liekkeihin huutaen:

— Yksin se jo, että Nikias on koskenut siihen, riittää tekemään sen kaikkien myrkkyjen levittäjäksi.

Sitten kahmaisten sylinsä täyteen välkkyviä pukuja, purppuramantteleita, kultasandaaleja, kampoja, pesuharjoja, peilejä, lamppuja, kitaroita, lyyryjä, hän heitti ne kaikki tuohon hiillokseen, joka oli ylellisempi kuin konsanaan Sardanapaluksen rovio, sill'aikaa kuin hävitysriemun huumaamat orjat tanssivat ympärillä ulvoen ilosta kypenä- ja tuhkasateessa.

Toinen toisensa perästä heräsivät naapurit meteliin, avasivat ikkunansa silmiään hieroen ja koettaen saada selville, mistä tuli niin paljon savua. Puolipuettuina he tulivat alas torille ja lähestyivät roviota.

— Mitä tämä merkitsee? ajattelivat he.

Heidän joukossaan oli kauppiaita, joilta Thaiksen oli tapana ostaa hajuvesiä ja kankaita, ja nämä vallan levottomina kurkoittelivat kuivia, keltaisia naamojaan päästäkseen asiasta perille. Joukko nuoria irstailijoita, jotka orjiensa saattamina palailivat yöpidoista, pysähtyivät siihen kukitetuin otsin ja hulmuavin viitoin, päästellen kovaäänisiä ihmetyksen huutoja. Tämä uteliasten parvi, joka hetki hetkeltä kasvoi, sai pian tietää, että Thais Antinoen apotin kiihotuksesta poltti rikkautensa ennen luostariin vetäytymistään.

Kauppiaat tuumailivat:

— Thais jättää tämän kaupungin; emme siis voi myydä hänelle enää mitään. Sehän on kauhistava ajatus. Mitä meistä tulee ilman häntä? Tämä munkki on sekoittanut hänen järkensä. Hän saattaa meidät perikatoon. Miksi annetaan hänen se tehdä? Mitä varten ovat siis lait olemassa? Eikö ole enää tuomareita Aleksandriassa? Tämä Thais ei välitä mitään meidän, ei vaimojemme eikä lapsiraukkojemme kohtalosta. Hänen käyttäytymisensä on julkinen häväistys. Täytyy pakottaa hänet jäämään vasten tahtoaankin tähän kaupunkiin.

Nuoret miehet tuumailivat puolestaan:

— Jos Thais luopuu näyttelemisestä ja rakkaudesta, ovat parhaimmat huvituksemme lopussa. Hän oli teatterimme ihanin maine ja suloisin kunnia. Hän oli niidenkin riemu, jotka eivät saaneet häntä omistaa. Me rakastimme naisia ainoastaan hänen tähtensä. Ei ole annettu ainoatakaan suudelmaa, josta hän olisi ollut kokonaan poissa, sillä hän oli kaikkien hekumoiden hekuma, ja yksin ajatus, että hän oli meidän joukossamme, kiihotti meitä jo nautintoon.

Näin ajattelivat nuorukaiset ja eräs heistä nimeltään Ceron, joka oli levännyt hänen sylissään, huusi, että tämä oli naisen ryöstöä ja kiroili kristittyjen jumalaa. Kaikki ryhmät tuomitsivat ankarasti Thaiksen käytöstä:

— Se on häpeällinen pako!

— Alhainen hylkäys!

— Hän vie meiltä leivän suusta!

— Hän tuhoaa tyttäriemme myötäjäiset!

— Ainakin täytyy hänen maksaa ne seppeleet, jotka hän on minulta ostanut.

— Ja ne kuusikymmentä pukua, jotka hän minulta on tilannut.

— Hän on velkaa koko maailmalle.

— Kuka on nyt hänen jälkeensä esittävä Iphigeneiaa, Elektraa ja
Polyxenaa? Itse kaunis Polybius ei ole onnistuva niin hyvin kuin hän.

— Elämä käy surulliseksi, kun hän sulkee ovensa.

— Hän oli Aleksandrian taivaan kirkas tähti, se lempeä kuu.

Kaupungin kuuluisimmat kerjäläiset, sokeat, rammat ja raajarikot olivat jo myös kokoutuneet torille ja rikkaitten jaloissa laahustaen he huokailivat.

— Millä me elämme, jos Thais ei enää ole meitä elättämässä? Hänen pöydältään putoavat murut ravitsivat joka päivä kaksi sataa vaivaista ja hänen rakastajansa, jotka tyytyväisinä palasivat hänen luotaan, heittivät meille ohikulkiessaan kokonaisia kourallisia hopearahoja.

Varkaat, jotka myös olivat sekaantuneet väkijoukkoon, päästelivät korviasärkeviä huutoja ja tyrkkivät naapureitaan lisätäkseen sekasortoa ja siten helpommin näpistääkseen jonkun kallisarvoisen esineen.

Ainoastaan vanha Taddeus, joka möi Mileton villaa ja Tarenton liinaa ja jolle Thais oli velkaa suuren rahasumman, pysyi tyynenä ja hiljaisena keskellä meteliä. Korvat pitkällään ja silmät vinossa hän vain hiveli pukinpartaansa, vihdoin hän lähestyi nuorta Ceronia, veti häntä hiasta ja kuiskasi hänelle hiljaa:

Sinä kaunis herra, Thaiksen mielitietty, näyttäydy hänelle äläkä salli munkin ryöstää häntä itseltäsi.

— Nimessä Polluxen ja hänen sisarensa, hän ei ole sitä tekevä! huusi
Ceron. Tahdon puhutella Thaista ja ollenkaan itseäni kehumatta luulen
sentään, että hän kuuntelee minua mieluummin kuin tuota nokipartaista
Lapithia. Väistäkää, väistäkää, roskajoukot!

Ja hosuen nyrkillään ympärilleen, kaataen nurin vanhoja akkoja ja sotkien jalkoihinsa pikkulapsia pääsi hän vihdoin Thaiksen luo ja vetäen hänet syrjään hän sanoi:

— Kaunis tyttö, katso minua, muistele autuuttamme ja sano aiotko todellakin luopua rakkaudesta.

Mutta Paphnutius heittäytyi Thaiksen ja Ceronin väliin:

— Jumalaton, huusi hän, olet kuoleman oma, jos vain kosket tähän naiseen, hän on pyhä, hän kuuluu Jumalalle!

— Pois tiehesi, koira, vastasi nuorukainen raivoissaan, ja anna minun puhua ystävättäreni kanssa, muutoin viskaan parrasta ruokottoman luurankosi tuleen ja paistan sinut siinä niinkuin makkaran.

Hän ojensi kätensä tarttuakseen Thaikseen. Mutta munkki työnsi hänet syrjään aivan odottamattomalla kiivaudella, niin että hän horjahti ja kaatui neljän askeleen päähän hiilistöön aivan rovion juurelle.

Sillaikaa kulki vanha Taddeus miehestä mieheen nipistäen orjia korvasta ja suudellen herroja kädelle ja kiihottaen jokaista Paphnutiusta vastaan ja jo oli hän saanut järjestetyksi pienen joukon, joka päättävästi lähestyi ryöväri-munkkia. Ceron nousi pystyyn, kasvot mustina, hiukset kärventyneinä, savusta ja raivosta tukehtumaisillaan. Herjaten jumalia hän syöksyi hyökkääjien parveen, jonka jälessä lynkyttivät kerjäläiset heilutellen kainalosauvojaan. Pian oli Paphnutius kierroksissa puristettujen nyrkkien, kohotettujen keppien ja kuoleman-uhkausten piirittämänä.

— Korpeille munkki! Korpeille!

— Ei, heittäkää hänet tuleen! Paistakaa hänet elävältä!

Paphnutius puristi kaunista saalistaan sydäntään vasten.

— Jumalattomat, huusi hän jyrisevällä äänellä, älkää koettako riistää kyyhkystä Herran kotkan kynsistä. Pikemmin seuratkaa tämän naisen esimerkkiä, ja niinkuin hänkin muuttakaa kuonanne kullaksi. Luopukaa niinkuin hänkin siitä väärästä omaisuudesta, jonka luulette omistavanne, mutta joka omistaakin teidät. Kiirehtikää: aika on lähellä ja taivaallinen kärsivällisyys alkaa väsyä. Katukaa, tunnustakaa häpeänne, itkekää ja rukoilkaa. Seuratkaa Thaiksen jälkiä. Kauhistukaa rikoksianne, jotka ovat yhtä suuret kuin hänenkin. Kuka teistä, olitte te sitten köyhiä tai rikkaita, kauppiaita, sotilaita orjia tai kuuluisia kansalaisia, kuka teistä uskaltaisi sanoa, että hän Jumalan edessä on parempi kuin joku prostitueerattu? Te olette kaikki ainoastaan liikkuvia likaläjiä ja taivaallisen hyvyyden ihmeteltävyyttä saatte kiittää siitä, ett'ette heti paikalla muutu lokaviemäreiksi.

Hänen puhuessaan iskivät hänen silmänsä salamoita, tuliset hiilet näyttivät putoilevan hänen huuliltaan ja kaikki, jotka seisoivat hänen ympärillään, kuuntelivat häntä vasten tahtoaankin. Mutta vanha Taddeuskaan ei pysynyt toimettomana. Hän keräili kiviä ja raakunkuoria vaippansa alle ja kun hän ei itse uskaltanut heittää, pisteli hän niitä kerjäläisten käsiin. Pian alkoivat kivet vinkua ja eräs taitavasti lingottu näkinkenkä osui Paphnutiuksen otsaan. Veri, joka valui alas noilta synkiltä marttyyrikasvoilta, pisaroi niinkuin uusi kaste katujattaren päähän, ja Thais, rutistuksissa munkin sylissä ja hento hipiä verillä hänen karkean kaapunsa hankauksesta, värisi koko ruumiiltaan pelosta ja kauhistuksesta.

Tällä hetkellä tunki raivoisan väkijoukon lävitse paikalle hienosti puettu mies, pää sorsaputkin seppelöitynä, ja huudahti:

— Pysähtykää, pysähtykää! Tämä munkki on veljeni!

Se oli Nikias, joka suljettuaan filosofi Eukrituksen silmät ja kulkiessaan siitä ohitse kotiinsa päin suurestikaan hämmästymättä, (sillä hän ei hämmästynyt mistään) oli nähnyt palavan rovion, Thaiksen orjan puvussa ja Paphnutiuksen kivityksen esineenä.

Hän toisti:

— Pysähtykää, sanon minä teille, säästäkää vanhaa opintotoveriani, kunnioittakaa toki Paphnutiuksen armasta päätä.

Mutta ollen tottunut vain hienoihin keskusteluihin viisasten kera puuttui häneltä kokonaan se käskijävoima, joka hallitsee kansan mieltä. Häntä ei kuunneltu ollenkaan. Uusi kivi- ja raakunkuori-kuuro putosi munkin ylitse, joka varjellen Thaista ruumiillaan ylisti Herraa, jonka hyvyys muutti haavatkin hyväilyiksi. Huomaten ettei hän tulisi kuulluksi ja varmana siitä, ettei hän voisi pelastaa ystäväänsä ei väkivallalla eikä ylipuhumisella, päätti Nikias jo heittää asian jumalien turviin, joihin hän kuitenkin sangen vähän luotti, kun hänen päähänsä pisti käyttää erästä sotajuonta, jonka hänen ihmishalveksintansa hänelle äkkiä keksi. Hän irroitti vyöstään kukkaron, joka ollen elämäniloisen ja hyväntekeväisen miehen kukkaro oli pullollaan kultaa ja hopeata, sitten riensi hän kaikkien niiden luo, jotka viskelivät kiviä ja helisteli rahoja heidän korvaansa. Ensin he eivät kiinnittäneet siihen mitään huomiota, niin suuri oli heidän raivonsa, mutta vähitellen heidän katseensa suuntautuivat kilisevään kultaan ja pian heidän herpoutuvat käsivartensa lakkasivat ahdistamasta uhriaan. Nähdessään että hän oli vetänyt puoleensa heidän silmänsä ja sydämensä, avasi Nikias kukkaronsa ja rupesi heittelemään kansan sekaan kulta- ja hopearahoja. Ahneimmat kumartuivat heti niitä kokoamaan. Tästä ensimäisestä menestymisestään rohkaistuna heitteli filosofi taitavasti sinne tänne drakmoja ja denareita. Kuullessaan metallirahojen kilisevän katukivillä syöksyi vainoava joukko maahan. Kerjäläiset, orjat ja kauppiaat myllersivät kilpaa yhdessä läjässä, jota vastoin taas patrisit Ceronin ympärille kokoontuneina katselivat tätä näytelmää ääneensä nauraen. Itse Ceronkin unohti vihansa. Hänen ystävänsä rohkaisivat kumarassa poimivia kilpailijoita, he valitsivat heistä itselleen kukin oman taistelijan ja löivät heistä vetoa ja kahakan sattuessa kiihottivat he näitä onnettomia niinkuin ärsytetään tappelevia koiria. Kun eräs rampa oli onnistunut tavoittamaan drakman, nousivat riemuhuudot pilviin asti. Ja nuorukaiset alkoivat itsekin heitellä kultarahoja ja koko torilla ei näkynyt enää muuta kuin hirmuinen määrä selkiä, jotka metallisateessa vyöryivät vastakkain niinkuin myrskyisen meren laineet. Paphnutius oli unhoitettu.

Nikias riensi hänen luokseen, peitti hänet omaan vaippaansa ja vei hänet Thaiksen kera pikku kaduille, joille vaino ei enää ulottunut. He kiirehtivät vähän aikaa äänettöminä eteenpäin, sitten nähtyään olevansa kaiken vaaran ulkopuolella he hiljensivät vauhtiaan ja vähän surumielisellä ivalla Nikias virkahti:

— Asia on siis päätetty. Pluto ryöstää Proserpinan ja Thais tahtoo seurata jylhää ystävääni pois kauas meidän luotamme.

— Se on totta, Nikias, vastasi Thais, minä olen väsynyt elämään tuollaisten hymyilevien, hyväntuoksuisten, hyväntahtoisten ja itsekkäiden ihmisten kanssa kuten sinä. Minä olen väsynyt kaikkeen, mitä tunnen, ja menen etsimään tuntematonta. Olen kokenut, että ilo ei ollutkaan iloa ja nyt tämä mies opettaa minulle, että todellinen ilo on tuskassa. Minä uskon sen, sillä hän omistaa totuuden.

— Ja minä, armas sielu, vastasi Nikias hymyillen, minä omistan totuudet. Hänellä on ainoastaan yksi, minulla on kaikki. Olen rikkaampi kuin hän, mutta totta puhuen en ole ylpeämpi enkä onnellisempi häntä.

Ja nähdessään, että munkki heitti häneen leimuavia silmäyksiä:

— Rakas Paphnutius, älä luule, että pidän sinua vallan naurettavana tai aivan mielettömänä. Ja jos vertaan omaa elämääni sinun elämääsi, en osaa sanoa kumpi niistä on itsessään parempi. Kohta menen ottamaan kylvyn, jonka Krobyle ja Myrtale ovat minua varten valmistaneet, sitten olen syövä Phasuksen fasaaninsiipeä ja lukeva jonkun Apulejuksen tarun tai Porphyriuksen tutkielman, jonka jo olen lukenut sata kertaa. Sinä taaskin palaat kammioosi ja siellä sinä polvistuen niinkuin kuuliainen kameeli märehdit ties mitä loihtulukuja, jotka jo ammoin olet lukemattomaan kertaan lukenut, ja illoin sinä nielaiset pari naurista ilman öljyä. No niin, rakkaani, näitä toimituksia täyttäissämme, niin erilaisilta kuin ne päältä päin näyttävätkin, me tottelemme molemmat samaa tunnetta, sitä, mikä on kaikkien inhimillisten tekojen ainoa vaikutin: me etsimme molemmat itsellemme nautintoa ja pyrimme yhteiseen päämaaliin: onneen, tuohon olemattomaan onneen! Minun ei siis sovi katsoa sinun, rakas ystävä, olevan väärässä, jos kerta katson itse olevani oikeassa.

"Ja sinä, minun Thaikseni, mene ja ole iloinen, ole vielä onnellisempi, jos se on mahdollista, kieltäymyksessä ja puutteessa kuin mitä olet ollut rikkaudessa ja huvituksissa. Ja itse asiassa olet sinä mielestäni suorastaan kadehdittava. Sillä jos Paphnutius ja minä seuraten luontomme vaatimuksia olemme koko elämämme ijän tavoittaneet yhtä ainoaa tyydytyksen lajia, niin sinä, rakas Thais, saat elämässäsi maistaa aivan vastakkaisia nautintoja, joka onni on harvoin sallittu samalle henkilölle. Todellakin, tahtoisin olla edes hetken ajan rakkaan Paphnutiuksen tapainen pyhä mies. Mutta se ei ole minulle sallittu. Hyvästi siis, Thais! Mene, minne sinua johtavat olemuksesi ja kohtalosi salaiset voimat. Lähde ja vie mukanasi Nikiaan onnentoivotukset. Tiedän niiden turhuuden, mutta voinko minä parempaa sinulle antaa kuin hyödyttömän kaipaukseni ja tyhjät toivotukseni palkaksi niistä suloisista harhakuvista, jotka minut ympäröivät muinoin sinun sylissäsi ja joiden varjo minulle jää? Hyvästi hyväntekijättäreni! Jää hyvästi hyvyys, joka et tiedä olemassaolostasi, salaperäinen hyve, hermojen hekuma! Jää hyvästi sinä ihanin ihmiskuva, jonka luonto vielä milloinkaan on heittänyt tuntemattomaan kohtaloon tämän petollisen maapallon kamaralle!"

Hänen näin puhuessaan kiehui synkkä viha koko ajan munkin sydämessä.
Se puhkesi vihdoin kirouksiin.

— Pois, sinä kirottu! Minä halveksin ja vihaan sinua! Mene pois, sinä kadotuksen poika, sinä tuhatta kertaa pahempi kuin nuo raukat harhaantuneet, jotka äsken sadatellen kivittivät minua. He eivät tienneet, mitä he tekivät, ja Jumalan armo, jota minä heille rukoilen, voi vielä kerran astua heidän sydämiinsä. Mutta sinä, inhoittava Nikias, sinä olet ainoastaan petollinen myrkky ja katkera sappi. Sinun suusi henkäys huokuu ilmaan epätoivoa ja kuolemaa. Yksi ainoa sinun hymyistäsi sisältää enemmän herjauksia kuin mitä sadassa vuodessa voi syöstä itse Saatanan savuavilta huulilta. Väisty tieltämme, kadotettu!

Nikias katsoi häneen hellästi.

— Hyvästi, veljeni, sanoi hän hänelle, säilyttäös aina viimeiseen hengenvetoosi asti uskosi, vihasi ja rakkautesi aarteet! Hyvästi, Thais, turhaan sinä unohdat minut, koska minä kuitenkin säilytän sinun muistosi.

Jätettyään heidät hän lähti mietteissään kulkemaan mutkaisia katuja, jotka ovat lähellä Aleksandrian suurta hautausmaata ja joiden varsilla asuu hauta-uurnojen valajia. Heidän puotinsa olivat täynnä noita kirkasvärisesti maalattuja savi-olentoja, jotka esittävät jumalia, jumalattaria, ilvehtijöitä, naisia ja pieniä siivekkäitä henkiä, jollaisia tavallisesti haudattiin kuolleiden mukaan. Hän tuli ajatelleeksi, että kenties joku noista keveistä kuvajumalista, jotka tuossa olivat hänen silmäinsä edessä, tulisi vielä olemaan hänen viimeisen unensa toveri ja hänestä näytti ikäänkuin olisi eräs pieni alaosansa paljastava Eros pilkallisesti nauranut hänelle. Hän näki etukäteen omat hautajaisensa ja tämä mielikuva oli hänelle hyvin kiusallinen. Poistaakseen surumielisyyttään hän koetti antaa sille filosofisen muodon ja rakenteli tällaisen järkeilyn:

Varmaa on, että aika ei ole mitään tosioloista. Se on pelkkää henkemme kuvittelua, siispä kuinka se, jos sitä ei kerran ole olemassa, saattaisi tuottaa minulle kuoleman? Tahdonko sillä sanoa, että eläisin iankaikkisesti? En suinkaan, mutta päätän siitä, että kuolemani jo on ja on ollut olemassa aivan yhtä suuressa määrin kuin mitä se koskaan tulee olemaan. Minä en tunne sitä vielä, kuitenkin se on jo, enkä minä saa sitä peljätä, sillä olisi hulluus peljätä sellaisen tuloa, joka jo on tullut. Se on olemassa niinkuin viimeinen sivu kirjassa, jota paraillaan luen ja jota en vielä ole lopettanut.

Tämä järkeily askarrutti hänen mieltään koko matkan voimatta sitä silti tehdä iloiseksi ja hänen sielunsa oli vielä synkkä, kun hän saapui asuntonsa ovelle ja kuuli, miten Krobyle ja Myrtale kirkkaasti nauroivat leikkien pallopeliä häntä odotellessaan.

* * * * *

Paphnutius ja Thais astuivat Kuunportin kautta ulos kaupungista ja lähtivät kulkemaan pitkin meren rantaa.

— Nainen, sanoi munkki, koko tuo aava meri ei voisi pestä puhtaaksi sinun tahrojasi.

Hän puhui Thaikselle vihaisesti ja halveksuen:

— Sinä olet saastaisempi kuin nartut ja siat, sillä sinä olet antanut pakanoiden ja epäuskoisten himoille ruumiin, jonka Iankaikkinen oli tehnyt itselleen temppeliksi, ja sinun syntisi ovat niin hirmuiset, että nyt kun sinä tunnet totuuden, et voi enää koskaan yhdistää huuliasi tai ristiä käsiäsi, ilman että olet itse inhosta pakahtumaisillasi.

Thais seurasi häntä kuuliaisesti pitkin karuja teitä paahtavan päivän helteessä. Väsymys raukaisi hänen polviaan ja polttava jano kirveli hänen kitalaessaan. Mutta ollen kaukana siitä väärästä säälintunteesta, joka pehmittää jokapäiväiset sydämet, Paphnutius vain iloitsi tämän rikoksellisen lihan sovituskärsimyksistä. Pyhästi kiihottuneena hän olisi tahtonut piestä raipoilla tuota ruumista, joka yhä vain säilytti kauneutensa räikeänä todistuskappaleena häväistyksestään. Nämä mietteet ylläpitivät hänen hurskasta raivoaan ja muistaessaan, että Thais oli päästänyt Nikiaan vuoteeseensa, muodosti hän siitä mielessään niin inhoittavan kuvan, että kaikki veri pakkautui sydämeen ja hänen rintansa oli vähällä haljeta. Hänen kirouksensa takertuivat kurkkuun antaen sijaa hammasten kiristykselle. Hän hyppi korkealle ilmaan hänen edessään ja ojensi vartensa suoraksi kalpeana, hirmuisena, täynnä Jumalaa, katsoi häntä syvälle sieluun ja sylki hänen kasvoihinsa.

Rauhallisena pyyhki Thais kasvonsa käyntiään pysähtämättä. Nyt Paphnutius seurasi häntä katse uponneena häneen niinkuin syvyyteen. Hän kulki pyhästi suuttuneena. Hän tahtoi kostaa Kristuksen puolesta, jotta Kristus itse ei kostaisi, kun hän äkkiä huomasi veripisaran, joka Thaiksen jalasta vuosi hiekalle. Silloin hän tunsi ikäänkuin tuntemattoman, raikkaan tuulahduksen avoimessa sydämessään, nyyhkytykset tulvahtivat hänen huulilleen, hän itki, lankesi maahan hänen eteensä, kutsui häntä sisarekseen, suuteli vertavuotavia jalkoja. Hän toisti sadat kerrat:

— Sisareni, sisareni, äitini, sinä pyhin kaikista!

Hän rukoili:

— Taivaan enkelit, kootkaa hellävaroin tämä veripisara ja kantakaa se Herran valtaistuimen eteen. Ja nouskoon ennennäkemätön ihmeruusu hiekalle siihen paikkaan, jota Thaiksen veri on kostuttanut, jotta kaikki ne, jotka näkevät tämän kukkasen, saisivat takaisin sydämensä ja aistiensa puhtauden! Oi, sinä pyhä, pyhä, kaikista pyhin Thais!

Kun hän näin rukoili ja ennusti, kulki siitä nuori poikanen ohitse aasilla. Paphnutius käski hänen nousta alas, istutti Thaiksen aasin selkään, otti ohjakset käteensä ja jatkoi niin matkaansa. Illan seutuvissa he saapuivat kauniiden puiden varjostamalle kanavalle, hän sitoi aasin kiinni taatelipuuhun ja istuutuen sammaleiselle kivelle, hän mursi Thaiksen kanssa leipänsä, jonka he söivät iisopin ja suolan höysteellä. He joivat raikasta vettä kätensä koverosta ja keskustelivat iankaikkisuuden asioista.

Thais sanoi:

— En vielä koskaan ole saanut niin puhdasta vettä enkä hengittänyt näin kevyttä ilmaa ja minä tunnen, että Jumalan henki liikkuu ohikulkevissa tuulahduksissa.

Paphnutius vastasi:

— Katso, on ilta, sisareni. Yön siniset varjot verhoavat vuorten kukkulat. Mutta kohta olet näkevä aamuruskossa elämän temppelien kimmeltävän. Kohta olet näkevä iankaikkisten ruusujen purppuroivan.

He kulkivat koko yön ja nousevan kuun hopeoidessa aaltojen harjoja he lauloivat virsiä ja ylistyshymnejä. Kun aurinko yleni, levisi erämaa heidän eteensä niinkuin ääretön leijonan-nahka libyalaisen maan ylitse. Hiekka-aavikon laidassa näkyi aamun autereessa valkeita majoja palmulehtojen suojassa.

— Isäni, kysyi Thais, ovatko nuo niitä elämän temppeleitä?

— Sinäpä sen sanoit, tyttäreni ja sisareni. Tuolla on se autuuden huone, johon sinut näillä käsilläni suljen.

Pian he näkivät kaikkialla naisia, jotka katumusmajojensa edustalla touhusivat niinkuin mehiläiset pesiensä ympärillä. Toiset paistoivat leipää, toiset valmistivat vihannesruokaa, monet kehräsivät villaa, ja taivaan valo lankesi heidän ylleen niinkuin Jumalan hymyily. Toiset istuivat sisällisessä mietiskelyssä tamariskien varjossa; heidän valkeat kätensä riippuivat velttoina ja toimettomina, sillä ollen täynnä rakkautta he olivat valinneet Maria Magdalenan osan ja heidän ainoa työnsä oli rukous, mietiskely ja sisällinen hurmaus. Sentähden heitä nimitettiin Marioiksi ja he olivat puettuina valkoisiin. Niitä, jotka käsillään tekivät työtä, nimitettiin Marthoiksi ja he kävivät sinisissä pukimissa. Kaikki olivat hunnutettuja, mutta nuorimpien otsalle oli valahtanut hunnun alta suortuvia ja täytyy otaksua, että he eivät itse sitä tienneet, sillä säännöt eivät sellaista sallineet. Hyvin vanha, pitkä, valkea nainen kulki majasta majaan nojaten jäykkään puusauvaansa. Paphnutius lähestyi häntä, suuteli kunnioittavasti hänen huntunsa palletta ja sanoi:

— Herramme rauha olkoon sinun kanssasi, arvoisa Albina. Siihen sielu-kekoon, jonka kuningatar sinä olet, tuon erään mehiläisen, jonka olen löytänyt eksyksissä kukattomilta teiltä. Olen kantanut häntä käteni kourussa ja lämmittänyt häntä hengitykselläni. Tässä annan minä hänet sinulle.

Ja hän osoitti sormellaan näyttelijätärtä, joka polvistui Cesarien tyttären edessä.

Albina kiinnitti hetkeksi Thaikseen läpitunkevan katseensa, käski hänen nousta, suuteli häntä otsalle, sitten kääntyen munkin puoleen hän sanoi:

— Me asetamme hänet Marioiden joukkoon.

Paphnutius kertoi hänelle silloin, mitä teitä Thais oli joutunut autuuden majoihin, pyytäen, että hänet ensi aluksi suljettaisiin yksinäiseen koppiin. Abbedissa suostui siihen, vei katujattaren eräälle majalle, joka oli ollut tyhjillään pyhittäjänsä, neitsyt Laetan kuolemasta asti. Ahtaassa huoneessa ei ollut muuta kuin vuode, pöytä ja ruukku ja heti astuttuaan jalallaan tämän majan kynnykselle tunsi Thais taivaallista iloa rinnassaan.

— Tahdon itse sulkea oven sinetillä, sanoi Paphnutius, jonka Jesus on tuleva murtamaan omilla käsillään.

Ja hän otti lähteen reunalta kourallisen kosteaa savea sekoitti siihen vähän sylkeä ja yhden hiuksistaan ja painoi kaiken sen erääseen oven rakoon. Sitten lähestyen ikkunaa, jonka ääressä Thais istui rauhallisena ja tyytyväisenä, hän lankesi polvilleen, kiitti kolmasti Herraa ja huudahti:

— Kuinka ihana on hän, joka elämän polkuja kulkee! Kuinka hänen jalkansa ovat kauniit ja hänen kasvonsa loistavat!

Hän nousi, veti kaapunsa silmilleen ja lähti hitaasti käymään poispäin.

Albina kutsui luokseen erään neitseistään.

— Tyttäreni, sanoi hän hänelle, mene viemään Thaikselle, mitä hän tarvitsee: leipää, vettä ja kolmireikäinen huilu.