I. - Ystävän kirja - 3 - Anatole France

I.

Ensimmäiset valloitukset.

Kummitukset.

Kun joku henkilö on minulle sanonut, ettei hän muista mitään lapsuutensa ensimmäisiltä vuosilta, niin olen kovin kummastunut. Minä puolestani olen säilyttänyt eloisia muisteloja ajoilta, jolloin olin hyvin pieni. Ne ovat tosin erillisiä kuvia, mutta juuri siitä syystä ne sitäkin helakammin kohoavat näkyviin hämyiseltä ja salaperäiseltä taustalta. Vaikka minulla onkin vanhuuteen vielä pitkä matka, tuntuvat nuo muistot, joita rakastan, nousevan näkyviini rajattoman syvästä menneisyydestä. Minä kuvittelen, että maailma silloin oli suurenmoisen uusi ja yltäyleensä raikkaiden värien verhoama. Jos olisin villi-ihminen, niin luulisin maailmaa yhtä nuoreksi tai, jos niin tahdotte, yhtä vanhaksi kuin itseäni. Mutta pahaksi onneksi en ole laisinkaan villi-ihminen. Olen lukenut useita kirjoja, joissa käsitellään maapallon korkeata ikää ja lajien syntyä, ja surumielisenä minä vertailen yksilöjen lyhyttä ikää sukujen pitkään kestoaikaan. Tiedänhän minä, että korkeareunainen vuoteeni vielä verraten hiljattain sijaitsi isossa huoneessa eräässä vanhassa, kovin rappeutuneessa talossa, joka sittemmin hävitettiin, jotta saataisiin tilaa Kaunotaiteiden Opiston uusille rakennuksille. Siinä talossa asui isäni, vaatimaton lääkäri ja innokas luonnontieteellisten eriskummallisuuksien kokoilija. Kuka väittää lapsilta muistia puuttuvan? Minä näen sen vieläkin, tuon huoneen vihreine, kukikkaine seinäpapereineen ja sievine väripiirroksineen, joka esitti, kuten myöhemmin sain tietää, Virginiaa kulkemassa Paulin käsivarteen nojaten poikki Mustan virran kaalamon. Siinä huoneessa minulle sattui ihmeellisiä seikkailuja.

Minulla oli, kuten sanoin, pieni vuode, jota päivisin pidettiin nurkassa ja jonka äitini joka ilta siirsi keskelle huonetta, varmaankin saadakseen sen lähemmäksi omaa vuodettansa, jonka suunnattomat verhot herättivät minussa ankaraa pelkoa ja ihastusta. Siinä oli aika puuha, minua nukutettaessa. Tarvittiin hartaita pyyntöjä, kyyneleitä ja suuteloita. Ja siitäkin huolimatta minä pääsin karkuun paitasillani ja loikkailin kuin kaniini. Äitini sai minut kiinni jonkin huonekalun alta ja nosti sänkyyn. Se oli erittäin hupaista.

Mutta tuskin olin tullut makuulle, kun ympärilläni alkoi parveilla olentoja, jotka eivät ollenkaan kuuluneet omaisiini. Niillä oli nenä kuin haikaran nokka, pörröiset viikset, suippokärkiset vatsat ja jalat kuin kukolla. Ne näkyivät sivulta käsin, keskellä poskea pyöreä silmä, ja vaelsivat ohitseni kantaen luutia, harjoja, kitaroita, käsiruiskuja ja muita outoja kojeita. Eihän niiden olisi pitänyt näyttäytyä, rumia kun olivat, mutta minun on sentään tunnustettava niiden ansiot: ne liukuivat äänettöminä seinäviertä eikä yksikään, ei pienin ja viimeisinkään, jolla oli palkeet peräpuolessa, astunut milloinkaan askeltakaan minun vuodettani kohti. Joku voima kiinnitti niitä ilmeisesti seiniin, joita pitkin ne liukuivat erinomaisen ohkaisina. Tuo minua hiukan rauhoitti; olinhan sitäpaitsi valveilla. Ymmärrätte varmaan, ettei sellaisessa seurassa juuri nukuta. Minä pidin silmäni auki. Ja kuitenkin (tässä on toinen ihme) havaitsin äkkiä olevani huoneessa, johon auringonvaloa tuli tulvimalla. En nähnyt muuta kuin äitini, jolla oli yllään ruusunpunainen aamunuttu, enkä ymmärtänyt ollenkaan, miten yö ja kummitukset olivat kadonneet.

— Oletpa aika unikeko! virkkoi äitini nauraen.

Minä olin tosiaankin mainio nukkuja.

Hiljattain, rantakatua mitellessäni, näin piirroskauppiaan myymälässä erään niitä omituisia vihkosia, joissa lotringilainen Callot harjoitteli hienoa ja pistävää piirrintänsä ja jotka ovat tulleet harvinaisiksi. Minun lapsuuteni aikana eräs vaskipainosten kauppias, muori Mignot, meidän naapurimme, paperoi niillä kokonaisen seinän, ja minä katselin niitä joka päivä kävelylle mennessäni ja sieltä palatessani; minä ravitsin silmiäni noilla kummituksilla, ja kun olin tullut makuulle pieneen korkeareunaiseen vuoteeseeni, näin ne uudelleen ymmärtämättä, että ne olivat vanhoja tuttavia. Millainen velho olitkaan, Jacques Callot!

Pieni vihko, jota selailin, herätti minussa jälleen eloon kokonaisen kadonneen maailman, ja minä tunsin mielessäni leijuvan ikäänkuin tuoksuvaa tomua, jonka keskellä liikkui rakkaita varjoja.

Valkopukuinen nainen.

Noina aikoina asui kaksi naishenkilöä samassa talossa kuin mekin, kaksi naishenkilöä, joista toinen oli puettu aivan valkoisiin, toinen aivan mustiin.

Älkää kysykö minulta olivatko he nuoria; minä en silloin sellaisia asioita ymmärtänyt. Mutta minä muistan heidän tuoksuneen hyvältä ja muistan heillä olleen kaikenlaisia makupaloja. Äitini, jolla oli paljon puuhaa ja joka ei pitänyt kyläilemisestä, ei käynyt ollenkaan heidän luonansa. Minä sitävastoin kävin siellä usein, varsinkin välipalan aikaan, sillä mustapukuinen antoi minulle leivoksia. Minä siis kävin vieraissa yksinäni. Täytyi kulkea yli pihan. Äitini piti minua silmällä ikkunasta käsin ja koputti lasiin, kun minä unohduin liian pitkäksi aikaa tarkastelemaan ajomiestä, joka suki hevostansa. Oli aika työ nousta rautakaiteisia rappusia, joiden korkeat askelmat eivät olleet laisinkaan minun pieniä sääriäni varten. Vaivani korvautuivat hyvin kohta kun pääsin naisten huoneeseen, siellä näet oli minulle tuhansia haltioitumisen aiheita. Verrattomasti merkillisimmät olivat kuitenkin ne rumat porsliininuket, jotka istuivat uunin reunalla molemmin puolin kelloa. Ne nyökyttelivät päätään ja näyttivät kieltään kuin itsestään. Sain tietää, että ne olivat kotoisin Kiinasta, ja minä päätin lähteä sinne. Ainoa vaikeus oli siinä, että hoitajattareni ei ollut oikein halukas minua sinne saattelemaan. Minä olin päässyt varmuuteen, että Kiina sijaitsi Kunniakaaren tuolla puolen, mutta minä en saanut häntä koskaan lähtemään niin kauas.

Naisten huoneessa oli vielä kukkakoristeinen lattiamatto, jolla minä riemuiten kuppelehdin, ja pieni pehmeä ja leveä sohva, josta tein milloin laivan, milloin hevosen tai ajopelit. Mustapukuinen nainen, joka luullakseni oli lihavahko, oli erittäin lempeä eikä koskaan minua torunut. Valkopukuinen oli toisinaan kärsimätön ja tuittupäinen, mutta hän nauroi hyvin sievästi. Me elimme hyvässä sovussa kaikki kolme, ja minä olin saanut päähäni, ettei kukaan muu kuin minä koskaan tulisi tähän huoneeseen, jossa oli rumat porsliininuket uuninreunalla. Valkopukuinen, jolle ilmaisin tämän ajatukseni, näytti tekevän hiukan leikkiä minusta, mutta minä olin järkähtämätön ja hän lupasi kaikki mitä minä tahdoin.

Hän lupasi. Mutta eräänä päivänä minä tapasin erään herran istumassa sohvassani, jalat minun matollani ja juttelemassa minun naisteni kanssa tyytyväisen näköisenä. Hän antoi heille kirjeenkin, jonka he palauttivat hänelle, kun olivat sen lukeneet. Tuo ei minua miellyttänyt ja minä pyysin sokerivettä, koska minun oli jano ja myöskin siitä syystä, että minut huomattaisiin. Vieras herra loi tosiaankin katseensa minuun.

— Tässä on eräs pieni naapuri, sanoi mustapukuinen.

— Se on äitinsä ainokainen, eikö totta? virkkoi herra.

— On kyllä, sanoi valkopukuinen. Mutta mistä te sen arvaatte?

— Hän on kovin hemmotellun näköinen, sanoi herra. Hän on tungetteleva ja utelias. Tälläkin hetkellä hänen silmänsä ovat auki kuin ajoportit.

Siimani olivat auki, jotta olisin paremmin nähnyt. En tahdo imarrella itseäni, mutta minä ymmärsin keskustelusta erinomaisen hyvin, että valkopukuisella oli mies, joka oli jotakin jossakin kaukaisessa maassa, että vieras oli tuonut kirjeen tältä mieheltä, että häntä kiitettiin hyväntahtoisuudestaan ja että häntä onniteltiin sen johdosta, että hänet oli nimitetty kabinetin sihteeriksi. Tuo kaikki ei minua tyydyttänyt, ja lähtiessäni minä kieltäydyin syleilemästä valkopukuista rangaistakseni häntä.

Tuona päivänä päivällistä syödessämme kysyin isältäni mikä kabinetti on. Isäni ei vastannut mitään, mutta äitini sanoi sen olevan sellaisen huoneen, jossa on paljon miehiä ja papereita. Mitä ihmettä? Minut pantiin makuulle, ja kummitukset, silmä keskellä poskea, marssivat vuoteeni ohi irvistellen pahemmin kuin koskaan ennen.

Jos luulette minun seuraavana päivänä ajatelleen herraa, jonka olin tavannut valkopukuisen naisen luona, niin erehdytte; minä olin sydämestäni hänet unohtanut ja hänen syynsä on, ettei hän ole kokonaan minun muististani kadonnut. Mutta hänpä rohkeni näyttäytyä kahden ystävättäreni luona. Minä en tiedä, tapahtuiko se kymmenen päivää vai kymmenen vuotta ensimmäisen vierailuni jälkeen. Minä taivun tällä hetkellä uskomaan, että se sattui kymmenen päivän jälkeen. Hän oli hämmästyttävä, tuo herra, joka sillä tavoin anasti minun paikkani! Minä tarkastelin häntä tällä kertaa lähemmin enkä huomannut hänessä mitään miellyttävää. Hänellä oli hyvin kiiltävä tukka, mustat viikset, musta poskiparta, sileäksi ajeltu leuka, jonka keskessä oli kolo, hoikka vartalo, hienot vaatteet ja kaiken tämän lisäksi tyytyväinen ilme. Hän puhui ulkoministerin kabinetista, teatterikappaleista, muodista ja uusista kirjoista, illanvietoista ja tanssiaisista, joissa hän oli turhaan etsinyt näitä naisia. Ja nuo vielä häntä kuuntelivat! Olipa sekin keskustelua! Eikö hän voinut puhua niinkuin puhui minulle mustapukuinen sellaisista maista, joissa vuoret ovat karamellia ja joet limonaadia?

Kun hän oli lähtenyt, niin mustapukuinen sanoi hänen olevan ihastuttavan nuoren miehen. Minä sitävastoin sanoin häntä vanhaksi ja rumaksi. Tämä nauratti kovin valkopukuista. Eihän siinä oikeastaan mitään naurettavaa ollut. Mutta asia oli se, että hän nauroi sille mitä sanoin tai ei minua ollenkaan kuunnellut. Valkopukuisella oli nämä kaksi vikaa puhumatta eräästä kolmannesta, joka saattoi minut epätoivoon: hän itki, itki, itki. Äitini oli sanonut minulle, etteivät isot ihmiset itke koskaan. Ah, hän ei ollut nähnyt niinkuin minä valkopukuista hervahtaneena nojatuoliinsa, kirje avoinna polvillaan, pää heitettynä taaksepäin ja nenäliina silmillään. Tuo kirje (löisin nyt vetoa, että se oli nimetön kirje) toi hänelle paljon surua. Se oli vahinko, sillä hän osasi 1 nauraa niin hyvin! Nämä kaksi vieraskäyntiäni saivat minut ajattelemaan, että minun piti pyytää 1 häntä vaimokseni. Hän sanoi minulle, että hänellä 1 oli iso aviomies Kiinassa ja että hänellä nyt tulisi 1 olemaan pieni puoliso Malaquais'n rantakadulla. 1 Asia oli valmis; hän antoi minulle leivoksen.

Mutta herra mustine poskipartoineen palasi sangen usein. Eräänä päivänä, kun valkopukuinen jutteli minulle, että hän tuottaisi Kiinasta sinisiä kaloja ja ongen, jolla saisin niitä pyydystää, ilmaantui herra jälleen ja otettiin vastaan. Siitä tavasta, jolla me toisiamme katselimme, kävi selvästi ilmi, että me emme toisistamme pitäneet. Valkopukuinen sanoi hänelle, että täti (hän tarkoitti mustapukuista) oli lähtenyt pienille ostoksille Kahden Kääpiön kauppaan. Minä katselin kahta kääpiönukkea uunin reunalla enkä ymmärtänyt miksi oli tarpeellista lähteä ulos, jos tahtoi niiltä ostaa mitä hyvänsä. Mutta joka päivä ilmeni sellaisia asioita, joita oli kovin vaikea ymmärtää! Herra ei näyttänyt ollenkaan panevan pahakseen mustapukuisen poissaoloa ja sanoi valkopukuiselle tahtovansa puhua hänelle vakavasti. Valkopukuinen kohentautui keimaillen pikkusohvassaan ja antoi merkin, että hän oli valmis kuuntelemaan. Mutta herra katseli minua ja näytti hermostuneelta.

— Hän on kyllä hyvin herttainen, tuo pieni poika, virkkoi hän viimein, silittäen päätäni; mutta…

— Hän on minun pikku mieheni, sanoi valkopukuinen.

— No niin, virkkoi herra, ettekö voisi lähettää häntä takaisin äitinsä luo? Sen, mitä minulla on teille sanottavaa, tahtoisin sanoa kahden kesken.

Valkopukuinen myöntyi.

— Rakkaani, sanoi hän minulle, menehän leikkimään ruokasaliin äläkä palaa, ennenkuin minä sinut kutsun. Menehän, kultaseni!

Minä lähdin haikein mielin. Olihan se kyllä sangen merkillinen, ruokasalikin, sillä siellä oli kellotaulu, jossa näkyi meren rannalla kohoava vuori ja kirkko sinisen taivaan alla. Ja kun kello löi, niin laiva keinui laineilla, veturi vaunuineen kiiti esiin tunnelista ja ilmapallo kohosi kohti korkeuksia. Mutta kun mieli on murheellinen, niin mikään ei näytä hymyilevältä. Kellotaulu pysyikin muuten aivan liikkumattomana. Kävi ilmi, että veturi, laiva ja ilmapallo eivät lähteneetkään liikkeelle kuin joka tunnin kuluttua, ja tunti, se on pitkä! Ainakin se oli pitkä niinä aikoina. Onneksi tuli keittäjätär hakemaan jotakin astiakaapista ja nähdessään minut aivan masentuneena antoi minulle hedelmähilloa, joka lievitti sydämeni kipua. Mutta kun hillo loppui, niin minä vaivuin jälleen suruni valtaan. Vaikka kello ei ollutkaan vielä lyönyt, minä kuvittelin, että tunti toisensa jälkeen oli jo ehtinyt kasautua minun alakuloisen yksinäisyyteni ylitse. Toisin hetkin kuului korviini viereisestä huoneesta herran äänen kaiku; hän anoi hartaasti valkopukuista ja sitten hän tuntui olevan vihoissaan. Se oli oikein. Mutta eivätkö ne koskaan lopettaisi keskusteluaan? Minä painoin nenäni litteäksi ikkunaruutuun, kiskoin jouhia tuolin istuimesta, suurentelin seinäpaperin reikiä, revin verhojen tupsuja ja tein jos jotakin. Ikävystyminen on kamala asia. Vihdoin, kun en enää voinut itseäni hillitä, sipsutin äänettömästi sen huoneen ovelle, jossa porsliininuket olivat uunin reunalla, ja kohotin kättäni tarttuakseni ripaan. Minä tiesin menetteleväni tungettelevasti ja väärin, mutta olin siitä vain tavallaan ylpeä.

Minä avasin oven ja näin valkopukuisen seisovan uuniin nojaten. Herrasmies oli polvillaan hänen edessään, kädet ojossa ikäänkuin olisi aikonut sulkea hänet syliinsä. Hän oli punaisempi kuin kukonheltta; hänen silmänsä olivat pullollaan. Kuinka voi ihminen paneutua sellaiseen tilaan?

— Riittää, hyvä herra, virkkoi valkopukuinen, joka oli tavallista rusottavampi ja sangen kiihtynyt… Riittää, koska sanotte minua rakastavanne; riittää… älkää pakottako minua katumaan…

Hän näytti säikähtyneeltä ja lopen väsyneeltä.

Minut nähtyään herrasmies nousi nopeasti, ja luulenpa, että hän olisi ensi hetkessä halunnut heittää minut ulos ikkunasta. Mutta sen sijaan, että olisi minua torunut, kuten saatoin odottaa, sieppasi valkopukuinen minut syliinsä nimittäen minua kultasekseen.

Vietyään minut leposohvalle hän itkeskeli pitkän aikaa, poski vasten minun poskeani. Me olimme kahden kesken. Lohduttaakseni häntä sanoin hänelle, että partaniekka herra oli paha mies ja ettei hänen nyt tarvitsisi surra, jos olisi jäänyt minun seuraani, kuten olimme sopineet. Mutta olipa miten hyvänsä, minusta tuntui, että isot ihmiset olivat toisinaan kovin hassunkurisia.

Tuskin olimme ehtineet tyyntyä, kun mustapukuinen palasi ostoksineen.

Hän kysyi, oliko ketään käynyt.

— Herra Arnould kävi, vastasi valkopukuinen rauhallisesti, mutta hän viipyi vain hetkisen.

Minä tiesin varsin hyvin, että tuo oli satua, mutta valkopukuisen hyvä hengetär, joka varmaan oli jo muutamia hetkiä ollut vaiheellani, laski näkymättömän sormensa huulilleni.

Minä en sen koommin nähnyt herra Arnouldia, ja rakkauttani valkopukuiseen ei enää häirinnyt mikään. Siitä epäilemättä johtuu, että sen muisto on tyystin mielestäni häipynyt. Vielä ihan äskettäin, neljättäkymmentä vuotta myöhemmin, en ollenkaan tiennyt, mihin valkopukuinen oli joutunut.

Hiljattain minun oli mentävä ulkoasiain ministerin toimeenpanemiin tanssiaisiin. Minä olen samaa mieltä kuin lordi Palmerston, joka sanoi, että elämä ulisi siedettävää, ellei tarvitsisi huvitella. Jokapäiväinen työni ei käy yli voimieni ja älyni, ja minä olen lopulta päässyt siihen mieltymään. Mutta julkiset vastaanotot ne minua kovin rasittavat. Minä tiesin, että oli ikävää ja hyödytöntä mennä ministerin tanssiaisiin; minä tiesin sen ja menin sittenkin, sillä Ihmisluonnolle on ominaista ajatella viisaasti ja toimin tyhmästi.

Tuskin olin ehtinyt astua suureen saliin, kun Ilmoitettiin lähettiläs —— ja rouva ——. Minä olin |o useita kertoja kohdannut lähettilään, jonka hienoissa piirteissä ilmenevä väsähdyksen leima ei suinkaan johtunut yksinomaan valtiomiehentoimen vaikeuksista. Hänen nuoruutensa sanottiin olleen myrskyisän, ja miesten seuroissa kerrottiin hänestä useita uskaliaita kaskuja. Hänen oleskelunsa Kiinassa kolmisenkymmentä vuotta sitten oli erittäin rikas seikkailuista, joita mielellään muistellaan suljettujen ovien takana kahvia juotaessa. Hänen puolisonsa, jota minulla ei ollut kunnia tuntea, näytti olevan kuudennella kymmenellä. Hän oli kokonaan mustiin puettu; muhkeat pitsit verhosivat ihastuttavasti hänen mennyttä kauneuttansa, jonka varjon saattoi vielä aavistaa. Olin onnellinen, kun minut esiteltiin hänelle, sillä minä pidän erinomaisessa arvossa keskustelua iäkkäiden naisten kanssa. Me juttelimme tuhansista asioista viulunsävelten tanssittaessa nuorta väkeä, ja hän tuli sattumalta puhuneeksi ajasta, jolloin oli asunut eräässä vanhassa talossa Malaquais'n rantalaiturin varrella.

— Te olitte valkopukuinen! huudahdin minä.

— Aivan oikein, hyvä herra, vastasi hän, minä käytin aina valkoista pukua.

— Ja minä, hyvä rouva, minä olin teidän pikku puolisonne.

— Mitä! Oletteko kelpo tohtori Nozière'in poika? Te piditte kovin leivoksista. Pidättekö vieläkin? Tulkaahan meille niitä maistamaan. Meillä on aina lauantaisin pienet teekutsut. Kas, miten löysimme toisemme jälleen!

— Entä mustapukuinen?

— Minä olen nykyjään mustapukuinen. Täti parkani kuoli sotavuonna.
Elämänsä viimeisinä aikoina hän usein puhui teistä.

Meidän niin pakistessamme eräs valkoviiksinen ja -partainen herrasmies tervehti lähettilään puolisoa vanhan keikarin jäykistynein ja kohteliain elein. Minusta hänen leukansa tuntui hyvin tutulta.

— Herra Arnould, virkkoi minulle valkopukuinen, vanha — ystävänne.

Minä annan tämän ruusun sinulle.

Me asuimme suuressa huoneistossa, joka oli täynnä ihmeellisiä esineitä Seinillä oli villi-ihmisiltä voittosaaliiksi saatujen aseitten yläpuolella pääkalloja ja päänahkoja; katoissa riippui intiaaniruuhia airoineen olkiin kiedottujen alligaattorien kupeella; lasikoissa oli lintuja, linnunpesiä, korallinhaaroja ja lukemattomia pieniä luurankoja, jotka näyttivät perin juonikkailta ja pahanilkisiltä. Minä en silloin tiennyt, millaisessa liitossa isäni oli näiden eriskummallisten olioitten kanssa. Nyt sen tiedän: kokoilijan liitossa. Vaikka olikin viisas ja epäitsekäs, hän kumminkin uneksi voivansa sulloa koko luomakunnan yhteen ainoaan kaappiin. Hän sanoi ja uskoi toimivansa tieteen hyväksi, mutta todellisena vaikuttimena oli keräilykiihko.

Koko huoneisto oli täynnä luonnon merkillisyyksiä. Ainoastaan pieneen saliin ei ollut päässyt tunkeutumaan eläintiede, ei kivennäistiede, ei kansatiede eikä luonnottomuuksien tutkimus; siellä ei ollut käärmeennahkoja, ei kilpikonnankuoria, ei luita, ei piikärkisiä nuolia, ei intiaanien sotakirveitä, vaan yksinomaan ruusuja. Niitä oli pienen salin seinäpaperi kirjavanaan. Ne olivat ruusunnuppuja, vielä aukeamattomia, vaatimattomia, kaikki yhtäläisiä ja kaikki kauniita.

Äitini, jolle vertaileva eläintiede ja kallojen mittailu antoivat aihetta vakaviin valituksiin, vietti päivänsä pienessä salissa, työpöytänsä ääressä. Minä leikin matolla hänen läheisyydessään, lelunani lammas, jolla oli vain kolme jalkaa, vaikka niitä alkujaan oli ollut neljä, joten se ei olisi kelvannut isäni merkillisyyskokoelman kaksipäisten kaniinien seuralaiseksi. Sitäpaitsi minulla oli poikanukke, joka liikutti käsivarsiaan ja tuoksui maalilta. Minulla täytyi sinä aikana olla aika paljon mielikuvitusta, sillä nukke ja lammas toimivat tuhansien merkillisten näytelmäin eri henkilöinä. Kun lampaalle tai nukelle sattui tapahtumaan jotakin erikoisen mielenkiintoista, niin minä ilmoitin asian äidille. Aivan suotta. Sopii huomauttaa, etteivät isot ihmiset milloinkaan kunnolla ymmärrä, mitä pienet lapset heille selittävät. Äitini oli hajamielinen. Hän ei kuunnellut minua kyllin tarkkaavasti. Siinä oli hänen suuri virheensä. Mutta hän osasi katsoa minua suurilla silmillään ja nimittää minua "pieneksi hupakoksi", niin että asia korjaantui.

Eräänä päivänä, kun taaskin olimme pienessä salissa, äiti laski kirjo-ompeluksensa kädestään, otti minut syliinsä, osoitti minulle erästä seinä paperin kukkaa ja sanoi:

— Minä annan tämän ruusun sinulle.

Ja jotta kukan voisi tuntea, hän piirsi siihen kirjausneulallaan ristin.

Milloinkaan ei lahja ole tehnyt minua onnellisemmaksi.

Edvardin lapset.

— Poikaseni on sellainen pörrötukka, että oikein peloittaa!
Järjestäkää hänelle "Edvardin lasten tukka", herra Valence.

Herra Valence, jolle äitini näin haasteli, oli vikkelä ja ontuva vanha parturi, jonka pelkkä näkeminen johti mieleeni käherrysrautain tympäisevän hajun ja jota minä kovin pelkäsin, koska hänen kätensä olivat hiusvoiteesta tahmeat ja koska hän ei voinut leikata tukkaani pudottelematta hiuksia niskaani. Kun hän siis puki ylleni valkoisen kampausviitan ja solmi kaulaani liinan, niin minä tein vastarintaa. Hän virkkoi:

— Ethän sinä, pikku ystäväni, tahtone säilyttää villi-ihmisen tukkaa, ikäänkuin saapuisit Medusan lautalta.

Hän kertoi aina sopivissa ja sopimattomissa tiloissa raikuvalla eteläranskalaisella äänellään Medusan haaksirikosta, josta hän oli pelastunut vasta kamalain kärsimysten jälkeen. Lautasta, hyödyttömistä hätämerkeistä, ihmislihan syönnistä ja muusta hän kertoi hilpeästi kuten ainakin henkilö, joka osaa keksiä asiain hyvät puolet. Herra Valence oli kieltämättä rattoisa mies.

Tuona päivänä hän mielestäni järjesteli tukkaani liian hitaasti ja tavalla, jota minä pidin kovin omituisena päästyäni näkemään itseni kuvastimessa. Minä näin, että hiukseni oli kammattu alas ja leikattu suoraan, niin että ne näyttivät myssyltä kulmakarvojen yläpuolella ja putosivat poskille kuin espanjalaisen lintukoiran korvat.

Äitini oli ihastunut! Valence oli tosiaankin järjestänyt minulle Edvardin lasten tukan. Kun minulla oli ylläni musta samettinuttu, arveli äitini, ettei tarvinnut muuta kuin teljetä minut torniin vanhemman veljeni seuraan…

— Koettakoot! lisäsi hän viehättävän mahtipontisesti.

Puristaen minua kiinteästi poveaan vasten hän kantoi minut vaunuihin asti. Me näet olimme vieraisiin menossa.

Minä kysyin äidiltä, mikä oli se vanhempi veli, jota en tuntenut, ja se torni, joka minua peloitti.

Äitini, joka oli jumalallisen kärsivällinen ja hilpeän koreilematon, kuten ainakin ne sielut, jotka eivät pyydä muuta kuin saada rakastaa, kertoi minulle lapsellisesti ja runollisesti laverrellen, kuinka Edvard kuninkaan molemmat pojat, kauniit ja hyvät, riistettiin heidän äidiltään ja surmattiin LontoonTowerin vankikopissa heidän ilkeän setänsä Rikhardin toimesta.

Pitäen ilmeisesti ohjeenaan erästä tunnettua maalausta hän vielä lisäsi, että lasten pieni koira ilmoitti haukunnallaan murhamiesten tulon.

Lopuksi hän sanoi tämän tarinan olevan sangen vanhan, mutta niin liikuttavan ja kauniin, että sitä yhä esitettiin maalauksissa ja näyttämöillä, että kaikki katsojat itkivät, hän itse samoinkuin muutkin.

Minä sanoin äidille, että täytyi olla aika ilkiö sillä tavalla itkettääkseen häntä ja kaikkia muita ihmisiä.

Hän vastasi, että siihen päinvastoin vaadittiin suurta henkeä ja etevää kykyä, mutta minä en häntä ymmärtänyt. Minä en silloin ymmärtänyt mitään kyyneleitten hekumasta.

Vaunumme pysähtyivät Pyhän Ludvigin saarelle, erään vanhan talon eteen, jota minä en tuntenut. Sitten me lähdimme nousemaan kiviportaita, joiden kuluneet ja halkeilleet askelmat tuntuivat minusta kovin kolkoilta.

Ensimmäisessä käänteessä ilmestyi näkyviin pieni koira, joka alkoi haukkua nalkuttaa. "Se on se", mietin minä, "se on Edvardin lasten koira". Minut valtasi äkillinen, vastustamaton, mieletön pelko. Ilmeisesti olivat nämä portaat sen tornin portaat ja minää tukkalaitteineni ja päähineineni ja samettinuttuineni, minä olin Edvardin lapsi. Minut aiottiin surmata tuossa paikassa. Minä en sitä halunnut; tartuin äitini hameeseen huutaen:

— Vie pois minut, vie pois minut! Minä en tahdo nousta tornin portaita.

— Olehan vaiti, pieni houkkio… Mitä sinä joutavia, kultaseni, älähän toki pelkää… Lapsi on tosiaankin kovin hermostunut… Pekka, Pekka, poikaseni, olehan järkevä.

Mutta minä en kuullut mitään, riipuin vain suonenvedontapaisesti äidin hameessa, huusin, ulvoin, olin tukehtumaisillani. Kauhunsekainen katseeni luuhaili hedelmällisen pelon synnyttämissä harhakuvitelmissa.

Minun huudoistani aukeni eräs porrastasanteen ovi ja siitä astui näkyviin vanha herrasmies, jonka minä tunsin, huolimatta pelostani ja huolimatta hänen patalakistaan ja aamunutustaan, ystäväkseni Robiniksi, Robin ystäväkseni, joka toi minulle kerran viikossa kuivia leivoksia hatunpesän vuorissa. Se oli Robin epäilemättä; mutta minä en voinut käsittää, kuinka hän oli tornissa, koska en tiennyt, että torni oli talo, vieläpä vanha talo, joten oli luonnollista, että tämä vanha herra asui siinä.

Hän ojensi meille käsivartensa, vasemmassa kädessä nuuskarasia ja oikean peukalon ja etusormen välissä hyppysellinen nuuskaa. Se oli hän.

— Käykää sisään, armollinen rouva! Vaimoni voi paremmin, hän tulee kovin iloiseksi saadessaan nähdä teidät. Mutta Pekka ystäväisenipä näyttää hieman rauhattomalta. Peloittaako häntä pikku koiramme? — Finette, seh!

Minä rauhoitun ja sanoin:

— Te asutte pahassa tornissa, herra Robin.

Samassa äiti nipisti käsivarttani. Minä oivalsin varsin hyvin, että hän tahtoi estää minua pyytämästä leivosta hyvältä ystävältäni Robinilta. Sellainen oli tosiaankin aikeeni.

Herra ja rouva Robinin keltaisessa salissa oli Finette minun lohtunani. Minä leikin sen kanssa muistellen yhä, että se oli haukkunut Edvardin lasten murhamiehiä. Niinpä minä luovutin sille toisen puolen siitä leivoksesta, jonka herra Robin minulle antoi. Mutta mahdotontahan on kovin kauan askarrella! samassa asiassa, varsinkin kun on pieni lapsi. Aatokseni pyrähtelivät asiasta toiseen niinkuin linnut oksalta oksalle ja pysähtyivät sitten jälleen Edvardin lapsiin. Koska olin muodostanut itselleni heitä koskevan mielipiteen, halusin saada sen mahdollisimman pian ilmaistuksi. Minä nykäisin herra Robinia hiluista.

— Kuulkaahan, herra Robin, tiedättekö, jos äiti ulisi ollut Lontoon tornissa, niin hän ei olisi sallinut ilkeän sedän tukehduttaa pieluksiin Edvardin lapsia.

Minusta tuntui, ettei herra Robin käsittänyt ajatukseni täyttä tehokkuutta. Mutta kun olimme jälleen kahdenkesken portaissa, äitini ja minä, nosti äiti minut syliinsä:

— Sinä vintiö! Annahan, kun suutelen sinua!

Rypäleterttu.

Minä olin onnellinen, erittäin onnellinen. Isäni, äitini ja hoitajattareni olivat minulle lempeäluonteisia jättiläisiä, jotka olivat eläneet maailman alusta, muuttumattomina, ikuisina, lajissaan ainokaisina. Olin varma siitä, että he voivat varjella minut kaikesta pahasta, ja tunsin itseni ihan turvalliseksi, kun he olivat lähelläni. Luottamus, jonka äitini minussa herätti, oli rajaton: muistellessani tätä jumalallista, Ihailtavaa luottamusta tekee mieli lähettää lentosuudelmia sille poikapahaselle, joka silloin olin, ja ne, jotka tietävät, kuinka vaikeata on tässä maailmassa säilyttää tunne koko kyllyydessään, käsittävät sellaisiin muistoihin kohdistuvat hellyydenpuuskani.

Minä olin onnellinen. Tuhannet asiat, tutut ja samalla salaperäiset, askarruttivat mielikuvitustani, tuhannet asiat, jotka sinänsä eivät merkinneet mitään, mutta jotka olivat osa elämääni. Minun elämäni oli aivan pieni, mutta se oli elämä, toisin sanoen, olioiden keskus, maailman keskus. Älkää hymyilkö sille mitä sanon, tai jos hymyilette, hymyilkää ystävällisesti, ja muistakaa tämä: jokainen, joka elää, olipa hän sitten vaikka vain koiranpentu, on olioiden keskuksessa.

Minä olin onnellinen nähdessäni ja kuullessani. Joka kerta kun äitini avasi peilikaappinsa, valtasi minut hieno, runollinen uteliaisuus. Mitä siinä olikaan, tuossa kaapissa? Hyvä Jumala! mitä siinä saattoi olla: liinavaatteita, hajupusseja, pahvikoteloita ja rasioita. Epäilenpä kerrassaan, että äiti parkani heikkoutena olivat rasiat. Hänellä oli niitä kaikenlaisia ja tavattoman paljon. Ja nämä rasiat, joihin kajoaminen oli minulta kielletty, saivat minut vaipumaan syviin mietiskely hi n. Leluni askarruttivat nekin pientä päätäni, varsinkin ne, jotka oli minulle luvattu ja joita odotin; ne, jotka jo omistin, eivät enää olleet salaperäisiä eivätkä siis enää voineet mieltäni tenhota. Kuinka kauniita olivatkaan uneksimani lelut! Toinen ihme oli se viivojen ja kuvioiden paljous, joka lähti kynästä. Minä piirsin sotilaita, tein soikulaisen pään ja lakin sen yläpuolelle. Vasta lukuisia havaintoja tehtyäni minä osasin sovittaa lakin päähän kulmakarvoja myöten. Minä osasin antaa arvoa kukille, hyville hajuille ja koreille vaatteille. Sulkaniekka poimulakkini ja kailavat sukkani herättivät minussa melkoista ylpeyttä. Mutta enemmän kuin mistään yksityisestä oliosta pidin olioitten kokonaisuudesta: talosta, ilmasta, valosta ja — miten sanoisinkaan? — elämästä! Minua ympäröi suuri lempeys. Linnunpoikanen ei tunne suurempaa nautintoa painautuessaan pesänsä untuvaan.

Minä olin onnellinen, erittäin onnellinen. Mutta siitä huolimatta minä kadehdin erästä toista pientä poikaa. Hänen nimensä oli Alphonse. Hänen muista nimistään minulla ei ollut tietoa; on varsin mahdollista, ettei hänellä muuta nimeä ollutkaan. Hänen äitinsä oli pesumuija ja kävi työssä kaupungilla. Alphonse harhaili pitkin päivää pihalla tai rantalaiturilla, ja minä näin ikkunasta hänen likaiset kasvonsa, kellervän pörrötukkansa, taustattomat housunsa ja kenkärajansa, joita hän liotteli lätäköissä. Minäkin olisin mielelläni astellut vapaasti lätäköissä. Alphonse kävi ahkerasti tervehtimässä keittäjättäriä saaden heiltä monta korvapuustia ja muutamia kuivuneita pasteijankuoria. Tallirengit lähettivät hänet toisinaan kaivolle ammentamaan vettä ämpäriin, jonka hän kantoi ylpeänä takaisin, naama tulipunaisena ja kieli ulkona suusta. Minä kadehdin häntä. Hänen ei tarvinnut oppia Lafontaine'in satuja kuten minun, ei tarvinnut pelätä saavansa nuhteita, jos sattui nuttu hieman tahraantumaan! Häntä ei vaadittu sanomaan hyvää päivää, hyvä herra! hyvää päivää, hyvä rouva! henkilöille, joiden päivät, olivatpa hyviä tai huonoja, eivät herättäneet hänessä minkäänlaista mielenkiintoa, ja jos hänellä ei ollutkaan Noakin arkkia eikä koneistolla varustettua hevosta kuten minulla, niin hän sen sijaan leikki mielinmäärin kiinniottamillaan varpusilla, kissoilla, jotka vaeltelivat vapaudessa samoinkuin hän, vieläpä tallissa olevilla hevosillakin, kunnes ajomies huiskaisi hänet pihalle luudallaan. Hän oli vapaa ja uskalias. Pihalta, omasta valtapiiristään, hän katseli minua, joka seisoin ikkunassa, niinkuin katsellaan häkkilintua.

Piha oli hauska, sillä siellä liikkui alinomaa kaikenlaisia eläimiä ja palvelusväkeä. Se oli suuri; päärakennuksen seinää, joka oli sen eteläpuolella, peitti vanha, rosoinen ja surkastunut viiniköynnös, ja köynnöspeitteen yläpuolella oli aurinkokello, jonka taulusta päivänpaiste ja sade olivat hivuttaneet numerot näkymättömiin. Tuo varjoviiva, joka huomaamatta pitkin kivipintaa, ihmetytti minua. Kaikista menneisyyden muistoista, joita mielessäni herättelen, on tämän pihan kuva oudoimpia nykypäivien pariisilaisille. Heidän pihansa ovat neljän neliömetrin laajuiset; niistä käsin voi nähdä nenäliinan suuruisen kappaleen taivasta viiden kerroksen ulkonevain ruokakomeroitten yläpuolella. Se on kehitystä, mutta epätervettä.

Sattuipa eräänä päivänä, että tästä hauskasta pihasta, jonka kaivolle emännöitsijät aamuisin saapuivat täyttämään ruukkujansa ja jossa keittäjättäret kuuden tienoissa sekoittelivat salaattiansa rautalankakoreissa, pakisten tallirenkien kanssa, — sattui että tästä pihasta revittiin kivitys. Se revittiin vain siitä syystä, että oli aikomuksena kivetä se uudelleen. Mutta töitten kestäessä sattui satamaan, joten se muuttui kovin liejuiseksi, ja Alphonse, joka eli siellä kuin satyyri metsässään, oli kiireestä kantapäähän maankarvainen. Hän siirteli kiviä iloisena ja innostuneena. Kohottaessaan päätään ja nähdessään minut yksinäisessä ylhäisyydessään hän viittasi minua tulemaan. Minua kovin halutti leikkiä hänen kanssaan kivityksen repimistä. Minun huoneessani ei sellainen leikki käynyt päinsä. Ilmeni, että huoneistomme ovi oli auki. Minä riensin alas pihalle.

— Tässä minä olen, virkoin minä Alphonse'ille.

— Tuossa on kivi, vastasi hän.

Hän oli kesyttömän näköinen ja hänen äänensä oli karkea; minä tottelin. Mutta samassa kivi temmattiin minun kädestäni ja minä tunsin kohoavani ilmaan. Närkästynyt hoitajattareni kiidätti minut pois. Hän pesi minut Marseillen saippualla ja käski minua häpeämään, että olin aikonut leikkiä katupojan, kulkurin, heittiön kanssa.

— Alphonse, lisäsi äitini, Alphonse on huonosti kasvatettu; se ei ole hänen vikansa, se on hänen onnettomuutensa, mutta hyvinkasvatettujen lasten ei pidä seurustella sellaisten kanssa.

Minä olin sangen ymmärtäväinen ja harkitseva lapsi. Minä kätkin äitini sanat mieleeni, ja ne liittyivät omia aikojaan siihen, mitä kuulin kadotuksen lapsista, kun minulle selitettiin vanhaa kuvaraamattua. Tunteeni Alphonse'ia kohtaan muuttuivat kerrassaan. Minä en häntä enää kadehtinut, en ollenkaan. Hän herätti minussa pelon ja säälin sekaisia tunteita. "Se ei ole hänen vikansa, se on hänen onnettomuutensa." Nämä äitini sanat saivat minut levottomaksi hänen tähtensä. Sinä, äiti, teit hyvin, lausuessasi ne minulle, teit hyvin ilmaistessasi minulle jo varhaisessa lapsuudessa viheliäisten viattomuuden. Sanasi olivat hyvät; minun asianani oli pitää ne elävinä mielessäni lopun ikääni.

Ainakin tällä kertaa sanat tehosivat: kadotuksen lapsen kohtalo sai minut murheelliseksi. Eräänä päivänä, kun tuo synkkä ja voimallinen Kain kiusasi pihalla vanhan vuokralaisrouvan papukaijaa, minä katselin hänen puuhiaan murhemielin kuin kunnon pieni Abel ainakin. Abeleita luo — valitettavasti! — onni. Minä mietin keinoa, miten voisin osoittaa syvyyden alhossa olevalle veljelleni myötätuntoani. Ajattelin lähettää hänelle lentosuudelman, mutta hänen jurot kasvonsa eivät näyttäneet erikoisen soveliailta sitä vastaanottamaan ja sydämeni ei taipunut sellaiseen lahjaan. Etsin kauan aikaa, mitä voisin antaa; olin pahassa pulassa. Joka tapauksessa näytti minusta liikanaiselta luovuttaa Alphonse'ille koneistolla varustettu hevoseni, jolla ei ollut enää mitään tietoa hännästään enempää kuin harjastaankaan. Ja muuten: onko hevosen lahjoittaminen oikeastaan mikään säälin osoitus? Kadotuksen lapselle oli annettava sovelias lahja. Ehkäpä kukka? Salissa oli kukkavihkoja. Mutta kukka muistuttaa suuteloa. Minä epäilin, pitikö Alphonse kukista. Kovin neuvottomana minä kiertelin ruokasalissa. Äkkiä minä taputin iloisesti käsiäni: olin löytänyt mitä etsin.

Tarjoilupöydällä maljassa oli oivallisia Fontainebleaun rypäleitä. Minä nousin tuolille ja otin pitkän ja painavan tertun, joka melkein yksinään täytti maljan. Vaaleanviheriät rypäleet olivat toiselta kyljeltään kullankellervät. Oli pakko uskoa, että ne ihanasti sulivat suussa, mutta minä en kumminkaan niitä maistanut. Minä juoksin hakemaan lankakerää äitini ompelupöydän laatikosta. Minua oli kielletty sieltä mitään ottamasta. Mutta täytyy osata olla tottelematon. Minä kiinnitin tertun langanpäähän, kumarruin ikkunalaudan yli, kutsuin Alphonse'ia ja laskin tertun hitaasti alas pihalle. Paremmin nähdäkseen suori kadotuksen lapsi silmiltään keltaiset hiustukkonsa, ja kun terttu oli tullut hänen ulottuvilleen, niin hän tempasi sen lankoineen päivineen. Sitten hän kohotti päätänsä, pisti kielensä ulos, teki minulle pitkän nenän ja juoksi tiehensä näyttäen minulle takalistoaan. Pienet ystäväni eivät olleet minua totuttaneet sellaiseen käytökseen. Olin aluksi kovin hermostunut. Mutta sitten rauhoituin johtuessani ajattelemaan, että olin tehnyt oikein, kun en ollut lähettänyt hänelle kukkaa enkä suudelmaa.

Tuo ajatus karkoitti vihankaunan. Siitäkin näemme, että kunhan itserakkaus on tyydytetty, muu ei merkitse mitään.

Mutta kun sitten johtui mieleeni, että seikkailu oli tunnustettava äidille, niin jouduin ankaran masennuksen valtoihin. Suotta, sillä jos äiti minua toruikin, tapahtui se ilomielin; minä huomasin sen hänen nauravista silmistään.

— Pitää antaa omastaan eikä toisten omasta, sanoi hän, ja pitää osata antaa.

— Siinä on onnen salaisuus, jonka harvat tuntevat, lisäsi isäni.

Hän sen tunsi, jos kukaan!

Kultasilmä Marcelle.

Minä olin viisivuotias ja muodostin itselleni maailmasta käsityksen, jota on täytynyt myöhemmin muuttaa — ikävä kyllä, sillä se oli ihastuttava. Eräänä päivänä, kun olin parhaillaan piirustelemassa ukonkuvia, kutsui äitini minua ollenkaan ottamatta huomioon, että häiritsi minua. Äidit ovat toisinaan hyvinkin ajattelemattomia.

Tällä kertaa asia koski siistiytymistä. Minä en pitänyt sitä tarpeellisena, vaan pikemmin epämiellyttävänä, tein vastarintaa, irvistelin ja olin sanalla sanoen sietämätön.

Äitini virkkoi:

— Kummitätisi tulee; olisipa se hassua, ellet olisi kunnollisesti puettu!

Kummitätini! En ollut häntä vielä nähnyt, en tuntenut häntä laisinkaan. En edes tiennyt, että hän oli olemassa. Sensijaan tiesin varsin hyvin, mikä kummitäti on: olin siitä lukenut saduissa ja nähnyt sen kuvissa; tiesin, että kummitäti on haltijatar.

Minä annoin äitikullan kammata ja saippuoida itseäni ihan mielin määrin. Kummitätiä ajatellessani tunsin ääretöntä uteliaisuutta: mielin tulla hänet tuntemaan. Mutta vaikka olinkin yleensä ankara kyselijä, en nyt tiedustellut mitään kaikesta siitä, mitä kiihkeästi halusin tietää.

— Minkä vuoksi?

— Te kysytte, minkä vuoksi! Seikka oli se, etten uskaltanut. Haltijattaret, sellaisina miksi minä ne käsitin, vaativat hiljaisuutta ja salaperäisyyttä, tunteen epämääräisyys on niin viehättävä, että maailman nuorinkin mieli pyrkii vaistomaisesti sitä tarkoin varjelemaan, on olemassa asioita, joita ei lapsi enempää kuin täysikasvanutkaan kykene kielin kertomaan — sanalla sanoen: minä rakastin kummitätiäni.

Varmaan hämmästytän teitä, mutta totuudessa on onneksi toisinaan jotakin aavistamatonta, joka tekee sen siedettäväksi… Kummitätini oli niin kaunis kuin toivoa sopii. Kun näin hänet, niin tunsin hänet. Hän oli juuri se, jota olin odottanut, hän oli haltijattareni. Katselin häntä ihmeissäni, ihastuneena. Tällä kertaa luonto sattui olemaan pienen pojan unelmain veroinen.

Kummitätini katsoi minua: hänen silmänsä olivat kuin kultaa. Hän hymyili, ja minä näin hampaat, jotka eivät olleet suuremmat kuin minun. Hän puhui: ääni oli kirkas, se solisi kuin metsäpuro. Hän suuteli minua raikkain huulin: suutelo tuntuu vieläkin poskellani.

Hänet nähdessäni minä tunsin rajatonta, suloista nautintoa, ja kohtauksemme täytyi olla joka suhteessa hurmaava, sillä sen jättämässä muistelossa ei ole pienintäkään turmelevaa yksityiskohtaa. Se elää mielessäni kirkkaana ja koruttomana. Kummitätini ilmenee minulle aina suu puoliavoinna hymyä ja suuteloa varten, seisaallaan, syli avoinna.

Hän nosti minut käsivarrelleen ja virkkoi:

— Näytähän, kultaseni, minkäväriset sinulla on silmät.

Sitten hän lisäsi, kiharoitani ravistellen:

— Hän on vaalea, mutta tummenee ajan mittaan.

Haltijattareni tunsi tulevaisuuden. Kumminkaan eivät hänen hyvänsuovat ennustuksensa ilmoittaneet koko tulevaisuutta. Nykyjään eivät hiukseni enää ole vaaleat eivätkä tummat.

Seuraavana päivänä hän lähetti minulle leluja, joka eivät näyttäneet minua varten tehdyiltä. Minua askarruttivat kirjat, kuvat, liimapullo, värilaatikot ja koko se kalusto, jota käyttelee älykäs, heiveröinen ja istumiseen tottunut poikanen, luontevasti kehitellen sellaisten lelujen avulla muoto- ja väriaistiansa, joka on myöhemmin monien surujen ja ilojen aiheena.

Kummitätini valitsemat lahjat eivät soveltuneet mainittuun elämänsuuntaan. Ne muodostivat urheilevan poikasen ja nuoren voimistelijan täydellisen tarpeiston: siinä trapetsi, köysiä, tankoja, painoja ja kaikkea muuta mitä tarvitaan pojan voimien harjoittamiseksi, jotta ne kehittyisivät miehekkään joustaviksi.

Pahaksi onneksi minä jo taivuin oppineeseen elämään, järjestelin mielelläni leikelmiä iltaisin lampun ääressä, olin syvästi kiintynyt kuviin ja irtauduin näistä ennakolta taiteilijaksi määrätyn henkilön huvituksista ainoastaan jonkinlaisen mielettömyyden puuskan, hurjan epäjärjestyksenhimon valtaamana leikkiäkseni kaikenlaisia säännöttömiä, tahdittomia leikkejä: varasta, haaksirikkoa, tulipaloa. Kaikki nuo kiiltävät puiset ja rautaiset kojeet tuntuivat minusta kylmiltä ja raskailta, niistä puuttui viehätys ja elämä, kunnes kummitätini tartutti niihin hieman omaa suloansa opettaessaan minua niitä käyttämään. Hän nosteli punnuksia kovin mahtipontisesti, taivutti kyynärpäänsä taaksepäin näyttääkseen minulle, kuinka käsivarsien ja selän väliin viety sauva kehittää rintakehää.

Eräänä päivänä hän nosti minut polvelleen ja lupasi minulle laivan, laivan taklauksineen päivineen, purjeineen ja kylkiaukoista pilkistävine tykkeineen. Kummitätini puhui meriasioista kuin vanha merikarhu. Hän ei unohtanut märssyä, ei vantteja, ei prammitankoa eikä yläprammiraakaa Nuo oudot sanat eivät ottaneet ollenkaan loppuakseen; hän näytti lausuvan niitä mielellään. Varmaan ne muistuttivat hänelle monia vanhoja asioita. Haltijattaret ne liikkuvat vesillä.

Laivaani minä en saanut. Mutta minun ei ole milloinkaan, ei edes lapsuudessa, tarvinnut omistaa olioita voidakseni niistä nauttia. Haltijattaren laiva askarrutti minua kauan. Minä näin sen. Näen sen vieläkin. Se ei ole enää mikään lelu. Se on aave. Se liukuu äänetönnä pitkin hämyistä merta, ja sen kannella näen naisen, liikkumatonna, kädet riipuksissa, silmät suurina ja tyhjinä.

Minun ei ollut sallittu enää nähdä kummitätiäni.

Minulla oli siitä lähtien selvä käsitys hänen luonteestaan. Minä tajusin, että hän oli syntynyt miellyttämään ja rakastamaan, että siinä oli hänen kutsumuksensa. Valitettavasti en erehtynytkään! Sain myöhemmin kuulla, ettei Marcelle (hänen nimensä oli Marcelle) ole eläissään tehnyt mitään muuta.

Useita vuosia myöhemmin sain kuulla jotakin hänen elämästään. Marcelle ja äitini olivat tutustuneet toisiinsa luostarissa. Mutta äitini, joka oli muutamia vuosia vanhempi, oli liian viisas ja liian hillitty voidakseen alinomaa seurustella Marcelle'in kanssa, jonka ystävyyssuhteet muodostuivat poikkeuksellisen kuumiksi ja tavallaan mielettömiksi. Se nuori hoitolainen, joka herätti Marcelle'issa kaikkein tavattomimmat tunteet, oli kauppiaan tytär, kookas, rauhallinen henkilö, ivallinen ja ahdasmielinen. Marcelle ei voinut irroittaa katsettaan hänestä, suli kyyneliin, kun ystävätär jotakin lausui tai teki jonkin eleen, pani alinomaa toimeen mustasukkaisuuden kohtauksia ja kirjoitti hänelle oppitunneilla parinkymmenen sivun pituisia kirjeitä, kunnes tyttö vihdoin kärsimättömänä selitti saaneensa kyllikseen ja pyysi saada olla rauhassa.

Marcelle parka vetäytyi takaisin niin masentuneena ja murheellisena, että äitini kävi häntä sääliksi. Silloin tuli heidän suhteensa alulleen, hiukan ennen kuin äitini lähti luostarista. He lupasivat käydä toisiaan tervehtimässä ja pitivät lupauksensa.

Marcelle'in isä oli maailman paras ihminen, viehättävä, henkevä ja vailla niin sanottua tavallista tervettä järkeä. Hän luopui laivastosta aiheettomasti, purjehdittuaan kaksikymmentä vuotta. Sitä ihmeteltiin. Olisi pikemmin pitänyt ihmetellä, että hän oli pysynyt palveluksessa niin pitkän aikaa. Hänen varansa olivat vähäiset ja taloudenhoitonsa perin kehno.

Eräänä sadepäivänä hän näki ikkunasta vaimonsa ja tyttärensä kävelemässä, kovin huolissaan hameittensa ja sateenvarjojensa vuoksi. Silloin hän ensimmäisen kerran huomasi, ettei heillä ollut ajoneuvoja, ja tämä huomio teki hänet sangen murheelliseksi. Hän muutti heti paikalla arvopaperinsa rahaksi, möi vaimonsa jalokivet, lainasi lisää erinäisiltä ystäviltä ja riensi Badeniin. Koska hänellä oli pettämätön pelitekniikka, niin hän pelasi paljosta voittaakseen hevoset, vaunut ja liverit. Viikon kuluttua hän palasi kotiinsa putipuhtaana ja uskoen entistä lujemmin pelitekniikkaansa.

Hänelle jäi pieni maatila, jossa hän viljeli ananasta. Vuoden ajan tätä viljelystä harjoitettuaan hänen täytyi myydä tilukset voidakseen maksaa ansarit. Sitten hän ryhtyi keksimään koneita, ja hänen vaimonsa kuoli ihan hänen huomaamattaan. Hän lähetti ministereille, edustajahuoneille, tiedeakatemialle, oppineille seuroille ja lukemattomille muille suunnitelmiaan ja tutkielmiaan. Nämä tutkielmat oli toisinaan laadittu runomittaan. Kaikesta huolimatta hän ansaitsi hieman rahaa, hän eli. Se oli ihmeellistä. Marcelle piti asiaa varsin yksinkertaisena ja osti itselleen hattuja kaikilla niillä kolikoilla, jotka osuivat hänen käsiinsä.

Äitini ei käsittänyt, kuinka nuori tyttö voi viettää sellaista elämää.
Marcelle sai hänet vapisemaan. Siitä huolimatta hän rakasti
Marcelle'ia.

— Jospa tietäisit, sanoi äitini minulle sata kertaa, jospa tietäisit, kuinka viehättävä hän silloin oli.

— Äiti kulta, voinhan sen hyvin arvata.

Heille sattui kuitenkin erimielisyys, ja syynä oli eräs arka tunne, jota ei suinkaan tulisi jättää siihen varjoon, missä rakkaittemme virheet yleensä piilevät, mutta jota minun ei sovi eritellä niinkuin kenen muun tahansa. Minun ei sovi sitä tehdä, enkä voisikaan, koska asiaa koskevat tietoni ovat erittäin epämääräiset. Äidilläni oli siihen aikaan sulhanen, nuori lääkäri, jonka hän vähää myöhemmin nai ja josta tuli minun isäni. Kuten jo mainittiin, oli Marcelle lumoava. Hän herätti rakkautta, hän halasi sitä. Isäni oli nuori. He näkivät toisensa, he juttelivat. Mitäpä vielä tietäisin?… Äitini meni naimisiin eikä enää seurustellut Marcelle'in kanssa.

Kaksivuotisen karkoituksen jälkeen kultasilmä kaunotar otettiin taasen armoihin. Vieläpä siinä määrin, että hänet pyydettiin minun äitikummikseni. Hän oli sillävälin mennyt naimisiin hänkin. Tämä seikka luullakseni melkoisesti helpotti sovintoa. Marcelle jumaloi miestään, pientä, rumaa murjaania, joka oli seitsemännestä ikävuodestaan purjehtinut eräässä kauppa-aluksessa ja jonka ankarasti epäilen käyneen orjakauppaa. Koska hänellä oli talo ja omaisuutensa Rio de Janeirossa, vei hän kummitätini sinne.

Äitini on usein sanonut minulle:

— Et voi kuvitella, millainen Marcelle'in puoliso oli: apina, marakatti, kiireestä kantapäähän keltaisiin puettu marakatti. Hän ei osannut kunnolla mitään kieltä. Hän osasi vain hieman kaikkia, ja ilmaisi ajatuksensa huudoin, elein ja silmänmulkauksin. Totuuden nimessä on myönnettävä, että hänen silmänsä olivat erittäin kauniit. Äläkä erehdy luulemaan, lapsukaiseni, että hän oli saarilta, lisäsi äitini; hän oli ranskalainen, kotoisin Brestistä, ja hänen nimensä oli Dupont.

Ohimennen sopii huomauttaa, että äitini nimitti "saariksi" kaikkea, mikä ei kuulu Eurooppaan. Se saattoi epätoivoon isäni, joka oli kirjoittanut erinäisiä vertailevan kansatieteen alaan kuuluvia teoksia.

— Marcelle, jatkoi äitini, Marcelle oli silmittömästi ihastunut mieheensä. Ensi aikoina tuntui aina siltä, kuin olisi häirinnyt käydessään heidän luonaan. Marcelle oli onnellinen kolme, neljä vuotta. Sanon onnellinen, sillä onhan maku kovin erilainen. — Mutta hänen ollessaan Ranskassa käymässä…, sinä et sitä muista, olit liian pieni.

— Vielä mitä, äiti, minä muistan sen varsin hyvin.

— No niin! Hänen täällä ollessaan tuo murjaani siellä saarilla tottui inhoittaviin tapoihin: hän juopotteli merimieskapakoissa huonojen naisten seurassa. Häntä lyötiin puukolla. Saatuaan sen tietää Marcelle heti lähti kotiin. Hän hoiti miestään osoittaen samaa verratonta intoa kuin kaikessa muussakin toiminnassaan. Mutta miehelle sattui verensyöksy, johon hän kuoli.

— Eikö Marcelle palannut Ranskaan? Äiti, miksi en ole sen koommin nähnyt kummitätiäni?

Tähän kysymykseen äitini vastasi hämillään:

— Jäätyään leskeksi hän tutustui Rio de Janeirossa meriupseereihin, jotka tekivät hänelle paljon vääryyttä. Marcelle'ista ei saa ajatella pahaa, lapsukaiseni. Hän oli erikoinen nainen, hän ei käyttäytynyt niinkuin muut. Kävi kumminkin vaikeaksi ottaa häntä vastaan.

— Äiti, minä en ajattele pahaa Marcelle'ista. Mutta sanohan, mihin hän on joutunut.

— Asian laita on näin, poikaseni: eräs laivastonupseeri rakasti häntä, mikä oli varsin luonnollista, ja saattoi hänet huonoon valoon, koska niin kaunis voitto hyväili hänen itserakkauttaan. Minä en mainitse upseerin nimeä; hän on nykyisin vara-amiraali, ja sinä olet useita kertoja aterioinut samassa pöydässä kuin hän.

— Mitä? Onko se V… tuo iso, punakka mies? Aivan oikein, äiti, hän kertoo päivällisten jälkeen somia naisjuttuja, tuo amiraali!

— Marcelle rakasti häntä mielettömästi ja seurasi häntä kaikkialle. Ymmärräthän, poikani, etten tunne tätä juttua ihan tarkoin. Mutta loppu oli kamala. He olivat molemmat Amerikassa, en voi täsmälleen sanoa missä, sillä maantieteelliset nimet eivät ole milloinkaan pysyneet muistissani. Upseeri oli häneen väsynyt, jätti hänet jonkin tekosyyn nojalla ja palasi Ranskaan. Odottaessaan häntä takaisin Marcelle luki eräästä Pariisin lehdestä, että upseeri oli nähty teatterissa erään näyttelijättären seurassa. Marcelle ei voinut hillitä itseänsä, vaan astui laivaan, vaikka olikin kuumeessa. Hän kuoli matkalla, poikaseni, ja kummitäti rukka kiedottiin palttinaan ja viskattiin mereen.

Niin kertoi äitini. Enempää en asiasta tiedä. Mutta joka kerta, kun taivas on lempeän harmaa ja tuuli vienosti huokailee, rientää aatokseni kohti Marcelle'ia ja minä puhelen hänelle näin:

— Kiusattu sielu parka, sinä, joka harhailet vanhaa valtamerta, missä maan ensimmäinen rakkaus liekkui, kallis varjo, oi kummitätini ja haltijattareni, sinua siunaa rakastajistasi uskollisin, ainoa kenties, joka sinua vielä muistelee! Ole siunattu siitä lahjasta, jonka laskit kehtooni vain sen yli kumartumalla, ole siunattu siitä, että ilmaisit vasta aukenevalle aatokselleni ne tenhoisat tuskat, joita kauneus tuottaa käsittäjälleen, sinua siunaan minä, jonka lapsena nostit maasta etsimään silmiesi väriä. Se lapsi oli onnellisin, ja rohkenenpa sanoa: paras ystäväsi. Hänelle sinä annoit enemmän kuin kenellekään muulle, sinä antelias nainen, sillä sinun sylisi avautuessa avautui hänelle unelmain ääretön maailma.

Huomautus, kirjoitettu päivänkoitteessa.

Siinä on talvisen yön sato, muistelmaini ensimmäinen lyhde. Antaisinko sen hajaantua tuuleen? Eikö ole parempi sitoa se ja kantaa riiheen? Luulenpa, että siitä tulee hyvää ravintoa ihmismielille.

Ihmisistä parhain ja oppinein, herra Littré, toivoi jokaisella perheellä olevan oman arkiston ja oman opettavaisen historiansa. "Siitä saakka", sanoi hän, "kun hyvä viisaustiede on opettanut minua ylenmäärin kunnioittamaan perintä tietoa ja säilyttämistä, olen usein valittanut, etteivät keskiajan porvarilliset perheet tulleet laatineeksi vaatimattomia muistikirjoja, joihin olisivat merkinneet kotoisen elämänsä tärkeimmät tapahtumat ja joka olisi siirtynyt polvesta polveen niin kauas kuin sukua oli olemassa. Kuinka mielenkiintoisia olisivatkaan ne muistiinpanot, jotka olisivat säilyneet meidän aikoihimme! Kuinka paljon kadonneita huomioita ja kokemuksia olisikaan pelastettu, kunhan olisi viitsitty nähdä vähän vaivaa!"

No niin, minä puolestani olen täyttänyt viisaan vanhuksen toivomuksen: nämä lehdet säilytetään Nozière'in perheen muistiinpanojen alkuna. Älkäämme kadottako mitään mennyttä. Vain menneisyyden avulla rakennetaan tulevaisuutta.