I
Olen syntynyt vuonna 1770 eräässä pienessä maaseutukaupungissa Langresin luona. Isäni oli puoleksi kaupunkilainen, puoleksi talonpoika, hän kävi kauppaa puukoilla ja harjotti sen ohella hedelmäviljelystä. Hurskailta sisarilta, jotka oikeastaan opettivat vain tyttöjä, opin lukemaan. He ottivat minut vastaan, koska olin vielä niin pieni ja koska he olivat ystävällisissä väleissä äitini kanssa. Myöhemmin sain latinan tunteja eräältä kaupungin papilta, joka oli oivallinen opettaja. Kesällä istuimme yhdessä vanhojen kastanjapuiden alla, ja abbé Lamadon selitti minulle Virgiliuksen "Georgicaa", samalla pitäen silmällä mehiläiskennojaan.
Tunsin itseni sangen onnelliseksi, ollessani yhdessä opettajani ja Rose neidin, hevosenkengittäjän tyttären kera enkä voinut kuvitella kauniimpaa elämää kuin omani. Mutta tässä maailmassa ei ole mitään pysyväistä onnea.
Eräänä aamuna pisti äitini muutaman taalarin taskuuni, kapineeni olin jo pannut matkalaukkuuni. Sitte nousi isäni hevosen selkään, otti minut eteensä satulaan ja vei minut kouluun Langresiin.
Koko matkan ajattelin pientä huonettani, jossa syksyllä tuoksui niin suloisesti heinille ja kuivatuille hedelmille, hedelmäpuutarhaa, jossa isäni kanssa sunnuntaisin poimin omenia hänen itsensä istuttamista puista, Rosea, sisariani, äitiäni, — itseäni, jonka täytyi nyt jättää kaikki tämä. Sydämeni kutistui kokoon ja ainoastaan vaivoin pidätin kyyneleeni.
Kun olimme ratsastaneet viisi tuntia, saavutimme vihdoin kaupungin ja astuimme alas erään suuren oven edessä, jonka yläpuolelta minä kammolla luin sanan "Lukio."
Suuressa, valkeaksi kalkitussa salissa otti meidät vastaan johtaja, isä Féval. Hän oli kauniskasvoinen, vielä nuori mies, jonka ystävällinen hymyily minut taas rauhotti.
Rohkealla varmuudella, joka häntä ei koskaan jättänyt, viittasi isäni minuun ja sanoi:
"Kunnianarvoisa isä, tuon teille tänne ainoan poikani. Hänen nimensä on Pierre, kumminsa mukaan, ja Aubier on kunniallinen nimi, jonka minä olen hänelle antanut, samoin kuin minä olen sen perinyt isävainajaltani. Pierre on ainoa poikani, hänen äitinsä Madeleine Oraalu on lahjottanut minulle yhden pojan ja kolme tytärtä, joita kasvatan parhaimman kykyni mukaan. Tytärteni kohtalon jätän toistaiseksi Jumalan ja myöhemmin heidän puolisoittensa käteen. Sanotaan, että he ovat kauneita, enkä sitä epäilekään. Mutta kauneus on petollinen ominaisuus, jolle ei pidä panna mitään arvoa. Jos he vaan ovat hyviä ja kunnollisia, ovat he aina kyllin kauneita. Mitä poikaani Pierreen tulee (samassa pani isäni kätensä niin raskaasti olalleni, että polveni horjuivat), niin tahtoisin, että hänestä tulisi pappi. Siihen kuuluu ennen kaikkea, että hän pelkää Jumalaa ja lukee latinaa. Pyydän siis nöyrimmästi teitä, kunnianarvoisa isä, häntä tutkimaan kaikessa rauhassa, mitä hän oikeastaan taitaa. Jos näette hänet kelvolliseksi, antakaa hänen jäädä tänne. Maksan mielelläni kaikki, mitä siihen tarvitaan. Mutta jos näette, ettei hänestä ole siksi, niin ilmottakaa siitä minulle. Otan hänet sitte taas luokseni ja opetan häntä tekemään veitsiä kuten isänsäkin. Sillä minä olen veitsiseppä, palvelukseksenne, kunnianarvoisa isä."
Isä Féval lupasi tehdä kaiken, mitä häneltä toivottiin. Tämän vakuutuksen saatuaan jätti isäni hyvästit meille molemmille. Hän oli silloin hyvin liikutettu ja voi ainoastaan vaivoin pidättää kyyneleitä, ponnisteli näyttääkseen ankaralta ja antoi minulle, syleillessään minua, ankaran sysäyksen kylkeen.
Kun hän oli poissa, otti isä Féval minut mukaansa puutarhaan, joka oli aidattu pyökkipensailla. Vaeltaessamme varjoisien puiden alla, sanoi hän:
"O Sylvaï dulces umbras frondaïs!"
Tunsin vanhanaikaisesta muodosta ja runomitasta, että hän siteerasi vanhaa Enniusta ja vastasin, että Virgilius on ylistänyt vielä arvokkaammin varjoisten puiden ihanuutta.
Häntä näkyi tyydyttävän vastaukseni ja hän teki muutamia kysymyksiä tutkiakseen tietojani.
"Oikein", sanoi hän sitte, "ahkeruudella, sitkeällä ahkeruudella pidät paikkasi neljännessä luokassa. Tule nyt, tahdon esittää sinut opettajallesi ja tovereillesi."
Ollessani isä Févalin kanssa puutarhassa, tunsin itseni rauhottuneeksi ja lohdulliseksi. Mutta kun sitte äkkiä seisoin luokkatovereitteni keskellä tulevan opettajani edessä, valtasi minut taas syvä epätoivo. Herra Joursauvaultissa ei ollut mitään johtajan ystävällisestä ja vaatimattomasta olennosta. Hän teki kovan, sulkeutuneen vaikutuksen ja näytti hyvin itsestään pitävältä. Hän oli pieni, suuripäinen mies; kun hän puhui, tulivat sanat sohisevana porinana hänen kalpeiden huuliensa lävitse. Minulla oli heti se tunne, ettei tuo suu ollut sovelias lausumaan nimeä Lavinia, joka nimi oli minulle vielä kalliimpi kuin ystäväni Rosen nimi. Sillä minun täytyy tunnustaa, että Turnuksen kuninkaallinen morsian kiihotti mielikuvitustani suurimmassa määrin. Hänen ylevän runollinen muotonsa saattoi hevosenkengittäjän tyttären tavallisen kauneuden varjoon. Ei, herra Joursauvault, neljännen luokan opettaja, ei minua ollenkaan miellyttänyt. Ja toverini tuottivat minulle tuskaa, he näyttivät niin julkeilta ja navakoilta, enkä suotta pelännyt, että yksinkertaisuuteni voisi tuntua heistä naurettavalta. Minua pyrki itkettämään.
Illan tultua jätin lukion ja menin kaupunkiin etsimään yökortteeriani, jonka isäni oli määrännyt minulle. Asuin viiden toverini kanssa erään käsityöläisen luona, jonka rouva keitti meille. Maksoimme siitä kaksikymmentäviisi markkaa kuussa.
Toverini koettivat alussa pilkata minua maalaisen ulkomuotoni ja huonosti-istuvien vaatteiteni tähden. Mutta he jättivät sen taas pian, kun näkivät, etten siitä välittänyt. Ainoastaan yksi heistä, erään maistraatin virkamiehen poika, jatkoi hävyttömällä tavalla saamattoman, kömpelön käytökseni matkimista, mutta minä annoin hänelle niin kovan kurituksen, että hän kadotti heti rohkeutensa. Herra Joursauvault ei voinut kärsiä minua, mutta minä täytin velvollisuuteni niin täsmällisesti, ettei hän löytänyt mitään syytä rangaista minua. Koska hänen oli tapana esiintyä epäjohdonmukaisesti ja väkivaltaisesti, nousi hänen luokallaan monesti aika meteli, johon minä en kumminkaan ottanut osaa. Kun eräänä päivänä menin kävelemään johtajan kanssa, joka osotti minulle suurta suosiota, tulin minä onneton kehuneeksi järkevää käytöstäni.
"Kunnianarvoisa isä", sanoin, "viimeiseen meteliin en ottanut osaa."
"Sinulla ei ole ollenkaan mitään syytä ylpeillä siitä", vastasi isä
Féval niin halveksivalla äänellä, että sydämeni vapisi.
Hän ei kammonut mitään niinkuin alhaista luonnetta. Ja minä tein pyhän lupauksen, etten koskaan enää sanoisi enkä tekisi mitään alhaista. Se, että tuosta ajasta lähtein olen huolellisesti karttanut kaikkea pelkuruutta ja valheellisuutta, on ainoastaan tämän kunnon miehen ansio.
Isä Féval ei ollut mikään luonteeltaan filosoofinen pappi. Hän uskoi kaikki, mitä pappismiehen täytyy uskoa, mutta sitä ei hän voinut kärsiä, että rakasta Jumalaa kiusattiin pikkuasioilla. Sen osotti hän eräänä päivänä, kun herra Joursauvault valitti hänelle jumalattomista pojista, jotka olivat edellisenä iltana kaataneet mustetta vihkiveteen.
Joursauvault oli aivan suuttunut ja murisi hampaidensa välitse: "Jumala tietää, että se oli hävytön kepponen."
"Oh, musteen tähden", vastasi isä Féval rauhallisesti.
Hän piti heikkoutta kaiken pahan alkuna. Niinpä oli hänen tapansa sanoa:
"Lusifer ja kapinoivat enkelit ovat tehneet syntiä ylpeydessään, siksi ovat he itse helvetissäkin pysyneet ruhtinaina ja kuninkaina."
Kun loppu-ajat tulivat, iloitsin suuresti kotini jälleennäkemisestä. Mutta talomme näytti minusta niin pieneltä. Astuessani huoneeseen, seisoi äitini lieden yli kumartuneena ja kuori vaahtoa liemestä. Ja myöskin hän näytti minusta niin pieneltä, hyvä äitini, sulkiessani hänet nyyhkien syliini.
Kuorimakauha kädessään kertoi äitini, että isä on tullut niin vanhaksi ja sairaaksi, ettei voi enää hoitaa hedelmätarhaansa, että vanhin sisareni on mennyt kihloihin ja että lukkari on löydetty kuolleena huoneestaan. Hänen jäykistyneet kätensä pitivät niin lujasti pulloa — niin lujasti, ettei tiedetty kuinka se irrotettaisiin. Mutta ei käynyt kumminkaan päinsä, että kuollut lukkarivainaja kannettiin pullo kädessään kirkkoon. — — Kuunnellessani äitini kertomusta, oli minulla ensi kerran tunne siitä, kuinka pian aika oli kulunut ja kuinka kaikki oli muuttunut.
"Kuinka hyvältä sinä näytät, poikani", sanoi hän sitte, "jo aivan kuin pikku pappi."
Samassa näyttäytyi Rose neiti. Hän punastui nähdessään minut ja oli olevinaan sangen kummissaan. Näin, että hän oli minuun hartaasti mieltynyt ja tunsin itseni imarrelluksi. Mutta tulevana pappismiehenä koetin käyttäytyä vakavasti ja hillitysti. Suurimman osan lupa-aikaani vietin kävelyillä herra Lamadonin kanssa. Olimme päättäneet puhua keskenämme ainoastaan latinaa. Siten kuljimme vakavina ja juhlallisina yhdessä katuja pitkin ja peltojen yli. Me halveksimme kaikkia maallisia iloja ja ylpeilimme tiedoistamme.
Palatessani takaisin lukioon, olin lujasti päättänyt tulla papiksi. Näin itseni jo hengessä samoin kuin abbé Lamadonin käyvän mustassa kauhtanassa ja suuressa kolmikulmaisessa hatussa joukon lävitse ja vastaavan arvokkaasti edessäni kumartavien naisten ja köyhien tervehdyksiin.
Oi, mutta erään naisen kuva hämmensi minulta usein tämän kauniin unelman. Tähän asti olin tuntenut vain Lavinian ja Rosen. Nyt opin tuntemaan Didon. Minusta oli kuin tulivirrat virtailisivat suonieni lävitse, ja öisin olin näkevinäni kuolemaisilleen haavotetun Didon kuvan seisovan vuoteeni vieressä. Kun tällaiset ajatukset täyttivät mieleni, pelotti minua astua hengelliseen säätyyn.
Siitä huolimatta pukeuduin hengellisten pukuun, ja se sopi minulle mainiosti. Kun ensi kerran palasin kotiin tässä puvussa, teki äitini kumarruksen edessäni ja Rose neiti alkoi itkeä. Sitte katseli hän minuun kauneilla, kosteudesta kimaltelevilla silmillään ja sanoi:
"Herra Pierre, en todellakaan tiedä, miksi itken."
Hän näytti liikuttavalta tällä hetkellä, mutta kuitenkaan ei hän ollut pilvistä pilkottavan kuun veroinen. Minä en rakastanut häntä, sillä rakastin Didoa.
Samana vuonna kohtasi minua kova isku, kun isäni kuoli.
Ennenkuin hän silmänsä sulki, siunasi hän lapsiaan ja kehotti heitä pysymään rehellisinä ja hurskaina. Kuollessaan ilmaisi hän sellaista lempeyttä, joka muuten oli hänen luonteelleen vieras. Opin hänen esimerkistään, että on helppo kuolla, kun on elänyt rehellisesti.
Ja minä tein päätöksen olla tästä lähtein isänä sisarilleni ja turvana hyvälle äidilleni, joka vuosi vuodelta tuli yhä heikommaksi ja kykenemättömämmäksi.
Siten oli minusta vähässä ajassa tullut mies. Suorittaessani tutkintojani isä Laucen, Porriquetin ja Marionin johdolla, tunkeutuivat levottomuutta herättävät huhut meidän maakuntaamme ja aina lukion paksujen muurien läpi. Kuultiin suurista mullistuksista ja uudistuksista, joiden piti tapahtua. Uudet kirjat, joita opettajamme antoivat meille luettaviksi, julistivat kultaisen aikakauden saapumista.
Ajan tultua, jolloin minun piti jättää lukio, syleilin isä Févalia kyynelsilmin.
Hän painoi minut lujasti rintaansa vasten. Sitte vei hän minut puutarhaan, pyökkipensasaidan viereen, missä olimme taanoin tulopäivänäni keskenämme puhelleet.
Siellä tarttui hän käteeni ja katsoi syvälle silmiini. Sitte sanoi hän:
"Älä unohda koskaan sitä, poikani, ettei älynlahjat ole minkään arvoiset ilman luonnetta. Tulet ehkä vielä kokemaan, että asiain uusi järjestys astuu isänmaahamme. Mutta nämät suuret mullistukset eivät tapahdu ilman vaikeita taisteluja. Muista silloin, mitä tänään sanoin sinulle: Äly on yksin heikko turva vaikeissa elämänpyörteissä. Ainoastaan hyve voi pelastaa, mitä pelastettava on."
Hänen näin puhuessaan, levittivät auringon viimeiset säteet purppurapunaisen valon hänen kauneille miettiväisille kasvoilleen. En ole hänen sanojaan koskaan unohtanut vaikka en ymmärtänytkään silloin häntä kokonaan. Olinhan vaan oppilas enkä mikään älykkäin niistäkään. Ja tapahtumien julmat opetukset ovat minulle myöhemmin osottaneet, kuinka hän oli oikeassa.