XX
On olemassa vaunuja, joita hevoset vetävät kaduilla. Ne ovat kammottavia. On myös vaunuja, jotka kulkevat itsestään kovasti puuskuttaen. Nekin ovat kovin vihamielisiä. Repaleisia ihmisiä ei tule sietää eikä niitä, jotka kantavat tavaravasuja päälaellaan tai työntävät tynnyreitä. Minä en pidä lapsista, jotka tavoitellen ja paeten toisiaan juoksentelevat kaduilla ja kirkuvat täyttä kurkkua. Maailma on täynnä vihamielisiä ja peljättäviä seikkoja.
Vanhurskaat tuomarit.
Näin kerran, sanoi Jean Marteau, vanhurskaita tuomareita. Näin ne eräässä taulussa. Olin matkustanut Belgiaan päästäkseni muutamasta uteliaasta virkamiehestä, joka oli pannut päähänsä, että minä olin sekaantunut anarkistien vehkeisiin.
En tuntenut rikostovereitani, eivätkä rikostoverini tunteneet minua. Se ei tuottanut mitään pulmaa tuolle viranomaiselle. Ei mikään saattanut häntä hämminkiin. Hän tutki yhtä myötään eikä tullut hullua hurskaammaksi. Hänen virkavimmansa tuntui minusta kamalalta. Matkustin siis Belgiaan ja asetuin Antwerpeniin, missä sain paikan maustekaupan apulaisena. Eräänä sunnuntaina minä näin kaksi vanhurskasta tuomaria muutamassa Mabusen taulussa, taulumuseossa. Ne kuuluvat rotuun, joka on kuollut sukupuuttoon. Tahtoisin sanoa, että ne ovat kiertäviä tuomareita, jotka taivaltavat virkuillaan hiljaisessa hölkässä. Asemiehiä, keihäät ja pertuskat olalla, astuu heidän saattonaan. Näillä molemmilla pitkätukkaisilla ja -partaisilla tuomareilla on, kuten vanhojen flaamilaisten raamattujen kuninkailla, merkillinen ja muhkean näköinen päähine, puoleksi yömyssyyn, puoleksi diadeemiin vivahtava. Heidän kirjosilkkiset viittansa ovat kudotut kukkia täyteen. Vanha mestari on osannut antaa heille vakavan, tyynen ja lempeän ilmeen. Hevoset ovat säveät ja tasaiset kuten itse isännätkin.
Kuitenkaan ei heillä, näillä tuomareilla, ole sama luonne eikä sama katsantokanta. Sen huomaa heti. Toinen pitää kädessään paperia ja viittaa sormellaan tekstiin. Toinen taas, vasen käsi satulanastan varassa, kohottaa oikeaa enemmän hyväntahtoisesti kuin arvoansa ajatellen. On kuin hänellä olisi peukalon ja etusormen välissä hyppysellinen hyvin hienoa pölyä. Ja tämä huolekkaan käden liike osoittaa viisautta ja terävä-älyisyyttä. He ovat vanhurskaita molemmat, mutta ilmeisesti toinen pitää kiinni kirjaimesta, toinen hengestä.
Nojaten kaiteeseen, joka erottaa heidät yleisöstä, minä kuuntelin heidän puhettaan. Ensimmäinen tuomari sanoi:
— Minä pysyn siinä, mikä on kirjoitettu. Ensimmäinen laki kirjoitettiin kiveen, merkiksi, että se oli kestävä yhtä kauan kuin maailma.
Toinen tuomari vastasi:
— Jokainen kirjoitettu laki on jo vanhentunut. Sillä kirjoittajan käsi on hidas, mutta ihmisten mieli on liikkuva ja heidän kohtalonsa muuttuvainen.
Ja molemmat kunnon vanhukset jatkoivat miettehikästä keskusteluaan:
Ensimmäinen tuomari: Laki on pysyväinen.
Toinen tuomari: Laki ei ole hetkeäkään vakiutunut.
Ensimmäinen tuomari: Jumalasta lähteneenä se on järkkymätön.
Toinen tuomari: Yhteiskunnallisen elämän luonnollisena tuotteena se on riippuvainen tämän elämän vaihtelevista ehdoista.
Ensimmäinen tuomari: Se on Jumalan tahto, joka ei koskaan muutu.
Toinen tuomari: Se on ihmisten tahto, joka muuttuu lakkaamatta.
Ensimmäinen tuomari: Se oli olemassa ennen ihmistä ja on häntä ylempi.
Toinen tuomari: Se on alkuisin ihmisestä, on vajavainen kuten hänkin, mutta saattaa myös täydellistyä kuten hän.
Ensimmäinen tuomari: Tuomari, avaa kirjasi ja lue mitä on kirjoitettu! Sillä Jumala itse on julistanut lain niille, jotka uskoivat häneen: Sic locutus est patribus nostris, Abraham et semini eius in saecula.
Toinen tuomari: Sen mitä kuolleet ovat kirjoittaneet, pyyhkivät elävät pois, sillä muutoin niiden tahto, joita ei enää ole olemassa, kahlehtisi niitä, jotka vielä elävät. Ja silloinhan kuolleet olisivatkin eläviä ja elävät kuolleita.
Ensimmäinen tuomari: Elävien tulee totella kuolleitten säätämiä lakeja. Jumalan edessä ovat elävät ja kuolleet samanaikaisia. Moses ja Cyrus, Caesar, Justinianus ja Saksan keisari hallitsevat meitä yhä vielä. Sillä me kaikki olemme heidän aikalaisiaan Iankaikkisen edessä.
Toinen tuomari: Elävien tulee saada lakinsa eläviltä. Kun on opastettava meille, mikä on sallittua, mikä kiellettyä, eivät Zoroaster ja Numa Pompilius vedä vertoja rajasuutarille Sainte-Gudule kirkon vieressä.
Ensimmäinen tuomari: Ensimmäiset lait ilmoitti meille Kaikkiviisaus. Mitä lähempänä tätä alkulähdettä, sitä parempi laki.
Toinen tuomari: Etkö näe, että joka päivä tehdään uusia ja että asetukset ja lakikirjat ovat erilaisia eri aikoina ja eri maissa?
Ensimmäinen tuomari: Uudet lait lähtevät vanhoista. Ne ovat nuoria vesoja samasta rungosta, joita sama mahla ravitsee.
Toinen tuomari: Lakien vanhasta puusta tihkuu karvas mehu. Lakkaamatta käydään siihen käsiksi kirveen terin.
Ensimmäinen tuomari: Tuomarin ei ole tutkiminen, ovatko lait oikeat, koska ne välttämättömästi ovat oikeat. Hänen on vain käyttäminen niitä oikein.
Toinen tuomari: Meidän on tutkiminen, onko laki, jota sovellutamme käytäntöön, oikea vaiko ei, sillä jos olemme havainneet sen epäoikeaksi, voimme saattaa jotakin lievennystä siihen käytäntöön, mihin meidän on pakko sitä sovelluttaa.
Ensimmäinen tuomari: Lakien arvosteleminen ei sovi siihen kunnioitukseen, mitä meidän on niille osoittaminen.
Toinen tuomari: Ellemme käsitä niiden kovuutta, kuinka voimme silloin niitä lieventää?
Ensimmäinen tuomari: Me olemme tuomareita, emmekä lainsäätäjiä ja filosofeja.
Toinen tuomari: Me olemme ihmisiä.
Ensimmäinen tuomari: Ihminen ei voi tuomita ihmistä. Tuomioistuimelle istuessaan tuomari riisuu yltään inhimillisyytensä. Hän koroittuu jumalaksi eikä enää tunne iloa eikä surua.
Toinen tuomari: Oikeus, jota ei säädetä myötätunnolla, on julminta vääryyttä.
Ensimmäinen tuomari: Oikeus on täydellinen, kun se on kirjaimen mukainen.
Toinen tuomari: Milloin oikeus on vailla henkeä, on se mielettömyyttä.
Ensimmäinen tuomari: Lakien alkuperuste on jumalallinen, ja vähäpätöisimmätkin siitä johtuvat seuraukset ovat jumalallisia. Mutta jos laki ei olisi kokonaan jumalasta, jos se olisi kokonaan ihmisestä, tulisi sittenkin noudattaa lain kirjainta. Sillä kirjain pysyy, mutta henki on häilyväinen.
Toinen tuomari: Laki on kokonaan ihmisestä alkuisin, ja se syntyi ymmärtämättömänä ja julmana, kun ihmisjärki oli heikolla alku-oraallaan. Mutta vaikkapa se olisikin jumalallinen olemukseltaan, tulisi noudattaa henkeä eikä kirjainta. Sillä kirjain on kuollut, mutta henki on elävä.
Näin puheltuaan molemmat vanhurskaat tuomarit astuivat alas ratsuiltaan ja lähtivät saattueineen oikeussaliin, jossa heitä odotettiin säätämään, mitä kullekin kuului. Heidän hevosensa, jotka olivat sidotut paaluun suuren jalavan alle, alkoivat haastella keskenään. Ensimmäisen tuomarin hevonen puhui ensiksi:
— Kun maa, sanoi hän, on hevosten hallussa — ja kerran se epäilemättä on heille kuuluva, sillä hevonen on ilmeisesti luomisen lopullinen päämäärä ja viimeinen tarkoitusperä — kun maa on hevosten hallussa ja meillä on vapaus menetellä mielemme mukaan, niin me elämme lakien alaisina kuten ihmiset ja suomme itsellemme huvin vangita, hirttää ja ruhjoa kaltaisiamme. Meistä tulee siveellisiä olentoja. Se on näkyvä niistä vankiloista, hirsipuista ja vipuhirsipuista, joita on kohoava meidän kaupungeissamme. Meillä on oleva lakiasäätäviä hevosia. Mitä ajattelet siitä, Rusko?
Rusko, joka oli toisen tuomarin ratsu, vastasi olevansa sitä mieltä, että hevonen on luomisen kruunu, ja toivovansa, että hevosen valtakunta on tuleva ennemmin tai myöhemmin.
— Valko, lisäsi hän, kun olemme rakentaneet kaupunkeja, täytyy meidän, kuten sanot, perustaa järjestyksenvalvonta kaupunkeihin. Silloin minä tahtoisin, että hevosten lait olisivat hepovaltaisia, se on: hevosia ja hevosten parasta suosivia.
— Mitä sillä tarkoitat, Rusko? kysyi Valko.
— Minä tarkoitan juuri sitä mitä sanon. Minä vaadin, että lait vakuuttavat itsekullekin kauraosuutensa ja paikkansa hevostallissa, ja että jokaisella olisi lupa rakastaa niinkuin mieli tekee, silloin kun on se aika. Sillä kaikella on aikansa. Sanalla sanoen minä tahdon, että hevos-lait olisivat luonnonmukaisia.
— Minä toivon, vastasi Valko, että lainsäätäjillämme on oleva ylevämpi ajatuskanta kuin sinulla, Rusko. He ovat laativat lakinsa taivaallisen hevosen ilmoituksesta, hänen, joka on luonut kaikki hevoset. Hän on kaikkihyvä, siksi että hän on kaikkivaltias. Valta ja hyvyys ovat hänen ominaisuutensa. Hän on määrännyt luotunsa kantamaan suitsia, pitämään päitsiä, tuntemaan kannusta ja pakahtumaan ruoskan alla. Sinä puhut rakastamisesta, toveri; hän on sallinut, että moni meistä on tehty valakaksi. Niin hän on säätänyt. Ja lakien tulee valvoa, että tämä jumalallinen järjestys pysyy voimassa.
— Mutta oletko, ystäväni, aivan varma siitä, kysyi Rusko, että nämät onnettomuudet johtuvat taivaallisesta hevosesta, joka on meidät luonut, eikä vain ihmisestä, tuosta hänen luomastaan alemmasta olennosta?
— Ihmiset ovat taivaallisen hevosen palvelevia enkeleitä, vastasi Valko. — Hänen tahtonsa ilmenee kaikessa, mikä tapahtuu. Se on hyvä. Koska se tahtoo meille pahaa, niin täytyy pahan olla jotakin hyvää. Ollakseen hyvä tulee siis lain tehdä meille pahaa. Ja hevosten valtakunnassa meitä on kuritettava ja kiusattava kaikilla tavoin, säädöksillä, käskykirjoilla, tuomiopäätöksillä, pykälillä ja asetuksilla, kelvataksemme taivaalliselle hevoselle.
— Sinulla, Ruskoseni, lopetti Valko, mahtaa olla pää kuin metsäaasilla, kun et ymmärrä, että hevonen on luotu maailmaan kärsimään, että ellei hän kärsi, niin hän vaeltaa vastoin kutsumustaan ja että taivaallinen hepo kääntää pois kasvonsa onnellisista hevosista.
Herra Thomas.
Tunsin erään ankaran tuomarin. Hän oli nimeltään Thomas de Maulan ja kuului maakuntalaiseen pikku-aateliin. Hän oli antautunut virkamies-uralle marski Mac-Mahonin seitsenvuotiskautena toivossa saada kerran säätää oikeutta kuninkaan nimessä. Hänellä oli periaatteita, jotka hän saattoi uskoa järkkymättömiksi, kun hän ei ollut koskaan kajonnut niitä kaivelemaan. Heti kun mihin periaatteeseen kajoaa, löytää jotakin sen alta, ja silloin huomaa, ettei se ollutkaan mikään periaate. Thomas de Maulan suojeli visusti uteliaisuudeltaan uskonnolliset ja yhteiskunnalliset periaatteensa.
Hän oli alioikeuden tuomarina pienessä X:n kaupungissa, missä minä asuin siihen aikaan. Hänen ulko-olentonsa herätti kunnioitusta, jopa tavallaan myötätuntoisuuttakin. Pitkä, kuiva vartalo, iho tiukasti luissa kiinni, kasvot keltaiset. Hänen täydellinen koruttomuutensa antoi hänelle varsin ylhäisen sävyn. Hän käytti nimeä herra Thomas, ei siksi että hän olisi halveksinut aateluuttaan, vaan siksi että hän katsoi itsensä liian köyhäksi sitä edustamaan.
Olen kylliksi seurustellut hänen kanssaan tietääkseni, että hänen ulkonäkönsä ei pettänyt ja että hänellä ahtaan ymmärryksen ja heikon tunnevoiman ohessa oli ylevä luonne. Minä keksin hänessä suuria siveellisiä ominaisuuksia. Mutta saatuani tilaisuuden katsastaa, kuinka hän täytti tehtävänsä tutkijana ja tuomarina, näin, että juuri hänen kunnollisuutensa ja se käsitys, mikä hänellä oli velvollisuudestaan, teki hänet epäinhimilliseksi ja välistä riisti häneltä kaiken arvostelukyvyn.
Kun hän oli hyvin hurskas, vallitsi häntä, hänen tietämättään, ajatus synnistä ja sovituksesta, ajatus rikoksesta ja rangaistuksesta, ja selvästi saattoi nähdä, että hän rankaisi syyllisiä siinä mieluisassa uskossa, että hän jalosti heitä. Hän piti inhimillistä oikeutta tosin vaalenneena, mutta vielä kuitenkin kauniina kuvana jumalallisesta oikeudesta. Hän oli lapsuudessaan saanut oppia, että kärsimys on hyvää, että sillä semmoisenaan on ansionsa ja hyveensä, että se ori sovittavaa. Se oli hänen luja uskonsa, ja hänen mielestään oli kärsimys jokaiselle tulevaa, joka on rikkonut.
Hän piti rankaisemisesta. Se johtui siitä, että hän oli niin hyvä. Ollen tottunut kiittämään Jumalaa, joka lähetti hänelle hammassärkyjä ja maksaähkyjä rangaistukseksi Aatamin synnistä ja hänen iankaikkiseksi pelastuksekseen, antoi hän maleksijoille ja maankiertäjille vankeutta ja sakkoja ikäänkuin hyväntekoja ja apua. Kristinopin-tiedostaan hän johti lakien filosofian, ja oikeamielisyytensä ja yksinkertaisuutensa takia hän oli heltymätön.
Ei voi sanoa, että hän oli julma. Mutta ollen suuressa määrin epäaistillinen oli hän myöskin tunteeton. Hän ei luonut itselleen mitään havainnollista ja fyysillistä käsitystä inhimillisistä kärsimyksistä. Hänellä oli yksinomaan siveellinen ja uskonopillinen käsitys niistä. Hänellä oli mystilliseen vivahtava mieltymys koppijärjestelmään, ja todellinen riemu sydämessä ja silmissä hän minulle eräänä päivänä näytteli kaunista vankilaa, joka juuri oli rakennettu hänen virkapiiriinsä; jotain valkeaa, siistiä, mykkää, hirvittävää; kopit asetettuina ympyrään, ja vartia keskellä vartiokojussaan. Se näytti laitokselta, jonka hullut olivat perustaneet hulluja tehdäkseen.
Ja tosiaankin ne ovat kamalia mielipuolia nuo koppijärjestelmän keksijät, jotka siveellisesti parantaakseen pahantekijää asettavat hänet sellaisen järjestelmän alaiseksi, että hänestä tulee joko tylsämielinen tai raivohullu.
Herra Thomas oli toista mieltä. Hän katseli äänettömällä mielihyvällä noita kolkkoja koppeja. Hänellä oli oma sala-ajatuksensa: hän ajatteli, että vanki ei ole koskaan yksin, sillä Jumala on hänen kanssaan. Ja hänen tyyni ja tyytyväinen katseensa sanoi: »Olen saattanut heitä taas viisi kuusi olemaan luojansa ja ylimmän tuomarinsa kanssa kahden kesken. Ei ole koko maailmassa kadehdittavampaa kohtaloa kuin heidän.»
Tämä tuomari sai tutkittavakseen useita juttuja, muiden muassa yhden erästä opettajaa koskevan. Valtion opetus ja kirkon opetus olivat siihen aikaan ilmisodassa keskenään. Sen jälkeen kuin tasavaltalaiset olivat paljastaneet munkkien tietämättömyyden ja raakuuden, syytti paikkakunnan kirkollismielinen sanomalehti erästä valtion opettajaa siitä, että hän muka oli pannut yhden koululapsistaan istumaan tulikuumalle rautakamiinille. Tämä syytös sai uskojia paikkakunnan säätyläispiireissä. Ilmoitettiin asia mieltäkuohuttavin yksityiskohdin, ja ylt'yleensä levinneet huhut saivat hereille oikeuden huomion.
Herra Thomas, joka oli kunnon mies, ei olisi ikinä totellut intohimojaan, jos hän olisi tiennyt, mitä intohimot olivat. Mutta nyt hän otaksui ne velvollisuuksikseen, siksi että ne olivat uskonnollista laatua. Hän uskoi velvollisuudekseen ottaa ajettavakseen nämä jumalatonta koulua vastaan tehdyt valitukset, eikä hän huomannut omaa ylen suurta alttiuttaan niitä ajamaan.
Tulee myöntää, että hän tutki asiaa tarkan tarkalla huolella ja äärettömällä vaivannäöllä. Hän toimitti tutkimuksen noudattamalla oikeuden tavanmukaisia menettelytapoja, ja hän saavutti ihmeellisiä tuloksia.
Kolmekymmentä koululasta, joita huolellisesti kuulusteltiin, vastasivat hänelle alussa huonosti, sitten paremmin, lopuksi varsin hyvin. Yhden kuukauden kuulustelujen jälkeen he kaikki vastasivat niin hyvin, että heillä oli kaikilla sama vastaus. Nuo kolmekymmentä todistusta sopivat toisiinsa, ne olivat yhtäpitäviä, sanalleen samankaltaisia, ja nuo lapset, jotka ensimmäisenä päivänä eivät sanoneet mitään nähneensä, ilmoittivat nyt selkeällä äänellä, kaikki käyttäen tarkalleen samoja sanoja, että heidän pieni toverinsa oli pantu paljain pakaroin istumaan tulikuumalle rautakamiinille.
Herra Thomas onnitteli parhaillaan itseänsä näin kauniista menestyksestä, kun opettaja kumoamattomilla todistuksilla näytti, ettei koulussa ollut ikinä ollut mitään kamiinia. Herra Thomas silloin hiukan alkoi epäillä, että lapset valehtelivat. Mutta se, mikä jäi häneltä huomaamatta, oli se että hän itse tahtomattaan oli sanellut ja opettanut heille ulkoa tuon heidän todistuksensa.
Juttu päättyi siten, että se määrättiin jätettäväksi sikseen. Opettaja laskettiin taas omille oloilleen saatuaan vakavan varoituksen tuomarilta, jotta hän vast'edes pitäisi eläimelliset viettinsä aisoissa. Veljeskunnan koulun pikku lapset tulivat pitämään kissannaukujaisia hänen tyhjän koulunsa edustalla. Kun hän astui kadulle asunnostaan, huudettiin hänelle: »Hoi, pempunpaistaja!» ja nakeltiin kiviä hänen jälkeensä.
Kun koulun ylitarkastaja sai tiedon tästä asiaintilasta, teki hän ilmoituksen mainiten, että tämä opettaja ei kyennyt pitämään arvoansa yllä oppilaidensa silmissä, ja esittäen, että hänet viipymättä siirrettäisiin muuanne. Hänet lähetettiin kylään, missä puhutaan kielimurretta, jota hän ei ymmärrä. Siellä hänellä on nimenään Grille-Cul. Se on ainoa ranskalainen sana, joka siellä tunnetaan.
Seurustellessani tämän tuomarin kanssa olen päässyt perille, mistä se johtuu, että kaikki todistukset, jotka tuomari on pannut tutkintopöytäkirjaan, ovat aivan samaan tyyliin. Herra Thomas vastaanotti minut virkahuoneessaan, missä hän kirjurinsa avustamana juuri kuulusteli muuanta todistajaa. Aioin vetäytyä takaisin, mutta hän pyysi minua jäämään, koska näet minun läsnäoloni ei millään tavoin haitannut oikeuden säällistä menoa.
Minä istahdin huoneen nurkkaan ja kuuntelin kysymyksiä ja vastauksia.
— Duval, näittekö syytetyn kello kuusi illalla?
— Niin, nähkääs, herra tuomari, se oli niin, että minun vaimoni istui ikkunan ääressä. Silloin hän sanoi minulle: »Kas, tuolla menee Soquardot!»
— Hänen esiintymisensä teidän akkunainne alla näytti siis vaimostanne huomiota herättävältä, koska hän ei voinut olla sitä teille nimenomaan osoittamatta. Ja syytetyn eleet näyttivät teistä epäilyttäviltä?
— Minä sanon niinkuin asia oli, herra tuomari. Eukkoni sanoo minulle:
»Kas, tuolla menee Soquardot!» Silloin minä katsoin kanssa ja sanoin:
»Tosiaankin! Se on Soquardot!»
— Aivan oikein. Notaario, kirjoittakaa: »Kello kuusi iltapäivällä aviopuolisot Duval näkivät syytetyn kiertelevän taloa epäilyttävin elein.»
Herra Thomas teki vielä muutamia kysymyksiä todistajalle, joka oli päivätyöläinen ammatiltaan; hän otti todistukset vastaan ja saneli ne kirjurille käännettyinä lakitieteelliselle kielelle. Sitten todistaja sai kuulla todistuksensa luettuna, kirjoitti nimensä alle ja poistui.
— Miksette, kysyin minä silloin, ota todistuksia semmoisina kuin ne annetaan, sen sijaan että käännätte ne kielelle, joka ei ole todistajan omaa?
Herra Thomas katseli minua kummastuneena ja vastasi rauhallisesti:
— En ymmärrä mitä tarkoitatte. Minä otan todistukset niin uskollisesti kuin mahdollista. Niin tekevät kaikki tuomarit. Eikä tavata tuomariviraston aikakirjoissa ainoatakaan esimerkkiä, että tuomari olisi vääristellyt tai typistellyt jotakin todistusta. Jos virkaveljieni perinnäistä tapaa noudattaen hiukan tasoittelen itse sitä sanamuotoa, jota todistajat ovat käyttäneet, teen sen siksi, että todistajat, kuten tämä Duval, jota juuri ikään kuulitte, lausuvat ajatuksensa huonosti ilmi ja että olisi vastoin oikeuden arvoa merkitä virheellisiä, alhaisia ja usein raakoja lauseparsia, kun se ei ole ollenkaan välttämätöntä. Luulen muutoin, paras herraseni, ettei teillä ole täysin selvää käsitystä niistä asianhaaroista, joissa oikeustutkinto toimitetaan. Ei tule jättää näkyvistä itse päämäärää, jonka tuomari asettaa itselleen ottaessaan vastaan ja ryhmittäessään todistuksia. Hänen ei ainoastaan itsensä tule päästä valkeuteen, vaan myös valaista tuomioistuinta. Ei ole kylliksi, että valo syttyy hänessä: sen täytyy syttyä myös muissa oikeuden jäsenissä. On siis tärkeää, että hän selvittää täysin sitoviksi ne todistuskappaleet, joita toisinaan piilee todistajan häilyvässä tai sekavassa selonteossa samoinkuin syytetyn kaksimielisissä vastauksissa. Jos ne merkittäisiin pöytäkirjaan ilman järjestystä ja järkiperäistä menetelmää, niin pätevimmätkin todistukset näyttäisivät heikoilta ja enin osa syyllisiä välttäisi rangaistuksen.
— Mutta tuo menettely, nimittäin todistajan epäselvän ajatuksen tarkistaminen, eikö se ole vaarallista? kysyin minä.
— Olisi kyllä, elleivät tuomarit olisi tunnollisia. Mutta vielä en ole tuntenut ainoatakaan tuomaria, jolla ei olisi ollut hyvin korkea käsitys velvollisuuksistaan. Ja kuitenkin olen istunut tuomioistuimella protestanttien, deistien ja juutalaisten rinnalla. Mutta he olivat valantehneitä virkamiehiä.
— Teidän menettelyssänne, herra Thomas, on ainakin se hankaluus, että todistaja, kun hän sitten kuulee todistuksensa luettavan, tuskin sitä ymmärtää, koska te olette siihen pannut lauseparsia, joita hän ei itse käytä ja joiden merkitys on hänelle outo. Mitenkä esimerkiksi käsittää tämä päivätyöläinen teidän sananne: »epäilyttävät eleet»?
Hän vastasi innokkaasti:
— Olen sitä ajatellut ja noudatankin mitä tarkinta varovaisuutta tätä vaaraa vastaan. Kerron teille esimerkin. Äskettäin oli edessäni eräs todistaja, jonka järjenlahjat olivat sangen niukat ja jonka siveellinen laatu on minulle tuntematon. Hän näytti minusta huolimattomalta, kun notaario luki hänelle hänen todistustaan. Luetutin sen hänelle toistamiseen, kehoitettuani häntä kiinnittämään siihen luopumatonta huomiota. Olin näkevinäni, ettei hän sitä tehnyt sen enempää nytkään. Silloin käytin pientä sotajuonta saattaakseni hänet tarkemmin tajuamaan velvollisuutensa ja vastuunalaisuutensa. Sanelin notaariolle viimeisen lauseen, joka kumosi kaikki edelliset. Sitten kehoitin todistajaa kirjoittamaan alle. Samassa silmänräpäyksessä, kuin hän laski kynän, paperille, pidätin hänen kätensä ja huudahdin:
»Onneton, te aiotte allekirjoittaa selityksen, joka on aivan vastoin sitä, minkä juuri annoitte, ja siis tehdä rikollisen teon!»
— No, mitä hän vastasi?
— Hän vastasi surkean näköisenä: »Herra tuomari, te olette oppineempi kuin minä, te tiedätte kyllä paremmin kuin minä, kuinka se on kirjoitettava.»
— Te näette, lisäsi herra Thomas, että tuomari, joka harrastaa virkansa hyvin täyttämistä, varoo kaikkea, mikä veisi harhaan. Uskokaa minua, herraseni, oikeudellinen erehdys on pelkkää tarua.
Elysionin kentillä.
Minut temmattiin äkkiä sanattomaan pimeyteen, jossa epämääräisinä ilmenevät hahmot täyttivät mieleni kauhulla. Silmieni vähitellen tottuessa pimeään minä erotin raskaita vesiänsä vyöryttelevän virran rannalla miehen, jolla oli päässä aasialainen päähine ja olkapäällä airo. Tunsin hänet neuvokkaaksi Odysseuksi. Hänen painuneista poskistaan riippui haalistunut parranhaiven. Kuulin hänen huokaavan sammuneella äänellä:
»Minun on nälkä. En näe enää selvästi, ja sieluni on kuin pimeässä harhaava savukierre. Kuka antaa juodakseni mustaa verta, jotta mieleeni jälleen muistuvat punalaitaiset purteni, nuhteeton vaimoni ja emoni armas?»
Kuullessani nuo sanat käsitin joutuneeni Manan majoille. Yritin liikkua siellä niin hyvin kuin osasin, runoilijain kuvauksia noudattaen, ja kuljin kohti vainiota, jossa hohteli heikko ja lempeä valo. Puoli tuntia kuljettuani kohtasin varjoja, jotka olivat kerääntyneet asphodelos-niitylle juttelemaan. Siinä oli sieluja kaikilta ajoilta ja kaikista maista, ja minä havaitsin suuria filosofeja vaivaisten villien seassa. Myrtin varjoon piiloutuneena kuuntelin heidän keskusteluansa. Aluksi kuulin Pyrrhonin kysyvän leppoisasti, kädet lapion varassa, kuten kelpo puutarhuri ainakin:
— Mikä on sielu?
Hänen ympärillään olevat varjot vastasivat melkein yht'aikaa.
Jumalainen Platon virkkoi syvämietteisesti:
— Sielu on kolmenlainen. Meillä on erittäin karkea sielu vatsassamme, tunnekykyinen sielu rinnassamme ja järjellinen sielu päässämme. Sielu on kuolematon. Naisilla on vain kaksi sielua. Järjellinen heiltä puuttuu.
Eräs Mâconin kirkolliskokouksessa mukana ollut isä vastasi hänelle:
— Platon, te puhutte kuin kuvainpalvelija. Mâconin kirkolliskokous
myönsi vuonna 585 äänten enemmistöllä naisille kuolemattoman sielun.
Nainen on muuten ihminen, koska neitseestä syntynyttä Jeesusta
Kristusta nimitetään Evankeliumissa Ihmisen pojaksi.
Aristoteles kohautti olkapäitään ja vastasi opettajalleen Platonille kunnioittavasti, mutta varmasti:
— Minä puolestani, oi Platon, havaitsen ihmisessä ja samoin eläimissä viisi sielua: 1) ravinnollisen, 2) aistivan, 3) liikunnollisen, 4) haluavan ja 5) järjellisen. Sielu on ruumiin muoto. Se tuhoaa ruumiin itse tuhoutuessaan.
Mielipiteet törmäsivät vastakkain.
ORIGENES
Sielu on aineellinen ja hahmollinen.
PYHÄ AUGUSTINUS
Sielu on aineeton ja kuolematon.
HEGEL
Sielu on satunnaisuuden ilmiö.
SCHOPENHAUER
Sielu on tahdon ajallista ilmenemistä.
ERÄS POLYNEESIALAINEN
Sielu on henkeä. Kun tunsin loppuni tulevan, puristin nenäni kiinni, jotta henki pysyisi ruumiissani, mutta en kyennyt puristamaan kyllin lujasti. Niin kuolin.
ERÄS FLORIDALAINEN
Minä kuolin lapsivuoteeseen. Huulilleni laskettiin pienen lapseni käsi, jotta se pidättäisi äidin henkeä. Mutta se oli liian myöhäistä, sieluni pujahti viattoman pienokaisen sormien lomitse.
DESCARTES
Minä olen todistanut pätevästi, että sielu on henkinen. Jos kysytään, mitä siitä tulee, viittaan herra Digbyn kirjoittamaan tutkielmaan.
LAMETTERIE
Missä on herra Digby? Tuotakoon hänet tänne!
MINOS
Hyvät herrat, minä käsken etsiä häntä tarkoin kaikista Manalan kartanoista.
ALBERTUS MAGNUS
Sielun kuolemattomuutta vastaan voidaan esittää kolmekymmentä väitettä ja kuusineljättä sen puolesta, joten myöntöpuolella on kuuden todisteen enemmistö.
NAHKASUKKA
Urhoollisen päällikön sielu on kuolematon samoinkuin hänen sotakirveensä ja piippunsa.
RABBI MAIMONIDES
Kirjoitettu on: »Paha tulee hävitetyksi, ja hänestä ei jää mitään jäljelle.»
PYHÄ AUGUSTINUS
Sinä erehdyt, rabbi Maimonides. Kirjoitettu on: »Kirotut joutuvat iankaikkiseen tuleen.»
ORIGENES
Niin, Maimonides erehtyy. Paha ei tule hävitetyksi, vaan vähennetyksi; hän muuttuu aivan pieneksi, jopa huomaamattomaksikin. Niin on ymmärrettävä kadotettujen osa. Mutta pyhät sielut uppoavat Jumalaan.
DUNS SCOTUS
Kuolema saa olennot palaamaan Jumalaan, niinkuin ääni häipyy ilmaan.
BOSSUET
Origenes ja Duns Scotus pitävät tässä puheita, joista tihkuu alinomaa erehdyksen myrkky. Se, mitä pyhissä kirjoissa on sanottu helvetin tuskista, on ymmärrettävä sananmukaisesti. Kadotetut elävät aina ja kuolevat aina ovat kuolemattomat tuskiansa varten, liian lujat kuollakseen, liian heikot kestääkseen, ja huokailevat iäisesti liekkivuoteillaan tuimien ja auttamattomien vaivojen uuvuttamina.
PYHÄ AUGUSTINUS
Niin, nämä totuudet tulee ymmärtää sananmukaisesti. Kadotettujen todellinen liha se kärsii ajoista aikoihin. Lapset, jotka kuolevat heti synnyttyään tai äitinsä kohtuun, eivät suinkaan vältä näitä kärsimyksiä. Sellainen on jumalallisen oikeuden tahto. Jos ihmisen on vaikea uskoa, etteivät tuleen heitetyt ruumiit siinä milloinkaan pala loppuun, niin se johtuu pelkästä tietämättömyydestä ja siitä, ettei hän tiedä olevan olemassa lihaa, joka säilyy tulessa. Sellaista on esimerkiksi fasaanin liha. Minä tulin sen huomaamaan Hippossa, missä kokkini valmisti ateriaa varten fasaanipaistin ja asetti ateriakseni puolikkaan. Kahden viikon kuluttua minä vaadin toisen puolikkaan ja havaitsin sen vielä täysin kelvolliseksi. Siitä nähdään, että tuli oli sen säilyttänyt samoinkuin se säilyttää kadotettujen ruumiit.
SUMANGALA
Kaikki, mitä olen kuullut, on länsimaisen pimeyden peittämää. Totuus on, että sielut siirtyvät ruumiista toiseen, kunnes ehtivät autuaaseen nirvanaan, joka lopettaa olemisen kaikki vaivat. Gautama koki viisisataaviisikymmentä inkarnatiota, ennenkuin tuli Buddhaksi; hän oli kuningas, orja, apina, norsu, korppi, sammakko, plataani ja niin edespäin.
SAARNAAJA
Ihmiset kuolevat samoinkuin eläimet, ja heidän kohtalonsa on sama. Niinkuin kuolee ihminen, kuolevat eläimetkin. Molemmissa on sama henki, ja ihmisessä ei ole mitään enempää kuin eläimessä.
TACITUS
Tuo puhe sopii juutalaiselle, joka on luotu orjuuteen. Minä puolestani puhun roomalaisena: Suurten kansalaisten sielu ei ole katoavainen. Niin sopii uskoa. Mutta se otaksuma, että jumalat suovat kuolemattomuuden orjien ja vapautettujen sieluille, loukkaa jumalten majesteettia.
CICERO
Ah, poikani, kaikki, mitä manaloista kerrotaan, on pelkkää valheitten kudelmaa. Minä kysyn itseltäni, olenko kuolematon minäkään muuten kuin konsulaattini muiston nojalla, joka säilyy iäti.
SOKRATES
Minä puolestani uskon sielun kuolemattomuuteen. Se on kaunis uhkayritys, toivo, jolla tulee itseänsä hurmata.
VICTOR COUSIN
Parahin Sokrates, sielun kuolemattomuus, jonka minä olen kaunopuheisesti todistanut, on lähinnä moraalinen välttämättömyys. Hyve näet on kaunis retorinen aihe, ja ellei sielu ole kuolematon, ei hyve tule palkituksi. Ja Jumala ei olisi Jumala, ellei hän huolehtisi minun ranskalaisten esitysteni aiheista.
SENECA
Ovatko nuo viisaan periaatteita? Ota huomioon, sinä Gallian filosofi, että hyvien tekojen palkkana on niiden tekeminen ja ettei hyveen ulkopuolelta löydy mitään sen arvoista korvausta.
PLATON
On kumminkin olemassa jumalallisia rangaistuksia ja palkintoja. Kuoleman jälkeen siirtyy pahan ihmisen sielu alemman olennon, hevosen, virtahevon tai naisen ruumiiseen. Viisaan sielu yhtyy jumalten kuoroon.
PAPINIANUS
Platon väittää, että jumalten oikeus korjaa tulevassa elämässä ihmisten oikeutta. On päinvastoin hyvää ja hyödyllistä, jos ihminen, kärsittyään maan päällä rangaistuksen, jota ei ole ansainnut ja jonka hänelle määrää erehdykselle altis, mutta laillinen ja täysin pätevästi tuomitseva esivalta, jatkaa rangaistuksensa kärsimistä kadotuksessa; tämä on inhimillisen oikeuden harrastusten mukaista, ja merkitsisi sen heikontamista, jos väitettäisiin jumalallisen viisauden voivan kumota sen tuomioita.
ERÄS ESKIMO
Jumala on kovin hyvä rikkaille ja kovin paha köyhille. Hän siis rakastaa rikkaita eikä rakasta köyhiä. Ja koska hän rakastaa rikkaita, ottaa hän heidät taivaaseen, ja koska hän ei rakasta köyhiä, panee hän heidät helvettiin.
KIINALAINEN BUDDHALAINEN
Tietäkää, että jokaisessa ihmisessä on kaksi sielua, toinen hyvä, joka yhtyy Jumalaan, toinen paha, joka joutuu kärsimään.
TARENTON VANHUS
Oi viisaat, vastatkaa vanhukselle, puutarhojen ystävälle: onko eläimillä sielu?
DESCARTES ja MALEBRANCHE
Ei ole. Ne ovat koneita.
ARISTOTELES
Ne ovat eläimiä, ja niillä on sielu samoinkuin meilläkin. Tämä sielu on yhteydessä heidän elintensä kanssa.
EPIKUROS
Oi, Aristoteles, heidän sielunsa on onneksi samanlainen kuin meidän, häviävä ja kuoleman alainen. Rakkaat varjot, odottakaa kärsivällisesti näissä puutarhoissa aikaa, jolloin teistä lopullisesti katoo elämisen julma tahto ja sen keralla itse elämä onnettomuuksineen. Levätkää jo ennakolta rauhassa, jota ei mikään häiritse.
PYRRHON
Mitä on elämä?
CLAUDE BERNARD
Elämä on kuolemaa.
— Mitä on kuolema? kysyi vielä Pyrrhon.
Kukaan ei hänelle vastannut, ja varjojen joukko poistui äänettömästi, niinkuin pilvi tuulen ajamana.
Minä luulin jääneeni yksin asphodelos-niitylle, mutta samassa ilmaantui näkyviini Menippos, jonka tunsin hänen kyynillisen hilpeästä ilmeestään.
— Kuinka on mahdollista, oi Menippos, kysyin minä häneltä, että nämä vainajat puhuvat kuolemasta ikäänkuin eivät sitä tuntisi, ja minkätähden näyttävät inhimilliset kohtalot olevan heille yhtä hämärät kuin heidän vielä maan päällä eläessään?
Seikka johtuu varmaan siitä, vastasi minulle Menippos, että he ovat säilyneet yhä jollakin tavoin inhimillisinä ja kuolevaisina. Ehdittyään kuolemattomuuteen he eivät enää puhu eivätkä ajattele. He muuttuvat jumalten kaltaisiksi.