II.
Tänä kesänä, ollessani vuoristossa terveysvettä juomassa, tapasin jälleen rouva Gance'in. Puoli vuosisataa rasittaa nyt sitä kauneutta, joka aiheutti ensimmäisen levottomuuteni, kaikista hurmaavimman. Mutta tuossa raunioituneessa kauneudessa on vielä suloa. Harmaahapsisena minä itse vapautin itseni nuoruudessa vannomastani valasta:
— Hyvää päivää, hyvä rouva, sanoin minä rouva Gance'ille.
Ja tällä kertaa, — valitettavasti! — ei nuoruusvuosien tunne häirinnyt katsettani eikä ääntäni.
Hän tunsi minut jokseenkin helposti. Muistelomme punoutuivat toisiinsa, ja me koetimme keskustelemalla sulostuttaa hotellin tyhjänpäiväistä elämää.
Pian muodostui välillemme uusia siteitä ja nämä siteet ovat liiankin kestävät: ne muodostaa ponnistusten ja' vaivain yhteisyys. Me juttelimme joka aamu viheriällä penkillä, auringon paistaessa, jäsentemme kolotuksesta ja muista huolistamme. Siitä riitti puhumista. Huvin vuoksi me sekoitimme menneisyyttä nykyaikaan.
— Olittepa te kaunis, hyvä rouva, sanoin minä eräänä päivänä, kaunis ja ihailtu!
— Epäilemättä, vastasi hän hymyillen. Minä voin sen sanoa nyt kun olen vanha: minä miellytin. Tämä muisto lohduttaa minua vanhentuessani. Osakseni on tullut sangen imartelevaa ihailua. Mutta minä hämmästyttäisin teitä kovin, jos sanoisin, mikä ihailunosoitus minuun on syvimmin vaikuttanut.
— Olisipa hauska kuulla.
— No niin, minä sanon sen teille. Eräänä iltana, (siitä on jo pitkä aika) joutui pieni koulupoika minua katsellessaan niin hämilleen, että nimitti minua herraksi vastatessaan johonkin kysymykseeni. Mikään muu ihailunosoitus ei ole minua imarrellut ja tyydyttänyt siinä määrin kuin tuo omituinen vastaus ja sen lausumisessa ilmennyt sävy.
12.
Varjo.
Kahdennellakymmenennellä ikävuodellani minä jouduin kokemaan jotakin tavatonta. Isäni oli lähettänyt minut maaseudulle järjestämään erästä perheasiaa. Minä lähdin eräänä päivänä iltapuolella pienestä, sievästä Ernéen kaupungista käydäkseni seitsemän peninkulman päässä, Saint-Jeanin köyhässä pitäjässä sijaitsevassa, nykyisin autiossa talossa, joka oli kolmatta sataa vuotta ollut isäni suvun asuntona. Oltiin joulukuun alussa. Satoi lunta aamusta pitäen. Tie, joka kulki pensasaitojen keskitse, oli monin paikoin kovin kuoppainen, joten meidän, hevoseni ja minun, oli aika vaikea välttää lätäköitä.
Kuuden, seitsemän kilometrin päässä Saint-Jeanista tie näytti käyvän paremmaksi, joten minä aloin ajaa täyttä laukkaa huolimatta nousevasta rajutuulesta ja lumesta, joka pieksi kasvojani. Tietä reunustavat puut pakenivat molemmin puolin niinkuin muodottomat, surulliset öiset haamut. Ne olivat kamalannäköisiä, nuo mustat puut halkaistuine latvoineen, pahkoineen ja haavoineen, vääntyneine käsivarsineen. Ne melkein minua peloittivat, kun muistin, mitä Ernéen varapastori oli edellisenä iltana minulle niistä kertonut. Erään näistä puista, oli varapastori kertonut, erään näistä metsäseudun raajarikoista, kastanjan, joka oli menettänyt päänsä jo pari sataa vuotta sitten ja oli ontelo kuin torni, halkaisi salama ylhäältä alas asti helmikuun 24 p:nä 1849. Siten syntyneessä halkeamassa näkyi miehen luuranko pystyssä, pyssy ja rukousnauha kupeellansa. Ontelosta löydettyyn taskukelloon oli merkitty nimi Claude Nozière. Tämä Claude, isäni isän setä, oli eläessään salakuljettaja ja rosvo. Vuonna 1794 hän otti osaa chouanien kapinaan. Pahoin haavoittuneena, sinisten takaa-ajamana,hän piiloutui puun onkaloon kuolemaan. Hänen kohtalostaan eivät tienneet ystävät enempää kuin vihollisetkaan; vasta puolen vuosisadan kuluttua vanhan chouanin kuolemasta toi salamanisku hänet ilmoille.
Minä ajattelin häntä, nähdessäni pakenevat puut kummallakin puolen tietä, ja joudutin hevoseni kulkua. Oli pimeä yö, kun saavuin Saint-Jeaniin.
Tulin majataloon, jonka nimikilpi vingutti tuulessa surkeasti vitjojaan. Vietyäni hevoseni talliin astuin matalaan vierashuoneeseen ja heittäydyin vanhaan nojatuoliin lieden luo. Siinä lämmitellessäni voin tulen valossa katsella emännän kasvoja. Ne olivat kauhistuttavat vanhuksen kasvot, näyttivät jo osalta olevan mullan peitossa. Näkyvissä oli vain syöpynyt nenä ja kuolleet silmät veristävien luomien peitossa. Hän tarkasteli minua epäluuloisesti, kuten muukalaista ainakin. Rauhoittaakseni häntä minä mainitsin nimeni, jonka täytyi olla hänelle sangen tuttu. Hän vastasi päätään pudistaen, ettei Nozière-sukua enää ollut olemassakaan. Siitä huolimatta hän suostui toimittamaan minulle illallisen. Hän heitti lieteen kimpun risuja ja poistui.
Olin alakuloinen ja väsynyt ja sanomattoman pelontuskan vallassa. Minua ahdistivat synkät ja väkivaltaiset mielikuvat. Minä vaivuin hetkiseksi unenhorroksiin, mutta puolinukuksissakin kuulin yhä uuninpiipussa ulvovan tuulen, joka puuskittain sirotteli saappailleni lieden tuhkaa.
Kun muutaman minuutin kuluttua jälleen avasin silmäni, oli edessäni näky, jota en milloinkaan unohda. Minä näin selvästi huoneen perällä, valkeaksi kalkitulla seinällä, liikkumattoman varjon. Se oli nuoren tytön varjo. Kasvojen ääriviiva oli niin suloinen, puhdas ja viehättävä, että sen nähdessäni tunsin koko väsymykseni ja koko alakuloisuuteni sulautuvan hurmaavaksi ihastuksen tunteeksi.
Minä katselin varjokuvaa luullakseni minuutin ajan. Mahdollista kumminkin on, että hurmioni kesti enemmän tai vähemmän aikaa, sillä minulla ei ole mitään keinoa mitata sen todellista kestoa. Sitten käänsin päätäni nähdäkseni kenen tuo kaunis varjo oli. Huoneessa ei ollut ketään… ei ketään muuta kuin vanha kapakanemäntä, joka parhaillaan asetteli pöydälle puhdasta liinaa.
Katsoin uudelleen seinälle: varjoa ei enää näkynyt.
Silloin valtasi mieleni jonkinlainen lemmentuska ja katoaminen suretti minua.
Minä harkitsin hetkisen, täysin kirkkaasti, ja kysyin sitten:
— Muori hoi, kuka siellä oli, äsken juuri?
Emäntä vastasi ihmeissään, ettei hän ollut nähnyt ketään.
Minä juoksin ovelle. Tiheä lumisade peitti pihan, ja lumessa ei näkynyt yhtäkään jalanjälkeä.
Muori, oletteko varma siitä, ettei talossa ole ketään naishenkilöä?
Muori vastasi, ettei ollut muuta kuin hän.
— Entä varjo? huudahdin minä.
Hän ei vastannut.
Sitten minä koetin täsmällisten fysikaalisten periaatteiden mukaan määritellä sen kappaleen paikan, jonka varjon olin nähnyt; ja osoitin paikkaa sormellani:
— Hän oli tuossa, uskokaa, jos tahdotte…
Vanhus lähestyi minua kynttilä kädessä, katsoi minua jäykästi elottomilla silmillään ja virkkoi:
— Nyt minä näen, ettette petä minua, vaan että todellakin olette eräs Nozière. Oletteko kenties Jeanin, Pariisin tohtorin poika? Minä tunsin hänen setänsä, Renén, kun hän oli vielä nuori. Hän näki, hänkin, naisen, jota kukaan muu ei nähnyt. On luultavaa, että se on Jumalan koko suvulle säätämä rangaistus siitä synnistä, johon teki itsensä syypääksi chouani Claude, joka menetti sielunsa autuuden antautuessaan tekemisiin leipurin vaimon kanssa.
— Puhutteko, kysyin minä, siitä Claude'ista, jonka luuranko löydettiin ontosta puusta, pyssy ja rukousnauha vierellään?
— Nuori herraseni, rukousnauhasta ei hänellä ollut mitään hyötyä. Hän on syössyt itsensä ikuiseen kadotukseen vaimon vuoksi.
Vanhus ei kertonut minulle sen enempää. Minä voin tuskin maistaa hänen tarjoamaansa ruokaa: leipää, munia, silavaa ja omenaviiniä. Katseeni kääntyi alinomaa seinälle, jossa olin nähnyt varjon. Olinhan sen todella nähnyt! Se oli hyvin selvä, tarkkapiirteisempi kuin olisi voinut olla lieden häilyvän valon ja kynttilän savuavan liekin luoma luonnollinen varjo.
Seuraavana päivänä minä kävin siinä autiossa talossa, jossa olivat aikoinaan asuneet Claude ja René, kuljin seudun ristiin rastiin, tiedustelin asioita kirkkoherralta, mutta en saanut minkäänlaista tietoa siitä nuoresta tytöstä, jonka varjon olin nähnyt.
En tiedä vielä nytkään, onko uskottava vanhaa kapakanemäntää. En tiedä, onko jokin haamu käynyt tässä tuiman yksinäisessä metsäseudussa tervehtimässä talonpoikia, joista polveudun, ja onko perinnöllinen Varjo, joka ilmestyi juroille ja mystillisille esi-isilleni, näyttäytynyt uusin suloin heidän uneksivalle lapsellensa.
Olenko nähnyt Saint-Jeanin majatalossa Nozière-perheen sukuhaltijan, vai ilmoitettiinko minulle ehkä tuona talviyönä, että minulle lankeisi elämässä kaikkein paras osa, että laupias luonto oli suonut minulle kalleimman lahjansa, unelmien lahjan?