IV.
NAAPURITALOSSA.
1839—40.
Muutamia päiviä äsken kertomani jouluillan jälkeen sanoi äiti minulle: »Nyt täytyy sinun, rakas poikani, alkaa käydä koulua». — Minä itkin ja pyytelin, mutta turhaan vuotivat kyyneleeni ja turhaan huomautin, että voisinhan lukea kotonakin saman maisterin johdolla kuin vanhemmat veljenikin. — Turhaan kaikki, sillä päätös oli tehty, minun täytyi tulla pois kotoa ja niin pantiin minut täyshoitolaiseksi.
Äiti otti minua eräänä päivänä kädestä kiini ja vei minut mukanaan. Pitkään ei sillä kertaa kuljettu, sillä matkamme päämäärä oli viereinen naapuritalo.
Siellä asui vanha entinen luutnantti Odert Gripenberg[1] perheineen, rouvansa ja tyttäriensä kanssa, jotka yhdessä olivat perustaneet äskettäin käytäntöön otetun Pestalozzin järjestelmän mukaisen pientenlastenkoulun, jossa käytettiin kunniantuntoon käypää rangaistustapaa siihen aikaan muuten käytännössä olevan ruumiillisen kurituksen sijasta.
[1] Odert Gripenberg, syntynyt 1788, tuli Uudenmaan rakuunarykmentin ajutantiksi 1806 ja otti eron Ruotsin palveluksesta 1808. Oli opettajana Haminan kadettikoulussa sekä perusti 1837 yksityisen oppilaitoksen Helsinkiin. Kuoli 1848.
Koulussa oli paljon oppilaita, enimmäkseen tyttöjä, mutta minä yksin olin täyshoitolaisena. Jotta minä saisin talossa tilaa, oli lautaseinällä jaettu kahtia eräs suurenpuoleinen vaatekammio eli jonkunlainen läpikäytävä huone, jota myöskin käytettiin matka-arkkujen ja muun vanhan rojun säilytyspaikkana. Tuo eroitettu kammioni oli parahiksi niin suuri, että siihen sopi pieni vuoteeni, yksi pöytä ja tuoli. Kun minä, tottuneena asumaan suuressa ja ilmavassa huoneessa, jossa voin leikkiä, mellastella ja levitellä leikkikalujani yltympäri mielin määrin, kun minä näin tuon komeron, joka oli tuleva asunnokseni, aloin itkeä täyttä kurkkua.
Yhtä katkeralta tuntui minusta kaikki muukin näiden ventovieraiden ja kylmien ihmisten luona, jotka olivat kaikinpuolin niin erilaisia kuin lämpimän, rakkaan kodin oma joukko. Kotona oli minua kenties hieman hemmoiteltu ja ehkäpä olin jo ennättänyt tulla vähäläntäiseksi herkkusuuksikin. Senvuoksi näytti maito minusta nyt niin ihmeellisen vaaleansinertävältä ja ruiskorput tuntuivat minusta niin kovilta, ett'eivät hampaani tahtoneet niihin pystyä. Kaikki muukin oli samanlaista niin ett'en alussa voinut syödä juuri mitään. Mutta nälkä on hyvä opettaja.
Minulla oli varmaan lapsena tavattoman paljon mitä pahimpia virheitä ja huonoja taipumuksia, sillä kaikki mitä nyt enää jaksan tuosta koulusta muistaa, supistuu siihen, että minut melkein joka päivä pantiin nurkkaan salin kaakeliuunin viereen. Päähäni asetettiin aina silloin korkea, suippopäinen paperitötterö, johon taas kiinnitettiin ilmoituslippu siitä, mistä näin rangaistiin — »laiskuudesta» — »tottelemattomuudesta» — »valheesta» — »epäkohteliaisuudesta» ja sensemmoisesta, vaihdellen loppumattomiin. Lukupuikko tahi sellaisen puutteessa kohennusrauta pantiin käteeni ja sillä piti minun tehdä kunniaa ja tuollaisessa asussa seista nurkassa puoli- tahi neljännestunti kaikkien pilkkana ja kummana; ja tapahtuipa usein, että tuli vieraitakin sisään minun nurkassa seistessäni.
Minkälaisia rikoksia minä silloin aina olin tehnyt, sitä en nyt mitenkään enää muista, vaan en luule olleeni parempi enkä huonompikaan kuin toiset. Onhan kyllä totta, että joskus nykäsin tyttöjä palmikosta tahi nipistin heitä niin että he huusivat tahi taas käytin tilaisuutta hyväkseni tuikatakseni heitä huomaamattaan nuppineulalla niin että he hypähtivät ylös istuimiltaan, mutta nuo tuollaisethan ovat tavallisia poikain kujeita. Ja minä luulenkin että kun minut niin usein pantiin nurkkaan sillä tarkoitettiinkin vain sitä, että minä siinä olisin tuon ylistetyn Pestalozzin järjestelmän sopivana, elävänä kylttinä, järjestelmän, joka tuollaisen häpeänurkka-kasvatuksen kautta vaikuttaisi välittömästi ja terveellisesti lasten kunniantuntoon. Kyllä minä vihasinkin silloin tuota nimeä! Paljon mieluummin olisin kärsinyt tukkapöllyn tahi lyöntiläimäyksen taikkapa käsipatukkaakin, kuin seisonut tuolla tavalla kaikkien naurettavana.
Monta vuotta senjälkeen pistäydyin eräällä Schweitsin matkallani myöskin Yverdonin pienessä kaupungissa ja näin sen torilla Pestalozzin muistopatsaan. Kookas, jalo mies, pitäen lasta rakkaasti käsivarrellaan samalla kuin toinen lapsi luottamuksella kuroitteleksen hänen syliinsä. Väkisinkin johduin silloin ajattelemaan eroitusta tuon kuvan ja marisevan ukko Gripenbergin ja hänen molempain, alinomaa nuhtelevain tyttäriensä välillä. Minä toivoin sydämestäni, että he olisivat nähneet tuon kuvapatsaan, ehkä jäljennös sitten olisi hiukan enemmän lähennellyt alkuperäistä.
Mutta tähän ei marttyyriuteni loppunut; pahin oli vielä jälellä.
Pienen asuinkomeroni ikkunasta voin minä helposti nähdä vanhempieni asunnon, joka oli aivan vastapäätä. Ennenkuin menin levolle, katselin minä aina kaihomielisin katsein sinne ja silloin sattui usein, että minä näin yli lauta-aidan ja läpi lehdettömäin talvisten puiden kuinka tuo minulle rakas huoneusto oli loistavasti valaistu, kuinka naisia ja herroja siellä sisällä liikuskeli kirjavassa ahdingossa ja kuinka palvelijat kantoivat tarjottimia virvokkeineen. Kaiken tuon näin minä ainoastaan muutaman askeleen päässä itsestäni. Ah! Sehän oli minun vanhempieni asunto, ja minä en saanut olla siellä, lämpimässä ja ilossa, kaikkien noiden iloisten, juhlapukuisten vieraiden joukossa, enkä saanut maistella herkkuja tarjottimilta, vaan täytyi minun maata yksin, hyljättynä ja viluissani komerossani. Niin voin minä ikkunan ääressä myöhään yöhön tähystellä ulos pimeään nähdäkseni edes vilahduksen valoa ja liikuntoa omasta kodistani. Kuumia kyynelhelmiä tipahteli poskilleni ja minä puristin kuumeentapaisesti käteni nyrkkiin täynnä vihan ja katkeruuden tunnetta. Minusta tuntui kuin kaikki olisivat niin kovia ja puolueellisia minua kohtaan ja kuin itse olisin onnettomin olento koko maan päällä. Kaikki muut koululapsethan saivat olla kotonaan — miksi juuri minun yksin piti olla omasta kodistani karkoitettuna.
Tuollaisen tilaisuuden jälkeen toi vanha Björkqvist aina seuraavana aamuna minulle vähäiseksi lohdutukseksi vasullisen kaikellaista hyvää, eilisten pitojen jätteitä. Mutta kitkerältä ja karvaalta tuntui yksin niitä syödä ahtaassa komerossani ja useimmiten annoinkin minä suurimman osan tytöille.
Haluni päästä pian pois sieltä oli niin suuri, että minä laskin päiviä kuinka kauan vielä kuluisi siihen aikaan, jolloin vanhempani muuttaisivat maalle kesää viettämään ja jolloin minä luonnollisesti saisin seurata heitä.
Kuka voikaan senvuoksi kuvailla sitä surua ja epätoivoa, joka minut valtasi, kun äiti eräänä kevätpäivänä tuli koululle heittämään jäähyväisiä minulle, ilmoittaen samalla ett'en sinä kesänä saisikaan tulla Björkbodaan vaan sensijaan mennä herrasväki Gripenbergin kanssa heidän maatalolleen. Minä itkin, pyysin pyytämällä ja rukoilin — mutta kaikki oli turhaa; niin oli päätetty ja niin piti tapahtua.
Minulla oli Björkbodassa pieni puutarhatilkku eräällä viettävällä rinteellä kasvihuoneen alapuolella; ja sitä minä rakastin, lähinnä äitiä tietysti, enimmän koko maailmassa. Sinne olin minä itse istuttanut ne pienet omenapuut, jokaisen pienen pensaan ja kukkaislaitteen, omin heikoin käsin olin minä siellä kaivellut, tehnyt työtä ja kastellut kasviani, ja enkö nyt saisikaan enää sitä nähdä. Kuka sitä nyt hoitelisi? Ehkäpä se huonosti hoidettuna menisi pilalle? Tämä viilsi sydäntäni niin kovasti että luulin sen halkeavan.
Saarijärven talossa Porvoon lähistöllä kului kesä kuitenkin siedettävämmin kuin olin odottanutkaan. Minun ei tarvinnut lukea ja Gripenbergin neidit olivat minulle ystävällisempiä kuin ennen niin että meidän keskinäiset suhteemme muodostuivat hieman paremmiksi. Ainakaan ei minun tarvinnut seista tuossa ijänikuisessa Pestalozzilaisessa häpeänurkassa, sillä sekin näytti saaneen kesälomaa.
Vihdoin tuli syksy ja silloin muutettiin jälleen takaisin kaupunkiin. Sainhan tosin silloin suureksi ilokseni jälleen nähdä äidin, mutta koulunkäyntini jatkui kuitenkin samalla tavalla kuin edellisenäkin lukukautena. Viimeinkin lähestyi sitten joulu ja silloin sain minä tulla kotiin, sillä äiti oli sen luvannut. Ja kaiken sen jälkeen mitä vuoden varrella olin kärsinyt muodostuikin tämä jouluilta minulle ikimuistettavan iloiseksi.
Mutta kuinka ollakaan! »Mainitsehan onni, jota kestäisi ainiaan!» — Iloni ei ollut pitkäaikainen, sillä heti juhlan jälkeen oli määrä lähettää minut taaskin pois kotoa, joskin tällä kertaa toiselle suunnalle, silloin Turussa lehtori (sittemmin arkkipiispa) Bergenheimin avaamaan uuteen reaalikouluun.