II

ISOÄITI

Luonnollisesti omaa äitiään itsekukin rakastaa kaikista enimmän elämässä, varsinkin lapsuusvuosinaan, vaan hänen jälkeensä järjestyksessä seurasi meillä vanha isoäiti, tuo hyväsydäminen, iloinen isoäiti, josta kaikki lastenlapset niin sydämellisesti pitivät. Sillä hän oli yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka ajattelevat enemmän toisia kuin itseään, ja hänen suurin ilonsa oli saada toisille valmistaa iloa ja nähdä kaikki tyytyväisinä. Hänen läsnäolonsa huokui lämpöä ja valoa seuraan, mihin hän vain tuli. »Isoäiti on täällä!» Siinä tunnuslause, joka ei koskaan jäänyt vaikutustaan tekemättä, sillä silloin sitä elämää ja riemua nuorten joukossa syntyi.

Jo sangen aikaiseen oli hän mennyt kihloihin; ei ollut silloin vielä täysin kehittynytkään. Siitä kerrottiin, että eräänä päivänä kesällä vuonna 1785 silloinen everstiluutnantti Anders Johan Ramsay oli tullut Björkbodaan tehtaanisännän, sittemmin vuorineuvos Jon Adam Petersénin luo. Näytti luonnollisesti siltä kuin vierailija olisi tullut vain tervehdykselle kunniassa pidettävän heimolaisensa luo, jonka kanssa hän oli sukulaisuussuhteissa Hisingerin ja Wittfoothin sukujen kautta, mutta pian huomattiin, että vierailulla olikin yhteyttä kosimisretken kanssa, joka tarkoitti rikkaan sedän ainoaa tytärtä, vasta kuusitoista vuotiasta Johannaa.[1] Sen ajan tavan mukaan esitti hän pyyntönsä »tyttären kädestä» ensin vanhemmille. Hän sai heidän myöntymyksensä, sillä tarjousta pidettiin hyvänä ja kunniakkaana. Joku talossa oleva naissukulainen, joka oli kuunnellut kosintaa, kiirehti nopeasti nuoren Johannan ullakkohuoneeseen voidakseen ensimäisenä kertoa hänelle tämän tärkeän sanoman. Tultuaan sisään, näki hän hämmästyksekseen Johannan leikkivän nukeillaan ja sanoi: »Pian saa pikku Johanna muuta leikittävää, sillä nyt on taloon tullut kosija.» — »Kuka?» kysyi Johanna hämillään — »eihän vain toki liene se vanha herra, joka parhaillaan on täällä; niin hullu ei hän voine olla»; ja Johanna löi kätensä yhteen ja nauroi raikkaasti.

[1] *Anders Johan Ramsay*, luutnantti Gustaf Wilhelm Ramsayn ja hänen puolisonsa Anna Juliana Tauben poika, syntyi 1744, tuli luutnantiksi 1771, everstiluutnantiksi 1789, Savon ja Karjalan maaherraksi 1791, otti eron toimestaan 1803 ja kuoli 1811. — Oli avioliitossa vuodesta 1786 asti *Johanna Barbara Petersénin* kanssa, joka oli syntynyt 1769 ja kuoli 1845 ja oli vuorineuvos, tehtaanisäntä Jon Adam Petersénin, Björkbodasta, ja hänen puolisonsa Fredrika Wittfoothin tytär.

Niinpä kuitenkin kävi ja vuoden perästä, 24 päivänä elokuuta, vietettiin Björkbodassa ylen uhkeat häät kemuineen, joita kesti kokonaista kolme päivää, kuten siihen aikaan tapa vaati ja oli muutenkin luonnollista niin ylhäiselle huonekunnalle kuin vuorineuvos Petersénin.

Voisipa helposti luulla, ettei avioliitto, joka on niin eri-ikäisten ja eriluonteisten henkilöiden kesken solmittu, voisi muodostua onnelliseksi. Sillä isoisäni oli jo silloin yli neljänkymmenen, oli totinen, velvollisuuksilleen uskollinen, työteliäs ja turhantarkasti huolellinen virkamies, vaatien kaikkialla ja ennen kaikkea järjestystä ja tottelevaisuutta. Ja morsian sitävastoin oli vasta seitsentoistavuotias, juuri lastenkamarin kynnyksen yli astunut, vilkas, iloinen kuin rasavilli, leikkisä, hilpeäluontoinen ja pureva, joka rakasti seuraelämää ja huvituksia, josta oli kaukana kaikenlainen joutavanpäiväinen turhantarkkuus ja jolla ei alussa ollut aavistustakaan perheenemännän huolista, vaan jota parhaiten huvitti lueskella ja kirjoitella kirjeitä ja runoja. Ja kuitenkin muodostui tämä avioliitto mitä onnellisimmaksi, joka seikka erinomaisesti todistaa heidän luonteittensa hyvyyden, koskapa he niin mainiosti voivat sulautua toinen toiseensa. Isoäiti piti suuressa arvossa miestään ja vielä vanhoilla päivillään kuultiin hänen leikillisesti sanovan: »Jos Ramsay olisi sanonut vihillä ollessamme ei, en minä olisi sitä ihmetellyt. Sillä enpä vieläkään voi ymmärtää, miksi hän minut otti. Ei se ainakaan tapahtunut punaisen tukkani ja suuren nenäni tähden.» Hän oli tosiaankin perinyt tuon Petersénin perheelle ominaisen kasvomuodon, mutta samalla myöskin sille ominaisen hilpeän luonteen, suurenmoisen vieraanvaraisuuden ja ystävällisyyden kaikkia kohtaan.

Otettuaan vuonna 1803 eron maaherran toimestaan, asettui isoisäni asumaan Hämeenkylän kartanoon Elimäellä, jonka tilan hän oli vaimonsa myötäjäisillä ostanut. Siellä hän kuoli vuonna 1811, jolloin hänen puolisonsa jäi yksin hoitamaan laajaa maatilaa ja kasvattamaan suurta lapsilaumaa, kuutta poikaa ja kolmea tytärtä. Mutta hän, tuo entinen rasavilli, teki molemmat tehtävänsä huolellisesti ja viisaasti. — Niin joutuivat pojat sitten valtion virkoihin, saavuttaen huomattavat asemat ja tyttäret löysivät kukin aviotoverinsa. Kun näin kaikki nuoriso oli häipynyt pois talosta ja se sitten jäi ikäänkuin tyhjäksi ja kun isoäiti itsekin jo alkoi tuntea vuosien painavan hartioillaan, ei vanhus enää viihtynyt kauemman tällaisessa yksinäisyyden hiljaisuudessa. Hän möikin maatilan vuonna 1835 ja muutti Helsinkiin, jossa useimmat hänen lapsistaan silloin asuivat.

Juuri silloin me lastenlapset jouduimme olemaan hänen kanssaan yhdessä melkein joka päivä ja pian muodostuikin isoäiti meille ikäänkuin keskipisteeksi, jonka ympärille me keräännyimme ja joka oli kuin johtava sielu kaikissa huvituksissamme. Ei sattunut sitä syntymä- tahi nimipäivää taikkapa jotain muuta merkkipäivää suuressa perheessämme, ett'eikö isoäiti olisi päivän merkityksen johdosta jotakin runonpätkää kirjoittanut, ja hänen runonsa olivat aina leikillisiä, joskus pureviakin. Usein puettiin minut tällaisissa tilaisuuksissa yht'äkkiä kyhättyyn kummankuosiseen pukuun, pantiin paperiset siivet selkääni ollakseni siten jonkunmoinen hengetär, joka antoi runon asianomaiselle tahi sitten luki sen kaikkien kuulla. Jos runoa taas ei sattunut olemaan, piti päivää kuitenkin jollakin tavalla viettää — esitettiin joko kuultokuvia tahi kuvaelmia tahi joku tilaisuuteen kyhätty proloogi sekä myöskin — ja se tapahtuikin tavallisimmin — järjestettiin joku pukuesitys, sillä tuollaiset pienet pukemispuuhat olivat hilpeämielisen isoäitivanhuksen mielikuvituksia.

Muistan vielä eräänkin tuollaisen hupaisen päähänpistotekeleen, joka pantiin toimeen eräänä iltana Björkbodassa. Vanhin sisareni ei silloin vielä ollut kihloissa, mutta isoäiti laski leikkiä ja lupasi, että hän saisi jo samana iltana nähdä minkä säätyinen hänen tuleva ylkänsä olisi. Mummo puetti kaikessa kiireessä kolme talon palvelusneitsyttä, yhden sotilashenkilöksi, toisen papiksi ja kolmannen tavalliseksi »siviili»-mieheksi, ja asetti heidät eri kohtiin puistossa. Kun sitten tuli pimeä, vei hän sisareni puistossa olevaan tienristeykseen ja kehoitti hänen valitsemaan yhden heidän edessään olevista käytävistä, jota myöten kulkiessaan hän sitten tulisi kohtaamaan tulevan valittunsa. Sisareni valitsi yhden ja tapasi kun tapasikin pian sotilashenkilön, joka kohteliaasti tervehti häntä. Ennustus kävikin toteen, sillä ennenkuin vuosi oli kulunut, oli sisareni jo kihloissa erään sotilaan kanssa.