I.
Lapsena minä olin ollut sangen älykäs, mutta seitsemäntoista ikävuoteni paikkeilla minä tuhmennuin. Olin niin ujo, etten osannut seurassa ollessani tervehtiä enkä istuutua ilman että hikikarpaloita kihosi otsalleni. Naisten läsnäolo herätti minussa jonkinlaista kauhua. Minä noudatin kirjaimellisesti seuraavaa Kristuksen seuraamiseen sisältyvää ohjetta, jonka olin oppinut jollakin alaluokalla ja joka oli säilynyt muistissani, koska säkeet, jotka ovat Corneillen sepittämät, olivat minusta tuntuneet eriskummallisilta:
Kavahda valppahasti seuraa vaimoin.
Ne vihamiestä vastaan sulta riistää suojan.
Sulkeos yhteisesti huomaan hyvän Luojan
Ne, jotka kaunistetut ovat hyvein aimoin;
Heit' älä koskaan viivy katsomassa.
Rakasta kaikkia, vaan Jumalassa.
Minä noudatin vanhan mystikko-munkin neuvoa, mutta tein sen tahtomattani. Olisin mielelläni hieman viivähtänyt naisväkeä katsomassa.
Äitini ystävättärien joukossa oli eräs, jonka seurassa olisin erikoisen mielelläni viipynyt. Hän oli nuorena ja kuuluisana kuolleen pianistin Adolphe Gance'in leski. Hänen nimensä oli Alice. Minä en ollut koskaan kunnolla nähnyt hänen hiuksiansa, silmiänsä, hampaitansa… Mitenkä voisikaan kunnolla nähdä sellaista, mikä häilyy, säihkyy, säteilee, häikäisee? Mutta hän näytti minusta unelmaa ihanammalta; hänestä hohti yliluonnollinen kirkkaus. Äidilläni oli tapana sanoa, ettei rouva Gance'in piirteissä tarkkaan eritellen ollut mitään tavatonta. Joka kerta kun äiti ilmaisi tämän mielipiteensä, pudisti isä epäuskoisena päätänsä. Hän menetteli varmaan samoinkuin minä, minun kelpo isäni: hän ei eritellyt rouva Gance'in piirteitä. Ja miten yksityiskohtien laita lieneekään ollut, kokonaisuus oli ihastuttava. Älkää uskoko äitiä; minä vakuutan teille, että rouva Gance oli kaunis. Rouva Gance veti minua puoleensa; rakkaus on suloinen; rouva Gance peloitti minua: rakkaus on hirmuinen.
Eräänä iltana, kun isäni luona oli muutamia vieraita, astui rouva Gance saliin niin hyväntuulisena, että minä tunsin rohkeuteni hieman lisääntyvän. Miesten seurassa hän toisinaan näytti huvikseenkävelijältä, joka heittelee murusia pikkulinnuille. Sitten hän yht'äkkiä paneutui ynseäksi, hänen kasvonsa jäykistyivät ja viuhka liikkui nyrpeän hitaasti. Minä en kyennyt seikkaa selittämään. Nyt sen oivallan varsin hyvin: Rouva Gance keimaili, siinä kaikki.
Sanon siis vieläkin: astuessaan mainittuna iltana saliin rouva Gance heitti jokaiselle, vähäpätöisimmällekin, joka oli mies, hymyn murusen. Minä en irroittanut hänestä katsettani ja olin havaitsevani hänen kauniissa silmissään surun ilmeen. Se järkytti minua. Minä näet olin hyvänluontoinen. Häntä pyydettiin soittamaan pianoa. Hän soitti erään Chopinin nocturnon. En ole koskaan kuullut niin kaunista soittoa. Olin tuntevinani Alice'in sormien, noiden pitkäin, valkoisten sormien, joista hän oli riisunut sormukset, hipovan korviani taivaallisin hyväilyin.
Hänen lopetettuaan minä vaistomaisesti ja mitään ajattelematta hain hänet takaisin paikalleen ja istuuduin hänen viereensä. Tuntiessani hänen povensa tuoksun suljin silmäni. Hän kysyi minulta, pidinkö musiikista. Hänen äänensä värähdytti minua. Minä avasin silmäni ja näin hänen katsovan minua; tuo katse oli minun tuhoni.
— Pidän, herra… vastasin hädissäni.
Kun maa ei sinä hetkenä auennut minua nielemään, oli syynä se, ettei luonto välitä ihmisen hartaimmistakaan toivomuksista.
Minä vietin yön huoneessani nimittäen itseäni tylsämieliseksi ja hölmöksi ja takoen nyrkeillä kasvojani. Aamulla harkitsin asiaa kauan pääsemättä sovintoon itseni kanssa. Puhuin itsekseni näin: "Kun tahtoo sanoa naiselle, että hän on kaunis, että hän on liian kaunis ja että hän osaa loitsia pianosta todellisia huokauksia, nyyhkytyksiä ja kyyneleitä, ja kykeneekin virkkamaan hänelle vain nämä kaksi sanaa: Pidän, herra…, niin osoittaa olevansa kohtuuttomassa määrin kykenemätön ilmaisemaan ajatuksiansa. Pietari Nozière, sinä olet sairaalloinen, mene ja kätke itsesi!"
Valitettavasti en kyennyt edes täysin itseäni kätkemään. Minun oli näyttäydyttävä koulussa, ruokapöydässä, kävelyllä. Minä kätkin käsivarteni, jalkani ja kaulani niin hyvin kuin osasin. Minut nähtiin sittenkin ja minä olin perin onneton. Tovereitteni joukossa minä voin antaa ja saada nyrkiniskuja; se on jonkinlainen asenne, se. Mutta äidin ystävättärien seurassa oli olo surkeata. Minä oivalsin, miten hyvä on tämä Kristuksen seuraamisen neuvo:
Kavahda valppahasti seuraa vaimoin.
— Mikä terveellinen neuvo, puhelin minä itsekseni. Jos olisin kavahtanut rouva Gance'ia tuona turmion iltana, jolloin hän esitti yötunnelman niin runollisen kauniisti, että ilma tuntui väreilevän hekumaa, olisin silloin häntä kavahtanut, niin hän ei olisi kysynyt minulta: "Pidättekö musiikista?" enkä minä olisi vastannut: "Pidän, herra…"
Nuo kaksi sanaa: "Pidän, herra…" soivat alinomaa korvissani. Ne olivat alinomaa läsnä muistissani, tai pikemminkin oli asia niin, että jokin kauhistava tajunnan ominaisuus näytti äkkiä pysähdyttäneen ajan, joten minä jäin auttamattomasti siihen silmänräpäykseen, jona nuo korjaamattomat sanat: "Pidän, herra…" oli lausuttu. Minua ei kiduttanut tunnonvaiva. Tunnonvaiva on leppoinen asia verrattuna minun kärsimykseeni. Minä vaivuin synkkään raskasmielisyyteen kuudeksi viikoksi, joiden kuluttua vanhempanikin havaitsivat minut tylsämieliseksi.
Tylsyyteni teki täydelliseksi se, että olin mielessäni yhtä rohkea kuin käyttäytymisessäni arka. Nuorten ihmisten mieli on yleensäkin jyrkkäkäänteinen. Minun mieleni oli vääjäämätön. Minä uskoin omistavani totuuden. Olin väkivaltainen ja kumouksellinen, kun olin yksinäni.
Millainen vallaton veitikka minä olinkaan yksin ollessani! Myöhemmin olen melkoisesti muuttunut. Nykyjään en kovin pelkää lähimmäisiäni. Minä koetan mahdollisuuden mukaan asettua omalle paikalleni minua henkevämpäin ja vähemmän henkeväin välimaalle luottaen edellisten älyyn. Sitävastoin en ole lainkaan varma ollessani yksinäni… Mutta minähän kerron teille tarinaa seitsemänneltätoista ikävuodeltani. Niin ollen käsitätte, että arkuuteni ja rohkeuteni toisiinsa yhtyneinä tekivät minusta kerrassaan mahdottoman olennon.
Kuusi kuukautta kertomani hirveän seikkailun jälkeen, kun olin joltisellakin kunnialla päässyt rhétorique-luokaltani, isä lähetti minut loma-ajaksi maaseudulle. Hän kirjoitti puolestani eräälle sangen vaatimattomalle ja sangen kunnianarvoiselle virkaveljelleen, eräälle vanhalle maalaistohtorille, joka harjoitti ammattiaan Saint-Patrice'issa.
Sinne minä sitten lähdin. Saint-Patrice on pieni, Normandian rannikolla sijaitseva kyläkunta. Se on metsän kainalossa ja laskeutuu tasaisesti kohti rantakallioiden saartamaa hiekkarantaa. Ranta oli silloin asumaton, autio. Meri, jonka näin ensi kerran, ja metsä, jonka rauha tuntui ihmeen leppoisalta, herättivät minussa aluksi jonkinlaista ihastusta. Veden ja lehväin häilyväisyys sointui mieleni häilyväisyyteen. Minä ratsastelin metsässä, kieriskelin puolialastomana hiekkarannalla ikävöiden jotakin tuntematonta, jota kaikkialla aavistelin, mutta en mistään löytänyt.
Olin yksin kaiket päivät ja itkeskelin ilman syytä. Toisinaan saatoin tuntea sydämeni äkkiä paisuvan, niin että luulin siihen paikkaan kuolevani. Sanalla sanoen: olin kovin levoton. Mutta onko maailmassa rauhaa, joka vetäisi minun levottomuudelleni vertoja? Ei ole. Todistakoot puut, joiden oksat pieksivät kasvojani, todistakoon rantakallio, jolle kiipesin katselemaan auringon mereenmenoa, ne todistakoot, ettei mikään vedä vertoja sille kivulle, joka minua silloin ahdisti, ettei mikään vedä vertoja ihmisten ensimmäisille unelmille! Jos kaipuu kaunistaa kaikki lie oliot, joihin se kohdistuu, niin tuntemattoman kaipuu kaunistaa maailmankaikkeuden.
Suhteellisen terävyyden ohella on minussa aina ilmennyt omituista yksinkertaisuutta. Levottomuuteni ja epämääräisten kaipioitteni syy olisi kenties kauankin vielä pysynyt minulle tuntemattomana, ellei eräs runoilija sitä olisi minulle kirkastanut.
Minä olin jo koulussa mieltynyt runoilijoihin, ja tämä mieltymys on onneksi jäänyt pysyväiseksi. Seitsentoistavuotiaana minä ihailin Vergiliusta ja olisin ymmärtänyt hänet jokseenkin yhtä hyvin ilman opettajien selityksiä. Loma-aikoina minulla oli aina Vergilius taskussani. Se oli Bliss'in julkaisema pieni, kehno Vergilius; minulla on se vieläkin. Minä säilytän sitä niin huolellisesti kuin mitään ylipäänsä voin säilyttää; siitä putoaa kuivuneita kukkia joka kerta kun sen avaan. Vanhimmat näistä kukista ovat kasvaneet Saint-Patrice'in metsässä, tienoolla, jossa olin ylen onnellinen ja ylen onneton seitsemäntoistavuoden iällä.
Eräänä päivänä kuljin jälleen yksinäni metsänrinteeseen hengittäen mielihyvin niitetyn heinän tuoksua. Tuuli toi meren suolaa huulilleni, minä tunsin auttamatonta väsymyksentunnetta, istuuduin maahan ja katselin kauan taivaan pilviä.
Sitten avasin tapani mukaan Vergiliukseni ja luin: Hic, quos durus amor…
"Ne, jotka ankara rakkaus on menehdyttänyt säälimättömään riutumukseen, käyskelevät siellä salaperäisten lehtokujien peitossa ja myrttimetsä levittää siimestään ylt'ympäri…"
"Ja myrttimetsä levittää siimestään…" Tunsinhan sen, myrttimetsän: se sijaitsi minussa itsessäni. Sen nimi vain oli minulle tuntematon. Vergilius ilmaisi minulle sairauteni syyn. Hän opetti minut tietämään, että rakastin.
Mutta minä en vielä tiennyt ketä rakastin. Se kävi ilmi vasta seuraavana talvena, kun jälleen näin rouva Gance'in. Te olette epäilemättä tarkkanäköisempi kuin minä olin. Olette arvannut, että rakastin Alice'ia. Mikä ihmeellinen kohtalon oikku! Minä rakastin juuri sitä naista, jonka kuullen olin esiintynyt ylen naurettavasti ja jolla varmaankaan ei ollut minusta mitkään hyvät ajatukset. Olihan siinä epätoivon aihetta. Mutta siihen aikaan ei epätoivo ollut käytännössä; esi-isämme olivat käyttäneet sitä liiaksi, joten se oli kulunut loppuun. Minä en tehnyt mitään hirmuista tai suurta. En piiloutunut minkään vanhan luostarin luhistuvien holvien suojaan, en kuljettanut masentunutta mieltäni erämaihin, en yrittänyt manata esiin rajuilmoja. Olinhan vain kovin onneton ja suoritin päästötutkintoni.
Onnenikin oli raateleva. Alice'in nähdessäni ja kuullessani hänen puhuvan minun täytyi ajatella: "Hän on ainoa nainen, jota voin rakastaa; minä olen ainoa mies, jota hän ei voi sietää." Hänen soittaessaan pianoa minä kääntelin nuottilehtiä katsellen kuinka kevyet hiukset leikkivät hänen valkoisella kaulallaan. Mutta jotten jälleen joutuisi vaaraan nimittää häntä herraksi, vannoin kalliisti, etten virkkaisi hänelle enää mitään. Elämässäni sattui pian senjälkeen muutoksia, ja Alice hävisi näkyvistäni ilman että olin rikkonut kallista valaani.