II.

Uusia rakkauksia.

Kasvitieteellisen puutarhan erakkomaja.

Minä en osannut lukea, käyskelin lämsähousuissa, itkin, kun hoitajattareni niisti nenääni, ja tunsin kalvavaa kunnianhimoa. Niin on laita: varhaisimpana ikäkautena eli minussa himo tulla viipymättä kuuluisaksi säilyäkseni ihmisten muistissa. Harkitsin siihen tarvittavia keinoja samalla asetellen tinasotilaitani ruokapöydälle. Jos olisin voinut, olisin lähtenyt sotakentille saavuttamaan kuolemattomuutta ja olisin ollut verrattava niihin kenraaleihin, joita heilutin pienissä käsissäni suoden heille sotaonnea pöydän vahakankaalla.

Mutta vallassani ei ollut hankkia itselleni ratsu, univormu, rykmentti ja vihollisia — kaikki sotilaalliseen maineeseen oleellisesti liittyviä asioita. Niinpä ajattelinkin ruveta pyhimykseksi. Se vaatii vähemmän varustuksia ja tuottaa paljon ylistystä. Äitini oli hurskas. Hänen hurskautensa — rakastettava ja vakava kuten hän itse — viehätti minua kovin. Äitini luki usein Pyhimysten elämää, jota minä ihastuneena kuuntelin ja joka täytti sieluni hämmästyksellä ja rakkaudella. Niinmuodoin tiesin, miten Herran miehet menettelivät tehdessään elämänsä arvokkaaksi ja ansiokkaaksi. Tiesin millaista taivaallista tuoksua veritodistajan ruusut huokuvat. Mutta veritodistaja on äärimmäisyys, johon en puolestani pysähtynyt. En myöskään ajatellut apostolin enkä saarnaajan virkaa, johon minulla ei ollut mahdollisuuksia. Tyydyin lihankidutukseen, koska se oli helposti ja varmasti toteutettavissa.

Antautuakseni siihen aikaa hukkaamatta kieltäydyin syömästä aamiaista. Äitini, joka ei tiennyt mitään uudesta kutsumuksestani, luuli minun olevan sairaan ja katseli minua niin huolestuneena, että mieleni oli paha. Siitä huolimatta minä paastosin. Sattuessani sitten muistamaan patsaan nenässä eläneen pyhimyksen Simeonin nousin keittiön vesihanan päälle. Siinä en kumminkaan voinut ruveta elämään, sillä hoitajattaremme Julie karkoitti minut siitä varsin pian. Astuttuani alas syöksyin kiihkeästi täydellistymisen tielle päättäen pitää esikuvanani Patrasin Nikolaita, joka jakoi rikkautensa köyhille. Isäni työhuoneen ikkuna oli rantalaiturille päin. Minä heitin ikkunasta tusinan verran kolikoita, jotka olin saanut, koska ne olivat uusia ja kiiltäviä; sitten heitin saman tien palloni ja hyrräni ankeriaannahkaisine piiskoineen.

— Poika on typerä! huudahti isäni sulkien ikkunan.

Olin vihoissani ja häpeissäni, kun kuulin itseäni sillä tavoin arvosteltavan. Toisaalta ajattelin, ettei isäni ollut pyhimys, kuten minä, eikä niinmuodoin pääsisi kerallani osalliseksi autuaitten kunniasta, ja tämä ajatus oli minulle suureksi lohdutukseksi.

Kun tuli aika lähteä kävelylle, pantiin päähäni hattu, minä tempasin siitä pois sulan, noudattaen autuasta Habre'ia, joka vanhan, likaisen lakin saatuaan laahasi sitä loassa, ennenkuin pani sen päähänsä. Saadessaan kuulla rikkauksieni ja hattuni tarinan äitini kohautti olkapäitään ja huokasi raskaasti. Minä tuotin hänelle tosiaankin surua ja murhetta.

Kävelyllä ollessani loin katseeni maahan, jotta ulkomaailman esineet eivät pääsisi minua häiritsemään, noudattaen siten Pyhimysten elämässä usein mainittua opetusta.

Tältä terveelliseltä kävelyltä palattua minä tein pyhyyteni viimeistelyä varten itselleni jouhipaidan pistämällä vanhasta nojatuolista nyhtämiäni jouhia paidan ja selän väliin. Sen johdosta jouduin kokemaan uusia kärsimyksiä, sillä Julie yllätti minut juuri kun olin siten jäljittelemässä pyhän Fransiskuksen oppilaita. Tunkeutumatta asian henkeen ja ytimeen, hän pysähtyi ulkonaisiin seikkoihin, näki, että olin repinyt nojatuolia, ja läimäytti minua pakaroille yksinkertaisuudessaan.

Harkitessani kuluneen päivän kiusallisia tapahtumia oivalsin selvästi, että pyhyyden harjoittaminen perheen keskuudessa on erittäin vaikeata. Minä käsitin, miksi pyhä Antonius ja pyhä Hieronymus olivat siirtyneet erämaahan jalopeurain ja sorkkajalkaisten metsäjumalain joukkoon, ja päätin huomisesta lähtien asettua erakkomajaan. Minä valitsin piilopaikakseni kasvi- ja eläintieteellisen puutarhan sokkelon. Aikomukseni oli elää siellä mietiskelyyn vaipuneena ja puettuna palmunlehdistä kyhättyyn viittaan, kuten pyhä Paavali-erakko. Ajattelin näin: "Tässä puutarhassa on juuria ravinnokseni. Vuoren harjanteelta löytyy siellä maja. Siellä olen kaikkien luontokappaleiden ympäröimänä. Jalopeura, joka kaivoi kynsillään haudan Egyptin pyhälle Marialle, hakee minua varmaan suorittamaan viimeistä palvelusta jollekin lähiseudun yksineläjälle. Minä näen, kuten pyhä Antonius, ihmisen, jolla on pukin kaviot, ja hevosen, jolla on ihmisen vartalo. Voipa vielä sattua, että enkelit kohottavat minut maasta veisaten ylistysvirsiä."

Päätökseni ei tunnu niin oudolta, kun tietää, että kasvitieteellinen puutarha oli jo pitkät ajat ollut minulle pyhä paikka, lähinnä verrattava maalliseen paratiisiin, jonka näin esitettynä vanhassa kuvaraamatussani. Hoitajattareni vei minut sinne usein, ja minut valtasi siellä pyhän riemastuksen tunne. Taivaskin näytti siellä aineettomammalta ja puhtaammalta kuin muualla, ja pilvissä, jotka leijailivat papukaijain häkin, tiikerin kopin, karhun luolan ja norsun asumuksen yläpuolella, saatoin hämärästi nähdä valkopartaisen ja siniviittaisen Isä Jumalan, joka ojensi kättään siunatakseen minua vuorikauriin ja gasellin, kaniinin ja kyyhkyläisen ohella, ja kun istuin Libanonin seetrin alla, näin oksien lomitse lankeavan kiireelleni niitä säteitä, jotka ovat lähtöisin iankaikkisen Isän sormenpäistä. Eläimet, jotka söivät kädestäni katsellen minua lempeästi, johdattivat mieleeni, mitä äitini oli minulle opettanut Aatamista ja alkuperäisen viattomuuden päivistä. Luomakunta, joka oli koottuna sinne kuten muinoin patriarkan uivaan taloon, kuvastui silmiini lapsellisen sulon kaunistamana. Paratiisiani ei pilannut mikään. Minua ei ollenkaan loukannut, että näin siellä hoitajattaria, sotilaita ja virvokkeiden kaupustelijoita. Pikemmin tunsin itseni onnelliseksi näiden halpain ja vähäisten seurassa, minä kaikkein vähäisin. Kaikki näytti minusta kirkkaalta, rakastettavalta ja hyvältä, koska ylevässä viattomuudessani sovelsin kaikki lapsenihanteeseeni.

Minä nukahdin siinä vakaassa päätöksessä, että siirryn elämään puutarhaan hankkiakseni ansioita ja tullakseni niiden suurten pyhimysten veroiseksi, joista koreasanainen historia minulle kertoi.

Seuraavana aamuna oli päätökseni yhä vielä vakaa. Minä tein sen äidilleni tiettäväksi. Hän alkoi nauraa.

— Mistä olet saanut päähäsi, että sinun on ruvettava erakoksi kasvitieteellisen puutarhan sokkeloon? kysyi hän tukkaani kammaten ja yhä nauraen.

— Minä tahdon tulla kuuluisaksi, vastasin minä, ja painattaa käyntikortteihini: "Erakko ja kalenteripyhimys", kuten isä painattaa omiinsa: "Lääketieteellisen korkeakoulun palkinnonsaaja ja Antropologisen yhdistyksen sihteeri."

Tämän kuullessaan äitini pudotti kamman, joka oli liikkunut tukassani.

— Pekka! huudahti hän, mitä järjettömyyksiä! Sehän on synti! Olen ihan onneton! Pikku poikani on menettänyt järkensä siinä iässä, jolloin ihmisellä ei vielä järkeä ole.

Sitten hän kääntyi isän puoleen ja virkkoi:

— Kuulitko, ystäväiseni: seitsenvuotiaana hän tahtoo olla kuuluisa!

— Rakas ystävä, vastasi isäni, saatpa nähdä, että kahdenkymmenen iällä kuuluisuus häntä tympäisee.

— Suokoon Jumala, virkkoi äiti, minä en ollenkaan pidä turhamaisista ihmisistä.

Jumala on sen suonut, ja isäni ei erehtynyt. Kuningas Yvetot'n tavoin minä olen elänyt varsin hyvin olematta kuuluisa eikä minulla enää ole pienintäkään halua kaivertaa Pietari Nozière'in nimi ihmisten muistiin.

Mutta kun nyt käyskelen kasvitieteellisessä puutarhassa, mukanani kaukaisten muistelojen saatto, käyskelen alakuloisena ja yksinäisenä, niin minut valtaa käsittämätön halu kertoa tuntemattomille ystävilleni, kuinka muinoin uneksin asettuvani sinne erakkona elämään, ikäänkuin tämä lapsen unelma voisi liittyä toisten ajatuksiin luoden niihin lempeän hymyn hohdetta.

Kysymyksenlainen on minulle se asia, teinkö oikein, kun kuusivuotiaana heitin sotilasuran mielestäni. Niin näet on laita, etten ole myöhemmin ajatellutkaan ruveta sotilaaksi. Pahoittelen sitä hieman. Sotilaan elämässä on erikoista arvokkuutta. Velvollisuus esiintyy siinä selvänä ja sitä täsmällisempänä, kun sitä ei määrittele järkeily. Henkilö, joka voi järjellisesti arvostella toimiansa, huomaa pian, ettei niiden joukossa ole paljonkaan viattomia. Täytyy olla pappi tai sotilas, jos tahtoo välttää epäilyksen tuskaa.

Mitä tulee erakonelämää koskevaan haaveeseeni, olen sen haaveillut uudelleen joka kerta, kun olen luullut tuntevani, että elämä on perinpohjin kehno: toisin sanoen olen tehnyt niin joka päivä. Mutta joka päivä nykäisi luonto minua korvasta palauttaen minut niihin ajanvietteisiin, jotka askarruttavat vaatimattomia eläjiä.

Isä Le Beau.

Heinrich Heinen Muistelmiin sisältyy iskevän todellisia muotokuvia, joita kuitenkin ympäröi eräänlainen runous. Sellainen on Simon de Geldernin, runoilijan enon muotokuva.

"Hän oli", kertoo Heine, "omituinen ihminen, ulkomuodoltaan mitätön, jopa eriskummallinenkin. Pieni, sävyisä mies, kasvot kalpeat ja vakavat, nenä tosin kreikkalaistyylinen, suoraviivainen, mutta varmaan kolmannesta pitempi kuin Kreikassa käytetyt nenät… Hän käytti aina vanhanaikaisia vaatteita, lyhyitä housuja, valkoisia silkkisukkia, solkikenkiä ja vanhan muodin mukaan verraten pitkää palmikkoa, joka pienen miehen katua käyskellessä hypähteli olkapäältä toiselle, teki kaikenlaisia keikauksia ja näytti ivailevan omaa herraansa hänen selkänsä takana.

"Tämä kunnon mies oli sielultaan mitä ylevämielisin; hänen vähäinen lievenuttunsa, joka oli takaa kuin västäräkinpyrstö, sulki sisäänsä viimeisen ritarin. Tämä ritari ei kumminkaan kuulunut vaeltavien ryhmään. Hän pysyi kotonaan Düsseldorfissa, Noakin arkissa. Niin nimitettiin hänen pientä, isiltä perittyä taloansa, jonka oven yläpuolella voitiin nähdä somasti veistetty ja monin värein maalattu Noakin arkki. Uupumattoman ahkerana hän antautui siellä kaikenlaisiin oppineisiin harrasteluihinsa ja omituisuuksiinsa, kirjahulluuteensa ja varsinkin villittyyn kirjailemiseensa, jonka tulokset enimmältä osalta ilmestyivät poliittisissa päivälehdissä ja tuntemattomissa aikakauskirjoissa."

Yleisen menestyksen harrastus ajoi Simon de Geldern parkaa kirjoittamaan. Hän näki siinä suurta vaivaa. Jo ajatteleminen vaati häneltä epätoivoisia ponnistuksia. Hän viljeli vanhaa, kankeata tyyliä, jonka oli jesuiittain koulussa oppinut.

"Tämä eno", kertoo Heine, "vaikutti voimakkaasti henkiseen sivistykseeni, joten olen hänelle siinä suhteessa äärettömän suuressa kiitollisuudenvelassa. Miten erilaiset olivatkin mielipiteemme ja miten viheliäiset hänen kirjalliset harrastuksensa, ne ehkä sittenkin innostivat minua kirjoittamaan."

Vanhan Geldernin kuva johtaa mieleen erään toisen, joka on olemassa ainoastaan minun omissa muisteluissani ja senvuoksi varmaan tulee näyttämään kalpealta ja tenhottomalta. Toden tunnustaakseni minä en milloinkaan kykenisi luomaan sellaisia samalla kertaa haaveellisia ja todellisia muotokuvia, joiden salaisuus oli Rembrandtille ja Heinelle tuttu. Mikä vahinko! Henkilö, jota aion kuvailla, ansaitsisi taitavan maalaajan.

Niin, minulla oli myöskin Simon de Geldernini, joka jo lapsuusaikanani herätti minuun henkisten asiain harrastusta ja kirjoittamiskiihkoa. Hänen nimensä oli Le Beau, ja johtuu luullakseni hänestä, että minä olen jo viisitoista vuotta tuhrinut haaveitani paperille. En tiedä, voinko häntä siitä kiittää. Ainakaan hän ei herättänyt oppilaassaan mitään vaarallista kiihkoa; se oli yhtä viaton kuin hänen oma mielihalunsa.

Hänen himonaan oli luetteloiden laatiminen. Hän laati niitä lakkaamatta. Minä ihailin häntä, ja kymmenvuotiaana oli mielestäni parempi tehdä luetteloita kuin voittaa taisteluita. Arvostelukykyni on sittemmin hieman huonontunut, mutta todellisuudessa en ole muuttanut mielipidettäni läheskään siinä määrin kuin voisi luulla. Isä Le Beau, kuten häntä nimitettiin, näyttää minusta vieläkin ylistettävältä ja kadehdittavalta, ja jos minä toisinaan satunkin hymyilemään muistellessani tätä vanhaa ystävää, niin hilpeyteni on laadultaan sydämellistä ja hellää.

Isä Le. Beau oli sangen vanha minun ollessani sangen nuori. Siitä kai johtui, että ymmärsimme hyvin toisiamme.

Hänen koko olemuksensa herätti minussa luottavaa uteliaisuutta. Hänen silmälasinsa, jotka sijaitsivat ison ja pyöreän nenän nokassa, hänen punakat ja pulleat kasvonsa, hänen väljä päällystakkinsa, jonka ammottavat taskut olivat täpösen täynnä vanhoja kirjoja, hänen koko olentonsa huokui herttaisuutta, johon sekaantui rahtunen hupsuutta. Hänen päässään nähtiin matala, leveälierinen hattu, jonka lennoille hänen valkoiset hiuksensa kiertyivät niinkuin kuusain pengermän kaidepuille. Kaikki mitä hän sanoi oli korutonta, lyhyttä, vaihtelevaa, kuvallista kuten lastensatu. Hän oli luonnostaan lapsekas ja huvitti minua sitä ollenkaan yrittämättä. Ollen vanhempaini hyvä ystävä ja pitäen minua älykkäänä ja rauhallisena poikasena hän kehoitti minua käymään asunnossaan, jossa muuten vierailivat vain rotat.

Hänen asuntonsa sijaitsi vanhassa talossa erään kapean ja mäkisen kadun varrella, joka johtaa kasvitieteelliseen puutarhaan ja johon silloin luullakseni olivat kokoontuneet kaikki Pariisin korkinleikkaajat ja tynnyrimestarit. Vastaani lemahtavaa hajua en eläissäni unohda. Vanhan palvelijattaren Nanonin opastamana kuljettiin kirkkoherran pienen puutarhan läpi, noustiin portaille ja astuttiin mitä eriskummallisimpaan asumukseen. Pitkin etehisen seinämiä riviin asetetut muumiot olivat ensimmäisinä tulijaa vastaanottamassa; yksi niistä oli kullatussa kotelossaan, toisilla oli kuivuneitten ruumiittensa ympärillä vain mustuneita riepuja, ja eräs, joka oli vapautettu siteistään, katseli emaljisilmillään ja näytteli valkoisia hampaitansa. Rappuset olivat yhtä peloittavat: seinillä riippui kahleita, kaularautoja ja käsivarren mittaisia vankilanavaimia.

Isä Le Beau olisi voinut Bouvardin tavoin liittää kokoelmiinsa vanhan hirsipuunkin. Joka tapauksessa hänellä oli hallussaan erinäisiä kidutuskojeita, muun muassa tusinan verta somia suukapuloita. Asumuksen kaikki neljä huonetta olivat ihan yhdenlaiset: niissä oli kirjoja kattoa myöten ja lattialla virui lisäksi sekasortoinen joukko karttoja, vanhoja rahoja, asevaruksia, lippuja, mustuneita maalauksia ja vanhojen puu- ja kiviveistosten kappaleita. Ontuvalla pöydällä ja madonsyömän kirstun kannella oli kokonaisia vuoria maalattua fajanssia.

Kaikki, mikä suinkin oli ripustettavissa, riippui katosta surkeissa asennoissa. Tässä sekasortoisessa museossa esineet sotkeutuivat sekaisin yhteisen pölypeitteen alla, ja ainoana yhteenliittäjänä oli niitä kiertävä, lukemattomista siimoista kokoonpantu hämähäkinseitti.

Isä Le Beau, jolla oli taide-esineiden säilyttämisestä oma käsityksensä, kielsi Nanonia lakaisemasta lattioita. Omituisinta oli, että kaikki tähän sekamelskaan sisältyvät esineet näyttivät joko surullisilta tai ivallisilta ja katselivat vierasta ilkeästi.

Isä Le Beau oleskeli tavallisesti makuuhuoneessaan, joka oli sekin täynnä tavaraa, mutta ei niin pölyinen kuin muut suojat, sillä vanhalla palvelijattarella oli lupa toisinaan, hyvin harvoin, liikuttaa siellä höyhenviuhkaa ja luutaa. Pitkä pöytä, joka oli täynnä pieniä paperilappuja, valtasi siitä puolet.

Yllään kukillinen aamunuttu ja päässään yömyssy istui vanha ystäväni pöydän ääressä iloiten työstään niinkuin vain viaton sielu siitä voi iloita. Hän laati luetteloa. Ja minä, silmät suurina ja henkeäni pidättäen, minä ihailin häntä. Hän luetteloi varsinkin kirjoja ja mitaleja. Hänellä oli apunaan suurennuslasi ja hän täytti paperilippunsa pienellä, säännöllisellä ja tiukalla käsialallaan. Minä en kyennyt kuvittelemaan mitään ihanampaa askarrusta. Minä erehdyin. Löytyi kirjanpainaja, joka otti julkaistakseen isä Le Beaun luettelon, ja silloin minä sain nähdä ystäväni lukevan korjausarkkeja. Hän piirteli salaperäisiä merkkejä palstojen reunoihin. Minä käsitin heti paikalla, että siinä oli maailman ihanin toimi, ja olin ihailusta typertyneenä.

Vähitellen minä rohkaisin mieltäni ja lupasin kerran korjailevani omia koearkkejani. Lupaukseni ei ole täyttynyt. En sitä kovin valita, sillä seurustelussani erään kirjallisen ystäväni kanssa olen tullut huomaamaan, että ihminen väsyy kaikkeen, koearkkeja korjailemaankin. Siitä huolimatta on varmaa, että vanha ystäväni vaikutti ratkaisevasti elämänuran valintaani. Se harvinainen näky, joka hänen huoneistossaan oli tarjona, totutti lapsenmieltäni muinaisaikaisiin ja harvinaisiin muotoihin, suuntasi sen kohti menneisyyttä ja herätti siinä harrastusta ja kekseliäisyyttä; hänen esimerkiksi kelpaava, vaivattomasti ja säännöllisen rauhallisesti suoritettu älyllinen askarruksensa loi minuun alunpitäen halua hankkimaan itselleni tietoja. Hänestä johtuu vihdoin sekin, että minusta on tullut uuttera lukija, harras vanhojen tekstien selittäjä ja että minä piirtelen paperille muistelmia, joita ei koskaan julkaista.

Olin kahdentoista vuoden ikäinen, kun tuo rakastettava ja omituinen vanhus rauhallisesti vaipui kuolemaan. Kuten arvannette, jäi hänen luettelonsa palstoihin ladotuksi; se ei ilmestynyt koskaan painosta. Nanon möi muumiot ja muut rihkamakauppiaille, ja nämä muistelmat ovat nyt jo neljännesvuosisadan ikäiset.

Viime viikolla minä näin huutokauppakamarissa yhden niitä pienoiskokoisia Bastiljeja, joita isänmaanystävä Palloy veisti vuonna 1789 hävitetyn linnan kivistä tarjoten niitä maksua vastaan viranomaisille ja yksityisille kansalaisille. Teos ei ollut harvinainen eikä erittäin mukava käsitellä. Siitä huolimatta minä tutkin sitä vaistomaisen uteliaasti ja tunsin liikutuksen tapaista, kun luin erään tornin alaosasta puolittain näkymättömiin kuluneen merkinnän: Herra Le Beaun kokoelmasta.

Isoäiti Nozière.

Sinä aamuna isä näytti säikähtyneeltä. Äiti hätäili ja puhui hiljaisella äänellä. Ruokasalissa neuloi ompelijatar mustia vaatteita.

Aamiainen oli alakuloinen; kuiskuteltiin. Arvasin varsin hyvin, että jotakin erikoista oli tapahtunut.

Vihdoin virkkoi äitini, joka oli kokonaan mustissa ja hunnun peittämä:

— Tulehan, kultaseni.

Minä kysyin, minne olimme menossa. Hän vastasi:

— Pekka, kuuntelehan, mitä sanon. Sinun isoäitisi… tiedäthän, isäsi äiti… on kuollut tänä yönä. Me menemme sanomaan hänelle jäähyväiset ja suutelemaan häntä viimeisen kerran.

Minä huomasin, että äiti oli itkenyt. Tiedonannon vaikutus minuun oli varsin voimakas, sillä se ei ole vielä nytkään, monien vuosien kuluttua, ehtinyt häipyä. Toisaalta se oli niin epämääräinen, että minun on mahdoton ilmaista sitä sanoin. En voi edes sanoa, että vaikutelmani oli murheellinen. Ainakaan ei murhe tuntunut ollenkaan säälimättömältä. Ainoa sana, joka ehkä jossakin määrin voi vastata tätä kaikista todellisuusaineksista vapaata vaikutelmaa, on haaveellinen.

Pitkin matkaa minä ajattelin isoäitiäni voimatta kumminkaan käsittää, mitä hänelle oli tapahtunut. Kuollut! Minä en aavistanutkaan, mitä se saattoi merkitä. Tunsin vain, että hetken vakavuus johtui siitä.

Selitettävissä olevan mielenlumeeu vaikutuksesta olin surutaloa lähestyessämme huomaavinani, että isoäitini kuolema oli vaikuttanut koko ympäristöön, että katujen aamuinen hiljaisuus, naapurien keskustelut, ohikulkijain nopea käynti ja sepän moukarien jyske johtuivat isoäitini kuolemasta. Tähän aatokseen, joka valtasi minut kerrassaan, yhdistin puitten kauneuden, ilman lauhkeuden ja avaruuden hohteen — kaikki seikkoja, jotka huomasin ensi kerran.

Minä tunsin vaeltavani salaperäistä tietä, ja kuu kadunkäänteessä sukelsi näkyviini tuttu pieni puutarha huvimajoilleen, valtasi minut jonkinlainen pettymys, koska niissä ei ollut mitään erikoista. Linnut lauloivat.

Minua peloitti. Silmäsin äitiäni ja huomasin, että hänen katseensa, jossa ilmeni uskonnollista arkuutta, suuntautui erääseen kohtaan, johon minäkin siirsin katseeni.

Isoäidin huoneen ikkunaruutujen ja valkoisten uudinten läpi hohti valo, heikko, kalpea valo, joka häilähteli. Kirkkaassa päivänpaisteessa valo näytti niin kaamealta, että painoin pääni alas päästäkseni sitä näkemästä.

Me nousimme kapeita puuportaita ja kuljimme läpi huoneiston, jossa vallitsi syvä hiljaisuus. Kun äitini ojensi kätensä avatakseen huoneen oven, teki mieleni pidättää hänet… Me astuimme huoneeseen. Nojatuolissa istuva nunna nousi ja päästi meidät vuoteen pääpuolelle. Isoäitini lepäsi siinä, silmät suljettuina.

Minusta hänen päänsä näytti raskaalta kuin kivi, niin syvälle se oli painunut pielukseen! Kuinka selvästi hänet näinkään! Valkea myssy peitti hänen hiuksiansa; hän ei näyttänyt niin vanhalta kuin tavallisesti, vaikka olikin kalvennut.

Hänen olisi voinut luulla nukkuvan! Mutta mistä johtui tuo pieni pilkallinen ja itsepintainen hymy, jota oli kovin ikävä nähdä?

Minusta tuntui siltä, kuin hänen silmäluomensa olisivat hieman värähdelleet, epäilemättä sen vuoksi, että niihin lankesi lekuttava valo kahdesta lekuttavasta, pöydällä seisovasta kynttilästä, joiden vieressä olevalla lautasella uiskenteli puksipensaan oksa pyhässä vedessä.

— Suutele isoäitiäsi, virkkoi äiti.

Minä kurotin huuliani. Kokemallani kylmäntunnolla ei ole nimeä eikä tule milloinkaan olemaan.

Katseeni painui alas. Äiti kuului nyyhkyttävän.

En tosiaankaan tiedä, miten minun olisi käynyt, ellei isoäidin palvelijatar olisi vienyt minua pois huoneesta.

Hän otti minua kädestä, kuljetti minut lelukauppiaan luo ja sanoi:

— Valitse!

Minä valitsin jousen ja ammuskelin huvikseni herneitä puitten lehviin.

Isoäiti oli unohtunut.

Vasta illalla, isän nähdessäni, palasivat aamuiset ajatukseni. Isä parkaa tuskin voi tuntea. Kasvot olivat paisuneet, kiiltävät, täynnä punaisia täpliä, silmät kyynelissä, huulet vavahtelivat.

Hän ei ottanut kuullakseen, mitä hänelle sanottiin, ja hänen masennuksensa muuttui kärsimättömyydeksi. Äiti istui hänen vieressään kirjoittaen osoitteita mustareunuksisiin kirjeisiin. Sukulaisia saapui häntä auttamaan. Minua neuvottiin taittamaan kirjeitä kokoon. Meitä oli kymmenkunta ison pöydän ympärillä. Oli kuuma. Minä suoritin uudenlaista tehtävää; se lisäsi arvokkuuttani ja huvitti minua.

Kuolemansa jälkeen isoäitini heräsi mielessäni toiseen elämään, joka oli ensimmäistä merkittävämpi. Minä kuvailin uskomattoman tarmokkaasti mieleeni kaikki mitä olin nähnyt hänen tekevän tai kuullut sanovan, ja isä kertoi meille hänestä joka päivä niin eloisasti, että toisinaan illalla, aterian jälkeen, tuntui siltä, kuin olisimme nähneet hänen murtavan leipämme. Miksi emme sanoneet tuolle rakkaalle varjolle niinkuin Emmauksen vaeltajat Mestarille:

— Jää meidän luoksemme, sillä ehtoo joutuu ja päivä on laskenut.

Kuinka herttainen kummittelija hän olikaan viheriänauhaisine pitsimyssyineen! Ei voinut saada mahtumaan päähänsä, että hän tyytyi oleskelemaan toisessa maailmassa. Kuolema soveltui hänelle vähemmän kuin kenellekään. Munkin käy kuoleminen, samoin jonkin kauniin sankarittaren. Toisin on laita sellaisen naurunhaluisen, kepeämielisen, somasti puetun pikku vanhuksen kuin isoäiti Nozière.

Kerronpa teille, mitä olin keksinyt ihan omin neuvoin hänen vielä eläessään.

Isoäiti oli kevytmielinen, isoäidin moraali oli löyhä, isoäiti ei ollut lintua hurskaampi. Olisittepa nähneet, kuinka hän katseli pyörein silmin äitiä ja minua, kun me sunnuntaina lähdimme kirkkoon. Hän hymyili sille totisuudelle, jota äiti osoitti käsitellessään tämän ja tulevaisen maailman asioita. Hän antoi minulle helposti anteeksi hairahdukseni, ja luulenpa että hänessä oli naista antamaan anteeksi suurempiakin syntejä kuin minun. Hänellä oli tapana sanoa minusta:

— Siitä tulee toisenlainen veitikka kuin isästä.

Hän tahtoi sanoa, että minä tulisin kuluttamaan nuoruuteni tanssimalla ja rakastumalla sataan tuhanteen neitoseen. Hän imarteli minua. Ainoa ominaisuuteni, jonka hän hyväksyisi, jos vielä olisi maan päällä (hän olisi nyt sadan kymmenen vuoden ikäinen), on helppo elämänlaatuni ja onnellinen suvaitsevaisuuteni, joista en ole maksanut liikaa luopuessani muutamista moraalisista ja poliittisista uskomuksista. Mainittuihin ominaisuuksiin liittyi isoäidissäni luonnollisen sulon viehätys. Hän kuoli tietämättä niitä omistavansa. Minä olen kehnompi sikäli, että tiedän olevani suvaitseva ja seuramielinen.

Hän oli kahdeksannentoista vuosisadan lapsia, minun isoäitini. Sen voi hänestä hyvin huomata. Vahinko, ettei hänen muistelmiansa ole kirjoitettu. Hän itse ei siihen kyennyt. Mutta eikö isäni olisi pitänyt se tehdä sensijaan että mittaili papualaisten ja bushmannien pääkalloja?

Caroline Nozière syntyi Versaille'issa huhtikuun 16 p:na 1772; hänen isänsä oli lääkäri Dussuel, jonka älyä ja kuntoa Cabanis piti arvossa. Vuonna 1786 Dussuel hoiti perintöprinssiä, joka oli sairastunut lievään tulirokkoon. Kuningattaren vaunut vierivät joka päivä Luciennes'iin hakemaan häntä pienestä tupapahasesta, jossa hän eleli kirjoineen ja kasvikokoelmineen kuin mikäkin Jean-Jacques'in oppilas. Eräänä päivänä vaunut palasivat tyhjinä; tohtori oli kieltäytynyt lähtemästä. Seuraavana päivänä kuningatar virkkoi hänelle ärtyisesti:

— Olitteko unohtanut meidät, hyvä herra!

— Teidän Majesteettinne, vastasi Dussuel, moitteenne loukkaa minua; mutta se tuottaa kunniaa luonnolle ja minun tulee antaa se anteeksi äidille. Olkaa huoletta, minä hoidan poikaanne niin hyvin kuin osaan. Mutta eilen minun oli pakko viipyä erään talonpoikaisvaimon lapsivuoteen ääressä.

Vuonna 1789 Dussuel julkaisi kirjasen, jota en voi avata tuntematta kunnioitusta enkä lukea hymyilemättä. Sen nimi on Kansalaisen toivelmat ja esilauselmana Miseris succurrere disco. Aluksi tekijä sanoo köyhässä majassaan toivottelevansa ranskalaisille kaikkea hyvää. Sitten hän vilpittömin mielin määrittelee yleisen onnellisuuden ehdot, jotka sisältyvät viisaaseen, perustuslakien turvaamaan vapauteen. Hän lopettaa kehoittamalla tunnekykyisiä ihmisiä olemaan kiitolliset Ludvig XVI:lle, vapaan kansansa hallitsijalle, ja ennustaa uutta kultakautta.

Kolme vuotta myöhemmin häneltä mestattiin potilaat, jotka olivat samassa hänen ystäviänsä, ja hänet itse, maltilliseksi epäiltynä, vietiin Sèvres'in komitean käskystä Versailles'issa sijaitsevaan fransiskaaniluostariin, joka oli muutettu vankilaksi. Hän saapui sinne pölyn peittämänä ja pikemmin vanhan maankiertäjän kuin lääkäri-filosofin näköisenä. Hän laski lattialle pienen pussin, joka sisälsi Raynalin ja Rousseaun teokset, vaipui tuolille ja huokasi:

— Tämäkö on viisikymmen-vuotisen moitteettomuuteni palkka?

Ihastuttavan kaunis nuori nainen, jota hän aluksi ei ollut huomannut, kantoi hänen luokseen pesuvadin ja sienen ja virkkoi:

— Meidät luultavasti teloitetaan, hyvä herra. Sallitteko minun odottaessamme pestä kasvonne ja kätenne? Te olette ihan villin näköinen.

— Tuntehikas nainen, huudahti vanha Dussuel, pitikö minun kohdata teidät näissä rikoksen majoissa! Teidän ikänne, kasvonne ja käytöksenne sanoo minulle, että olette viaton.

— Ainoa rikokseni on, että olen itkenyt parhaimman kuninkaan kuolemaa, vastasi kaunis vanki.

— Ludvig XVI:lla oli ansioita, virkkoi esi-isäni, mutta millainen olisikaan hänen maineensa, jos hän olisi pysynyt loppuun saakka uskollisena yleville perustuslaeille!…

— Mitä, herra, huudahti nuori nainen heiluttaen märkää sientänsä, tehän olettekin jakobiini, kuulutte ryövärien puolueeseen!…

— Entä te, rouva, kuulutteko te Ranskan vihollisten ryhmäkuntaan? huokasi puoleksi pesty Dussuel. Voiko ylimysnaisessakin olla tuntehikkuutta?

Pesijän nimi oli de Laville. Hän oli ollut surupuvussa kuninkaan kuoleman johdosta. Niiden neljän kuukauden aikana, jotka he viettivät yhdessä lukkojen takana, hän lakkaamatta soimasi toveriaan ja vaivasi päätänsä voidakseen häntä palvella. Vastoin odotusta ei heidän päitään leikattu; heidät vapautettiin edustaja Battelier'n lausunnon nojalla ja rouva de Laville'ista tuli sittemmin isoäitini paras ystävä. Isoäiti oli silloin yhdenkolmatta vuoden ikäinen ja ollut jo kolme vuotta naimisissa. Hänen miehensä oli kansalainen Danger, Ylä-Reinin vapaaehtoispataljoonan ajutantti.

— Kaunis mies, sanoi isoäitini, mutta minä en ole varma siitä, tuntisinko hänet kadulla.

Hän vakuutti viettäneensä miehensä seurassa kaikkiaan kuusi tuntia, viitenä eri kertana. Hän oli mennyt naimisiin lapsellisen päähänpiston vuoksi, voidakseen kammata tukkansa à la nation. Itse asiassa hän ei välittänyt miehestä mitään. Mies taas välitti kaikista naisista ja meni menojansa; isoäitini salli hänen mennä olematta hänelle lainkaan vihoissaan.

Lähtiessään niittämään mainetta Danger ei jättänyt puolisolleen muuta kuin muutamia rahakuitteja, jotka oli allekirjoittanut hänen veljensä Danger de Saint-Elme, Condén armeijan upseeri, sekä käärön maastapaenneitten kirjeitä. Ne olisivat riittäneet saattamaan isoäitini ja puolisen sataa muuta henkilöä mestauspölkylle.

Hän sitä hieman aavisteli, ja ajatteli itsekseen joka kerta kun hänen kaupunginosassaan sattui kotitarkastuksia: "Minun pitäisi todellakin polttaa mieslurjukseni kirjeet." Mutta ajatukset häipyivät yhtä nopeasti kuin syntyivät. Eräänä aamuna hän kumminkin päätti ryhtyä asiaan.

Hän oli valinnut oikean ajan!…

Tulisijan ääressä istuen hän lajitteli leposohvalle huiskin haiskin levitettyjä kirjeitä. Hän muodosteli kaikessa rauhassa pieniä kasoja erotellen poltettavista kirjeistä ne, jotka voi säilyttää. Hän luki rivin sieltä, toisen täältä, luki sivun ja toisenkin. Muistelosta toiseen siirtyen hänen mielensä noukki menneisyyden murusia, kun etehisen ovi äkkiä kuului aukeavan. Vaistomainen aavistus sanoi hänelle samassa, että oli kysymyksessä kotitarkastus.

Hän sieppasi kaikki paperit syliinsä ja heitti ne leposohvan alle, jonka peite ulottui permantoon asti. Niiden liukuessa näkyviin hän työnsi ne jalallaan sohvan alle. Erään kirjeen kulma pisti vielä esiin kuin pienen valkoisen kissan korva, kun yleistä turvallisuutta valvovan komitean edustaja astui huoneeseen mukanaan kuusi pyssyillä, sapeleilla ja keihäillä varustettua sotilasta. Madame Danger seisoi leposohvan vieressä. Hän ajatteli, että perikato ei ollut vielä ihan varma, että oli vielä pienen pieni mahdollisuus pelastua. Tapahtuma muuten kiinnitti hänen mieltänsä mitä suurimmassa määrässä.

— Kansalainen, virkkoi hänelle jaoston päällikkö, sinun on ilmoitettu pitävän yllä kirjeenvaihtoa Tasavallan vihollisten kanssa. Me olemme tulleet ottamaan haltuumme kaikki paperit.

Yleisen turvallisuuskomitean mies istuutui leposohvaan kirjoittamaan tarkastuspöytäkirjaa takavarikon johdosta.

Sitten miehet tutkivat kaikki huonekalut, tiirikoivat auki lukot ja tyhjensivät laatikot. Kun ei mitään löytynyt, niin he irroittivat vuosilaudat, kellistivät kumoon lipastot, käänsivät nurin taulut ja puhkoivat pistimillään nojatuolit ja patjat. Kaikki oli suotta. He koputtelivat pyssynperillä seiniä, tarkastivat savupiiput ja tempasivat irti muutamia parkettilattian levyjä. Turha vaiva. Kolme tuntia tuloksetta pengottuaan ja hävitettyään he lähtivät tiehensä väsyneinä, toivottomina, masentuneina, luvaten varmaan tulla takaisin. He eivät olleet huomanneet kurkistaa leposohvan alle.

Muutamia päiviä myöhemmin, palatessaan teatterista, isoäitini tapasi talonsa ovella lopen laihtuneen, kalmankalpean miehen, joka heittäytyi hänen jalkoihinsa sanoen:

— Kansalainen Danger, minä olen Alcide, pelastakaa minut!

Isoäitini tunsi likaisenharmaan parran rumentaman miehen.

— Hyvä Jumala, virkkoi hän, oletteko todellakin herra Alcide, minun tanssinopettajani? Millaisessa tilassa teidät näenkään, herra Alcide!

— Minut on julistettu henkipatoksi; pelastakaa minut!

— Voin ainoastaan yrittää. Minua itseäni epäillään, ja keittäjättäreni on jakobiini. Seuratkaa minua. Mutta varokaa, ettei ovenvartijani näe teitä. Hän on kaupungin virkamiehiä.

He nousivat portaat, ja pieni kunnon rouva Danger sulkeutui huoneistoonsa Alcide paran kanssa, joka värisi kuumeessa ja toisteli hampaiden lyödessä loukkua:

— Pelastakaa minut, pelastakaa minut!

Nähdessään hänet niin viheliäisenä isoäitini oli puhjeta nauramaan.
Mutta tilanne oli arveluttava.

— Mihin minä hänet pistän, mietti isoäitini silmäillen kaappeja ja lipastoja.

Kun ei keksinyt muutakaan paikkaa, niin ajatteli sijoittaa hänet vuoteeseensa.

Hän nykäisi kaksi patjaa sängyn ulkoreunalle. Siten syntyi seinän viereen syvänne, johon hän soljutti Alcide'in. Vuode näytti nyt sekasortoiselta. Hän riisuutui ja paneutui makuulle. Sitten hän soitti keittäjätärtä:

— Zoé, minä olen kipeä, tuo minulle kananpaistia, salaattia ja lasi portviiniä. Mitä uutta kuuluu tänään, Zoé?

— Vaivaiset ylimykset ovat ruvenneet salavehkeisiin. He tahtovat saada päänsä pölkylle jokaikinen. Sanskylotit ovat varuillaan. Ça ira! ça ira!… Ovenvartija kertoi minulle, että erästä Alcide nimistä konnaa etsitään meidän kaupunginosastamme ja että te voitte odottaa kotitarkastusta tänä yönä.

Kahden patjan välissä makaava Alcide kuuli nämä mairittelut. Zoén mentyä hänet valtasi hermoväristys, joka vapisutti koko vuodetta, ja hänen hengityksensä kävi niin hankalaksi, että koko huoneen täytti kirpeä sihinä.

— Kaikki hyvin, tuumi pikku rouva Danger.

Hän söi kananpaistin kylkilihat ja tarjosi Alcide rukalle pari kulausta portviiniä.

— Hyvä rouva! Voi!… Hyvä isä!… huudahteli Alcide.

Hän alkoi valittaa voimallisesti, joskaan ei erittäin järkevästi.

— Erinomaista! mietti madame Danger. Viranomaisten sopii tulla…

Hän oli vielä näissä ajatuksissa, kun porrastasannetta tärisytti maahan laskettujen pyssynperäin jyske. Zoé saattoi sisään neljä poliisivirkamiestä ja kolmekymmentä kansalliskaartin sotilasta.

Alcide ei enää liikahtanutkaan eikä antanut itsestään kuulua hiiskahdustakaan.

— Nouskaa, kansalainen! kehoitti eräs kaartilaisista.

Eräs toinen huomautti, ettei rouva kansalainen voinut pukeutua miesten nähden.

Eräs saapuneista kansalaisista näki viinipullon, tarttui siihen, maistoi, ja toiset kulahduttelivat pullon tyhjiin.

Eräs iloinen veikko istuutui vuoteen reunalle, nipisti rouva Danger'n leukaa ja sanoi:

— Mikä vahinko, että noin sievä nainen on ylimysmielinen ja että tuo pikku kaula joutuu katkaistavaksi!

— Kas niin! virkkoi rouva Danger, minä näen, että olette ystävällistä väkeä. Pitäkää kiirettä ja etsikää, mitä teidän on etsittävä, sillä minua unettaa sanomattomasti.

He viipyivät huoneessa kaksi kuolettavan pitkää tuntia, kulkivat kymmeniä kertoja vuoteen ohi ja katsoivat eikö ketään ollut piilotettu sen alle. Sitten he poistuivat lasketeltuaan lukemattomia nenäkkäitä sukkeluuksia.

Viimeinen oli tuskin ennättänyt lähteä, kun pikku rouva Danger pisti päänsä syvänteeseen:

— Herra Alcide, herra Alcide!

Valittava ääni kuului vastaavan:

— Jumalan nimessä! Voivat kuulla. Laupias isä! Armahtakaa minua, hyvä rouva.

— Herra Alcide, jatkoi isoäitini, kuinka olettekaan minua säikyttänyt! Teistä ei kuulunut enää mitään; minä luulin teidän kirolleen, ja kun ajattelin makaavani kuolleen päällä, olin sata kertaa pyörtymäisilläni. Herra Alcide, te ette käyttäydy hyvin minua kohtaan. Kun ei ole kuollut, pitää sanoa jotakin, jumaliste! Minä en anna teille milloinkaan anteeksi, että olette minua niin säikyttänyt.

Eikö hän ollut mainio, minun isoäitini, hoivatessaan herra Alcide parkaa? Seuraavana päivänä hän vei miehen piiloon Meudoniin ja pelasti hänet sievästi.

Ei olisi luullut filosofi Dussuelin tyttären helposti uskovan ihmeisiin tai eksyvän yliluonnollisen maailman rajoille. Hänessä ei ollut uskonnosta hiventäkään, ja hänen hieman niukka terve järkensä ei sietänyt mitään salaperäistä. Siitä huolimatta tämä ymmärtäväinen henkilö kertoi jokaiselle halukkaalle kuulijalle erään ihmeellisen tapauksen, jonka todistajana hän itse oli ollut.

Käydessään tapaamassa isäänsä Versailles'in tutkintovankilassa hän oli tutustunut rouva de Laville'iin, joka oli siellä pidätettynä. Päästyään vapaaksi viimeksimainittu asettui asumaan rue de Lancryn varrelle, samaan taloon kuin isoäitini. Huoneistoilla oli yhteinen porrastasanne.

Rouva de Laville'in luona asui hänen nuori sisarensa nimeltä Amélie.

Amélie oli kookas ja kaunis. Hänen kalpeissa kasvoissaan, joita piiritti kaunis tumma tukka, asui verrattoman ihana ilme. Hänen silmänsä, täynnä kaihoa tai hehkua, näyttivät etsivän jotakin tuntematonta.

Jo lapsuus- ja nuoruusiän rajoilla oli luostarissa kasvatettu Amélie saanut kokea rakkauden tuskia. Hän ei löytänyt tunteilleen vastakaikua, ja hänen oli ne salattava.

Hän näytti surun masentamalta. Ilman erikoista syytä hän saattoi puhjeta kyyneliin. Toisinaan hän pysyi päiväkausia tylsän liikkumattomana, toisinaan taas luki ahmien hartauskirjoja. Omien haavekuviensa kalvamana hän vääntelehti sanomattomissa tuskissa.

Sisaren vangitseminen, useiden salaliittolaisina tuomittujen ystävien teloittaminen ja alinomainen vaaran uhka tärvelivät lopullisesti hänen murtuneen terveytensä. Hän laihtui peloittavassa määrin. Rummunpärrytys, joka päivittäin kutsui joukkoja aseisiin, punalakkiset, keihäsniekat kaupunkilaisjoukot, jotka kumouslauluja laulaen kulkivat ikkunain ohi, herättivät hänessä kauhua, jota seurasi vuoroin tylsyys, vuoroin kiihtymys. Ilmeni peloittavan ankaroita hermostollisia häiriöitä, joiden vaikutukset olivat varsin omituisia.

Amélie näki unia, joiden selväpiirteisyys hämmästytti hänen ympäristöään.

Harhaillessaan öisin, valveilla tai nukuksissa, hän kuuli etäisiä ääniä, uhrien huokauksia. Toisinaan hän seisoalla ollen ojensi kättään osoittaen jotakin pimeässä piilevää näkymätöntä ja lausui nimen Robespierre.

— Hänen aavistuksensa, sanoi sisar, ovat tosia; hän ennustaa onnettomuuksia.

Thermidor-kuun yhdeksännen ja kymmenennen päivän välisenä yönä isoäitini ja hänen isänsä olivat sisarusten huoneessa. He olivat kaikin kovin levottomat, palauttelivat mieleensä päivän vakavia tapahtumia yrittäen arvailla, mihin ne tulisivat johtamaan: hirmuvaltias oli pidätetty, viety Luxemburgiin, missä portinvartija oli kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan, viety poliisilaitokseen, sitten jätetty kommuunin haltuun ja kuljetettu raatihuoneeseen…

Oliko hän siellä vieläkin ja missä asenteessa, masennettuna vaiko uhkaavana? He olivat kaikki kovin peloissaan eivätkä kuulleet muuta kuin silloin tällöin pikalähettien laukkaavain hevosten kavionkapseen. He odottivat; aika ajoin johtui mieleen vain jokin muistelo, epäilys tai lupaus. Amélie oli vaiti.

Äkkiä hän kiljaisi.

Kello oli puoli kaksi aamulla. Kumartuen kuvastinta kohden hän näytti katselevan jotakin murhenäytelmää.

Hän sanoi:

— Minä näen hänet! Minä näen hänet! Kuinka kalpea hän on! Verta valuu hänen suustaan virtanaan, hampaat ja leuat ovat murskatut. Jumalalle kiitos ja ylistys! Verikoira ei enää juo toisten verta, vaan omaansa!…

Saatuaan lausutuksi nuo sanat — omituisella, puolittain laulavalla äänellä — hän kiljahti kauhusta ja kaatui hervottomana lattiaan. Hän oli mennyt tajuttomaksi.

Raatihuoneen istuntosalissa murskasi pistoolinlaukaus samana hetkenä
Robespierre'in leuan siten lopettaen hirmuvallan ajan.

Isoäitini, joka oli vapaa-ajattelija, uskoi lujasti tuohon ilmestykseen.

— Kuinka sen selitätte?

— Minä selitän sen huomauttamalla, että isoäitini, niin vapaa-ajattelija kuin olikin, uskoi sangen lujasti perkeleeseen ja ihmissuden olemassaoloon. Nuorena koko tämä noituus häntä huvitti, ja hän oli, kuten sanotaan, aika allakantekijä. Myöhemmin hän alkoi peljätä paholaista, mutta liian myöhään: se ei päästänytkään irti, hän ei voinut enää olla uskomatta.

Thermidorin yhdeksäs päivä teki Laneryn kadun pienen yhteiskunnan elämän siedettäväksi. Isoäitiäni muutos kovin miellytti, mutta hänen oli mahdoton kantaa kaunaa vallankumouksen miehille. Hän ei heitä ihaillut — hän ei ihaillut ketään muuta kuin minua — mutta ei heitä vihannutkaan; hänen päähänsä ei milloinkaan juolahtanut vaatia heitä tilille sen pelon johdosta, jonka olivat hänelle aiheuttaneet. Kenties oli syynä se, etteivät he olleet hänelle mitään pelkoa aiheuttaneet. Tämä vuorostaan johtui ennen kaikkea siitä, että isoäitini oli "sininen", sininen sielultaan. Ja asiahan on niin kuin entinen mies sanoi, että siniset pysyvät aina sinisinä.

Danger niitti sill'aikaa mainetta kaikilla tappotantereilla. Aina menestyen hän oli armeija-osastonsa etunenässä, puettuna komeaan univormuunsa, kun tykinkuula hänet surmasi huhtikuun 20 p:nä 1808, Abensbergin kauniissa taistelussa.

Sanomalehdet kertoivat isoäidilleni, että hän oli leski ja että urhea kenraali Danger "oli haudattu laakereihinsa".

Isoäitini huudahti:

— Mikä vahinko! Niin kaunis mies!

Seuraavana vuonna hän otti miehekseen herra

Hippolyte Nozière'in, oikeusministeriön ensimmäisen kanslistin, rehdin ja hilpeän miehen, joka soitti huilua aamuisin kello kuudesta yhdeksään ja iltaisin viidestä kahdeksaan. Tällä kertaa naimaliitto onnistin hyvin. He rakastivat toisiaan ja osasivat olla toisilleen suvaitsevaiset, koska heillä oli riittävästi ikää. Caroline antoi Hippolyte'ille anteeksi hänen iankaikkisen huilunsa. Hippolyte puolestaan jätti huomiotta ne oikut, joita Caroline'issa ilmeni. He olivat onnelliset.

Isoisäni Hippolyte Nozière on kirjoittanut teoksen Vankilatilastoa, Pariisissa, Kuninkaallisessa kirjapainossa 1817-19, 2 nid. 4:o sekä Naurun jumalantyttäret, uusia lauluja, Pariisissa, tekijän kustantamana 1821.

Luuvalo rasitti häntä kovin voimatta kuitenkaan hävittää hänen hilpeyttään tai edes estää häntä soittamasta huilua. Lopulta se hänet surmasi. Minä en ole häntä nähnyt. Mutta hänen muotokuvansa riippuu huoneeni seinällä: hän on siinä sinisessä puvussa, kähäränä kuin karitsa ja leuka uponneena äärettömään kaulaliinaan.

— Minä suren häntä viimeiseen hetkeeni asti, sanoi isoäitini kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä, oltuaan silloin jo viitisentoista vuotta leskenä.

— Olette oikeassa, armollinen rouva, virkkoi hänelle eräs vanha ystävä: Nozière'illâ oli kaikki ne ansiot, jotka kuuluvat kunnon aviomiehelle.

— Kaikki ansiot ja kaikki puutokset, epäilemättä, vastasi isoäitini.

— Täytyykö siis täydellisessä aviomiehessä välttämättä olla puutoksia?

— Kuinkas muuten! huudahti isoäitini olkapäitään kohauttaen; hänessä ei saa olla virheitä, ja sehän on suuri puutos se!

Hän kuoli heinäkuun neljäntenä päivänä 1853, yhdennelläyhdeksättä ikävuodellaan.

Hammas.

Jos yrittäisi salata itseänsä yhtä huolellisesti kuin yleensä kokee itseänsä ilmaista, niin monet ikävyydet välttyisivät. Minä jouduin jo sangen varhain tämän kokemaan.

Oli sateinen päivä. Olin saanut lahjaksi postinkuljettajan koko kaluston: lippalakin, piiskan, ohjakset ja kulkuset. Kulkusia oli paljon. Minä valjastin: valjastin itseni, sillä olin samalla kertaa postinkuljettajana, hevosparina ja vaunuina. Reittini kulki keittiöstä käytävää pitkin ruokasaliin. Ruokasali edusti sangen hyvin kyläntoria. Mahonkinen astiakaappi, jonka luona vaihdoin vetojuhtia, näytti vaikeudetta Valkoisen hevosen majatalolta. Käytävä oli valtamaantie vaihtuvine näköaloineen ja odottamattomine kohtauksineen. Pieneen, synkkään tilaan ahdistettuna minä nautin näköpiirin avaruudesta ja sain tuttujen seinien sisäpuolella kokea niitä yllätyksiä, jotka muodostavat matkain viehätyksen. Olin näet silloin suuri taikuri. Loitsin huvikseni esiin rakastettavia olentoja ja käyttelin luontoa mieleni mukaan. Myöhemmin olen onnettomuudekseni menettänyt tuon kauniin kyvyn. Tuona sateisena päivänä, jolloin olin postinkuljettajana, oli mainittu kyky täysin hallussani.

Minun olisi pitänyt tyytyä tuohon nautintoon; mutta onko ihminen milloinkaan tyytyväinen? Minut valtasi halu yllättää, häikäistä, hämmästyttää katselijoita. Samettilakkini ja kulkuseni eivät olleet enää minkään arvoiset, ellei kukaan niitä ihaillut. Kuullessani isän ja äidin juttelevan viereisessä huoneessa syöksyin sinne pitäen pahaa meteliä. Isä katseli minua hetkisen, kohautti sitten olkapäitään ja virkkoi:

— Poika ei menesty täällä. Hänet täytyy panna koulukotiin.

— Hän on vielä kovin pieni, arveli äiti.

— Ei haittaa, vastasi isä, panemme hänet pienten joukkoon.

Nuo lauseet minä ymmärsin liiankin hyvin. Mitä lisäksi sanottiin, jäi minulta osaksi tajuamatta. Jos kumminkin kykenen tekemään tarkkaa selkoa, johtuu se siitä, että asiat on minulle myöhemmin kerrottu yhä uudelleen.

Isä lisäsi:

— Pojassa, jolla ei ole veljiä eikä sisaria, kehittyy täällä yksinäisyydessä haaveiluhalu, joka käy hänelle ajanpitkään haitalliseksi. Yksinäisyys kiihoittaa hänen mielikuvitustaan, ja minä olen jo havainnut, että hänen päänsä on täynnä harhakuvitelmia. Samanikäiset lapset, joiden seuraan hän koulussa joutuu, suovat hänelle tilaisuuden elämänkokemusten hankkimiseen. Hän oppii heiltä, millaisia ihmiset ovat — hän ei voi sitä oppia sinulta ja minulta, joita hän pitää holhoushenkinänsä. Toverit ovat hänelle yhdenvertaisia, joita on toisinaan surkuteltava ja puolustettava, toisinaan kehoitettava tai vastustettava. Heidän joukossaan hän tottuu yhteiskunnalliseen elämään.

— Ystäväiseni, virkkoi äiti, etkö pelkää, että lasten joukossa on pahoja?

— Pahat, vastasi isä, ovat usein hyödyksi, jos hänellä on älyä, sillä hän oppii erottamaan ne hyvistä, mikä taito on kovin tarpeellinen. Muuten voit itse käydä kaupunginosamme eri kouluissa ja valita niiden joukosta sellaisen, jossa käyvien lasten kasvatus vastaa sitä, minkä olet kyennyt antamaan pojallemme. Ihmisluonto on aina sama, mutta eri ihmisten "ylöskasvatus", kuten ennen sanottiin, vaihtelee melkoisesti eri paikoissa. Monen sukupolven aikana suoritettu sivistystyö kehittelee erinomaisen aran kukan, ja tämä kukka, jonka tuottaminen on vaatinut vuosisadan, voi tuhoutua muutamassa päivässä. Hienostumattomat lapset tärvelisivät kosketuksellaan poikamme sivistyksen, itse siitä hyötymättä. Ajatusten aateluus on Jumalasta, tapojen aateluus hankitaan esimerkin avulla ja sen vakiinnuttaa perinnöllisyys; se on nimiaateluutta arvokkaampi, se on luonnollinen ja todistaa oikeutuksensa omalla miellyttävyydellään, jotavastoin toisen todistamiseen tarvitaan vanhoja papereita, joista ei tahdo mitenkään saada selkoa.

— Olet oikeassa, ystäväni, vastasi äiti. Minä lähden jo huomenna etsimään lapsellemme hyvää koulukotia. Valitsen sen neuvosi mukaan ja hankin varmuuden sen vauraudesta, sillä rahahuolet häiritsevät kasvattajan mieltä ja tekevät hänet luonteeltaan ärtyiseksi. Mitä arvelet naishenkilön johtamasta koulukodista, ystäväni?

Isä ei vastannut.

— Mitä siitä arvelet? kysyi äiti uudelleen.

— Se on seikka, jota tulee harkita, virkkoi isä.

Hän istui nojatuolissaan kirjoituspöytänsä ääressä vaipuneena tarkastelemaan pientä luuta, jonka toinen pää oli terävä, toinen ihan rosoinen. Hän pyöritteli sitä kädessään ja samalla epäilemättä myöskin ajatuksissaan, joten minä kulkusineni häivyin kerrassaan olemattomiin.

Äiti nojasi tuolin selustaan ja mietti edelleen vast'ikään lausumaansa ajatusta.

Tohtori näytti hänelle pientä luunkappaletta ja virkkoi:

— Tämä hammas on kuulunut ihmiselle, joka eli mammutin aikaan, jääkaudella, luolassa, joka muinoin oli karu ja autio, mutta nykyään on villin viinin ja kultalakan peittämä. Sen läheisyydessä on jo useita vuosia ollut sievä valkoinen rakennus, jossa me asuimme kaksi kesäkuukautta avioliittomme ensimmäisenä vuonna. Ne olivat onnelliset kuukaudet. Sieltä löytyi vanha piano, sinä soitit Mozartia päiväkaudet, ja niin tulvi ikkunoista henkevä, lumoava musiikki, elähdyttäen tuota laaksoa, jossa luolaihminen oli kuullut ainoastaan tiikerin kiljuntaa.

Äiti painoi päänsä isän olkapäälle. Isä jatkoi:

— Tämä ihminen ei tuntenut muuta kuin pelkoa ja nälkää. Hän oli eläimen kaltainen. Hänen otsansa oli matala. Kulmakarvain lihakset muodostivat kokoon vetäytyessään hirmuisia ryppyjä; leukapielet olivat suunnattoman ulkonevat; hampaat pistivät suusta esiin. Katsohan kuinka pitkä ja terävä tämä on.

— Sellainen oli ihmissuku alkujaan. Mutta vähitellen, hitain ja valtavin ponnistuksin, kävivät sukumme jäsenet, jotka eivät enää olleet niin viheliäisiä, kesymmiksi; käytäntö muovaili heidän elimiänsä. He tottuivat ajattelemaan, aivot kehittyivät ja otsa avartui. Hampaat, jotka eivät enää purreet raakaa lihaa, lyhenivät, ja leuat heikontuivat. Ihmiskasvot muuttuivat ylevän kauniiksi, ja hymy heräsi naisten huulille.

Tähän asti päästyään isä suuteli hymyilevän äidin poskea. Sitten hän kohotti luolaihmisen hampaan hitaasti päänsä yläpuolelle ja lausui:

— Muinaisajan ihminen, jonka karkeaa ja peloittavaa jäännöstä pidän kädessäni, sinun muistosi järkyttää olemustani juuria myöten. Minä kunnioitan ja rakastan sinua, sinä esi-isäni! Mittaamattomassa menneisyydessä, jonka helmassa lepäät, ottaos vastaan kiitollisuuteni vakuutus. Minä tiedän, mitä olen sinulle velkaa. Tiedän, että sinun ponnistuksesi ovat pelastaneet minut monesta onnettomuudesta. Sinä tosin et ollenkaan ajatellut tulevaisuutta, hämärässä mielessäsi häilähteli heikko älyn liekki; sinä osasit ajatella ainoastaan ravintoasi ja turvallisuuttasi. Kumminkin olit ihminen. Epäselvä ihanne kannusti sinua kohti sitä, mikä on ihmisille hyvää ja kaunista. Sinä elit viheliäisesti, mutta et elänyt suotta, sillä siirsit elämän, joka oli itsellesi ollut kauhea, hieman siedettävämpänä lapsillesi. He vuorostaan pyrkivät sitä yhä parantamaan. Kaikki he ovat lisänneet ihmisen taitoja: mikä keksi jauhinkiven, mikä pyörän. He ovat kaikin vaivanneet päätänsä, ja aikakaudesta toiseen jatkuva lukemattomien henkien ponnistelu on luonut ihmeitä, jotka nyt kaunistavat elämää. Joka kerta, kun keksivät jonkin taidon tai oppivat uuden työtavan, he samalla lisäsivät siveellistä kauneutta ja loivat hyveitä. He antoivat naiselle hunnun, ja ihmiset tajusivat heti kauneuden arvon.

Tähän asti ehdittyään isä laski esihistoriallisen hampaan kirjoituspöydälleen ja syleili äitiä.

Hän puhui vieläkin. Hän lausui:

— Niinpä saamme kiittää heitä kaikesta, jopa rakkaudestakin!

Minun teki mieleni koskettaa tuota hammasta, joka oli innostanut isääni minulle käsittämättömiin lausuntoihin. Minä lähestyin pöytää siepatakseni sen. Mutta kulkusteni helinä käänsi isän huomion minun puoleeni. Hän katsoi minuun vakavasti, sanoen:

— Maltahan! Tehtävä ei ole vielä loppuun suoritettu. Me olisimme luolaihmisiä kehnommat, ellemme vuorostamme pyrkisi tekemään lastemme elämää omaamme varmemmaksi ja paremmaksi. Sitä varten täytyy osata kaksi salataitoa: rakastaa ja tietää. Tiede ja rakkaus ovat kaikki kaikessa.

— Epäilemättä, ystäväiseni, virkkoi äiti; mutta mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä luonnollisemmalta minusta näyttää, että Pekan ikäinen poika on uskottava naishenkilön kasvatettavaksi. Minä olen kuullut puhuttavan eräästä neiti Lefortista. Menen huomenna häntä tapaamaan.

Runouden ilmestys.

Neiti Lefort, jolla oli Saint Germainin esikaupungissa lastentarha,suostui ottamaan minut hoitoonsa kello kymmenestä kahteentoista ja kahdesta neljään. Minä olin jo ennakolta muodostanut itselleni kamalan käsityksen tästä opistosta, ja kun hoitajattareni ensi kertaa viedä retuutti minua sinne, katsoin olevani mennyttä miestä.

Niinpä hämmästyinkin kovin, kun sisään päästyämme näin isossa huoneessa viisi kuusi pientä tyttöä ja tusinan verran pojanvekaroita, jotka nauroivat, irvistelivät ja kaikenlaisin merkein ilmaisivat huolettomuuttaan ja vallattomuuttaan. Minä pidin heitä perin paatuneina.

Neiti Lefort sitävastoin näytti kovin murheelliselta. Hänen siniset silmänsä olivat kosteat ja huulet puoliavoimet.

Pitkät, vaaleat hiuskiharat riippuivat pitkin hänen poskiansa, niinkuin riippuvat vesien äärillä pajujen alakuloiset oksat. Hän katseli näkemättä mitään ja oli ilmeisesti vajonneena johonkin unelmaan.

Murheellisen neidin lempeys ja lasten hilpeys rohkaisivat minua. Kun ajattelin, että kohtalotoverejani oli useita pieniä tyttöjä, niin pelkoni haihtui vähitellen kokonaan.

Neiti Lefort antoi minulle kivitaulun ja kynän ja asetti minut ikäiseni, vilkassilmäisen ja sievän pojan viereen.

— Minun nimeni on Fontanet, sanoi toverini. Entä sinun?

Sitten hän tiedusteli, mitä isäni tekee. Minä sanoin hänen olevan lääkärin.

— Minun isäni on asianajaja, vastasi Fontanet. Se on parempi.

— Miksi?

— Etkö ymmärrä, että on parempi olla asianajaja?

— En.

— Olet siis tyhmä.

Fontanet'n henki oli hedelmällinen. Hän neuvoi minua viljelemään silkkimatoja ja näytti minulle itse valmistamansa kertotaulun. Minä ihailin tiedettä ja Fontanet'ta. Itse en osannut muuta kuin satuja.

Lähtiessäni sain neiti Lefortilta hyvän arvosanan. En voinut käsittää, mitä hyötyä siitä saattoi olla. Äitini selitti kunnianosoituksille olevan luonteenomaista, ettei niistä ole mitään hyötyä. Sitten hän kysyi, mitä olin tehnyt ensimmäisenä koulupäivänäni. Vastasin katselleeni neiti Lefortia.

Äiti teki minusta pilaa, mutta asianlaita oli todellakin niinkuin olin sanonut. Minä olen aina taipunut pitämään elämää näytelmänä. En ole milloinkaan ollut todellinen havaintojen tekijä, sillä havaintojentekoon tarvitaan johtavaa järjestelmää ja minulla ei ole mitään järjestelmää. Havaintojentekijä ohjaa katsettansa; katselija antaa silmäinsä ohjata itseään. Minä olen syntynyt katselijaksi ja uskon säilyttäväni koko ikäni tämän viattoman hupsuuden, joka on ominainen suurkaupungin töllistelijöille, joita kaikki huvittaa ja joissa säilyy kunnianhimoisimpanakin ikäkautena pienten lasten epäitsekäs uteliaisuus. Minä en ole milloinkaan kyllästynyt katselemaan muualla kuin teatterissa. Elämän näytelmät ovat minua aina huvittaneet, alkaen niistä, joita neiti Lefortin lastentarhassa tarjoutui katseltavakseni.

Minä silmäilin edelleen kasvattajatartani. Olin aivan varma siitä, että hän oli murheellinen, ja kysyin Fontanet'lta, mistä tämä murhe johtui. Tahtomatta esittää mitään ehdottoman varmaa väitettä Fontanet otaksui sen johtuvan omantunnontuskista ja luuli sen äkkiä lyöneen leimansa neiti Lefortin piirteisiin eräänä päivänä jo aikoja sitten, kun mainittu neiti oli anastanut häneltä, Fontanet'lta, ilman vähintäkään oikeutta puksipuisen hyrrän, vieläpä heti senjälkeen uudelleen häntä loukannut: tukahduttaakseen ryöstämänsä henkilön valitukset hän oli pistänyt hänen päähänsä aasinkorvat.

Fontanet ymmärsi hyvin, että sellaisten tekojen saastuttaman sielun täytyi iäksi menettää ilonsa ja rauhansa, mutta minulle hänen selityksensä eivät riittäneet, joten etsin toisia.

Totta puhuen oli neiti Lefortin koulussa vaikea etsiä mitään, sillä siellä vallitsi alinomainen meteli. Oppilaat kävivät keskenään tuimia taisteluita neiti Lefortin edessä, joka oli näkyvissä, mutta ei mitään nähnyt. Me heittelimme toistemme päähän milloin katkismuksia, milloin leivänkannikoita, niin että ilma oli niitä sankkana ja huoneen täytti alinomainen rätinä. Vain kaikkein nuorimmat oppilaat pitelivät jalkojaan käsissään, kieli suusta ulkona, ja katselivat kattoa tyynesti hymyillen.

Äkkiä neiti Lefort sekaantui taistelun tuoksinaan kuin unissakävijä, rankaisten jotakin syytöntä palatakseen jälleen murheeseensa niinkuin linnaan. Ajatelkaahan, millaisessa mielentilassa oli pieni kahdeksanvuotias, joka tämän käsittämättömän hälinän ympäröimänä kirjoitti jo seitsemättä viikkoa kivitaululleen:

Niin vaipui hautaan Malfilâtre, hän kuoli nälkähän.

Se oli tehtäväni. Aika ajoin minä painoin pääni käsiini, voidakseni pitää ajatuksiani koossa; mutta yksi ainoa ajatus oli selvä: neiti Lefort oli murheellinen. Lohduton kasvattajani askarrutti minua alinomaa. Fontanet yllytti uteliaisuuttani merkillisillä kertomuksilla. Hän tiesi, että neiti Lefortin huoneesta aamuisin aina kuului surkeita huutoja, joihin sekaantui kahleiden helinä.

— Aikoja sitten, lisäsi hän, ehkäpä kuukausi takaperin, hän luki nyyhkyttäen koko luokalle kertomuksen, joka lienee runomittainen.

Fontanet'n selostuksessa oli kauhun ilme, joka tunki luihin ja ytimiin. Jo seuraavana päivänä oli minulla aihetta uskoa, ettei selostus ollut kuviteltu, ainakaan mitä tulee kertomuksen lukemiseen. Mitä taas tulee niihin kahleisiin, jotka olivat saaneet Fontanet'n kalpenemaan, en ole niistä sen koommin kuullut ja otaksun nyt, että kahleiden helinä todellisuudessa oli hiilikihvelin ja tulipihtien kalinaa.

Seuraavana päivänä tapahtui näin:

Neiti Lefort koputti viivoittimella pöytään saadakseen aikaan hiljaisuutta, yskähti ja lausui kaunein äänin:

— Jeanne rukka!

Vähän aikaa vaiti oltuaan hän lisäsi:

— Kylän neidoista Jeanne oli kaunihin.

Fontanet tyrkkäsi minua kyynäspäällään rintaan ja alkoi nauraa hihittää. Neiti Lefort loi häneen närkästyneen katseen ja esitti sitten edelleen Jeanne rukan tarinaa niin murheellisin äänin kuin olisi lukenut katumuspsalmeja. On luultavaa, jopa varmaakin, että tämä tarina oli runopukuinen alusta loppuun, mutta minun on pakko kertoa se sellaisena kuin muistini on sen säilyttänyt. Toivottavasti löytyvät suorasanaisesta esityksestäni runoilijan hajalliset jäsenet.

Jeanne oli morsian; hän oli lupautunut eräälle nuorelle, uljaalle vuoristolaiselle. Tämän onnellisen paimenen nimi oli Osvald. Kaikki on jo valmiina häitä varten, Jeanne'in toverit tuovat hänelle hunnun ja kruunun. Onnellinen Jeanne! Mutta hänet valtaa riutumus. Hänen poskensa peittää kalman kalpeus. Osvald tulee vuoristostaan. Hän rientää morsiamensa luo lausuen: "Etkö ole elämäntoverini?"

Sammuvin äänin vastaa Jeanne: "Rakas Osvald, jää hyvästi! Minä kuolen!" Jeanne rukka! Hauta oli hänen aviovuoteensa, ja kyläkirkon kellot, joiden piti soittaa hänen häitään, soittivatkin hänen hautajaisiaan.

Tässä tarinassa oli melkoinen määrä sananparsia, jotka kuulin ensi kerran ja joiden merkitystä en tiennyt, mutta kokonaisuudessaan se tuntui minusta niin surulliselta ja kauniilta, että minut sitä kuunnellessani valtasi outo väristys: alakuloisuuden salainen tenho virtasi mieleeni noista muutamasta kymmenestä säkeestä, joiden sananmukaista merkitystä en olisi kyennyt selittämään. Seikka on se, ettei tarvitse paljoa ymmärtää voidakseen paljon tuntea, kunhan ei ole vanha. Hämärät asiat voivat olla liikuttavia, ja varmaa on, että epämääräisyys miellyttää nuoria mieliä.

Kyynelet kumpusivat ylen täydestä sydämestäni, ja Fontanet ei voinut irvistyksillään eikä ivallaan estää minua nyyhkyttämästä. Kuitenkin olin aivan vakuutettu Fontanet'n etevämmyydestä. Vasta kun hänestä tuli vara valtiosihteeri, aloin tuota epäillä.

Kyyneleni olivat neiti Lefortille otolliset; hän kutsui minut luokseen ja virkkoi:

— Pietari Nozière, te olette itkenyt; tässä on kunniaristi. Tietäkää, että runoelman tekijä olen minä. Minulla on paksu vihko täynnä yhtä kauniita säkeitä, mutta minä en ole vielä löytänyt niille kustantajaa. Eikö se ole kauheata, jopa käsittämätöntäkin?

— Neiti hyvä, vastasin minä, olen kovin tyytyväinen. Nyt tiedän murheenne syyn. Te rakastatte Jeanne rukkaa, joka lepää kuolleena kylässä, ajattelette vain häntä, olette surullinen ettekä ollenkaan huomaa mitä me oppilaat teemme?

Otaksumani, ikävä kyllä, ei häntä miellyttänyt; hän silmäili minua vihaisesti:

— Jeanne on kuvitelma. Te olette hölmö. Antakaa risti takaisin ja palatkaa paikallenne.

Minä palasin itkien paikalleni. Tällä kertaa minä itkin itseäni ja täytyy tunnustaa, ettei näissä uusissa kyynelissä ollut sitä suloisen nautinnon vivahdusta, joka oli liittynyt Jeanne'in vuoksi vuodattamiini. Huolestumistani lisäsi eräs seikka: en voinut aavistaakaan, mitä kuvitelma oli; Fontanet ei tiennyt sen enempää.

Kotiin tultuani tiedustelin asiaa äidiltä.

— Kuvitelma, sanoi äiti, kuvitelma on valhe.

— Mikä vahinko, äiti, sanoin minä, että Jeanne on valhetta.

— Mikä Jeanne? kysyi äiti.

— Kylän neidoista Jeanne oli kaunihin.

Minä kerroin Jeanne'in tarinan niin hyvin kuin osasin.

Äiti ei virkkanut mitään, mutta minä kuulin hänen kuiskaavan isän korvaan:

— Mitä surkeata lapselle opetetaankaan!

— Surkeata, todellakin surkeata, vastasi isä. Mutta mitä luuletkaan sellaisen vanhanpiian ymmärtävän kasvattamisesta? Olen itse suunnitellut kasvatusjärjestelmän, jonka esitän sinulle piakkoin. Järjestelmän mukaan on Pekan ikäistä poikaa opetettava tuntemaan niiden eläinten ominaisuuksia, joita hän vieteiltään ja älyltään muistuttaa. Hän kykenee käsittämään koiran uskollisuuden, norsun uhrautuvaisuuden, apinan pahanilkisyyden. Niistä on hänelle kerrottava, eikä Jeanne'ista, kylästä ja kelloista, joissa ei ole tervettä järkeä.

— Olet oikeassa, sanoi äiti. L,apsi ja eläin ymmärtävät hyvin toisiaan, he ovat kumpikin lähellä luontoa. Mutta usko minua, ystäväiseni, on olemassa eräs asia, jonka lapset oivaltavat vieläkin paremmin kuin apinain juonet, nimittäin suurten henkilöiden kauniit teot. Sankarillisuus on selvä kuin päivä pienelle pojallekin. Jos Pekalle kerrotaan urhean ritarin kuolemasta, niin hän käsittää sen, Jumalan avulla, yhtä hyvin kuin sinä ja minä.

— Päinvastoin, sanoi isäni huokaisten. Minä olen sitä mieltä, että sankarillisuus on käsitettävä eri tavoin, ajasta, paikasta ja henkilöistä riippuen. Mutta vähätpä siitä; uhrautumisessa on tärkeätä itse uhrautuminen. Jos antaumuksen hehku on pelkkää mielenlumetta, on antaumus siitä huolimatta todellinen, ja sellainen todellisuus on loistavin koriste, jolla ihminen voi kaunistaa henkistä viheliäisyyttään. Sinun luonnollinen ylevä mielisyytesi, rakas ystäväni, on kirkastanut sinulle nämä totuudet paremmin kuin kokemus ja harkinta minulle. Minä sovitan ne järjestelmääni.

Niin keskustelivat tohtori ja äiti.

Viikkoa myöhemmin minä kirjoitin viimeisen kerran kivitauluuni ankaran hälinän vallitessa:

Niin vaipui hautaan Malfilâtre, hän kuoli nälkähän.

Me erosimme yht'aikaa, Fontanet ja minä, neiti Lefort'in lastentarhasta.

Teutobochus.

Minusta näyttää mahdottomalta, että ihminen voi olla ihan jokapäiväinen, jos hän on kasvanut Pariisin rantalaitureilla, Louvre'in ja Tuileries'n tienoilla, lähellä Mazarinin palatsia, mainehikkaan Seine-virran vierellä, joka virtailee vanhan Pariisin katonharjain ja torninhuippujen välitse. Siellä levittelevät kirjojen, muinaiskalujen ja vaskipiirrosten kauppiaat näkyviin valtaisen määrän mitä kauneimpia taideteoksia ja mitä mielenkiintoisimpia menneitten aikojen muistoja. Lasikkojen omituinen viehätys ja huvittava sekasorto kiehtoo silmää samoinkuin mieltäkin. Ohikulkija, joka osaa nähdä, vie niistä aina mukaansa jonkin aatoksen, niinkuin lintu kiidättää oljenkorren pesäänsä.

Se on maailman kaunein paikka, sillä siellä on puita ja kirjoja ja ohi astelevia naisia.

Minun lapsuuteni aikana näillä markkinoilla oli vanhanaikaisia huonekaluja, vanhoja vaskipiirroksia, tauluja ja kirjoja, veistettyjä tarjoilupöytiä, itämaisia porsliinimaljakoita, emaljipiirroksia, maalattua fajanssia, kultapäärmettä, kirjailtuja kankaita, kuvikkaita seinä verhoja, kuvitettuja kirjoja ja sahviaanisiteisiä ensipainoksia paljon runsaammin kuin nykyjään. Nuo viehättävät esineet olivat tarjona hienovaistoisille harrastelijoille ja tiedemiehille, joiden ei silloin vielä tarvinnut kilpailla välikauppiaitten ja näyttelijättärien kanssa. Ne olivat tuttuja Fontanet'lle ja minulle jo niinä aikoina, jolloin meillä vielä oli leveät kirjaillut kaulukset, lyhyet housut ja paljaat pohkeet.

Fontanet asui Bonaparten kadun kulmassa, missä hänen isänsä asianajokonttori sijaitsi. Vanhempaini huoneisto kosketti Chimayn palatsin kylkirakennusta. Me olimme, Fontanet ja minä, naapurit ja ystävät. Lähtiessämme lupapäivinä Tuileries'n puistoon leikkimään me kuljimme Voltaire'in rantalaituria pitkin, astellen näitä viisauden maita vanne kädessä ja pallo taskussa, tarkastellen myymälöitä vanhain herrain tavoin ja muodostellen itsellemme omia käsityksiä noista merkillisistä esineistä, jotka polveutuivat menneisyydestä, salaperäisestä menneisyydestä.

Me kuljeskelimme, pengoimme kirjalaatikoita ja katselimme kuvia.

Se huvitti meitä kovin. Mutta täytyy tunnustaa, ettei Fontanet kunnioittanut näitä vanhoja tavaroita siinä määrin kuin minä. Hän naureskeli nähdessään muinaisaikuisia parranajoastioita ja pyhiä piispoja, jotka olivat menettäneet nenänsä. Fontanet oli niistä ajoista alkaen se edistyksen mies, jonka olette kuulleet puhuvan edustajakamarin korokkeelta. Hänen halveksivat huomautuksensa karsivat selkäpiitäni. Minua ei ollenkaan miellyttänyt, että hän nimitti piipunpesiksi vanhojen omituisia muotokuvia. Minä olin vanhoillinen. Siitä on minuun jäänyt jotakin: koko filosofiani on pysyttänyt minut vanhojen puiden ja maalaispappien ystävänä.

Minua erotti Fontanet'sta vielä taipumukseni ihailemaan sitä, mitä en ymmärtänyt. Minä ihailin hieroglyfejä, ja kaikki, tai lähes kaikki, oli minulle hieroglyfimäistä. Fontanet sitävastoin halusi tarkastella esinettä ainoastaan mikäli tajusi sen käytännön. Hän sanoi: "Näetkös, siinä on sarana, se aukee. Siinä on ruuvi, sen voi irroittaa." Fontanet oli täsmällinen luonne. On kuitenkin lisättävä, että hän kykeni haltioitumaan katsellessaan taisteluja esittäviä maalauksia. Kulku Beresinan poikki vavahdutti häntä. Asekauppiaan myymälä kiinnitti meidän kummankin mieltä. Kun peitsien, kilpien ja haarniskain keskeltä ilmestyi näkyviimme herra Petit-Prêtre, vyötäisillään viheriä esiliina, ja kun hän Vulcanuksen tavoin ontuen nouti työpajansa perältä muinaisaikaisen miekan, jonka sitten laski pöydälle ja ruuvasi viilapenkkiin puhdistaakseen sen terää ja korjatakseen kahvaa, niin me olimme varmat siitä, että näimme jotakin suurenmoista; herra Petit-Prêtre näytti meistä sadan kyynärän pituiselta. Me seisoimme ääneti, nenät ikkunanruudussa. Fontanet'n mustat silmät loistivat, ja hänen ruskeiden, sievien kasvojensa ilme vilkastui.

Iltasella muisto meitä kovin innostutti ja tuhansia haaveellisia suunnitelmia iti aivoissamme.

Fontanet sanoi minulle kerran:

— Pahvista ja suklaan ympärillä olevasta hopeapaperista me voimme tehdä samanlaisia aseita!…

Aate oli oivallinen, mutta meidän ei onnistunut sitä kunnolla toteuttaa. Minä tein itselleni kypärin, jota Fontanet luuli noidan päähineeksi.

Sitten minä ehdotin:

— Emmekö perusta museota?…

Erinomainen ajatus! Sillä hetkellä meillä kumminkaan ei ollut muuta museoon pantavaa kuin puolisen sataa palloa ja tusinan verta hyrriä.

Kolmas mieleenjohtuma oli Fontanet'n. Hän huudahti:

— Kirjoitetaan Ranskan historia, kaikkine yksityiskohtineen, viisikymmentä nidosta.

Tämä ehdotus hurmasi minut. Käsiä paukuttaen ja ilosta huutaen minä sen hyväksyin. Päätimme ryhtyä työhön seuraavana aamuna huolimatta latinanläksystä, joka oli vielä opittava.

— Kaikkine yksityiskohtineen, toisti Fontanet. Meidän on otettava siihen kaikki yksityiskohdat!

Minä olin samaa mieltä. Kaikki yksityiskohdat.

Meidät lähetettiin makuulle. Mutta minä valvoin vuoteessani ainakin neljännestunnin, siinä määrin minua kiihoitti tuo ylevä ajatus, että kirjoittaisimme Ranskan historian, viisikymmentä nidosta, kaikkine yksityiskohtineen.

Me aloitimme historiamme kirjoittamisen. En totisesti enää tiedä, miksi ensimmäisenä kuvailtavanamme oli kuningas Teutobochus. Suunnitelmamme sitä joka tapauksessa vaati. Ensimmäisessä luvussa meitä kohtasi kuningas Teutobochus, joka oli kolmenkymmenen jalan pituinen, kuten on voitu todeta mittaamalla hänen sattumalta löydetyt luunsa. Heti ensi askeleella sellainen jättiläinen vastassa! Kohtaus oli kamala. Itse Fontanetkin oli ihmeissään.

— Teutobochus meidän täytyy jättää pois, arveli hän.

Minulta puuttui rohkeutta.

Viisikymmennidoksinen Ranskan historia pysähtyi Teutobochukseen.

Kuinka monesti eläissäni olenkaan aloittanut uudelleen tuon seikkailun, jossa pääosia esittivät kirja ja jättiläinen. Kuinka monesti, kun olin ryhtymässä suureen työhöni tai suorittamassa laajaa suunnitelmaa, minut pysähdyttikään Teutobochus, jota tavallisesti nimitetään kohtaloksi, sattumaksi, välttämättömyydeksi! Olen puolestani päättänyt kiittää ja siunata kaikkia niitä jättiläisiä, jotka ovat sulkeneet minulta maineen vaaralliset tiet jättäen minut molempain uskollisen suojelijatarteni, tuntemattomuuden ja keskinkertaisuuden, hoiviin. Minä iloitsen niistä kummastakin, ja molemmat ne minua rakastavat. Minun on osoitettava niille kiitollisuutta!

Entä Fontanet, nokkela ystäväni Fontanet, asianajaja, neuvosmies, erinäisten yhtiöitten johtaja, edustajakamarin jäsen? On ihmeellinen ilo nähdä hänen leikkien pyörähtelevän kaikkien julkisen elämän Teutobochusten jaloissa, joihin minä hänen sijassaan olisin jo tuhat kertaa kompastunut.

Pastori Jubalin sädekehä.

Sydämeni oli tulvillaan pelkoa ja ylpeyttä, kun astuin ensimmäiseen valmistavaan luokkaan. Tämän luokan opettaja, pastori Jubal, ei ollut sinänsä kovinkaan peloittava; hän ei näyttänyt julmalta mieheltä, pikemmin oli hänessä jotakin neitimäistä. Mutta hän istui suuressa mustassa tuolissa ja se teki hänet silmissäni peloittavaksi. Hänen äänensä oli yhtä lempeä kuin hänen katseensa, tukka kähärä, kädet valkoiset, mieli hyvänsuopa. Hän muistutti lammasta, ehkä enemmän kuin on opettajalle soveliasta.

Äitini näki hänet eräänä päivänä vastaanottohuoneessa ja hymähti: "Onpa hän nuori!" Ja tuo lausuttiin erikoisella äänenpainolla.

Minä lakkasin häntä pelkäämästä, huomattuani, että häntä täytyi ihailla. Se tapahtui minun lausuessani läksyä, jonka muodostivat apotti Gauthier'n säkeet Ranskan ensimmäisistä kuninkaista.

Minä lausuin jokaisen säkeen yhteen menoon, ikäänkuin siinä olisi ollut yksi ainoa sana:

Pharamondensimmäinenorniitäkuninkaita
jotk'aromoinGalliassahallitsitfrankkeitimaita
ClodionvaltaaCambrainMerovigiinonpäästy…

Siihen minä auttamattomasti pysähdyin. Toistelin toistelemistani: Merovigiin on päästy, on päästy, päästy. Muistin vain, että kun Merovigiin on päästy, niin Lutetiamme säästyy… Mutta mistä? Minun oli mahdoton sitä sanoa, koska olin sen kerrassaan unohtanut. Asia ei totta puhuen ollut minua kovin järkyttänyt. Minä pidin Lutetiaa vanhana naishenkilönä. Olin hyvilläni siitä, että hän säästyi, mutta hänen asiansa kiinnittivät ylipäänsä erinomaisen vähän mieltäni. Ikävä kyllä näytti pastori Jubal pitävän aika tärkeänä, että sanoisin mistä vahingosta hän oli säästynyt. Minä yritin: "Hm… Merovigiin on päästy!… hm, hm, hm!" Olisin antanut kieleni kissalle, jos siitä olisi ollut vähänkään apua ensimmäisessä valmistavassa luokassa. Naapurini Fontanet ivaili minua, ja pastori Jubal viilaili kynsiänsä. Vihdoin hän sanoi:

— Attilan julmuuksista Lutetiamme säästyy.

Kun olitte unohtanut tämän säkeen, herra

Nozière, olisi teidän pitänyt se uudelleen sommitella, sen sijaan että pysähdyitte. Voisittehan sanoa:

Attilan rynnäköltä Lutetiamme säästyy, tai:

Tylyltä Attilalta Lutetiamme säästyy, tai aistikkaammin:

Jumalan vitsaukselta Lutetiamme säästyy.

Sanoja voi vaihtaa, kunhan runomitta säilyy.

Minä sain huonon arvosanan, mutta pastori Jubal kohosi silmissäni runollisen kätevyytensä vuoksi. Hänen etevämmyytensä oli ilmenevä vieläkin selvempänä.

Jubal, jota virkatehtävät kiinnittivät Noëlin ja Chapsalin kielioppiin ja apotti Gauthier'n Ranskan historiaan, ei kumminkaan laiminlyönyt siveellistä ja uskonnollista opetusta.

En tiedä, miten hän eräänä päivänä johtui vakavin ilmein meille puhumaan:

— Lapseni, jos teidän olisi otettava vastaan ministeri, niin te yrittäisitte parhaanne mukaan häntä kestitä, koska hän on hallitsijan edustaja. Kuinka teidän siis onkaan kunnioitettava pappeja, jotka edustavat Jumalaa maan päällä? Niin paljon kuin Jumala on hallitsijoita korkeampi, niin paljon on pappi korkeampi ministereitä.

Minä en ollut milloinkaan ottanut vastaan ministeriä ja otaksuin, ettei se pitkiin aikoihin tulisi kysymykseenkään. Olinpa varma siitäkin, että jos jokin ministeri sattuisi meille tulemaan, äiti lähettäisi minut syömään päivällistä palvelijattarien keralla, kuten ikävä kyllä sattui aina, kun talossa oli juhlapäivälliset. Siitä huolimatta minä oivalsin, että papit ovat suunnattoman kunnianarvoisia, ja kun sovellutin tämän totuuden herra Jubaliin, kävi mieleni kovin levottomaksi. Minä muistin kiinnittäneeni hänen läsnäollessaan paperinuken Fontanet'n selkään. Oliko se kunnioittavaa? Olisinko kiinnittänyt paperinuken Fontanet'n selkään jonkin ministerin läsnäollessa? Epäilemättä en. Ja kumminkin olin kiinnittänyt tuon nuken, tosin salaa, mutta joka tapauksessa pastori Jubalin läsnäollessa, Jubalin, joka oli kaikkia ministereitä korkeampi. Se näytti vielä kieltänsäkin, tuo nukke! Mieleni oli valaistu. Minä olin tunnonvaivoissa. Päätin alkaa kunnioittaa pastori Jubalia, ja jos myöhemmin sattuikin, että pistin tunnin aikana pieniä kiviä Fontanet'n niskaan ja piirustin ukonkuvia itsensä pastori Jubalin tuoliin, niin liittyi tekoihini ainakin lohdullinen tietoisuus ylitsekäymiseni koko laajuudesta.

Vähän aikaa myöhemmin sain tilaisuuden mitata pastori Jubalin hengensuuruutta.

Olin kappelissa parin kolmen toverin kanssa odottamassa rippivuoroani. Hämärsi. Ikuisen lampun valo värähdytteli tummenneen holvin kultatähtiä. Kuorin perällä häipyi Neitsyen kuva ilmestyksenIaiseen epämääräisyyteen. Alttarilla oli joukko kullattuja maljakoita täynnä kukkia. Ilmassa lainehti pyhänsavun tuoksu, näkyi hämärästi lukemattomia esineitä, ja ikävystyminen, ikävystyminenkin, tuo lasten pahin onnettomuus, ilmeni tämän kappelin ilmakehässä lievänä, leppoisena. Minusta tuntui, että alttarin tuolla puolen alkoi autuaitten maa.

Päivä oli mennyt mailleen. Äkkiä tuli näkyviini pastori Jubal, joka lyhty kädessä kulki aina kuoriin saakka. Hän polvistui, nousi, avasi ristikko-oven ja nousi alttarin portaita. Minä pidin häntä silmällä: hän avasi käärön, josta kirposi esiin tekokukkakiehkuroita, jotka muistuttivat niitä kirsikkapuunoksia, joita vanhat eukot heinäkuussa kaduilla kaupitsevat. Ihmeekseni näin opettajani lähestyvän Tahratonta Synnytystä. Te pistitte suuhunne hyppysellisen pieniä nauloja, herra pastori; minä pelkäsin aluksi, että aioitte ne niellä, mutta niin ei ollut laita: tahdoitte vain pitää ne kätenne ulottuvilla. Te näet nousitte jakkaralle ja aloitte naulita köynnöksiä pyhän Neitsyen komeron ympärille. Silloin tällöin te sentään astuitte alas jakkaralta nähdäksenne minkä vaikutuksen järjestelynne teki loitompaa katsoen ja olitte tyytyväinen. Poskenne punoittivat, silmänne loistivat, olisitte hymyillyt, ellei hampaittenne välissä olisi ollut nauloja. Ja minä, minä ihailin teitä sydämestäni. Ja vaikka lattialla oleva lamppu valaisi sieraimianne naurettavalla tavalla, olitte te mielestäni sangen kaunis. Minä käsitin, että olette ministereitä ylhäisempi, kuten olitte meille vihjannut taitavassa puheessanne. Ajattelin, ettei ollut läheskään yhtä kaunista ja toivottavaa päästä töyhtöpäisenä nousemaan valkoisen ratsun selkään lähteäkseen voitokkaaseen taisteluun kuin saada ripustaa köynnöksiä kappelin seiniin. Minä oivalsin, että kutsumuksenani oli noudattaa teidän esimerkkiänne.

Minä jäljittelin teitä jo samana iltana kotonani leikkelemällä äidin saksilla kaiken löytämäni paperin kaistaleiksi ja punomalla niistä köynnöksiä. Velvollisuuteni joutuivat siitä kärsimään. Varsinkin ranskankielen kirjalliset harjoitukset tulivat melkoisessa määrässä laiminlyödyiksi.

Harjoitus oli suoritettava erään herra Coquempot'n oppikirjan mukaan, joka kirja oli julma kirja. Minä en ole lainkaan pitkävillainen, ja jos tekijän nimi olisi ollut vähemmän mieleensyöpyvä, olisin sen jalomielisesti unohtanut. Mutta Coquempot ei unohdu. En halua väärinkäyttää tätä satunnaista seikkaa hänen vahingokseen. Sallittakoon minun kuitenkin ihmetellä, että on suoritettava niin tuskallisia harjoituksia oppiakseen kieltä, jota nimittää äidinkielekseen ja jota äiti opetti minulle mainiosti pelkästään juttelemalla. Hän näet jutteli ihastuttavasti, minun äitini!

Mutta pastori Jubal oli varmasti vakuutettu Coquempot'n hyödyllisyydestä, ja koska hän ei voinut hyväksyä perusteluitani, antoi hän minulle huonon arvosanan. Kouluvuosi päättyi ilman mitään huomattavia tapauksia. Fontanet ryhtyi kasvattamaan pulpetissaan lehtimatoja. Itserakkauden yllyttämänä minä tein samoin, vaikka ne minua kammottivat. Fontanet vihasi Coquempot'ta, ja tämä viha yhdisti meitä. Coquempot'n pelkän nimen kuullessamme me loimme toisiimme ymmärtäviä silmäyksiä ja irvistelimme ilmehikkäästi. Se oli kostomme. Fontanet uskoi minulle, että jos Coquempot'ta on vielä ensimmäisellä luokalla, niin hän lähtee laivapojaksi suureen alukseen. Tuo päätös miellytti minua; minä lupasin lähteä Fontanet'n mukaan. Me vannoimme pysyvämme ystävinä.

Palkintojenjakcpäivänä meitä ei voinut tuntea, Fontanet'ta ja minua. Seikka johtui epäilemättä siitä, että olimme siistityt. Uudet nuttumme, valkoiset housumme, sukulaisten paljous, lippujen kaunistama koroke, kaikki tuo liikutti mieltäni kuin valtava näytelmä. Kirjat ja seppeleet muodostivat loistavan ryhmän. Minä koetin arvailla, mikä osa siitä kuului minulle, ja vapisin siinä penkillä istuessani. Fontanet oli viisaampi, hän ei pyytänyt ennakolta tietää kohtaloaan. Hän pysyi ihailtavan rauhallisena. Alinomaa pyörittäen pientä kärpänpäätänsä hän osoitti isien muodottomain nenäin ja äitien naurettavain hattujen havaitsemisessa mielenmalttia, joka minulta kokonaan puuttui.

Soitto alkoi pauhata. Johtaja, jolla oli kauhtanansa päällä pieni juhlaviitta, ilmestyi korokkeelle, vierellään juhlaunivormuun puettu kenraali ja jäljessään opettajat. Minä tunsin heidät kaikki. He istuutuivat arvonsa mukaan kenraalin taakse: ensin varajohtaja, sitten yläluokkain opettajat, sitten laulunopettaja, herra Schuwer, kaunokirjoituksen opettaja, herra Trouillon, ja voimistelun opettaja, kersantti Morin. Pastori Jubal istui perimmäisenä pienellä jakkarapahasella, jonka neljäs jalka ei mahtunut korokkeelle, vaan puhkoi lavaa reunustavan teltan seinämää. Kauan hän ei saanut rauhaa edes tässä vaatimattomassa paikassa. Uudet tulijat työnsivät hänet nurkkaan, missä hän hävisi lipun peittoon. Hänen päällensä siirrettiin pöytä ja siinä kaikki. Fontanet'ta tuo poisto kovin huvitti. Minä puolestani olin ihan ymmällä nähdessäni henkilön, joka osasi mestarillisesti punoa köynnöksiä ja säkeitä ja oli Jumalan edustajana maan päällä, joutuvan sysätyksi loukkoon ikäänkuin mikäkin kävelykeppi tai sateenvarjo.

Fontanet'n lakki.

Meitä käytettiin ripillä joka lauantai. Olisin iloinen, jos joku voisi sanoa minkätähden. Tämä toimitus herätti minussa melkoista kunnioitusta ja ikävystymistä. En luule, että syntieni kuuleminen oli rippi-isälle erikoisen mielenkiintoista, mutta minulle niiden kertominen oli varmasti epämieluista. Ensimmäisenä vaikeutena oli niiden keksiminen. Kenties uskotte minua, kun sanon, ettei minulla kymmenvuotiaana ollut riittäviä henkisiä kykyjä eikä esittelytaitoa voidakseni järkiperäisesti tutkia tajuntani sisäosia.

Syntejä täytyi kumminkin olla, sillä ellei ollut syntejä, ei ollut mitä tunnustaa. Tosin olin saanut pienen kirjan, joka sisälsi ne kaikki. Minun ei tarvinnut muuta kuin valita. Mutta valintapa se olikin vaikea. Niitä oli niin paljon ja niin hämäriä: näpistelyä, simoniaa, vilpillisyyttä, haureutta ja lihan himoa koskevia! Minä luin pienestä kirjastani: "Tunnustan olleeni epätoivoinen. — Tunnustan kuulleeni huonoja keskusteluja." Tuo minua saattoi sitäkin enemmän ymmälle.

Niinpä pysyttelinkin yleensä hajamielisyysluvussa. Minä tunnustin kaikki, hajamielisyyteni jumalanpalveluksen aikana, hajamielisyyteni aterioidessa, hajamielisyyteni "seuroissa", ja tajuntani surkea hajanaisuus hävetti minua kovin.

Synnittömyyteni masensi mieltäni.

Eräänä päivänä mieleeni vihdoin johtui Fontanet'n lippalakki. Olin keksinyt synnin, olin pelastettu!

Siitä päivästä lähtien minä vapauduin joka lauantai rippi-isän edessä
Fontanet'n lakin aiheuttamasta painostuksesta.

Mainittuun päähineeseen kohdistuva lähimmäisen tavaran vahingoittaminen sai minut joka lauantai muutaman hetken kovin epäilemään sieluni pelastumista. Minä ajoin sen hiekkaa täyteen, heitin sen puuhun, josta se oli pudotettava kivittämällä kuin kypsymätön hedelmä, käytin sitä riepuna, jolla pyyhin muscan taulun liitukuvioita, heitin sen luukusta tuntemattomaan kellariin, ja kun kekseliäs Fontanet koulutuntien päätyttyä onnistui sen löytämään, oli se pelkkä likainen rääsy.

Mutta sen kohtaloa valvoi haltijatar, sillä se ilmestyi seuraavana aamuna jälleen Fontanet'n päähän odottamattoman siistinä, moitteettomana, melkeinpä hienona. Niin kävi joka päivä. Haltijatar oli Fontanet'n sisar. Jo tämän seikan nojalla voi arvata hänet hyväksi emännäksi.

Sattui useita kertoja, että polvistuessani rippituoliin Fontanet'n lakki lepäsi minun toimestani linnanpihan vesialtaan pohjassa. Silloin oli tilanteeni hieman tukala.

Minkälainen tunne minua sitten yllytti tuon lakin kimppuun? Kostonhimo.

Fontanet vainosi minua vanhanmallisen, omituisen koululaukkuni vuoksi, jonka enoni, taloudellinen mies, oli onnettomuudekseni minulle lahjoittanut. Se oli aivan liian iso minulle ja minä olin aivan liian pieni sille. Sitäpaitsi tämä koululaukku ei ollut koululaukun näköinen. Siitä ainoasta syystä, että se ei ollut mikään koululaukku. Se oli vanha salkku, joka venyi kuin paljepeli ja jonka suutari oli enon pyynnöstä varustanut hihnoilla.

Salkku oli minulle vihapito, eikä suottakaan. En kumminkaan usko sen olleen niin ruman, että se olisi ansainnut kaikki ne häväistykset, joiden uhriksi se joutui. Se oli punaista sahviaania, koristeena leveä kultapitsi. Messinkilukon yläpuolella oli kruunu ja särkynyt vaakuna. Vuori oli haalistunutta, sinistä silkkiä. Jos salkku olisi vielä olemassa, kuinka huolellisesti sitä tutkisinkaan! Kun näet muistan kruunun, joka varmaan oli kuninkaallinen, ja vaakunan, jossa vielä näkyi (ellen ole unta nähnyt) kolme kynä veitsellä huonosti pois hivutettua liljaa, niin otaksunpa, että salkkuni oli alkujaan kuulunut jollekin Ludvig XVI:n ministerille.

Mutta Fontanet, joka ei ollenkaan ottanut huomioon sen entisyyttä, ei voinut sitä nähdä selässäni heittelemättä sitä lumipalloilla tai kastanjilla, aina vuodenajan mukaan, ja kumipalloilla pitkin vuotta.

Oikeastaan ei Fontanet, enempää kuin toisetkaan toverini, moittinut laukkuani kuin yhden ainoan ominaisuuden, sen outouden vuoksi. Se ei ollut samanlainen kuin muut laukut; siitä kaikki se paha, minkä se minulle aiheutti. Lapsissa elää väkivaltainen yhdenvertaisuuden tunne. He eivät siedä mitään erikoista tai omituista. Tätä seikkaa ei enoni ollut pitänyt riittävässä määrin silmällä antaessaan minulle turmiollisen lahjansa. Fontanet'n koululaukku oli kamala. Hänen molemmat vanhemmat veljensä olivat sitä viljelleet kumpikin vuorollaan, joten se ei voinut enää tulla likaisemmaksi; nahka oli ihan hankautunut ja halkeillut, hävinneet soljet oli korvattu nuorasolmuilla. Mutta koska laukku ei ollut mitenkään erikoinen, ei Fontanet'lla ollut siitä koskaan ikävyyttä. Kun minä astuin koulun pihamaalle salkku selässä, kajahti heti korviasärkevä kirkuna, minut piiritettiin, minua tyrkittiin, minut paiskattiin maahan mahalleni. Fontanet nimitti sitä kilpikonnaleikiksi ja nousi itse minun selkäkilvelleni. Hän ei ollut kovin painava, mutta asia nöyryytti minua. Päästyäni jälleen jaloilleni hyökkäsin heti hänen lakkinsa kimppuun.

Hänen lakkinsa oli aina uusi ja minun laukkuni auttamattoman kestävä, valitettavasti! Ja meidän väkivaltaisuutemme punoutuivat heltymättömän kohtalon voimasta jatkuvaksi jaksoksi kuten Atridein suvun rikokset muinaisina aikoina.

Decius Musin viimeiset sanat.

Penkoessani tänä aamuna rantalaiturin kirjavarastoja löysin eräästä kymmenen sentiimin laatikosta yksinäisen nidoksen Liviuksen historiaa. Selailin sitä umpimähkään ja osuin tähän lauseeseen:

105

"Rooman armeijan jäännökset pääsivät Canusiumiin yön suojassa." Tuo toi mieleeni herra Chotardin. Nyt on seikka se, että herra Chotardin muisto aina ilahduttaa minua. Minä ajattelin häntä vielä palatessani kotiin aamiaiselle. Ja koska huulillani väikehti hymy, kysyttiin minulta, mistä mielihyväni johtuu.

— Se johtuu siitä, lapsukaiseni, että muistelin herra Chotardia.

— Kuka on tuo Chotard, joka saa sinut hymyilemään?

— Minä kerron sen. Jos ikävystytän teitä, niin olkaa kuuntelevinanne ja jättäkää minut siihen luuloon, ettei itsepintainen kertoja kerro juttujaan vain omaksi huvikseen.

"Olin neljäntoista vuoden ikäinen ja kuudennen luokan oppilas. Opettajani, nimeltään Chotard, oli verevä kuin vanha munkki ja olikin todella vanha munkki.

"Veli Chotard, joka oli ollut pyhän Fransiskuksen lammaslauman säyseimpiä karitsoja, vaihtoi vuonna 1830 munkkikaavun maallikonpukuun, jota hän ei kuitenkaan oppinut moitteettomasti kantamaan. Mitä syytä oli veli Chotardilla tähän menettelyyn? Toiset sanovat syynä olleen rakkauden, toiset taas väittävät asian aiheutuneen pelosta: kun itsevaltias kansa oli vallankumouksen jälkeen pommittanut kaalinkannoilla erästä kapusiinimunkkia, hyppäsi veli Chotard luostarimuurin yli pelastaakseen vainoojansa sellaisesta ankarasta synnistä.

"Kunnon veljemme oli oppinut mies. Hän suoritti tutkintonsa, toimi opettajana ja eleli edelleen niin menestyksellisesti, että hänen hiuksensa hohtelivat harmaata, posket rusottivat ja nenä punerteli, kun minä tovereineni jouduin hänen oppituolinsa eteen.

"Kuinka sotaisa kuudennen luokan opettaja meillä olikaan! Olisittepa nähneet hänet, kun hän teksti kädessään johti Brutuksen sotilaita Filippin luona! Mikä urheus, mikä mielen ylevyys, mikä sankarillisuus! Mutta hän valitsi erikoisen ajan sankarillisuuttaan varten, ja se aika ei ollut nykyinen. Herra Chotard esiintyi todellisessa elämässä huolestuneena ja pelokkaana. Hänet oli helppo säikyttää.

"Hän pelkäsi varkaita, vihaisia koiria, ukkosta, ajopelejä ja ylipäänsä kaikkea, mikä voi läheltä tai kaukaa vahingoittaa kunnon miehen nahkaa.

"Todellisuudessa vain hänen ruumiinsa oli meidän keskellämme; hänen henkensä asui menneisyydessä. Hän eli Thermopylen luona Leonidaan rinnalla, Salamis-salmessa Themistokleen laivassa, Cannaen kentällä Aemilius Pauluksen seurassa; hän vaipui verta vuotaen Trasimenus-järveen, josta kalastaja oli kerran löytävä roomalaisen ritarin sormuksen. Farsaloksen luona hän uhmasi Caesaria ja jumalia; hän heilutti katkennutta kalpaansa Varuksen ruumiin yläpuolella Herkynian metsässä. Hän oli mainehikas sotilas.

"Herra Chotard, joka oli päättänyt myydä henkensä kalliista Aigospotamoksen rannoilla ja tyhjentänyt ylväänä vapauttavan pikarin piiritetyssä Numantiassa, ei ollenkaan halveksinut viekkaitten sotapäällikköjen tavoin turvautua mitä kavalimpiin sotajuoniin.

"Eräs sotajuoni, jota sopii suositella, sanoi herra Chotard meille eräänä päivänä selittäessään Aelianusta, on siinä, että houkutellaan vihollinen vuorensolaan ja murskataan se kallionlohkareilla.

"Hän ei maininnut mitään siitä, suvaitseeko vihollisarmeija useinkin antautua sellaisen käsittelyn alaiseksi. Mutta minä riennän siihen kohtaan, jossa Chotard esiintyi koko loistossaan kaikille oppilailleen.

"Hän määräsi meille kirjoitelmain — latinan- ja rankankielisten — aiheiksi taisteluita, piirityksiä, sovitus- ja lepytysmenoja, ja näitä kertoelmia takaisin antaessaan hän kehitteli ilmi koko kaunopuheisuutensa. Hänen tyylinsä ja esitystapansa ilmaisivat kummallakin kielellä samaa sotaista innostusta. Toisinaan hän keskeytti ajatusjuoksunsa jaellakseen meille ansaitsemiamme rangaistuksia, mutta hänen äänensä pysyi aina sankarillisena. Kun hän siis puhui vuorotellen samalla äänensävyllä joukkojaan innostavana konsulina ja rangaistusläksyjä jakelevana kuudennen luokan opettajana, niin oppilaiden mielet siitä kovin hämmentyivät, sitäkin enemmän, kun oli mahdotonta tietää, kuka kulloinkin puhui, konsuliko vai opettaja. Eräänä päivänä hän kunnostautui entistä enemmän pitämällä meille verrattoman puheen. Me osasimme kaikin sen ulkoa, ja minä kirjoitin sen vihkoon jättämättä mitään pois.

"Minä kerron sen tässä sellaisena kuin sen kuulin, sellaisena kuin sen kuulen vieläkin, sillä minusta tuntuu, että herra Chotardin sorahteleva ääni yhä kaikuu korvissani täyttäen ne yksitoikkoisella juhlallisuudellaan."

Decius Musin viimeiset sanat.

Decius Mus lähti uhrautumaan jumalille ja painoi jo kannukset tulisen ratsunsa kupeisiin, mutta kääntyi vielä viimeisen kerran aseveikkojensa puoleen sanoen:

"Ellette jo ole hiljaa, saatte kaikin jäädä istumaan. Minä lähden kuolemattomuuteen isänmaan puolesta. Rotko odottaa minua. Minä kuolen yleisen menestyksen hyväksi. Herra Fontanet, te saatte jäljentää kymmenen sivua latinan alkeiskielioppia. Niin on päättänyt viisaudessaan Jupiter Capitolinus, ikuisen kaupungin ikuinen suojelija. Herra Nozière, jos te, kuten minusta näyttää, vieläkin jätätte kirjoitelmanne herra Fontanet'n jäljennettäväksi, kuten hänen tapansa on, niin minä kirjoitan isällenne. On oikein ja välttämätöntä, että kansalainen uhrautuu yhteisen menestyksen hyväksi. Kadehtikaa minua; älkää enää minua itkekö. On typerää itkeä aiheettomasti. Herra Nozière, te jäätte torstaina kotiarestiin. Minun esimerkkini on jäävä eloon teidän keskuuteenne. Hyvät herrat, teidän virnistelynne on sopimatonta ja sietämätöntä. Minä ilmoitan rehtorille käyttäytymisenne. Ja Elysiumin helmasta, joka avautuu sankareitten hengille, olen näkevä tasavallan neitsyitten laskevan kukkaseppeleitä minun kuvapatsaitteni juurelle."

"Siihen aikaan minä osasin nauraa uskomattomasti. Decius Musin viimeiset sanat ottivat koko kykyni käytäntöön, ja kun herra Chotard, annettuaan meille mitä valtavimman naurun aiheen, vielä huomautti, että on typerää nauraa aiheettomasti, niin minä piilotin pääni sanakirjaan ja menin ihan tajuttomaksi. Niille henkilöille, joita viisitoistavuotiaina ei ole järkyttänyt mieletön, satelevain rangaistusläksymääräysten säestelemä nauru, on eräs hekuman laji ihan tuntematon.

"Ei pidä kumminkaan luulla, etten minä kyennyt koulussa muuhun kuin kujeilemiseen. Minä olin tavallani pieni kelpo humanisti. Tunsin varsin elävästi kaunokirjallisuuden miellyttävät ja hienot ominaisuudet.

"Minä harrastin jo siihen aikaan kaunista latinaa ja kaunista ranskankieltä, ja tämä harrastukseni on yhä säilynyt huolimatta onnellisempien aikalaisteni neuvosta ja esimerkeistä. Minun on käynyt tässä suhteessa niinkuin yleensä käy henkilöiden, joiden mielipiteitä halveksitaan. Minä olen tehnyt itselleni ylpeyden siitä, mikä kenties on vain naurettavaa. Olen itsepintaisesti kiintynyt kirjallisuuteen ja olen säilynyt klassikkona. Minua voidaan pitää ylimyksenä ja mandariinina, mutta minä uskon, että kuusi-, seitsenvuotinen kirjallinen kulttuuri luo hyvin valmisteltuun mieleen sellaista jaloutta, hienoa voimaa ja kauneutta, jota muilla keinoin ei käy hankkiminen.

"Minä puolestani olen ihastuen tutustunut Sofokleeseen ja Vergiliukseen. Tunnustan mielelläni, että herra Chotard, herra Chotard Liviuksen avustamana, loi minuun yleviä unelmia. Lasten mielikuvitus on ihmeellinen. Pienten veitikkain päässä liikkuu paljon suurenmoisia kuvia. Milloin herra Chotard ei minua mielettömästi naurattanut, hän täytti minut heleällä innostuksella.

"Joka kerta, kun hän vanhan saarnamiehen sorahtelevalla äänellä verkalleen lausui sanat: 'Rooman armeijan pirstat saapuivat Canusiumiin yön suojassa', näin kuun valossa, autiolla kentällä, pitkin hautojen reunustamaa tietä ääneti astelevia Rooman sotureita, kasvot kalmankalpeina, veren ja pölyn peittäminä, kypärät kuhmuisina, haarniskat tummenneina ja murtuneina, miekat katkenneina. Ja tuo puolihämärä näky, joka vähitellen häipyi, oli niin ankara, niin synkkä, niin ylväs, että sydän povessani vavahteli tuskaa ja ihastusta."

10.

Humanistiset opinnot.

Kerronpa teille, mitä muistuu mieleeni joka vuosi, kun syksy synkentää taivaan, kun ensi kertoja syödään päivällistä lampun valossa ja kun värisevien puiden lehdet kellastuvat, kerron teille, mitä näin kulkiessani lokakuun ensimmäisinä päivinä halki Luxemburgin puiston, joka silloin on hieman murheellinen ja kauniimpi kuin milloinkaan muulloin, sillä niihin aikoihin putoelevat lehdet yksi kerrallaan kuvapatsaitten valkoisille olkapäille. Silloin minä näen tässä puutarhassa pienen miekkosen, joka menee kouluun kädet taskussa ja laukku selässä, hypähdellen kuin varpunen. Vain ajatukseni näkee hänet, sillä tuo miekkonen on pelkkä varjo, sen minän varjo, joka olin viisikolmatta vuotta sitten. Hän kiinnitti tosiaankin mieltäni, tuo pienokainen. Kun hän oli olemassa, en välittänyt hänestä mitään, mutta nyt, kun hän on ollut ja mennyt, minä kerrassaan rakastan häntä. Hän oli ylipäänsä parempi kuin kaikki ne minät, joita minulla on ollut hänen katoamisensa jälkeen. Hän oli kovin ajattelematon, mutta paha hän ei ollut, ja minun on myönnettävä, ettei hänestä ole jäänyt yhtään huonoa muistoa. Hän on viaton kadottamani, on luonnollista, että häntä kaipaan, on luonnollista, että näen hänet ajatuksissani ja että mieltäni huvittaa hänen muistonsa elvytteleminen.

Viisikolmatta vuotta sitten hän vaelsi tähän vuodenaikaan, ennen kello kahdeksaa, tämän kauniin puiston halki menossa kouluun. Hänen sydäntään hieman ahdisti: uusi lukukausi oli alkamassa.

Hän tepsutti sentään eteenpäin, kirjat selässä ja hyrrä taskussa. Johtuessaan ajattelemaan tovereitaan hän jälleen ilahtui. Hänellä oli paljon kerrottavaa ja kuultavaa! Eikö hänen pitänyt saada tietää, oliko Laboriette todellakin ollut metsästämässä Aigle'in metsässä? Eikö hänen pitänyt mainita, että hän, hän itse, oli noussut hevosen selkään Auvergne'in vuorilla? Sellaista temppua ei tehdä sitä varten, että se salattaisiin. Ja olihan muutenkin hauska jälleen tavata tovereita. Kuinka hän halusikaan nähdä Fontanet'n, ystävänsä, joka teki sievästi hänestä pilkkaa, Fontanet'n, joka ei juuri ollut rottaa suurempi, mutta neuvokas kuin Odysseus, ja joka luontevan sirosti asettui aina ensimmäiselle sijalle.

Hän tunsi mielensä ihan keveäksi, kun ajatteli näkevänsä jälleen Fontanet'n. Niin hän asteli halki Luxemburgin puiston aamun raikkaassa ilmassa. Kaiken, minkä hän silloin näki, näen minä nyt. Sama taivas ja sama maa; olioissa on entinen henki, henki joka minua ilahduttaa, surettaa tai tekee levottomaksi. Mutta astelijaa itseänsä ei enää ole.

Siksipä minä, sitä mukaa kuin vanhenen, seuraan yhä suuremmalla mielenkiinnolla uuden lukuvuoden alkamista.

Jos olisin ollut lukiossa täysihoitolaisena, niin opintojeni muisto olisi sietämätön ja minä sen karkoittaisin. Mutta vanhempanipa eivät panneet minua kuritushuoneeseen. Minä olin ulko-oppilaana eräässä hieman luostarimaisessa ja syrjäisessä vanhassa kymnaasissa; minä näin joka päivä kadun ja kodin enkä ollut täysihoitolaisten tavoin eristetty julkisesta ja yksityisestä elämästä. Niinpä tunteeni eivät olleetkaan mitään orjan tunteita; ne varttuivat meheviksi ja voimakkaiksi, kuten kaikki mikä kasvaa vapaudessa. Niihin ei sekaantunut vihaa. Niiden uteliaisuus oli hyväntahtoista: minä halusin tietää voidakseni rakastaa. Kaikki, mitä kadulla näin, ihmiset, eläimet ja esineet, auttoivat minua uskomattomassa määrin tuntemaan elämää teeskentelemättömyydessään ja voimassaan.

Mikään ei opeta lasta tajuamaan yhteiskunnallista koneistoa niin hyvin kuin katu. Hänen tulee nähdä aamuisin maitomuijat, vedenkantajat, hiilenkuljettajat; hänen tulee tarkastella maustekauppiaan, makkarakauppiaan ja viinikauppiaan myymälöitä, hänen tulee nähdä rykmenttien marssivan ohi, soittokunta etunenässä, hänen tulee vetää henkeensä kadun ilmaa tunteakseen että työn laki on jumalallinen ja että jokaisen on suoritettava tehtävänsä tässä maailmassa. Minuun on jäänyt näistä illan ja aamun retkistä — kotoa kouluun ja koulusta kotiin — ystävällinen uteliaisuus ammatteja ja ammatinharjoittajia kohtaan.

Minun on kumminkin tunnustaminen, etten pidä kaikista yhtä paljon. Paperikauppiaat, jotka levittelevät myymäläinsä ikkunoihin Epinalin kuvia, olivat aluksi suosikkejani. Kuinka monesti olenkaan painanut nenäni vasten ruutua ja lukenut useiden pienten kuvanäytelmäin tarinan alusta loppuun asti!

Minä opin tuntemaan niitä paljon vähässä ajassa. Niiden joukossa oli toisia haaveellisia, jotka askarruttivat mielikuvitustani kehittäen minussa tuota kykyä, jonka puutteessa ihminen ei löydä mitään, ei edes kokemuksen piirissä eikä eksaktisten tieteitten alalla. Oli toisia, jotka esittivät olioita koruttomalla ja järkyttävällä tavalla näyttäen minulle ensi kerran kaikkein kauheimman, tai oikeammin ainoan kauhean asian, kohtalon. Sanalla sanoen: minä saan kiittää Epinalin kuvia paljosta.

Myöhemmin, neljän- viidentoista ikäisenä, minä en enää pysähtynyt maustekauppiaitten ikkunain ääreen, vaikka säilyhedelmärasiat kauan aikaa näyttivätkin ihastuttavilta. Minä halveksin rihkamakauppiasta enkä yrittänyt enää saada selkoa siitä arvoituksellisesta Y:stä, joka hohtaa kullattuna heidän nimikilvessään. Tuskin enää pysähdyin selvittelemään vanhojen viinimyymäläin koristeltujen ristikkoikkunain lapsellisia kuva-arvoituksia.

Hienostunutta mieltäni kiinnittivät nyt vain vaskipiirrosmyymälät, rihkamakauppiaitten näyteikkunat ja kirjalaatikot.

Te Cherche Midi-kadun likaiset juutalaiset, te rantalaiturien yksinkertaiset kirjainkaupustelijat, te mestarini, kuinka kiitollisia minun tuleekaan olla teille! Yhtä hyvin ja paremmin kuin yliopiston professorit olette te ohjannut älyllistä kasvatustani. Te kunnon miehet olette levittäneet ihastuneiden silmieni nähtäviin menneen ajan salaperäisiä muotoja ja kaikenlaisia inhimillisen ajatuksen kallisarvoisia muistomerkkejä. Teidän laatikoitanne penkoessani, tutkiessani nähtäville asettamianne vähäisiä muistoja isistämme ja heidän kauniista ajatuksistaan minuun juurtui huomaamattani kaikkein tervein filosofia.

Niin, ystäväni, kun lueskelin kuluneita, vanhoja nidoksianne, tarkastelin ruostunutta rautaromuanne ja madonsyömiä seinälaudoituksianne, joita möitte hankkiaksenne itsellenne elatuksen, niin minussa heräsi jo lapsena syvä olioitten katoavaisuuden ja kaiken turhuuden tunto. Minä aavistelin jo silloin, että oliot ovat vain pelkkiä yleisen harhakuvitelman vaihtuvia kuvia, ja olen siitä pitäen taipunut surumielisyyteen, lempeyteen ja sääliväisyyteen.

Kuten näette, opetti ulkoilmakoulu minulle korkeita tieteitä. Kodin koulu oli minulle sitäkin hyötyisämpi. Kuinka viehättäviä ovatkaan perheateriat, kun karahvit välkkyvät kirkkaina ja pöytäliina valkoisena helottaa, kuinka miellyttävä onkaan jokapäiväinen, tutunomainen pöytäkeskustelu ja kuinka tämä kaikki totuttaakaan lasta suosimaan ja tajuamaan kotoisia asioita, elämän vaatimattomimpia ja pyhimpiä asioita. Jos hänellä on, kuten minulla, onni omistaa älykkäät ja hyvät vanhemmat, niin pöydässä kuullut puheet kehittävät hänessä hyvää arvostelukykyä ja taipumusta rakkauteen. Hän syö joka päivä sitä siunattua leipää, jonka henkinen isämme mursi ja jakoi vaeltajille Emmauksen majatalossa. Ja hän sanoo kuten he: "Minun sydämeni on hehkuvainen minun rinnassani."

Ne ateriat, joita täysihoitolaiset nauttivat koulun ruokasalissa, eivät ole läheskään yhtä miellyttäviä ja kasvattavia. Kodin koulu on todellakin hyvä koulu!

Minut ymmärrettäisiin kumminkin kovin väärin, jos luultaisiin minun halveksivan klassillisia opintoja. Olen sitä mieltä, että vanhain ranskalaisten humanistien menetelmää noudattava vanhan Kreikan ja Rooman sivistyksen oppiminen muovaa ihmishenkeä paremmin kuin mikään muu. Sana humanistinen, joka merkitsee yleissivistyksellistä, aistikasta, hienoa, soveltuu hyvin klassilliseen kulttuuriin.

Se pieni miekkonen, josta teille vast'ikään kerroin myötätunnolla, joka annetaan minulle anteeksi, kun otetaan huomioon, ettei siinä ole mitään itsekästä ja että se kohdistuu varjo-olentoon, se pieni miekkonen, joka vaelsi Luxemburgin puiston halki hypähdellen kuin varpunen, oli sangen hyvä humanisti. Hänen lapsenmielensä nautti roomalaisesta voimasta ja muinaisen runouden suurista kuvista. Se, mitä hän vapaana ulko-oppilaana näki ja kuuli kuljeskellessaan myymälästä toiseen ja aterioidessaan vanhempainsa kanssa, ei ollenkaan vieroittanut häntä siitä kauniista kielestä, jota kymnaasissa opetetaan. Kaukana siitä: hän oli perehtynyt Attikan ja Ciceron kieleen jokseenkin niin hyvin kuin niihin voi perehtyä kunnon koulumestarien paimentamassa aapispoikain laumassa.

Hän ei ponnistellut paljoa maineen saavuttamiseksi eikä laisinkaan loistellut palkittujen luettelossa, mutta hän teki paljon työtä omaksi huvikseen. Hänen käännöksensä olivat varsin sujuvia ja hänen latinankieliset esityksensä olisivat ansainneet itsensä tarkastajan kiitokset, ellei niitä tavallisesti olisi ollut rumentamassa jokin lauseopillinen virhe. Enkö jo kertonut, että Liviuksen kertomukset hellyttivät kaksitoistavuotiaan jaloihin kyyneliin?

Mutta vasta Kreikkaan saavuttuaan hän näki kauneuden ylevässä yksinkertaisuudessaan. Hän saapui sinne myöhään. Aisopoksen sadut olivat aluksi synkistyttäneet hänen mieltänsä. Niitä selitti hänelle kyttyräselkäinen opettaja, kyttyräselkäinen ruumiiltaan ja sielultaan. Näettekö Thersiteen nuorine seuralaisineen runottarien lehdoissa? Pieni miekkonen ei tuota tajunnut. Voisihan otaksua, että hänen kyttyräselkäinen kasvattajansa oli varsin sovelias pyhittämään itsensä Aisopoksen satujen selittäjäksi. Mutta ei! Hän oli väärä kyttyräselkäinen, kyttyräselkäinen jättiläinen, jossa ei ollut henkeä eikä ihmisyyttä, pahaan taipuvainen ja kaikkein väärämielisin ihminen. Hän ei kelvannut mihinkään, ei edes selittämään kyttyräselkäisen ajatuksia. Muutenhan nuo pienet kuivat tarinat, joita mainitaan Aisopoksen nimellä, ovat säilyneet meille siinä siloitellussa muodossa, jonka niille antoi eräs ahdas- ja tyhjäkalloinen byzantilainen munkki. Minä en tiennyt neljännellä luokalla ollessani niiden alkuperää enkä siitä paljon välittänytkään, mutta minä arvostelin niitä aivan samoin kuin nyt.

Aisopoksen jälkeen annettiin käteemme Homeros. Minä näin Thetiksen kohoavan valkean pilven lailla yli meren, näin Nausikaan tovereineen, näin Deloksen palmupuun ja taivaan ja maan ja meren ja Andromakeen kyynelhymyn… Minä tajusin, tunsin. Kuuteen kuukauteen en voinut irtautua Odysseiasta. Siitä aiheutui lukuisia rangaistuksia. Mutta mitäpä haittasivat rangaistustehtävät? Minä olin Odysseuksen seurassa "sinipunervalla merellä"! Sitten minä keksin traagikot. Aiskhylosta en paljoakaan ymmärtänyt, mutta Sofokles ja Euripides aukaisivat minulle sankarien ja sankaritarten tenhoisan maailman ja perehdyttivät minut onnettomuuden runouteen. Jokainen lukemani murhenäytelmä soi uusia riemuja, uusia kyyneleitä ja uusia väristyksiä.

Alkestis ja Antigone herättivät minussa ylevimpiä unelmia, mitä lapsenmielessä milloinkaan on elänyt. Pää puskettuna sanakirjaan, joka lepäsi musteen tahrimalla pulpetinkannella, minä näin jumalallisia hahmoja, näin norsunluukäsivarsia, jotka lepäsivät valkoista tunikkaa vasten, kuulin ääniä, jotka helisivät kauniimmin kuin mikään musiikki, helisivät sopusointuista murhettansa.

Siitä koitui uusia rangaistuksia. Ne olivat oikeutettuja: minä askartelin asioissa, jotka eivät kuuluneet koulutehtäviini. Valitettavasti olen säilyttänyt tuon tottumuksen. Mihin elämänluokkaan minut suljettaneenkin loppuiäkseni, pelkään kovin, että vielä minua vanhoilla päivilläni uhkaa se moite, jonka seitsemännen luokan opettaja minua vastaan sinkosi: "Herra Pietari Nozière, te askartelette asioissa, jotka eivät kuulu koulutehtäviinne."

Varsinkin talvi-iltoina, kun palasin koulusta, tuo valkeus ja laulu minua huumasivat. Katulyhtyjen ja valaistujen ikkunain alla minä luin säkeitä, joita sitten kulkiessani puoliääneen toistelin. Talvi-illan vilkas liike vallitsi etukaupungin ahtailla kaduilla, jotka jo peittyivät hämäriin.

Sattui sangen usein, että törmäsin leipurin juoksupoikaan, joka kori päälaellaan uneksi omia unelmiansa kuten minäkin, tai tunsin äkkiä poskessani rattaitansa kiskovaa hevosparan kuuman hengityksen. Todellisuus ei lainkaan tärvellyt unelmaani, koska olin kovin kiintynyt näihin etukaupungin katuihin, joiden kivet olivat nähneet minun kasvavan ja varttuvan. Eräänä iltana minä luin Antigonen säkeitä erään kastanjakauppiaan lyhdyn valossa, ja vielä nytkin, neljännesvuosisadan kuluttua, palauttaa tämä säe:

"Häävuode, hautani!…" ehdottomasti mieleeni auvergnelaisen, joka puhaltaa paperipussiin, ja kylkeäni kuumentavan paistinpannun, jossa kastanjat kärisivät. Ja tuon kunnon miehen muisto liittyy mielessäni sopusointuisesti teebalaisen neidon valituksiin.

Niin minä opin paljon säkeitä. Niin minä keräsin hyödyllisiä ja arvokkaita tietoja. Niin minä hankin itselleni humanistista sivistystä.

Menettelytapani oli hyvä minulle, muille se ei kelpaisi ollenkaan.
Niinpä varonkin sitä kenellekään suosittelemasta.

Minun on muuten tunnustettava, että Homeroksen ja Sofokleen kasvatilta puuttui maku, kun hän tuli rhétorique-luokkaan. Opettajani vakuutti, että niin oli laita, ja minä uskon sen mielelläni. Maku, joka seitsentoistavuotiaana on tai jota hän osoittaa, on harvoin hyvä. Parantaakseen minun makuani opettajani kehoitti minua tarkoin perehtymään Casimir Uelavigne'in koottuihin teoksiin. Minä en noudattanut hänen neuvoansa. Sofokles oli ohjannut minut määrättyyn suuntaan, jota en enää voinut muuttaa. Opettajani ei minusta näyttänyt eikä näytä vieläkään hienosti sivistyneeltä kirjamieheltä, mutta hän oli ärtyneisyytensä ohella oikeamielinen ja rohkea. Jos hän istuttikin meihin joitakin kirjallisia harhaoppeja, näytti hän joka tapauksessa esimerkillään, millainen on kunnon mies.

Sellainen tiede palkitaan. Herra Charronia kunnioittivat kaikki hänen oppilaansa. Lapset näet osaavat antaa täsmälleen oikean arvon opettajiensa moraaliselle kelpoisuudelle. Mitä viisikolmatta vuotta sitten ajattelin väärämielisestä kyttyräselästä ja kelpo Charronista, ajattelen yhä vieläkin.

Mutta illan himmeys laskeutuu jo yli Luxemburgin puiston plataanien ja esiin loitsimani pieni haamu painuu pimeään. Hyvästi, sinä pieni minäni, jonka olen kadottanut ja jota aina surren kaipaisin, ellen löytäisi sitä entistään ehompana pojastani!

11.

Myrttimetsä.