III
Ensimäinen, joka vyöllä vyötettynä astui sisään, oli Lubin. Häntä seurasi noin kaksitoista piikeillä varustettua miestä. Hän silmäili vuorotellen madame de Luzytä ja minua.
"Piru vieköön", huudahti hän, "mehän olemme rakastavaisen parin karkottaneet lämpimästä pesästään. Anteeksi, kaunis rouva!"
Sitte kääntyi hän kaartilaisiin.
"Tuossa näette, hyviä tapoja löytyy enää ainoastaan sansculottien joukossa."
Mutta huolimatta ankarista periaatteistaan, näytti pieni välikohtaus häntä miellyttävän.
Hän istuutui vuoteelle ja tarttui kaunista ylimysnaista leukaan.
"Se on tosi", sanoi hän sitte, "tämä suu ei ole luotu yötä ja päivää isämeitää lukemaan. Sehän olisi vahinko. — Mutta tasavalta käy kaikkien muiden edellä. Me etsimme petturi Planchormetia. Olen varma, että hän on täällä. Minun täytyy saada hänet. Korkein onneni olisi, jos voisin toimittaa hänet guillotinille."
"Etsikää toki häntä sitte!"
He etsivät kaikkien huonekalujen alta, kaapeista, pistelivät piikeillään vuoteen alle ja koettelivat pajoneteillaan patjoja.
Lubin raapi korvallistaan ja katseli minua sivulta. Madame de Luzy pelkäsi heidän voivan alkaa kuulustelun minun kanssani ja sanoi:
"Ystäväni, sinähän tunnet talon juuri yhtähyvin kuin minäkin, ota avaimet ja saata herra Lubinia kaikkialle. Tiedän sinusta olevan mieluista tehdä palvelus tälle isänmaan ystävälle."
Vein heidät kellariin, jossa he karkasivat viinipullojen kimppuun ja tyhjensivät kaikki. Sitte sysäsi Lubin kalikalla täyden tynnyrin tapin sisään, niin että viini lainehti kellarissa, jonka jälkeen hän antoi lähtömerkin. Saatoin heitä puutarhaportille, jonka suljin heidän jälkeensä ja syöksyin sitte madame de Luzyn luo, ilmottamaan hänelle, että olimme pelastetut.
Saatuaan tämän sanoman, kumartui hän vuoteelta alas ja huusi:
"Herra Planchormet, herra Planchormet!"
Heikko huokaus oli vastaus.
"Jumalan kiitos", huudahti hän. "Herra Planchormet, olen ollut kauheassa tuskassa teidän tähtenne. Pidin teitä jo kuolleena."
Sitte kääntyi hän minuun:
"Ystävä parkani, niin monesti on teillä ollut ilo sanoa minulle vähän väliä rakastavanne minua. Mutta nyt ette enää tule sitä sanomaan."
Erään vapaaehtoisen muistelmia.
[Nämä muistelmat ovat pienimpiä yksityisseikkojaan myöten oikeat ja ovat otetut eräistä muistiinpanoista 18 vuosisadalta.]