II.
Olin luopunut hengellisestä säädystä. Täytyihän toki ennen kaikkea elää. Mutta latinaa en ollut opetellut veitsien valmistusta varten pienessä maaseutukaupungissa. Ei, minulla oli suuremmoiset tuumat. Arenttitilamme, lehmämme, puutarhamme, kaikki tuo ei tyydyttänyt minua enää. Rose-neiti näytti minusta vielä maalaisemmalta.
Äitini arveli, että kykyni voisi ainoastaan sellaisessa kaupungissa kuin Parisissa kehittyä ja minä yhdyin hänen ajatukseensa. Niin teetin parhaimmalla Langresin räätälillä itselleni puvun. Tässä uudessa puvussa, miekka vyöllä, näytin niin komealta, etten yhtään epäillyt menestystäni. Isä Féval antoi minulle kirjeen Puybonnen herttualle, ja kahdentenatoista päivänä heinäkuuta 1789 otin itkien jäähyväiset, noustakseni postivaunuun sälytettynä latinalaisilla kirjoilla, leivoksilla, silavalla ja lähtösuudelmilla. Ensimäinen, mitä Parisista sain nähdä, oli Faubourg saint Antoine, joka näytti minusta vielä kurjemmalta kuin kotiseutuni kurjimmat kylät. Koko sydämestäni säälin onnettomia, jotka asuivat siellä ja itseäni, joka olin jättänyt isäni talon, etsiäkseni kaiken tämän kurjuuden keskeltä onnea. Mutta eräs viinikauppias, joka matkusti kanssani, kertoi minulle, että koko asujamisto oli äkillisestä ilosta haltioissaan kun vanha saint Antoinen vankila Bastille revittiin. Hän oli vakuutettu, että herra Neckerin johdolla palaisi taas kultainen aikakausi. Eräs kähertäjä, joka oli kuunnellut puhettamme, vakuutti sitä vastoin, että Necker veisi koko kansan turmioon, jos ei kuningas erota häntä.
"Vallankumous on suuri onnettomuus", lisäsi hän siihen. "Ei kukaan ihminen enää käherrytä tukkaansa. Ja kansa, jolla ei ole enää yhtään halua kähertämiseen, on alempana kuin eläin."
Mutta nyt suuttui viinikauppias.
"Ettekö te, hölmö, sitte voi käsittää, että eteenpäin pyrkivä kansa halveksii turhamaisia hullutuksia. Ajaisin julkeutenne teistä perinpohjaisesti, jos minulla olisi siihen aikaa. Mutta minun täytyy mennä herra Baillyn, Parisin pormestarin luo, joka kunnioittaa minua liiketuttavuudellaan."
Siten erosivat he. Ja minä lähdin jalan latinalaisine kirjoineni, silavineni ja suutelomuistoineni herttua Puybonnen luo, jonka suosioon olin sulettu. Hänen asuntonsa on kauimpana kaupungin laidassa, Rue de Grenellen varrella. Ohikulkijat neuvoivat minulle mielellään tietä, sillä herttua on hyvin rakastettu ja tunnettu hyväntekeväisyydestään.
Hän otti minut vastaan ystävällisesti. Puvussaan ja tavoissaan oli hän äärimäisen yksinkertainen. Hän näytti tyytyväiseltä, kuten ihminen, joka tekee paljo työtä, olematta siihen pakotettu.
Luettuaan isä Févalin kirjeen, sanoi hän:
"Suositus on hyvä — mutta mitä osaatte sitte?"
Vastasin hänelle osaavani latinaa ja vähän kreikkaa, sitäpaitsi vanhanajan historiaa, puhetaitoa ja runousoppia.
"Ne ovat kauniit tiedot", sanoi hän hymyillen. "Mutta minusta olisi mieluisampaa, jos ymmärtäisitte vähän maanviljelystä, koneoppia, taloustiedettä ja teollisuutta, — Solonin lait tunnette kyllä; voin lyödä siitä vetoa?"
Nyökkäsin myöntävästi.
"Hyvä. Mutta englantilaisesta hallitusmuodosta ei teillä ole mitään tietoa. — Mutta se ei haittaa. Olettehan vielä kyllin nuori oppiaksenne. Otan teidät persoonalliseen palvelukseeni viidensadan taalarin palkalla. Herra Mille, sihteerini, sanoo teille, mitä teiltä tahdon. Näkemiin, herra Aubier…"
Lakeija vei minut herra Millen luo, joka istui suuressa, valkoisessa huoneessa ja kirjotti. Hän antoi minulle merkin, että odottaisin. Hän oli pieni, paksu mies, kasvoiltaan lempeä, mutta hänen silmänsä pyörivät pelottavasti ja hän mumisi puoliääneen kolealla äänellä sanoja sellaisia kuin: tyrannit, kahleet, helvetinkidutukset, ihminen, Roma, orjuus, vapaus — — —
Pidin häntä hulluna. Mutta silloin pani hän kynän pois ja tervehti minua ystävällisesti hymyillen.
"Hm", sanoi hän, "teitä kummastuttaa kai huoneeni? Se on yksinkertainen kuin muinaisen roomalaisen asunto. Ei mitään koristuksia enää seinillä, ei mitään koruesineitä enää lieden reunalla, ei mitään, joka muistuttaisi vihatun kuninkaan aikaa, ei mitään, joka voisi loukata vapaan ihmisen arvoa. — Odottakaa, taasen johtui runo mieleeni. Minun täytyy panna se pian muistiin. — Pidättekö runoista, herra Aubier?"
Vastasin pitäväni niistä sangen paljon, arvelin, että herttuaan kai tekisi paremman vaikutuksen, jos pitäisin Burkea suuremmassa arvossa kuin Virgiliusta.
"Virgilius on suuri runoilija", sanoi herra Mille. "Mutta mitä tuumitte Chenieristä? En tunne mitään kauniimpaa kuin hänen runonsa Charles IX. Tahdon tunnustaa teille, että kokeilen murhenäytelmän alalla. Äsken, kun te astuitte sisään, kirjotin juuri valmiiksi näytöksen, johon olen hyvin tyytyväinen. — Tahdon ilmaista teille murhenäytelmäni aiheen, mutta ette saa siitä puhua. Tiedätte kyllä, mitä vähinkin varomattomuus voi saada aikaan. — — Se on 'Lukretia'."
Samalla otti hän paksun vihon pöydältä ja luki: "Lukretia, murhenäytelmä viidessä näytöksessä. Omistettu suuresti rakastetulle Louisille, joka on Ranskalle antanut jälleen vapauden."
Hän lausui minulle noin kaksisataa säettä, sitte pysähtyi hän ja selitti, ettei loppu ollut vielä aivan valmis!
"Herttuan pikalähetti vie minulta parhaan aikani", sanoi hän huoaten. "Olemme yhteydessä kaikkien Englannin, Sveitsin ja Amerikan valistuneiden henkien kanssa. Apropos, herra Aubier, teidän työnänne on näiden kirjeiden kopioiminen ja järjestäminen. Jos tahdotte tietää, mitä tätä nykyä työskentelemme, niin sanon sen teille heti. Laitamme kuntoon herttuan maatilalla mallitalouden englantilaisten siirtolaisten kanssa, joiden pitäisi tuoda meille kaikki Englannissa koetellut parannukset. Tuotamme uuden lammaslajin Espaniasta ja lehmiä Sveitsistä, antaaksemme ne alustalaisillemme. Kirjeenvaihdostamme yleisistä asioista en tahdo puhua, se pidetään ankarasti salassa. Mutta tiedätte kai, että herttua soisi mielellään tuotavan Ranskaan englantilaisen hallitusmuodon. — — Mutta nyt täytyy minun jättää teidät, herra Aubier. Menen teatteriin, siellä esitetään 'Alzire'."
Nukuin yöni hienoilla lakanoilla, mutta nukuin hyvin huonosti. Uneksin että äitini mehiläiset surisivat Bastillen raunioiden ja herttua von Puybonnen ympärillä, joka minulle ystävällisesti hymyillen säteili yliluonnollista valoa. Seuraavana aamuna lähdin herra Millen luo ja tiedustelin, oliko häntä hyvin huvittanut teatterissa. Hän kertoi minulle, että esityksen aikana oli hän saanut selville sen, minkä avulla Voltaire oli kiihottanut katselijain hermoja. Sitte antoi hän minulle kopioittavaksi erään kirjeen, joka käsitteli sveitsiläisten lehmien ostoa. Työskennellessäni sen kanssa, sanoi hän: Olen tehnyt lyhyen runon herttuan hyväntekeväisyydestä. Hän on hyvin herkkä sellaiselle. — Ja säkeeni eivät luullakseni ole huonoja. Tunnetteko Puybonnen maatilan? Ette. Se on satumaisen kaunis. Säkeeni kuvaavat sen teille:
Oi, laakso, missä rinta rauhan saapi, oi, metsä ikivihreä, kuin siellä puroset lirinällään riemumieliä linnuille säestystä soinnuttaapi!
Tää ihantola rintaan nuoreen
toi sulosoinnut eloon elvytellen
ja piirsin nymfin nimen hymyellen
varjoisen pyökin hopeaiseen kuoreen.
Puybonne siell' on herra nimeltänsä, laupeuden he'elmät köyhät hältä niittää, niin moni häntä siunaapi ja kiittää, ja onni liikkuu hänen lähellänsä.
Olin jähmettynyt ihastuksesta. Langresissa en ollut kuullut mitään tuontapaista, ja tunsin, että Parisissa on ilmassa jotain, josta ei muualla ollut aavistustakaan.
Syötyä katselin kaupungin kuuluisimmat rakennukset. Pari vuosisataa ovat suurimmat taiteilijat sirotelleet kykynsä aarteita tänne Seinen rannoille.
Millainen kaupunki tämä Parisi. Herra Mille on ottanut minut mukaansa teatteriin, missä maailman kauneimmat näyttelijät ovat panneet äänensä ja suloutensa taiteen palvelukseen. Enemmänkin, hän on vienyt minut Luxenbourgin puutarhaan, missä näin Raynalin ja Dussaulxin kävelevän muinaisaikuisessa lehtokäytävässä. Oi isä Féval, mestarini, voisittepa oppilaanne, poikanne iloon, syvään liikutukseen ottaa osaa!
Siten vietin kuuden viikon ajan ihaninta elämää. Kaikkialla ympärilläni julistettiin kultaisen aikakauden koittoa.
Aamupäivällä kopioin herra Millen johdolla kirjeitä. Hän oli miellyttävä toveri, aina hymyilevä ja kerkeä kuin länsituuli.
Päivällisen jälkeen luin ystävälliselle herttuallemme pari sivua encyklopediaa. Loppupäivän olin sitte vapaa.
Eräänä iltana söin illallista herra Millen kanssa Parcheronsissa.
Ovella seisoi tyttöjä kukkakoreineen. Hatuissaan kantoivat he
kansallisvärejä. Äkkiä astui eräs luokseni, tarttui käteeni ja sanoi:
"Katsokaas, herra, tässä on ruusukimppu teille."
Punastuin enkä tiennyt mitä vastata.
Mutta herra Mille, joka ymmärsi tämänlaatuisia asioita, neuvoi minua:
"Teidän täytyy antaa kauniille tytölle kuusi sousta ja sanoa hänelle jokin kohteliaisuus."
Tein molemmat. Kysyin sitte herra Millekä, pitikö hän tätä kukkastyttöä kunnon ihmisenä. Hän vastasi, että niin tuskin lienee laita, mutta täytyi olla kaikille naisille kohtelias.
Muuten kiinnyin päivä päivältä yhä enemmän herttua von Puybonneen. Hän oli parhain ja vaatimattomin mies maailmassa. Hän luuli, ettei köyhille oltu annettu mitään, jos hän ei itse antanut. Hän eli kuin kansan mies ja piti rikkautta ja ylellisyyttä varkautena.
Muuten puuhaili hän yksinomaan ihmisystävällisten harrastusten keralla ja työskenteli suurella innolla kuningasvallan uuteen muotoon saattamiseksi. Hän oli yksi aateliston edustajia kansalliskokouksessa ja kuului niihin, jotka uneksivat englantilaista vapautta ja joita nimitettiin yksinvallan suosijoiksi. Ja vaikka tätä puoluetta pidettiin hukan omana, katsoi hän hehkuvin toivein inhimillisimmän kaikista vallankumouksista olevan toteutumaisillaan. Me otimme osaa hänen iloonsa.
Vaikkakin oli monta syytä pelkoon, elähdytti meitä kumminkin kokonaisen vuoden ajan tämä innostus.
Heinäkuun ensimäisenä päivänä seurasin herra Milleä Marskentälle. Siellä nähtiin kaksisataatuhatta erisäätyisiä ihmisiä, miehiä, naisia ja lapsia rakentamassa omin käsin alttaria, jolla heidän piti vannoa elävänsä vapaata elämää tahi kuolla. Parturit, vedenkantajat, papit, kapusiinimunkit, oopperalaulajattaret koristettuina kukilla ja nauhoilla, kaikki he tonkivat yhdessä isänmaan pyhää mantua. Mikä ylevä veljeyden esikuva! Näimme herra Sieyèsin ja herra de Beauharnaisin vetävän yhdessä käsikärryjä, näimme isä Cérardin lapion ja kihvelin kera ahertavan, näimme koko perheen, joka työskenteli yhdessä, isä kaivoi, äiti mätti multaa käsikärryihin ja lapset vetivät sen pois. Nuorin, joka oli noin nelivuotias, istui isoisän sylissä ja sopersi: "Ah! ça ira! ça ira!"
Sitte näimme puutarhurinuorukaisten in corpore kulkevan ohitse kukilla koristetut lapiot olalla. Eri yhdistykset seurasivat heitä soiton kaikuessa. Kirjansitojat kantoivat lippua kirjoituksella: Kirjapaino — — ensimäinen vapauden lippu. Sitte seurasivat teurastajat. Heidän lipussaan nähtiin suuri veitsi ja sen alla: "Vapiskaa ylimykset, teurastajat tulevat!"
Tuokin näytti meistä vielä ihanalta veljeyden vertauskuvalta.
"Aubier, ystäväni, veljeni", huudahti herra Mille, "tunnen, kuinka runollinen innostus herää minussa. Sepitän laulun, jonka omistan teille. Kuulkaa:
"Kas, kourat töiden koventamat Käy työhön eestä Ranskanmaan, kas, kuinka liput hulmuavat johdattain kansan rintamaan! Nyt alttarilla leimuaa pyhänä liekki lempemme, ja kuoloon saakka puolustaa me isänmaata vannomme."
Herra Mille lausui nämä säkeet suurella lämmöllä; hän oli pieni ja huitoi mahtavasti, yllään amarantinvärinen takki. — Kaikki tämä sai huomion kääntymään häneen. Lopetettuaan runon ympäröi hänet uteliaiden piiri. Taputettiin kiivaasti käsiä, ja hän jatkoi aivan haltioissaan:
"Oi auki silmät! Sielusi tää juhlakuva täyttäköön!"
Mutta tuskin oli hän lausunut nämä sanat, kun eräs nainen suuri musta sulkahattu päässä lensi hänen kaulaansa ja painoi hänet kiihkeästi rintaansa vasten.
"Jumalani, kuinka kaunis", huudahti hän. "Antakaa minun teitä syleillä!"
Eräs kapusiinimunkki, joka seisoi vierellä, nojaten leukaansa lapioon, löi kätensä yhteen nähdessään tämän hehkuvan syleilyn. Ja nyt vetivät nuoret isänmaanystävät hänet nauraen syleilevän naisen luo, joka myrskyisten suosionosotusten raikuessa, sulki hänetkin syliinsä. Herra Mille syleili minua ja minä häntä.
"Oi, ihanat säkeet", huudahti suurihattuinen nainen vielä kerran.
"Hyvä, Mille, tehän olette ilmetty Jean Baptiste."
"Oi", virkkoi herra Mille punastuen.
"Niin, ilmetty Jean Baptiste!" jatkoi nainen.
"Tepäs olette kohtelias", vastasi Mille.
"Mutta sallikaa minun, rouva Berthemet, esittää teille ystäväni Pierre Aubier Limousinista — lahjakas nuori mies, joka antaa vielä aihetta puhumiseen!"
"Nuori ystäväni", sanoi rouva Berthemet ja puristi kättäni. "Hänen pitää toki tulla meille. Tuokaa hänet kerrankin mukananne, herra Mille. Me soittelemme joka torstai. Rakastaako hän musiikkia? Mutta mikä kysymys! Ken ei rakasta musiikkia, hänen täytyy olla metsäläinen. Tulkaa siis ensi torstaina, herra Aubier, tyttäreni laulaa teille romansin."
Samassa viittasi hän nuoreen tyttöön, joka oli puettu kokonaan valkoisiin ja tukka kammattu kreikkalaismalliin. Luulen, etten ollut koskaan nähnyt niin kauneita vaaleita hiuksia ja sinisiä silmiä, ja sävähdin tummanpunaiseksi kumartaessani hänelle. Mutta hän ei näyttänyt huomanneen hämmästystäni.
Saavuttuamme jälleen Puybonnen asuntoon sanoin herra Millelle, minkä vaikutuksen nuori tyttö oli tehnyt minuun.
"Niinpä täytyy minun lisätä lauluuni vielä muutama värsy", sanoi hän:
"Jos sulle nuori, puhdas nainen lemmestä syttyy palamaan, tee ikiliitto armahainen ja souda onnen satamaan!
Niin alttarilla isänmaamme tehkäämme ikilupaus, onnemme muuten jättää saamme ja rinnan täyttää katumus."
Mutta ah! Herra Millellä ei ollut ennustamisen lahjaa, jonka muinaisaika omistaa runoilijoille. Meidän kauniit päivämme olivat luetut ja haaveemme olivat yhdellä iskulla häviävät. Liiton jälkeisenä päivänä heräsi Ranska surkean rikkinäisenä. Heikko ja typerä kuningas oli häpeällisesti pettänyt ne toiveet, jotka kansa oli häneen asettanut.
Ruhtinaiden ja aateliston maastamuutto köyhdytti maan, katkeroitti kansan ja nostatti sodan. Klubit hallitsivat kansalliskokousta. Kansan viha kiihtyi yhä uhkaavammaksi.
Ja keskellä tätä yleistä eripuraisuutta oli rauha karkottunut sydämestäni. Olin nähnyt Amélien jälleen. Minusta tuli alituinen vieras hänen äitinsä kotiin, ei kulunut viikkoakaan, jona en olisi käynyt kaksi, kolme kertaa hänen talossaan Rue Neuve Saint Eustachen varrella. Hänen kerran loistavat varallisuussuhteensa oli vallankumous saanut horjumaan, mutta voinpa sanoa, että onnettomuus lujensi ystävyyttämme vielä enemmän. Amélie näytti minusta ihanammalta, ollessaan köyhä, ja minä rakastin häntä. Rakkauteni oli toivoton. Mitä olin minä? Mitä olin minä, köyhä, merkityksetön maalaisnuorukainen tämän ihanan parisittaren rinnalla?
Ihmettelin hänen kykyään. Hän harrasti musiikkia, maalaustaidetta ja käänsi englantilaisia romaaneja, huojentaakseen perheensä yleistä köyhyyttä ja onnettomuutta. Samalla oli hänen käytöksessään hyvin paljo ylpeyttä, joka minua kohtaan muuttui suloiseksi kiusanteoksi. Näin kyllä, etten voinut liikuttaa hänen sydäntään, mutta että hän puheli mielellään kanssani. Hänen isänsä oli krenatööriupseeri, muuten jokseenkin merkityksetön mies. Ja rouva Berthemet, — huolimatta hänen myrskyisistä tavoistaan oli hän parhain rouva, jota voi ajatella. Hänen kykyään miellyttää ei voi määritellä. — Paitsi hänen tytärtään, en oleskellut kenenkään muun kanssa niin mielelläni kuin hänen.
Herttuan luottamus minuun oli sillä välin suuresti kohonnut. Hän ei antanut enää minulle kirjeitä kopioitavaksi, hän käytti minua nyt arkaluontoisimpiin toimiin ja uskoi minulle paljo, josta herra Millellä ei ollut aavistustakaan.
Muuten oli hän nyt kadottanut kaiken uskon ja melkeinpä rohkeudenkin. Kuninkaan häpeällinen pako oli häneen syvästi koskenut. Siitä huolimatta oli hän kuningasvallalle uskollinen viimeiseen saakka. Elokuun kymmenentenä päivänä oli hän linnassa, oli melkein ihme, että hän pääsi kansan käsistä ja voi pelastua asuntoonsa.
Keskiyöllä hän kutsutti minua. Hän oli pukeutunut erään virkamiehensä pukuun.
"Jääkää hyvästi", sanoi hän minulle, "pakenen tästä maasta, joka on vihkiytynyt kurjuuteen ja turmelukseen. Ylihuomenna saavun Englantiin. Otan mukaani kolmesataa louisdoria, se on kaikki, mitä voin omaisuudestani irti saada. Jätän suuriarvoiset tilani ja pyydän teitä valvomaan etujani. Mille on tyhmyri, minulla ei ole ketään muuta kuin te, jolle voin antaa luottamukseni. Tiedän, että tehtävänne tulee olemaan vaarallinen, mutta kunnioitan teitä riittävän suuresti, uskoakseni sen teille."
Suutelin hänen käsiään ja kostutin ne kyynelillä, se oli kaikki, mitä voin hänelle vastata.
Kun hän oli pukunsa ja väärän passin suojelemana jättänyt Parisin, poltin eräässä uunissa hänen talonsa paperit, jotka olisivat voineet monen pään viedä. Seuraavina päivinä onnistui minun myydä, joskin erittäin halpaan hintaan, hänen vaununsa, hevosensa ja talonsa ja pelastaa täten seitsemän-, kahdeksankymmentätuhatta puntaa, jotka lähetin hänelle. Toimitettuani tämän tehtävän, oli elämäni alituisesti vaaran alaisena. Elokuun kymmenentenä päivänä oli hirmuhallitus alkanut. Kuolonhiljaisuus vallitsi kaduilla, kaikki kaupat olivat suletut ja ihmiset kätkeytyivät taloihinsa ja vapisivat elämänsä ja ystäviensä elämän tähden. Etukaupungit olivat vartioidut, ei kukaan voinut jättää kaupunkia, jossa kauhu hallitsi. Vartioivat sotajoukot kulkivat kaduilla. Kotitarkastukset olivat päivän keskusteluaiheena. Huoneestani, joka oli talon ylimmässä kerroksessa, kuulin vahtivien kansalaisten askeleet rapuilla, kuulin, kuinka he piikeillään tai pyssynperillään sysivät ovia, ja niiden asukkaiden valitushuudot, jotka laahattiin pois. Ja kun sansculotit olivat täyttäneet julmat päivätyönsä menivät he erään rihkamakauppiaan puotiin joka oli asuntoni vieressä, joivat, tanssivat ja lauloivat läpi koko yön Ça ira'ansa. En voinut silmääkään ummistaa. Pelko teki tämän unettomuuden vieläkin kamalammaksi. Pelkäsin, että joku palvelijoista antaisi minut ilmi ja että minut vangittaisiin.
Siten olin alituisesti varuillani, eräs uskollinen palvelija oli ottanut tehtäväkseen ilmoittaa minulle heti, jos ovelle koputettaisiin. Heittäydyin täysissä vaatteissa vuoteelle tahi nojatuoliin. Pienen puutarhaportin avainta kannoin aina mukanani. Mutta kun sitte tulivat ne hirmuiset syyskuun päivät, kun kuulin, että sadat vangituista mestattiin välinpitämättömänä katselevan joukon edessä, silloin voitti hämmästys pelon, häpesin, että olin elämääni niin tuskaisesti varjellut.
Tästä lähtein en peljännyt enää mennä kadun yli ja kohdata sotajoukkoja. Ja kumminkin riipuin minä elämässä. Kaikista kauhuista ja vaaroista, jotka kestin, iloitsin salaa. Suloinen kuva säteili kaikkien julmien kauhunnäytösten yläpuolella, jotka tapahtuivat silmieni edessä. — Rakastin Amélietä, ja hänen nuori kaunis muotonsa täytti aina ajatukseni. Rakkauteni oli toivoton. Ja kuitenkin näytti minusta, kuin en olisi hänelle aivan arvoton, koska käyttäydyin kuin mies. Kuvailin mielessäni, että vaara, joka ympäröi minua, tekisi minut hänelle vähintään mieltäkiinnittäväksi.
Tässä mielentilassa menin tapaamaan häntä eräänä aamuna. Kohtasin hänet yksin. Hän puheli niin ystävällisesti kanssani, joten hän ei vielä koskaan ollut puhunut. Samalla täyttivät kyyneleet hänen silmänsä. Tämän nähdessäni kadotin kokonaan mielenmalttini. Heittäydyin hänen jalkoihinsa, tartuin hänen käteensä ja itkin.
"Oi, veljeni", huudahti hän ja koetti nostaa minua jälleen pystyyn.
Minulle ei ollut tuona hetkenä täysin selvillä, mikä hirveä merkitys sanalla veli hänen suussaan oli minulle.
"Niin, nyt on julma aika", sanoin minä. "Ihmiset ovat huonoja, paetkaamme heitä. Onnea on vain yksinäisyydessä, ja on olemassa vielä kaukainen saari, jossa viattomana ja kätkettynä voi elää. Menkäämme sinne ja etsikäämme onneamme."
Minun puhuessani katsoi hän haaveksivana kaukaisuuteen, mutta en voinut päättää, ajatteliko hän samoin kuin minä.