I
AIKAISIMPIA MUISTOJANI.
1836.
Miltä ajalta ovat ensimäiset varmat muistomme ja kuinka kauaksi ajassa taaksepäin yksilön elämässä voi muisti ulottua? Tavallisesti häipyy se johonkin himmeään, häilyvään ja epämääräiseen, joka voi ulottua sangen pitkällekin taaksepäin, aina lapsuutemme varhaisimpiin vuosiin. — Minun ensimäinen selvä muistoni on neljänneltä vuodeltani ja sen näen minä vieläkin selvästi edessäni. Se olikin ihmeellinen tapaus, vaikkapa tuskin kukaan silloin voi aavistaa sen suurta sivistyksellistä merkitystä.
Minun paikkani lapsuuskodissa oli silloin pysyä vain hoitajattareni kanssa lastenkamarissa, ja ani harvoin sain minä pistäytyä muissa huoneissa, eikä toki koskaan, jos sattui olemaan vieraita. Senpätähden selvästi muistan kuinka eräänä päivänä hämmästyin nähdessäni kotohuoneistomme täpötäynnä vieraita ihmisiä, herroja ja naisia, joita en koskaan ennen ollut nähnyt. Hoitajattareni Natalia oli silloin sairas ja äitini itsensä oli täytynyt ottaa minut hoidellakseen. Pelästyneenä, nähdessäni kaikki nuo oudot kasvot, pidin minä tiukasti kiini äidin hameesta ja seurasin häntä joka askeleella.
Oli selkeä, helteinen iltapäivä toukokuun lopulla vuonna 1836. Olin silloin lähes neljän vuoden vanha. Koko tuo herrain ja naisten joukko oli kokoontunut asuntoomme saadakseen sen ikkunoista ja ulkoparvekkeilta katsella jotain erittäin kummallista: höyrylaivan saapumista Helsinkiin. Sen piti laskea rantalaituriin juuri meidän asuntomme edessä. Vanhempani[1] asuivat siihen aikaan näet eteläsatamassa olevan suuren Heidenstrauchin talon ensimäisessä kerroksessa, joka talo sitten vuoden perästä myötiin keisarilliseksi palatsiksi, jona se vieläkin on.
[1] *Carl August Ramsay*, syntynyt vuonna 1791, Savon ja Karjalan maaherran Anders Johan Ramsayn ja hänen vaimonsa Johanna Petersenin poika, tuli ylioppilaaksi Turussa 1802, Suomen hallituskonseljin kopistiksi 1809, Viipurin läänin maaherraksi 1825, senaatin talousosaston jäseneksi 1834, filosofian kunniatohtoriksi 1840, salaneuvokseksi 1841, otti eron toimestaan 1844 ja asui senjälkeen maatilallaan, nimeltään Björkboda, kunnes kuoli 1855. Avioliittoon meni hän vuonna 1821 *Charlotta af Petersenin* kanssa, joka oli syntynyt 1800 ja oli vuorineuvos Wolter af Petersenin ja hänen puolisonsa Charlotta Helena Hästeskon, Målagårdista, tytär. Hän kuoli Björkbodassa vuonna 1868.
Salit olivat pian täynnä kärsimättömästi odottelevaa joukkoa, ja vähäväliä käytiin ulkona parvekkeella tähystelemässä, eikö jo näkyisi tuota ihmeellistä kapinetta.
Taajoja väkijoukkioita oli saman uteliaisuuden valtaamina kerääntynyt Tähtitorninmäelle, rantatorille ja laitureille, jossa kärsimättömyydellä odottavia katselijoita kerrassaan vilisi.
Vihdoin kuului huudahdus: katsokaahan, tuolla se tottatotisesti tulee — katsokaa! katsokaa! — ja kaikki kiirehtivät ulkoparvekkeelle.
Ilta jo alkoi joutua, aurinko laskeutui pilvettömälle taivaanrannalle ja meri päilyi peilikirkkaana. Kaukana etäisyydessä, Viaporin tuolla puolen näkyi paksu, musta savu nousevan ylös ja jäävän siihen seisomaan ikäänkuin jonkun käsittämättömän häntänä, joka hiljaa liikkui eteenpäin. *Tuo jokin* lähestyi yhä enemmän. Savupatsas muodostui yhä paksummaksi ja mustemmaksi. Höyrylaiva meni sitten Gustafssvärdin salmeen, ja pian senjälkeen saatiin nähdä ihme: laiva, joka tyyntä veden pintaa myöten ja ilman purjeita liukui hiljoilleen satamaan. Leveiden siipirataskomeroiden alla velloivat vedessä punaiset siivet niin että vesi vaahtosi niissä; kajahti sitten kolme laukausta laivan keulaan asetetuista tykkisistä ja pian senjälkeen laski laiva rantalaituriin juuri meidän asuntomme edessä. Riemu oli valtava, kansajoukko huusi ja hurrasi, eikä tahtonut todeksi uskoa tuota ihmelaitosta. Tämä oli ensimmäinen höyrylaiva, joka oli kaupunkiin poikennut, ja oli se ruotsalainen alus »Solide». Se ei ollut suurempi nykyaikaisia saaristopursia, vaan kyllin iso kuitenkin voidakseen herättää yleistä hämmästystä. Vasta muutaman vuoden perästä alkoivat sitten uudet, puusta rakennetut siipihöyrylaivat »Storfursten» ja »Furst Menschikoff» välittää liikettä Pietarin, Suomen ja Ruotsin välillä ja saivatkin ne yksin pitää tätä liikennettä yllä yli kymmenen vuotta.
Senjälkeen on höyrylaivamuotoja monenlaisia ilmestynyt ja jälleen hävinnyt; pienet puusta raketut alukset leveine siipikatoksineen ovat nyt jo näkyvistämme kadonneet ja on niiden sijalle ilmestynyt suuria höyrylaivoja rautapotkureineen ja ylellisine sisustuksineen, tullen ne kaukaisista maista täynnä tavaraa ja matkustajia.
Kun nyt näkee Helsingin sataman ja sen rantalaiturit, jotka käyvät miltei ahtaiksi sille suurten ja pienten laivojen paljoudelle, joka siellä käy, kun näkee höyrylaivojen melkein joka hetki sieltä lähtevän tahi sinne tulevan, niin johtuupa väkisinkin ajattelemaan kuinka nopeasti kaikki on yhden ihmisijän kuluessa kehittynyt ja samalla kysymään itseltään, kuinka ihmiset ennen voivat tulla toimeen hiljaisessa kyhjötyselämässään, jolloin vain jotkut harvat ja valitut olivat tilaisuudessa hankkimaan itselleen huvin nähdä jotain muutakin kuin kotinurkat. Miltähän tuntuisi meistä nyt ilman uudenaikaisia kulkuneuvojamme?