VI.
MUMMO[1].
[1] Mormor-sanan olen suomentanut mummoksi eroitukseksi isoäidistä (farmor) teoksen alkupuolella. Suomentajan huomautus.
Tuskin voi ajatellakaan kahta suurempaa vastakohtaa kuin isoäiti ja mummo[1] sekä sisäisiin että ulkonaisiin ominaisuuksiin nähden. Toista heistä lähestyttiin arkatuntoisella kunnioituksella ja toisen luo taas juostiin sulkeutuaksemme rakkautta uhkuvaan syliin. Mummo oli nuoruudessaan ylistetty kaunotar — tummaverinen, mustatukkainen ja ruskeasilmäinen — jonka ryhti oli komea ja ylpeä. Isoäiti sitävastoin oli vähäpätöisen näköinen ja punatukkainen, joka lasketteli usein leikkiä ulkomuodostaan. Mummo oli ankara, totinen ja vaativainen ja vietti päiviään mieluimmin yksinäisyydessä, kaukana muusta maailmasta, josta hän ei vähääkään välittänyt. Isoäiti taas oli iloinen ja vilkas vielä vanhanakin, oli kaikesta huvitettu, rakasti maailmaa, sen huvituksia ja seuraa. Toinen edusti syvää, kaiken lohdutuksen hylkäävää surua, toinen taas elämän iloa, ja kuitenkin olivat he eräässä suhteessa yhtäläisiä. Molemmat olivat jaloja, ylevämielisiä ja hyväsydämisiä naisia.
[1] *Charlotta Helena Hästesko* Malagårdista oli vuonna 1790 mestatun eversti Johan Henrik Hästeskon ja hänen puolisonsa Beata Helena von Morianin tytär, syntyi 1776 ja kuoli 1850 Daalintehtaalla.
Mummo oli täyttänyt jo viisitoista vuotta kun hänen isänsä, tunnettu Anjalan mies, vuonna 1790 laski päänsä mestauslavalle, ja voikin hän senvuoksi tuntea täydellisesti sen suuren surun katkeruutta, joka isän mestauksen jälkeen oli kodissa painajaisena, kodissa, joka nyt yht'äkkiä oli kadottanut iloisen ja vierasvaraisen leimansa, muuttuen murheen ja yksinäisyyden tyyssijaksi. Jo nuoruudestaan asti tottui hän täten näkemään kaikki ympärillään puettuna mustaan ja niin syvään suruun, ett'ei sitä edes kaikki parantava aikakaan voinut lieventää. Nämä aikaiset vaikutelmat näyttävät sittemmin lyöneen leimansa koko hänen elämäänsä.
Monta hänen nuoruusvuottaan kului näin hyljätyssä yksinäisyydessä, elellessään yhä ja aina lohduttoman äitinsä kanssa Mälkilän tilalla Perniön pitäjässä. Vihdoin alkoi hän kuitenkin jälleen joskus näyttäytyä entisissä seurapiireissään ja tutustui tällaisessa tilaisuudessa kerran nuoreen tehtaanomistajaan Wolter Peterséniin[1] (joka oli samaa sukuperää kuin aatelissuku af Petersén Ruotsissa).
[1] *Wolter af Petersén*, vuorineuvos Jan Adam Petersénin ja hänen puolisonsa Fredrika Wittfoothin poika, syntyi 1774, tuli ylioppilaaksi Turussa ja sitten Turun hovioikeuden notaarioksi 1794, Björkbodan ja Kemiössä sijaitsevan Daalintehtaan omistajaksi 1797, sai vuorineuvoksen arvonimen ja aateloitiin 1810. Kuoli vuonna 1841.
Tehtaanomistaja oli silloin vasta 24 vuotias ja oli ulkomuodoltaan miellyttävä ja käytökseltään puoleensavetävä, iloluontoinen ja tavallista lahjakkaampi. Kun hänen molemmat vanhempansa edellisenä vuonna olivat kuolleet melkein samaan aikaan, oli hän sitäpaitsi nyt yksi Suomen rikkaimmista miehistä, omistaen Daalin ja Björkbodan tehtaat kaikkine niihin kuuluvine tiluksineen. Eipä näinollen ole ihme, jos hän olikin — ajatellessa niinkutsuttua loistavaa naimiskauppaa — erittäin mieluinen henkilö Turun seurapiireissä, joissa monta suunnitelmaa punottiin, jotta tämä nuori mies pauloihin saataisiin. Mutta kun hän sitten kerran sai nähdä kauniin neiti Hästeskon, oli hänen valintansa samalla tehty. Tämä avioliittoaije ei kuitenkaan ollut niinkään helppo toteuttaa, sillä vaikeuksia ilmeni molemmin puolin. Morsiamen äiti oli liian ylimysvaltainen nainen tahtoakseen nähdä tyttärensä solmivan porvarillisen avioliiton, jonka kautta hän, moninkertaisesti ylhäistä sukuperää oleva neiti, tulisi vain aatelittomaksi tehtaanomistajan rouvaksi, eikä miksikään »hänen armokseen». Pitäen tätä aijottua liittoa suoranaisena epäsäätyisenä avioliittona, asettuikin hän, huolimatta tyttärensä mielestä ja nuoren Petersènin taloudellisesta asemasta, aivan kokonaan heidän liittoaan vastaan. Tätä ajatellessa täytyy muistaa millainen oli sen ajan käsitys säätyeroituksesta ja olisi oikeastaan itsensä ollut nähtävä tuollainen sukuylpeyden esikuva voidakseen nyt meidän aikanamme, joka tasoittaa kaikki tuollaiset ennakkoluulot, käsittää hänen katsantokantaansa. — Toiseltapuolen löytyi taas sellaisiakin, jotka yrittivät pidättää rakastunutta nuorta miestä tällaisesta liitosta, sillä valtiopetoksesta ainoastaan muutama vuosi sitten mestatun isän muisto peitti vielä silloin koko tuon perheen jonkinlaiseen suruhuntuun. Vihoviimein sai nuorten molemminpuolinen mieltymys toinen toiseensa voiton vastustuksesta. Sulhasen henkilökohtainen herttaisuus ja muuten huomattava asema teki kuitenkin vaikutuksensa niin että pitkien ja lujien kieltämisien jälkeen äiti vihdoin antoi myöntymyksensä, jonka jälkeen häät joulupäivänä vuonna 1799 vietettiin Mälkilän surutalolla. Mutta sensijaan pidettiin kahta vertaa iloisemmat ja upeammat tupaantulijaispidot Björkbodassa.
Hilpeää, suruista vapaata elämää vietti nuori pari sitten suurella maatilallaan, joka muodostui senaikuisen pääkaupungin, Turun, ylhäisten seurapiirien kokoontumispaikaksi, ja pian tuli Björkboda yhtä kuuluisaksi ruokapöytänsä erinomaisuudesta ja kellarinsa rikkaasta sisällöstä, kuin sen isäntäväki herttaisuudestaan ja suuresta, laajasta vieraanvaraisuudestaan, jota se tarjosi niin tavattoman miellyttävästi. Siellä pidettiin pitoja pitojen perästä, talvella ja kesällä, jolloin pöydät suorastaan notkuivat tarjottavain ruoka-ainesten alla ja viini vuoti loppumatta leikkipuheiden ja juttelun sujuessa hilpeästi, maljoja maistellessa, puheita pidellessä ja lauluja kajautellessa aina pikkutunneille saakka. Sellainen oli ajan tapa, maljojen ja hauskojen pöytälaulujen aikana, jolloin ei kohtuudesta ja hillitystä ilosta välitetty; ja olipa seura toisinaan remahtanut sangen repäsevään riemuun, niin että sittemmin sanottiin sen luiskahtaneen jo liiallisuuteen.
Vanhemmat ja järkevämmät ainekset, joita joukossa löytyi silloin niinkuin ainakin, alkoivat jo ihmetellä ja pelätä mihin tuollainen villitön ja kallis elanto veisi, ja yrittelivät he ajoissa varoittaa nuorta tehtaanomistajaa. Silloin tapahtuikin äkkiä nopea muutos, jonka tuona romantiikkaan taipuvaisena aikana katsottiin johtuneen yliluonnollisesta syystä. Se on sitten muuttunut taruksi suvun keskuudessa ja paikkakunnalla. Kerrottiin näet että kun Petersén eräänä iltana, ylen ylellisten vieraskemujen kestäessä, oli mennyt maanalaiseen kellariin noutamaan lisää viinejä, oli hän ahtaassa porraskäytävässä tavannut äitinsä haamun, joka oli kohottanut kätensä varoittavaan asentoon. Nuori tehtaanomistaja oli silloin, kauhistuksen valtaamana nähdessään tuon näyn, kiirehtinyt takaisin pitoseuraan, ja siitä hetkestä alkaen oli Björkbodassa alettu viettää maltillisempaa elämää.
Vaikka puolisot Petersén olivatkin luonteiltaan niin tavattoman erilaisia, oli heidän suhteensa toinen toiseensa kuitenkin mitä hellin ja rakkain. Aviovaimo oli luonteeltaan yltiöpäinen ja intohimoinen, vuoroon hulmahtaen äärettömään iloon ja taas vaipuen mitä syvimpään suruun. Mies sitävastoin oli järkähtämättömän tyyni, hyväluontoinen ja maltillinen, kohteli ymmärtäväisesti aina lempeydellä ja pitkämielisyydellä vaimonsa kiivautta, joskin hänen ehkä useinkin täytyi mukautua hänen vaatimuksiinsa, mutta sen hän teki nurkumatta säilyttääkseen hyvän molemminpuolisen ymmärtämyksen ja yksimielisyyden.
Huolimatta siitä, että Björkbodassa paljon aikaa ja varoja uhrattiin hauskaan seuraelämään, osasi Petersen kuitenkin saavuttaa itselleen mainetta myöskin yhtenä maan parhaista maaruhtinoista ja tehtaanomistajista, ja kohosi huomattavaan asemaan suurten teollisuusmiesten joukossa Suomessa. Senpävuoksi keisari Aleksanteri I, joka koetti hankkia äsken haltuunsa saamansa maan merkkimiesten suosiota itselleen, jo heinäkuussa vuonna 1810 kohotti hänet aatelissäätyyn, jolloin hän otti nimekseen af Petersén. Samana vuonna joulukuussa nimitettiin hänet vuorineuvokseksi, jolloin hän siis sai osakseen korkeimmat suosionosoitukset, mitä yksityishenkilölle oli mahdollista. Nämä molemmat kunnianosoitukset, jotka hänelle itselleen mairittelevasti osoittivat itsevaltiaan armollisuutta, lienevät olleet kuitenkin vielä tervetulleemmat hänen puolisolleen, joka täten tuli tasa-arvoiseksi seurapiirinsä kanssa, ja kaikessa tapauksessa vieläkin tervetulleemmat hänen aatelissukuisuuteen ankarasti nojautuvalle anopilleen Mälkilässä, joka senjälkeen katsoi soveliaaksi käydä jo vierailulla tyttärensä luona Björkbodassa.
Onni ja menestys näytti tehtaanomistajaa seuraavan. Kaikkien kunnioittamana ja varakkaana, onnellisena eleli hän kauniin puolisonsa kanssa nousevan, toivorikkaan lapsiliudan ympäröimänä ja näytti näinollen tulevaisuus välkkyvän hänelle loistavimpana. Mutta pian oli kirkas taivas vetäytyvä synkkään pilveen. Alussa vuotta 1813 kuoli perheen nuorempi poika, nimeltään Wolter, seitsenvuotiaana. Suuri ja katkera suru valtasi vanhemmat rakkaan lapsen kuoltua ja varsinkin äiti vaipui pitkäksi aikaa lohduttomuuteen. Tuskin olivat sitten syvät suruhaavat alkaneet parahiksi parantua, kun jo seuraavana vuonna perhettä kohtasi toinen kuolonsanoma — vanhempi pojista, Jan Adam, kuoli Turussa kolmentoista vuoden vanhana. Kun tämä kuolinsanoma saapui Björkbodaan, huudahti äiti syvän tuskan valtaamana: »Jo tämä nyt riittänee», antautuen senjälkeen toivottoman surun valtaan niin täydellisesti kuin ainoastaan hänen kaltaiselleen kiihkoiselle, intohimoiselle luonteelle on mahdollista. Kun hänen rakas poikansa, josta hän enimmin oli pitänyt, oli kuollut, tuntui hänestä kuin olisi auringon valo sammunut ja maailma lakannut olemasta. Ja hän vetäytyikin tyyten syrjään maailman humusta, eikä tahtonut nähdäkään ketään, ja tuo iloinen koti, jossa vielä äsken vierailulla kävijöitä vilisi, muuttui yhtäkkiä yksinäiseksi ja synkäksi. Päiväkaudet voi hän maata sohvallaan itkien, ottamatta kuuleviin korviinsakaan lohdutuksen sanoja, ainoastaan valitellen ja tuijottaen eteensä. Tuo pohjaton murhetuska, joka hänen ympäristöönsä näytti milt'ei järjettömältä, ei ollut ohimenevää laatua niinkuin hänen muut kiivaat tunnelmansa tavallisesti, vaan kesti sitä monta vuotta, eikä se koskaan tyyten loppunutkaan. Pitkien aikojen perästä näytti se jonkunverran tyyntyvän. Kerrotaan näet, että hän olisi näyssä tai unessa nähnyt, kuinka tuo rakas vainaja oli tullut hänen vuoteensa ääreen pyytäen: »Äiti rakas, minulla on niin vaikea olla haudassani. Sinun surusi ja kyyneleesi eivät anna minulle rauhaa.» Tämä oli vaikuttanut häneen niin voimakkaasti, että hän oli hillinnyt surunsa ja alkanut vähitellen palata ja mukaantua jälleen tavallisiin elintapoihin ja elämänhuoliin.
Näihin aikoihin palasi perheen ainoa elossa oleva lapsi, silloin seitsentoistavuotias tytär Charlotta (minun äitini) Tukholman kasvatuslaitoksesta kotiin, joka seikka luonnollisesti herätti jälleen eloon entisen iloisemman elämän talossa. Äidin oli nyt tyttärensä vuoksi pakko jälleen näyttäytyä maailman humussa, ottaa osaa sen tarjoamiin viihdykkeihin ja huvituksiin ja pian näkikin hän jälleen talonsa täynnä vieraita — mutta nyt puuttui hän kaikkeen tällaiseen vain täyttääkseen velvollisuutensa, eikä suinkaan omasta halustaan. Isän tehtäväksi etupäässä jäikin näinollen opastaa tytärtään, hänen silmäteräänsä, maailman kouluun, jossa Charlotta, nuori, kaunis ja miellyttävä kun oli, viehätti pian kaikki, joiden seuraan vain tuli. Pian joutuikin hän avioliiton satamaan (1821).
Kun Petersén sitten erään kerran talvella vuonna 1832 oli matkalla Turusta kotiinsa, tavoitti hänet kova lumipyry, joka esti häntä jatkamasta matkaansa ja pakoitti hänet yöpymään Sauvon majataloon, jossa hän sitten paneutui levolle jääkylmiin vuodevaatteisiin. Tästä seurasi, että häntä yöllä kohtasi ankara halvaus, jättäen uhrinsa aivan herpouksiin ja mykäksi. Tällaisessa tilassa oli hän kauan; vasta parin vuoden perästä ja vähitellen sai hän takaisin kykynsä puhua tahi oikeammin soperrella muutamia katkonaisia, tolkuttomia sanoja; muisti oli häneltä hävinnyt, eikä se enää palannutkaan. Hän ei tuntenut edes lähimpiä omaisiaankaan. — Ja näin vierähti vuosi vuoden perästä. Vähitellen voimistui hän kuitenkin niin paljon, että voi pienten lasten tavoin opetella tavaamaan ja sitten hiukan kirjoittamaan ja laskemaan. Ennen niin voimakas mies oli kokonaan murtunut.
Oli luonnollista, ett'ei Petersén onnettomuustapauksensa jälkeen itse kyennyt enää hoitamaan tehtaitaan ja tiluksiaan, jotka minun vanhempani sitten ottivat huostaansa; mummo taas muutti halvautuneen miehensä kanssa Björkbodasta Daalintehtaalle, joka oli kauempana muusta maailmasta ja rauhallisempi. Siellä eli tuo vanha valkopartainen äijä vielä monta vuotta, oli ärtyisä ja kärttyinen kuin lapsi ja vietti päiviään istuen enimmäkseen suuressa nojatuolissa piippua poltellen ja tuijotellen tylsämielisin katsein eteensä. Juuri sellaisena on hän minun muistissani säilynyt. Vihdoin taittoi kaikkivapauttava kuolema hänen elämänlankansa joulukuussa vuonna 1841.
Vaikkapa vanhuksen yhdeksän vuotta kestänyt sairaus olikin ollut omiaan valmistamaan mummoa odottamaan miehensä kuolemaa, joka ei toki voinut muuna esiintyä kuin suoranaisena vapauttajana kärsimyksistä, antoi kuitenkin tämä kuolemantapaus hänelle jälleen aiheen suruun, joskaan se ei muodostunut nyt yhtä syvälliseksi ja mielettömäksi kuin hänen poikainsa kuoltua. Nyt eroittautui hän yhä täydellisemmin pois maailmasta, eikä hänen luonaan enää käynyt muita kuin minun vanhempani ja me lapset. Hän ei pukeutunut enää koskaan muunlaiseen vaatetukseen kuin mitä synkimpään surupukuun; mustaa villapukua hän käytti ja valkoista, korkeapäärmeistä esiliinaa sekä pitkää, valkoista, alaskääntyvää kaulusta, ja päässä oli hänellä aina valkoinen poimumyssy. Sellainen oli senaikuinen surupuku, soma ja samalla juhlallisen vakava. Huonekalut hänen huoneustossaan maalattiin mustiksi ja päällystettiin valkoisilla vaatteilla. Eivätkä kukatkaan puutarhassa saaneet erivärisinä loistaa, niidenkin piti olla surun värejä — valkoinen ja musta — ja ainoastaan valkoisia ja mustantummia kukkasia siellä nähtiinkin. Ei yhtään kirjaa, ei minkäänlaista sanomalehteä hän suvainnut, sillä hän ei enää tahtonut tietää mitään päivän tapahtumista. Hän näytti hyvin tyytyvän siihenkin, kun isältäni joskus sai kuulla, että joku hänen tuttavistaan oli kuollut. Silloin nyökäytti hän hiljaa päätään ja sanoi lyhyesti: »Vai niin! siis hänkin on nyt kuollut!» Siihen supistui koko hänen yhteytensä muun maailman kanssa.
Sitäpaitsi pystytti hän muistomerkin, pyöreän graniittipatsaan erityisine jalustoineen ja rautaisine suru-uurnineen, joka häntä alituisesti muistuttaisi kuolleesta elämäntoveristaan. Patsaaseen oli kultakirjaimin kaiverrettu lause: »Wolter af Petersénille, hänen luokseen ikävöivältä puolisoltaan». Tämä pylväs oli niin asetettu, että hänen silmänsä salin ikkunoista aina voivat sen nähdä. Suureen saliin asetti hän seinälle kauniin alttaritaulun, jonka Godenhjelm oli maalannut ja joka esitti tapausta Kristus Getsemanessa. Taulu ulottui lattiasta kattoon asti ja täytti milt'ei kokonaan yhden poikkiseinistä. Mummon kuoleman jälkeen lahjoitettiin se Dragsfjärdin kirkkoon. Tämä taulu toi yhä selvemmin esiin sen tunnelman, mikä tässä kodissa vallitsi, jossa ei tuolia saanut paikaltaan liikauttaa, ei pölyhiukkasta löytyä huonekalujen pinnalla eikä likapilkkua lumivalkoisilla lattiamatoilla. Surusta, hartaudesta ja järjestyksestä piti siellä kaiken kertoa ja muistuttaa. Toisella puolen alttaritaulu, toisella vainajan muistomerkki!
Yhtä puhdas ja siisti oli mummon koti ulkoapäin kuin sisältäkin. Puutarha oli vanhanaikainen laitelma penkereineen, joita suorat, nelinurkkaiset käytävät paloittelivat tasaisiksi leikattujen sireeni-, jasmiini- ja ruusupensaikkojen ympäröiminä. Tiet olivat aina vastikään ja niin sirosti haravoidut, että tuskin uskalsi niitä pitkin astua askeltakaan, sillä pelkäsi siihen jälkiä jättävänsä. Siellä oli mitä suuremmoisimpia hyötymansikka-aloja, suuria ijänikuisia omenapuita, luumuja ja kirsikoita, joita me mielinmäärin saimme omiksi tarpeiksemme veroittaa saamatta nuhteita.
Meidän perheessämme oli tullut tavaksi käydä joka sunnuntai, varsinkin kesäaikaan, vierailulla vanhan mummon luona Daalintehtaalla. Minusta, joka silloin vielä lapsuusvuosiani vietin, tuntui aina kuin olisin tullut toiseen maailmaan, sillä kaikki siellä oli niin erilaista, niin hiljaista ja juhlallista verrattuna omaan kotiimme Björkbodassa, joka oli elämää ja hyörinää ja useimmittain vieraita täynnä.
Hetkisen perästä tulomme jälkeen oli mummolla tapana lukea päivän saarna ja sen hän lukikin erinomaisen hyvin, kovalla ja selkeällä äänellä. Tämä osa rakkaista vierailuistamme mummon luona muodostui minulle aina ikävimmäksi, sillä saarnan aikana täytyi minun istua aivan hiljaa ja hartaan näköisenä ristissäkäsin kuunnella sitä, vaikkakin samalla kärsimättömästi odotin saarnan loppua päästäkseni kauniiseen puutarhaan. Alussa yrittelin minä kuitenkin pitää ajatuksiani koossa, mutta ne harhailivat liiaksi hajallaan ja olivat liian kehittymättömiä voidakseen käsittää ja seurata Wallin'in korkeaa ja vertauskuvallista kukkaiskieltä. Pian liitelivätkin ne muihin asioihin ja kiintyivät maallisiin seikkoihin.
Silloin älysin minä kärpäsen, joka astuskeli pitkin erästä kattoruunun kynttilää ylös ja alas, alas ja taas ylös, kunnes näytti kyllästyvän siihen ja lentää hurahti haarakynttiläjalkaan, jossa se uudisti äskeisen temppunsa. Sitten siristi se siipensä jälleen ja porhelsi suoraan yli salin erääseen muotokuvaan, istuen keskelle muotokuvan nenää ja tehden siitä lyhyitä tepastuksia milloin kuvan leukaan, milloin poskille. — Mutta pian kadotin minä sen näkyvistäni ja se hävisi puitteiden kuvioihin. Sensijaan huomasin minä samassa auringonsäteen, joka sukeltautui esiin raollaan olevasta vierashuoneen ovesta ja joka kirkaspiirteisesti heijastui lattiamatolle. Minä katselin sitä tarkkaavaisesti, näin kuinka se hiljaa siirtyi kuviosta toiseen ja vähitellen läheni kaakeliuunin nurkkaa, ja minä tiesin vanhastaan että silloin kuin se sinne määräpaikkaan ennättää, silloin myöskin saarna tavallisesti loppui. — Ja vihdoin olikin se sinne ennättänyt! Minä kuulin kuinka mummo samalla pani kirjansa kiini ja sanoi amen, jolloin kaikki nousivat ylös ja menivät kiittämään mummoa kauniista saarnasta, joka luonnollisesti oli kuulijoita vahvistanut ja heidän mieliään ylentänyt. Mutta ei silloin enää monta minuuttia viipynyt ennenkuin jo olin puutarhassa, jossa sitten leikittelin sen lyhyen hetken, joka vielä oli vapaasti käytettävänäni ennen päivällisateriaa.
Sellaista perikuvaa kuin hän, jonka leimana oli vakavuus ja ankaruus, kuitenkin liittyen yhteen hyvyyden kanssa, suru, hartaus ja todellakin ylevä, arvokas esiintyminen, sellaista tuskin enää nähdään, sillä meidän aikamme ei sellaisia synnytä. Ja vaikkakin me jonkunverran pelkäsimme hänen terävää, arvostelevaa katsettaan ja hänen kulmakarvojaan, jotka helposti rypistyivät kokoon jos hän vain huomasi likapilkun jonkun vaatteissa tahi jonkun sormet punaisiksi marjapensaiden jäleltä, niin pidimme me kuitenkin hänestä sydämenpohjasta. Mielellämme menimme me hänen luokseen, sillä hän oli kaikesta huolimatta hyvä ja ystävällinen meille, ja hän oli sanomattoman huvitettu nähdessään meidän nauttivan kaikista leivoksista, marjoista, hilloista ja makeisista, joita meille runsaasti tarjoiltiin. Pieniä, ikävöityjä juhlahetkiä olivat tällaiset mummon luona käynnit meille lapsille, vaikka vanhempani taas eivät niitä kaikinpuolin hyväksyneet, sillä he ajattelivat että ne herättivät himoa tällaiseen. Mutta silloin pyyteli mummo aina meidän puolestamme, tuumien: »Antakaa rakkaiden lasten saada niin paljon kuin tahtovat; hehän ovat niin harvoin täällä, ett'ei siitä mitään vaaraa koidu». Isä suostui silloin, mummo iloitsi siitä, että »lapsilla» oli hauskaa, ja me olimme sydämenpohjasta kiitollisia.
Hän oli erittäin hyväntekeväinen, mutta mieluimmin kaikessa hiljaisuudessa. Köyhät lesket tehtaalla pitivät häntä hyvänä kaitselmuksenaan. Ja jos jonkinlainen suurempi vahinko tahi onnettomuus oli kohdannut jotakin sukulaista tahi ystävää, silloin ojensi hän vapaaehtoisesti todellisesti auttavan kätensä.
Syvällinen, pitkäaikainen suru oli aiheuttanut hänelle maksataudin, joka sitten pitkien tuskien jälkeen sammutti hänen elämänsä joulukuussa vuonna 1850. Hän oli kuollessaan 75 vuotias.