III.
TINASOTAMIES.
1839.
Ei löytyne sitä kotia pohjolassa, kuninkaanlinnasta köyhimpään majaan, jossa ei joulua ilon juhlana vietettäisi, eikä löytyne sitä lasta näissä kodeissa, joka ei kärsimättömyydellä joulun tuloa odottelisi ja siitä iloitsisi.
Jo kauan ennen joulua alettiin laskea aikaa joulun tuloon viikottain, sitten laskettiin jo päivät. Määrätyistä valmisteluista voitiin selvästi huomata, että tuo odotettu juhla läheni lähenemistään. Alkoi näet joulusiivous. Huonekalut ja lattiamatot vietiin ulos pölyytettäviksi, uutimet ja lattiat pestiin. Suursiivous toimitettiin talon jok'ikisessä nurkassa ja minulle julistettiin ankara varoitus, ett'en saisi huoneihin tehdä pahaa siivoa ja ett'en vain lattioita likaisi.
Sisareni, jotka eivät muuten olleet ahkeruudella pilattuja, tarttuivat nyt tavattomalla innolla käsiksi töihin ja näpertelivät myöhään yöhön asti korko-ompeluksiaan ja neuloivat tavanmukaisia välttämättömiä joululahjoja, sohvapieluksia, tohveleita, matkavöitä y. m. laitelmia, joiden kaikkien tuli tietysti olla omien käsien tuotteita, eikä ostettuja.
Sitten siirtyi kiire ja hyörinä keittiöpuolelle. Ja puuhat siellä veivätkin äidiltä aikaa yhä enemmän ja enemmän, sillä hänen hartioillaanhan oli huolehtiminen kaikesta siellä. Teurastettiin, leivottiin ja tehtiin kaljaa, ja keittiössä kalisivat huhmarit ja keitinastiat tavallista ahkerammin, sillä siihen aikaan piti kaiken olla kotona tehtyä. Uteliaana tirkistelin minä usein keittiön ovesta sisään, mutta silloin aina tuima emännöitsijä antoi minulle lähdön, uhaten muussa tapauksessa sitoa keittiöesiliinan ylleni.
Mutta huippuunsa kohosi uteliaisuus ja mielenkiinto silloin kun kuomireki ilmestyi portaiden eteen ja äiti, palvelijansa Björkqvistin seuraamana, läksi ajelulle, sillä hyvin ymmärrettiin mikä silloin oli kysymyksessä, ja kyllä minä puolestani pidin sitten silmällä heidän takaisintuloaan edes vilahdukselta nähdäkseni äidin tuomaa tavaran paljoutta. Mutta suurtakaan iloa ei siitä koitunut, sillä ostokset vietiin suoraan isän huoneeseen, jossa joululahjat sitten pantiin kääreisiin ja lakattiin, ja jossa isä kääröjen päälle kirjoitti saajain nimet ja sitäpaitsi useimpiin vielä pitkiäkin ja tavallisesti sangen leikillisiä runoja.
Vihdoin tuli tuo kärsimättömyydellä odotettu jouluilta. Ei milloinkaan ole minusta päivä tuntunut niin pitkältä kuin silloin; minuutit tuntuivat tunneilta. Jo aikaiseen iltapäivällä olin minä valmiiksipuettu parhaimpaan kolttuuni, joka oli tehty sinisestä sametista ja jossa oli leveä valkoinen pitsikaulus, ja niin odottelin minä sitä suuremmoista hetkeä, jolloin juhla alkaisi. Viimein löikin kello määrätyt kuusi lyöntiä, salin ovi avattiin ja sinne riennettiin sisään.
Siellä seisoi loistava joulukuusi lukuisine pienine kimaltelevine talikynttilöineen ja täynnä omenoita ja makeisia. Kesti kauan ennenkuin hennoi siitä katsettaan irroittaa. — Pian saapuivat kutsuvieraat, vanha isoäiti ja muut läheisemmät kaupungissa olevat sukulaisemme, jonka jälkeen sitten alkoi teetarjoilu, ja sitäkös sitten tuntui minusta kestävän loppumattomiin.
Kun siitä vihdoinkin oli tullut loppu, aukeni eteisen ovi ja sisään hyppeli joulupukki — hirvittävän näköinen — joku palvelijoista pukeutuneena isän nurinkäännettyyn turkkiin, valkopartoineen ja kullattuine sarvineen. Joulupukki juoksi ja harppaili ympäriinsä ihmeellisin keikkailuhyppäyksin, ja sekös minua peloitti niin että hiivin äidin hameen taakse suojaan, enkä sieltä uskaltanut paljon pilkistääkään. Koko ruumiini vapisi kun minut pakotettiin ottamaan joulukuusesta muutamia omenoita tarjotakseni ne joulupukille, sillä minua pelotti, että tuo karvainen otus samalla purra nipistäisi käteen.
Mutta pian tyynnyin minä, sillä sisään kannettiin nyt kolme valtavansuurta vaatevasua, täynnä kaiken kokoisia ja muotoisia kääröjä. Isä alkoi jakaa lahjoja ja luki runot.
Isäni, joka muuten oli sangen totinen ja jolla oli alinomaa työtä ja tointa virkatehtävässään, oli nyt kaikki sellaiset heittänyt syrjään ja uhkui pelkkää iloa, hyvyyttä ja leikillisyyttä, ja hyvin hän osasikin pohjaltaan herttaisen luonteensa ja suuren anteliaisuutensa kautta kylvää iloa ja tyytyväisyyttä ympärilleen, sillä ei yhdenkään siinä joukossa tarvinnut jäädä osattomaksi hänen anteliaista lahjoistaan.
»Kuinka monta olet saanut?» kysyi joku minulta.
»Kolmekymmentäseitsemän!» huudahdin minä ylpeänä.
»Mutta sitten olet sinä varmaan laskenut villakäsineet kahdeksi lahjaksi».
»Eihän toki! oikeita lahjoja kolmekymmentäseitsemän», vastasin minä harmistuneena, kun sitä epäiltiin. Sinä iltana ei minun tarvinnut olla hiljaa, niinkuin tavallisesti, ja kyllä minä tätä vapauttani käytinkin; juoksin yltympäri ja nostin korviavihlovan melun joululahjaksi saamillani rummuilla ja torvilla, joita täytyi koetella. Kukaan ei muistuttanut mistään ja vanha isoäiti riemuitsi koko sydämestään sekä minun että muiden ilosta.
Lyömälleen kello kaksitoista avattiin ovi ruokailuhuoneeseen, jossa syötiin jouluillallinen, illallinen, johon silloin niinkuin tänäpäivänäkin vielä ja luultavasti niin kauan kuin pohjoismainen tapa pysyy muuttumattomana, kuului samat tavanmukaiset ruokalajit: lipeäkala, riisipuuro, siankinkku ja joulutortut. Heti illallisen syötyä alkoivat jäähyväistelyt; vieraat menivät kotiinsa, kynttelit joulukuusesta ja kattoruunusta sammutettiin, kaikki paneutuivat tyytyväisinä ja väsyneinä levolle, ja pimeäksi, hiljaiseksi muuttui jälleen äsken valoa ja iloa uhkuva huoneusto.
Minäkin menin omaan huoneeseeni, vieden mukanani kaikki saamani lahjat, jotka minä sitten järjestelin pienen sänkyni ympärille, jotta ne yölläkin olisivat vieressäni. Mutta pian nukahdin minä unohtaen lahjat ja näin unta että olin metsässä, joka kasvoi pelkkiä joulukuusia tuikkivine kynttilöineen ja jossa kuusien välillä harppaili lukemattomia joulupukkia, kantaen suuria vasuja täynnä kääröjä.
Samallaisia kuin tämä nyt kuvattu jouluilta olivat sitten kaikki muutkin, kunnes isääni 1850-luvun alussa kohtasi halvaus, jonka jälkeen jouluillatkin muodostuivat hiljaisemmiksi.
* * * * *
Jouluilta on lasten ja häiritsemättömän ilon suuri juhla, mutta kerran se kuitenkin muodostui minulle katkerimmaksi päiväksi elämässäni.
»Infandum, regina, jubes renovare dolorem!»
Leikattiin vuosi 1839. Olin silloin hiukan yli seitsemän vuoden.
Pari päivää ennen jouluiltaa piti äidin lähteä tavanmukaiselle ajelulleen ostamaan joululahjoja. Kuomireki seisoi jo valmiina portaiden edessä ja äiti pukeutui parhaillaan turkkiinsa, mutta minä rukoilin ja pyytelin niin tiukasti päästä mukaan tuolle hauskalle matkalle, että hänen lopulta täytyi siihen myöntyä ja niin minutkin tumpustettiin rekeen. Ajettiin suoraan Uschakoffin myymälään, joka oli Bulevardinkadun kulmassa (nykyinen Frenckellin talo). Siinä oli silloin kaksikerroksinen puutalo, jonka alakerroksessa oli joulumyymälä, paras koko kaupungissa.
Viime jouluna olin minä muiden lahjain joukossa saanut kaksikymmentäneljä tinajalkasotamiestä, joita minä suuresti ihailin ja leikin niillä usein. Mutta tapahtuipa sitten, että eräänä päivänä menin jonkun ikätoverini luo, joka myöskin oli saanut laatikollisen samallaisia tinasotamiehiä, kuitenkin sillä suurella eroituksella, että niillä oli joukossaan ratsastava eversti, joka niitä johti. Siitä hetkestä alkaen tuntuivat minusta omat sotamieheni kerrassaan arvottomilta kun niillä ei ollut johtajaa, joka niiden etunenässä ratsastaisi. Panin siis pois käytännöstä koko tinasotamieslaatikkoni, enkä senkoommin ajatellutkaan tinasotamiehiä.
Nyt näin minä joulumyymälässä pitkällä leikkikaluilla katetulla pöydällä satojen muiden kauniiden tavarain joukossa myös laatikollisen tinasotamiehiä, jotka kaikki istuivat hevosten selässä. Ah, joka olisikin niin onnellinen, että omistaisi yhden ainoan noista! ajattelin minä. — Silloin jouduin minä kiusaukseen. — Kurkistelin salaa ympärilleni. Äiti teki ostoksia myymäpöydän ääressä, Björkqvist seisoi toisella haaralla ja myyjät hyppelivät kuin oravat ylös alas porrastikapuilla ottaen alas kangaspinkkoja katseltaviksi. Ei kukaan huomannut minua. Sykkivin sydämin ja kammoksuen tekoani ojensin minä nopeasti käteni laatikkoon ja näpistin sieltä varovaisesti yhden ratsumiehen, joka sitten äkkiä ja yhtä huomaamatta katosi taskuuni.
Kun tulin kotiin, otin heti esille hylkäämäni vanhan laatikon jalkasotamiehineen, jotka nyt asetin asentoihin tekemään kunniaa uudelle päällikölleen. Ja nyt ne näyttivätkin oikein pulskilta, kun päällikkö oli rintamassa, ja minä olin aivan ihastunut niihin.
Samassa avattiin ovi ja äiti astui sisään. Nopeasti pistin käteni uuden everstin päälle, luullen sen olevan siellä hyvässä kätkössä. Mutta liian myöhään, sillä äiti oli jo huomannut liikkeeni ja kysyi:
»Mitä sinä piilotat kätesi alla? Ahaa, ratsastava tinasotamies! Mistä sinä sen olet saanut?»
Punastuin tulipunaiseksi, änkytin muutamia sanoja, enkä voinut heti vastata, sillä kysymys oli tullut niin odottamatta. Sitten aloin valehdellen punoa kokoon kertomusta ja selitin saaneeni sen eräältä toveriltani, mutta sotkeennuin sanoissani ja lopuksi täytyi minun tunnustaa totuus.
Äiti otti tuon sotamiehen minulta pois ja nuhteli minua pitkään ja ankarasti siitä että olin niin väärin menetellyt ja puhui rangaistuksesta, jonka olin ansainnut. Minä huomasin nyt hairahdukseni, itkin katkerasti, lupasin ett'en enää koskaan niin tekisi ja pyysin sydämen pohjasta anteeksi.
Ja äidin mentyä pois, luulinkin minä näinollen, että kaikki jälleen olisi aivan hyvin, ja tuon tapahtuneen asian yli unohduksen huntu heitetty.
Mutta tuli sitten jouluilta. Kärsimättömästi kuten aina ennenkin odottelin minä nytkin määrättyä kellonlyömää, kuutta, jolloin ovi saliin avattiin. Siellä loisti jälleen joulukuusi kynttilöineen, joulupukki hyppeli saliin niinkuin ennenkin, kolme täyttä vasua kannettiin sisään ja isä alkoi jaella kääröjä. Jännityksissä ja uteliaana seisoin minä tuumiskellen, mitä mahtaisi nyt minun osalleni tulla. — Ensimäisen vasun sisältö oli jaettu — kaikki olivat saaneet jotain — kaikki, paitsi en minä; mutta en minä kuitenkaan vielä käynyt toivottomaksi. Lahjat ovat ehkä huonosti sotketut vasuissa ja niin ehkä minulle tulevat ovatkin jälelläolevissa koreissa. — Tyhjentyi sitten toinenkin vasu, mutta minun osalleni ei tullut nytkään yhtään kääröä; jonkunverran toivoa oli kuitenkin vielä jälellä, sillä nehän voisivat olla viimeisessä vasussa. Mutta pian alkoivat siitäkin kääröt loppua — joku ainoa oli kuitenkin vielä jälellä — mutta nekin loppuivat, ja vasu oli tyhjä.
Silloin ymmärsin minä rangaistuksen. Minä olin itse yrittänyt väärällä tavalla valmistaa itselleni pienen jouluillan jo etukäteen, ja siksi oli joulupukki minulle selkänsä kääntänyt. Häpeissäni ja katkeralla mielellä vetäydyin minä huoneen nurkkaan ja itkin siellä katkerasti, ehkäpä katkerammin kuin koskaan sittemmin. Eikä kukaan tullut minua lohduttamaan, ei edes vanha isoäitikään, joka muuten aina oli niin hyväsydäminen. Tunsin itseni silloin perinpohjin onnettomaksi ja kaikkien hylkäämäksi.
Iltaruokaa syödessä en tuntenut ruokahalua ensinkään, enkä saanut nielaistuksi suupalastakaan, sillä tuntui kuin ruoka takertuisi kurkkuun, jossa tukahdutettu itku tiukasti kangerteli.
Vihdoinkin menivät kaikki vieraat pois, kynttelit sammutettiin — ja tyhjin käsin menin minä huoneeseeni laskeutuakseni levolle. Uni ei kuitenkaan tällä kertaa tahtonut tulla itkettyneisiin silmiini, ja vähäväliä puristin minä pienet käteni nyrkkiin huudahtaen itsekseni: »Miksi, miksi pitikin minun ottaa se onneton eversti?»
Herättyäni aamulla otin ensimäiseksi työkseni käsille tinasotamieslaatikkoni, joka minulle oli surua tuottanut, ja katkerin mielin heitin minä sen palavaan uuniin, jossa sotamiehet saisivat sulaa yhdeksi ainoaksi möhkäleeksi niin ett'ei minun niitä koskaan enää tarvitseisi nähdä. Ja pitkän aikaa senjälkeen inhoittivat minua sotilaat, varsinkin ratsumiehet.
Monta päivää kului sitten tällä tavalla ja koko joulujuhla, joka tavallisesti oli iloa uhkuva, tuntui minusta nyt surunajalta. Kun äiti sitten arveli, että olin jo tarpeeksi kärsinyt ja saanut kylliksi rangaistusta hairahduksestani, koristeli hän minua varten loppiaisiltana pienen joulukuusen vähäpätöisine lahjoineen. Olihan tuo itseasiassa vähäinen lohdutus minulle, vaan oikeaa jouluiltaa ei se kyennyt korvaamaan.
Tällainen oli ensimäinen suruni ja tuntuikin se minusta silloin syvällisemmältä ja katkerammalta kuin surut koskaan senjälkeen, sillä eihän ollut minulla silloin vielä tottumusta niitä kantamaan.