V.
ENSIMÄISEN KERRAN TEAATTERISSA.
1840.
Puusta, Engelin piirustusten mukaan rakennettu, vanha, suuria muistoja kätkevä Thalian temppelimme Helsingissä sijaitsi jonkun verran itäänpäin siitä paikasta, jossa nykyinen »uusi» eli »ruotsalainen teaatteri» on, ja vihittiin se 1827. Sen oli eräs osakeyhtiö rakennuttanut sangen vaatimattomilla kustannuksilla, 16,000 ruplan pankkiosoituksilla, eikä se niin ollen voinut suuria vaatimuksia vastata. Mutta sangen pulskalta se kuitenkin näytti vaahterain puoliympyrän sisässä, kun sitä ei vielä oltu lisärakennusten, edestä ja takaa paikkaamisten tahi sivu-ulkonemusten kautta saatettu rakennusrähjäsikermän kaltaiseksi, jollaiseksi se myöhemmin muodostui. Ei edes savupiippukaan sitä rumentanut, sillä teaatteria ei lämmitetty. Sellainen ylellisyysseikka otettiin käytäntöön vasta neljäkymmenluvun lopulla. Se oli ainoa teaatteritalo Helsingissä siihen aikaan ja sopi siihen, sovellettuna kaupungin yleisön mukaan, noin 450 henkeä, jos kerran oli »lippu luukulla».
Teaatterin sisustusta pidettäisiin nykyisten olosuhteiden mukaan sangen huonona, mutta silloin se oli kyllin hieno. Siellä oli kaksi aitioparveketta, jotka oli paperoitu tavallisella valkoisella paperilla maalattuine harmaine koristeineen. Ensimäistä parveketta koristi rivi joutsenia, jotka purivat välillään olevia lyyroja, toista ylempää parveketta taas koristivat yksinkertaisemmat harmaat ruusukkeet. Katto oli vaaleansininen valkoisine tähtineen. Esirippu taas kuvaili jotakin mielikuvitusmaisemaa raunioineen. Istumapaikkoina permannolla oli vain kovat penkit kiintonaisine selkänojineen, joihin oli kiinnitetty suuret numeroliput, eikä aitioissakaan muunlaisia istumapaikkoja ollut. Kultauksista, sametista ja täytteistä tahi mukavista tuoleista ei jälkeäkään näkynyt.
Näyttämökoristeetkin olivat samaa yksinkertaista lajia ja oli ne maalannut joku käsityöläinen, jolla ei ollut käsitystäkään perspektiiviopista. Metsä, jossa kasvoi palmuja, koivuja, kuusia ja muita puita, joiden oksilla punaset ja siniset kukat yhtaikaa kukkivat; palatsisali vihreine pilareineen, pari muunlaista huonetta ja kaupunki — siinä kaikki, ja ne muuttumattomina esiintyivät yhä uudelleen ja uudelleen. Pari sohvaa ja pöytä sekä neljä tuolia, siinä koko irtaimisto, jota käytettiin kuninkaanlinnaa ja myöskin mitä yksinkertaisimpia huoneita varten. Jos taas esitettiin joku sellainen näytelmä, joka vaati suurenmoisempia laitelmia, oli teaatterin johtajalla tapana silloin käydä teaatteria harrastavissa perheissä pyytämässä lainaksi mattoja, huonekaluja, ruunuja y. m., tarjoten kohteliaasti vastapalvelukseksi muutamia vapaalippuja näytökseen.
Samoin oli pukujenkin laita. Historiallista tarkkuutta ei otettu huomioon, eikä parisataa vuotta käsittävästä ajanlaskuhairahduksesta kukaan välittänyt. Vaadittiin ainoastaan, että puvut olivat loistavia ja välkkyviä. Näytelmissä esiintyvä kuningas koristeltiin aina kultapaperista tehdyllä kruunulla ja kuningatar pitkällä kultakirjaillulla samettilaahustimella. Arvatenkin oli pidetty mallina korttileikissä löytyviä olentoja.
Nykyaikainen »mise en scène» oli tuntematonta ja perspektiiveistä, sähkövalovaikutteista sekä näyttämölaitteiden pikkuseikkoihin asti ulottuvasta tarkkuudesta ei ollut aavistustakaan, vielä vähemmin vaadittiin mitään sellaista. Mutta sen sijaan oli vallalla vielä siihen aikaan velttoutumaton mielikuvitus, joka korvasi kaiken muun.
Oli joulujuhlain aika vuonna 1840. Kokonaisen vuoden kestäneen marttyyrikauden jälkeen tuossa Pestalozzilaisessa kidutuslaitoksessa oli rangaistusaikani vihdoinkin nyt loppunut ja olin saanut kaikki täydellisesti anteeksi. Ja rajattoman onnelliseksi tunsinkin itseni saadessani jälleen olla rakkaassa kodissani.
Vanhemmat sisarukseni puhuivat silloin usein keskenään teaatterista, jossa he olivat joskus käyneet, sekä näytelmäkappaleista, joita siellä oli esitetty. Jännityksellä kuuntelin minä heidän kertomuksiaan ja aloin tuntea hillitsemätöntä halua saada nähdä jotakin tuollaista ihmeellistä.
Eräänä iltana sitten, kun olimme tulossa kotiin joistakin perhepidoista ja ajoimme teaatterin ohi, näin minä kuinka se oli kirkkaasti valaistu ja kuinka väkeä virtanaan tulvi alas sen portaita myöten. Sydämeni pohjasta pyytelin minä silloin äidiltä, että joskus — vaikkapa sitten sen yhden ainoan kerran — saisin käydä siellä. Mutta äiti ei ottanut pyyntöjäni kuuleviin korviinsakaan.
Kuuluisa Hornicke-Reithmeyerin oopperaseurue vieraili koko sen talven Helsingissä. Hornicke itse, seurueen johtaja ja tenoorilaulaja, oli komea mies ja kaikkien naisten suuri suosikki, jotavastoin taas seurueeseen kuuluvat neljä kaunista Reithmeyer-sisarusta, joista yksi joutui naimisiin porvoolaisen tohtori G. Wallgrenin kanssa, sytyttivät nuorten miesten sydämet ilmiliekkiin. Tämä seurue esitti melkein kaikki siihen aikaan tunnetut suuret oopperat, sillä useampaan kuin kolmeen kertaan ei voitu samaa näytelmäkappaletta esittää. Teaatteriyleisö oli näet vielä siihen aikaan siksi vähälukuinen.
Eräänä päivänä puikahdin minä silityshuoneeseen. Siellä ompeli neulojatar, mamsseli Mimmi, parhaillaan vaatetusta ja kamarineitsyt silitti alushametta. He keskustelivat innokkaasti teaatterista, jossa he edellisenä iltana olivat olleet ja nähneet erään »hirveän hauskan kappaleen». Sen nimi oli »Don Juan» ja oli se loppunut siihen, että tuo sievä, kaunis mies oli suistunut suoraapäätä alas helvettiin tulilieskojen hulmahdellessa ylös hänen ympärillään.
Minä värisin kauhistuksissani ja kysyin: »Mitä oli tuo miesparka sitten tehnyt joutuakseen sinne?»
Ensin eivät he oikein tietäneet mitä vastata, vaan hetkisen tuumailtuaan sanoivat he:
»Hän piti liian paljon naisista.»
Minä vaivuin mietiskelyyn, mutta rohkenin kuitenkin hieman epäiltyäni kysyä: »Mutta pidänhän minäkin paljon äidistä ja vanhasta isoäidistä, ja Mimmi-mamsselista myös», lisäsin minä kohteliaasti — »joudunko sitten minäkin sinne?»
»Eihän toki! — Pienet pojat eivät joudu sinne.»
Tämä tyynnytti kyllä minut hetkeksi — mutta levottomalta tuntui minusta kuitenkin tulevaisuuteen nähden, sillä eihän voinut varmuudella tietää, mitä sitten mahdollisesti tapahtuisi.
Jonkun ajan kuluttua senjälkeen kertoivat he taas minulle, että he olivat jälleen nähneet niin »kauhean hullunkurisen kappaleen», jonka nimi oli »Robert von Nordman» tahi »jotakin sentapaista». He kertoivat nyt kuinka tuo kaunis herra Robert, joka oli niin tyylikäs ja koreasti puettu, eräänä iltana käveli alakuloisena kuutamossa hautausmaalla laulaen jotakin kaunista laulua. Silloin nousivat vanhat nunnat ylös haudoistaan, joissa he olivat monet vuodet maanneet, ja alkoivat kuolinvaatteissaan tanssia masurkkaa tuon Robert raukan ympärillä, joka väänteli itseään epätoivoissaan niin että kaikkien täytyi nauraa. Sillä ei hän tietänyt oikein mihin läksisi päästäkseen noista vanhoista ilkiöistä, vaan oli pakoitettu siellä hautausmaalla tanssimaan yhden kierroksen jokaisen kanssa. Se nyt oli niin hullunkurista, että tahtoi nauruunsa tikahtua, j. n. e.
Siitä hetkestä alkaen en minä löytänyt missään rauhaa, sillä minäkin tahdoin nähdä, kuinka nunnat nousivat ylös haudoistaan ja tanssivat hautausmaalla. Enkä minä hellittänyt hetkeksikään äitiä rauhaan, vaan pyytelin herkeämättä häneltä päästä teaatteriin. Mutta aina turhaan, sillä joka kerran vastasi hän minulle, että »niin pienet pojat eivät tavallisesti käy teaatterissa». — Minun täytyi niinmuodoin kasvaa ja odotella — ja olla kateellinen vanhemmille siskoilleni, jotka jo olivat ennättäneet tuohon onnelliseen ikään.
Mutta kuinkas ollakaan; eräänä päivänä kuulin minä, että äiti ja sisareni aikoivat mennä teaatteriin. — Minä en suonut hänelle hetkenkään lepoa, minä itkin, pyysin ja rukoilin vuorotellen, ja kun ei tästä koitunut odottamaani tulosta, panin minä toimeen sellaisen metelin, että äiti jo lopulta kokonaan väsyneenä heikolla hetkellään antoi minulle perään ja lupasi, että saisin tulla mukaan, kuitenkin sillä nimenomaisella ehdolla että istuisin teaatterissa aivan ääneti ja hiljaa. Ja luonnollisesti lupasin minä ilomielin täyttää ehdot, joka kuitenkin oli helpommin sanottu kuin tehty.
Ilo ja riemu valtasi minut. Minä hyppelin ja pyöriskelin ympäriinsä koko päivän ja olin kuin kuumeessa, ja vähäväliä juoksin minä vanhan pöytäkellon luo katsomaan kuinka aika kului. Vihdoin oli kello 6 ja näytöksen piti alkaa puolituntia myöhemmin. Silloin kokoonnuimme kaikki eteiseen, jonne isäkin tuli katsomaan että lasten päälle puettaisiin hyvin, niin ett'eivät ne vain vilustuisi. Minun ylleni pantiin kaikista lämpöisin päällystakkini, jalkaani nahkavuoriset päällyssaappaat ja käsiini villaiset käsineet, kierrettiinpä vielä villavyö pari kertaa ympärilleni aivan kuin olisi pitkäkin matka kysymyksessä. Suuri kuomireki ilmestyi portaiden eteen, meidät kaikki sovitettiin hyvin rekeen, lähdettiin ja palvelija hyppäsi kuomin takapukille, pitäen lyhtyä kynttelipätkineen korkealla ilmassa valaistakseen pimeää kulkutietämme pitkin Bulevardikatua, jonka varsilla vain pitkien välimatkojen päässä jokunen savuttunut öljylamppu tuikki himmeää valoa. Ulkona oli pureva pakkanen, kuomireen ikkunat olivat jäähuurteessa ja lumi natisi jalaksien alla. — Vihdoin päästiin perille.
Meidän paikkamme olivat eräässä peräaitiossa. Ensin astui palvelija sisään ja levitti maton tahi rekinahkaset »lattiavedon» suojaksi. Sitten vasta istuimme me paikoillemme, äiti puettuna ketunnahkapäällysvaippaansa, jossa oli uhkea turkinkaulus, ja minä kauheasti päällysvaatteisiin tumpustettuna ja lakki päässä. Oli niin kylmä, että hengitys valkeana höyrynä näkyi suusta pöllähtelevän; sisällä oli melkein yhtä kylmä kuin ulkonakin.
Mutta kaikkea tällaista en ennättänyt ottaa huomiooni, sillä katseeni harhaili väen joukossa, joka kokoontui paikoilleen, ja koreassa esiripussa, sillä niin ihanaa maisemaa en vielä koskaan ollut kuvitellut voivan löytyäkään, ja erityisesti ihmettelin minä siinä kuvattuja kummallisia raunioita. Orkesterin paikalla istui joukko soittajia viuluineen, suurine torvineen ja patarumpuineen. Mutta he eivät soittaneet ja se harmitti minua.
Silloin kuului pienen kellon helinää esiripun takaa — sitten toisen kerran, jolloin samalla soittajat kävivät käsiksi käyriin tahi kohottivat torvet huulilleen, — kuuluipa pian kolmaskin helinä ja bum bum bum kumahti suuri bassorumpu, viulut alkoivat soida ja esitettiin alkusoitto.
Sinä iltana esitettiin Auberin »Fenella». Oopperaa »Porticin mykkä» olivat painoviranomaiset Pietarissa kieltäneet esittämästä, vaan voitiin se nimellä »Fenella» esittää täällä, samoinkuin Wilhelm Tell'kin »Kaarle rohkea»-nimisenä. — Silloin oli ne Nikolain ajat. — Komea Hornicke näytteli Masaniellon osaa, yksi kauneista Reithmeyer-sisaruksista esitti Fenellan elkeistä rikkaan osan ja herra Reithmeyer esiintyi Pietrona.
Vihdoin kohosi esirippu. Minä kiljahdin ja unohtaen lujat lupaukseni huudahdin kovaa »mamma, mamma! katsohan! katsohan kuinka koreaa!» Yleisö kääntyi katsomaan taakseen ja töllisteli minua samalla kuin jotkut huusivat »hiljaa! — hiljaa!»
Mutta äiti nykäsi äkkiä minua käsivarresta ja kuiskasi varovasti: »ole vaiti paikalla ja istu hiljaa, muuten täytyy Björkqvistin, joka seisoo käytävässä, viedä sinut heti kotiin.»
Kuultuani tämän hirvittävän uhkauksen, asetuin silmänräpäyksessä äänettömäksi, enkä uskaltanut sormeanikaan liikauttaa, vaikkakin tuntui vaikealta hillitä itseäni. Minä tuijotin vain ja katselin, sillä niin ihania kasvoja en koskaan ennen ollut nähnyt, enkä niin loistavia pukuja, enkä myöskään koskaan kuullut niin kaunista laulua. Minä ihmettelin vain ja ihailin. — Mutta kun sitten Fenellan suuremmoinen elkeellinen kohtaus alkoi, harmitti minua, että hän ainoastaan huitoi käsillään niin hirvittävästi eikä laulanut niinkuin muut, ja minä kysyin hiljaa äidiltä: »miksi hän ei laula? eikö hän osaa?» — »Se kuuluu asiaan — hän on mykkä», vastasi äiti. — »Vai niin, onko hän kuuromykkä?» — Ensimäinen näytös loppui ja esirippu laskeutui.
Silloin otti äiti käsille pussillisen omenoita, rusinoita ja kotona valmistettuja paahdemanteleja, joita me sitten syödä popsittiin väliajan kuluessa. Siihen aikaan ei näet teaatterissa ollut minkäänlaista tarjoiluhuonetta, jossa olisi saanut virvokkeita.
»Onko sinulla kylmä, poikaseni?» kysyi äiti.
»Ei ensinkään», vastasin minä, pitäen moista kysymystä perin ihmeellisenä ja tarpeettomana, sillä minähän olin kuin hehkuvassa kuumeessa ja tunsin kuinka hikoilin tumpustettuna ylenpalttiseen vaatepaljouteen. Mutta ei ollut nyt aikaa ajatella tällaista, sillä olihan niin paljon katsomista. Suuri kattoruunu, jossa oli kaksitoista öljylamppua ja jonka alle oli laitettu teräslangoista verkko putoilevia lasisiruja varten lampunlasien särkyessä, nostettiin nyt ylös ja hävisi se näkyvistä katossa olevaan aukkoon. Meidän paikaltamme voi helposti nähdä, kuinka kaksi miestä ullakolla leikkeli lamppujen sydämiä, puhdisteli savuttuneita lampunlaseja ja asetteli särkyneiden sijaan uusia. Samaan aikaan puuhaili pari miestä myöskin näyttämön laiteella, jossa kuusi lamppua paloi kahdenpuolen kuiskaajaluukkua, laitellen lamput kuntoon ja puhdistaen niitä.
Hetkisen kuluttua kohosi esirippu jälleen, ooppera jatkui edelleen ja minun mielenkiintoni kohosi näytös näytökseltä. — Tuli sitten viimeinen näytös. Näyttämön tausta kuvasi Vesuviusta, vahinko vain, arvelin minä, että kahden, vuoren juurella kasvavan ruusupensaan piti peittää puolet koko vuoresta. Oli yö ja kuutamo ja lamppujen valo oli väännetty aivan pieneksi, niin että näyttämöllä oli pimeä. Kuuta — himmeäksi hijottu lampunkupu kyntteli sisässä — kuletteli joku ullakolta käsin teräslangassa hitaasti edestakasin, ikäänkuin hiljalleen heiluvaa heiluria. Mutta silloin ei minulla ollut aikaa kiinnittää huomiota tuollaiseen luonnonilmiöön.
Kun sitten viimeisen näytöksen lopulla suuri mielipuolikohtaus oli alkanut, näytteli Hornicke-Masaniello rajuin liikkein, huitoen käsiään ja jalkojaan ja hoippuen sinne tänne aivan niinkuin joku päivä sitten olin nähnyt erään humalaisen miehen tekevän meidän pihamaallamme. Minä luulin, että hän oli juonut itsensä humalaan väliajan kuluessa, enkä minä silloin enää voinut hillitä itseäni, vaan, unohtaen äskeisen uhkaavan varoituksen, huudahdin minä:
»Herran tähden, katsokaa — hän on varmaan juonut itsensä humalaan tahi tullut hulluksi!»
Yleisö alkoi ympärilläni nauraa ja jotkut huusivat jälleen: »hiljaa — hiljaa!» Äiti pani äkkiä kätensä minun varomattoman suuni eteen ja olisi epäilemättä vienyt minut ulos, joll'ei oopperakin melkein samassa olisi loppunut.
Sillä katso! Ukkosen jylistessä rautalevystä ja salamoiden leimahdellessa kärpäsruutiputkesta, repeytyi Vesuvius yht'äkkiä kahtia ylhäältä alas asti, halkeama oli veripunainen ja sen huipulla oleva ilotulituslaitelma singautteli säkeniä yltympäri. Minua värisytti nähdessäni tuon tultasuitsuttavan vuoren ja olin vähällä kiljaista jälleen, vaan sain pidätetyksi itseni. Samassa laskeutui esirippu ja näytelmä loppui. —
Kun minä sitten monien aikojen perästä sain nähdä Vesuviuksen todellisuudessa, ei se tehnyt minuun lähimainkaan niin mahtavaa vaikutusta. Niin suuri on mielikuvituksen voima.
Kotimatkalla reessä istuessamme sain minä kosolta nuhteita sopimattomasta käytöksestäni, josta muuten seurasi, että tämä minun ensimäinen teaatterissakäyntini jäi myöskin pitkäksi aikaa ainoaksi.