VII.
SUUR-ISOÄITI.
1841.
Kuinka usein seisoinkaan ihmetellen ja kysyväisenä hänen ja hänen miehensä suurten muotokuvien edessä, jotka riippuivat erään salin seinällä Björkbodassa, ja kuinka usein kuulinkaan seurapiirissämme, varsinkin isäni kertovan hänen synkästä elämäntarinastaan! Minä olin silloin vielä lapsi, mutta kuuntelin kuitenkin tarkkaavaisesti kaikkia yksityiskohtiakin, jotka syöpyivät syvälle nuoreen mieleeni, ja usein värisytti minua ajatellessa tuota kamalaa näytelmää. Epäilemättä jo nyt useat noista kertomuksista ovat muistista himmenneet, vaan muutamia on kuitenkin kulumattomina säilynyt mielessäni ja ovat ne ehkä omiaan jossain määrin herättämään lukijan mielenkiintoa.
Me sisarukset olimme ruvenneet kutsumaan häntä Suur-isoäidiksi erotukseksi hänen tyttärestään, joka oli meidän oikea mummomme.
Puoli vuosisataa oli Suur-isoäiti jo ollut leskenä ja asui erillään muusta maailmasta yksinäisyydessään, useammassa sukupolvessa perintönä kulkeneella Mälkilän säteritilalla Perniön pitäjässä. Tila oli aivan lähellä kirkkoa ja vallanmaantietä. — Oli tullut lujasti velvoittavaksi tavaksi, että kun meidän perheemme keväisin muutti Helsingistä Kemiön pitäjässä olevalle maatilalleen ja syksyisin päinvastoin, silloin aina piti poiketa Mälkilään välttämättömälle vierailulle. Olisikin ollut suuri hairahdus ja virhe, jos tuo vierailu kerrankaan olisi laiminlyöty.
Kun suuri perhevaunumme kääntyi vallanmaantieltä Suur-isoäidin taloon johtavalle syrjätielle, lensivät ajatukseni vilkkaasti menneisiin aikoihin ja tarinoihin, joita olin kuullut ja katseeni kiintyi kysyväisenä ja ihmetyksen vallassa jokaiseen silmiini osuvaan esineeseen. Sillä vaikka olinkin vielä täysi lapsi — olin 9 vuotias kun hänet viimeisen kerran näin — olin kuitenkin jo kuullut niin paljon siitä historiallisesta näytelmästä, joka tuossa talossa oli näytelty, olin kuullut hänestä itsestään, hänen verrattomasta kauneudestaan, hänen ylpeydestään, suruistaan ja kärsimyksistään, että mielikuvituslentoni oli kiihoittunut ylimmilleen. Minusta tuntui, tultuani itse paikalle, kuin näkisin kaiken kuulemani henkiin heränneenä.
Täällä oli kaikki erilaista siihen katsoen mitä muualla jo ennen olin nähnyt, ja minusta tuntui kuin olisin muuttanut menneelle vuosisadalle, Kustaa kolmannen aikoihin, sillä kaikessa ilmeni jonkunlaisen suurellisuuden henki ja leima, suurellisuuden, joka oli ollut vallalla, vaan sittemmin hävinnyt.
Rakennus oli pitkänläntä, vanha, yksikerroksinen puutalo tyyliin soveltuvine korkeine, kulmikkaine taitekattoineen, yliskoppineen ja vihreine ikkunaluukkuineen ja ympäröi sitä penkereittäin järjestetty puutarha suorine, jäykkäpiirteisine käytävineen, joiden varsilla korkeat, tasalatvaiset sireenipensaikot kasvoivat ja kulmissa kohosi neljä päivänvarjon ja hatun muotoiseksi leikattua kuusta. Korkeat, satavuotiset vaahterat ja jalavat, jotka lähinnä rakennusta kasvoivat, peittivät sen salaperäiseen hämärään.
Me ajoimme hyvin hoidettuun ja haravoituun pihaan, pysäytimme hevoset ulkonevan eteisrakennuksen eteen ja astuimme sisään pimeään ja kylmään eteiseen, jossa meidät nöyrästi ja lakkaamatta niijaava palvelusväki vastaanotti. Käytiin sitten suureen, helmenvärisellä paneelilaudoituksella ja harmaaksi maalatulla aivinaisella seinäverhoituksella varustettuun saliin, jonka toisessa päässä ammotti äärettömän suuri, avonainen takka. Huonekaluja oli huoneessa vähän, mustia nahkapäällystuolia, jotka jäykkinä seisoivat pitkin seinävarsia.
Salista johti tiemme vierashuoneeseen, jossa Suur-isoäiti itse, kolmisen askeleen päässä kynnyksen sisäpuolella, otti vastaan syvään kumartavan ja niijaavan ja hänen kättään suutelevan vierasjoukon. Vierashuonekin oli suuri ja huonekalut kaarevaa rokokotyyliä, täyskullatut ja päällystetyt vihreäraitaisella silkillä. Ikkunain välissä oli suuri kultapuitteinen peili ja pöytä marmorikansineen. Sohvan yläpuolella vanhanaikainen kello ja seinillä muutamia perhemuotokuvia puuteroitujen tekotukkain ajoilta. Toisen ikkunan vieressä oli kokonaan posliinista tehty pöytä, jonka pyöreälle kannelle oli kuvattu Tukholman linna ja virta. Minä en milloinkaan voinut irroittaa katsettani tuosta pöydästä, enkä tahtonut uskoa, että todellisuudessa löytyisi mitään niin kaunista kuin tuo näköala Tukholmasta, ja minä epäilin, voisinko koskaan tulla niin onnelliseksi, että saisin nähdä sen todellisuudessa kaikessa ihanuudessaan.
Seuraava huone oli Suur-isoäidin makuukammio. Sen täytti suurimmaksi osaksi äärettömän suuri uudinsänky laajojen vihreiden kirjosilkkiverhojen ympäröimänä, jotka riippuivat alas asti upeasta sängyn yläkatoksesta. Kaikki mitä näin veti huomioni ja ihmettelyni puoleensa, sillä kaikki, vähäpätöisimpiin pikkuasioihin asti, oli niin vanhanaikaista ja poikkesi ihmeellisesti sekä muodoltaan että väriltään minun vanhempaini uudenaikaisesti sisustetun kodin asusta.
Kuitenkin katselin minä ja ihmettelin enimmän Suur-isoäitiä itseään. Hän, kauneudestaan ennenvanhaan laajalti kuuluisa nainen oli nyt lähemmä yhdeksänkymmenen ikäinen ja liikuskeli hitaasti ja vaivaloisesti lattialla. Vuosien painamana, tukien itseään hopeapäiseen keppiinsä, hoippui hän eteenpäin, ja kuitenkin oli hänen muotonsa vielä vanhuuden syksynkin tultua kova, kylmä ja ylpeä. Hänen ankara ja luja katseensa pidätti meidät kunnioittavan välimatkan päässä hänestä. Ja muistan vieläkin hyvin, kuinka sydämeni hätkähti, kun minun piti mennä hänelle kumartamaan ja suutelemaan hänen kurttuista kättään ja kuinka minä silloin aina vapisin ikäänkuin olisin haamun nähnyt. Ja haamuhan hän oikeastaan olikin kaukaisilta menneiltä ajoilta. Ei ollut silloin kysymyksessä isoäidin avoin syli, jonne juostiin rakkaasti syleiltäväksi.
Beata Helena von Morian syntyi vuonna 1754 ja oli hän laamanni Johan Kristoffer von Morian'in, Sarvilahden ja Mälkilän herran ja hänen ensimäisen puolisonsa, vapaaherratar Hedvig Helena Creutzin tytär. Jo aikaiseen orvoksi jouduttuaan kasvatti häntä Mälkilässä ankara ja vakava äitipuolensa, kreivitär Charlotta Renata Nieroth, ja kehittyi hänestä hurmaava kaunotar, joka pian tähtenä loisti siinä seurapiirissä, johon hän sukuperänsä mukaan tuli kuulumaan ja jolle monet häneen mieltyneinä osoittivat mitä suurinta huomaavaisuutta. Hän menikin jo alle kuudennentoista ikävuotensa avioliittoon silloisen kapteenin Johan Henrik Hästeskon, Målagårdista, kanssa, joka oli syntynyt 1741 ja tuli sittemmin Turun läänin rykmentin everstiksi. He elivät sitten kaikesta päättäen onnellisessa avioliitossa, kunnes se keskeytyi kamalan, ratkaisevan tapauksen kautta mestauslavalla vuonna 1790.
Historia on langettanut tuomionsa Suur-isoäidin puolisosta. Meikäläisten mielestä oli hän ollut pohjaltaan jalo ja hyvä ihminen, vaan heikko ja herkkä taipumaan, eikä hänellä ollut sellaisia ominaisuuksia, joita vaaditaan siltä, jonka on johdettava kapinaa ja niin perin häilyvää ja arveluttavan uskallettua yritystä kuin Anjalanliitto. Myöskin esitettiin kotona usein hänen puolustuksekseen, että hän oli serkkunsa ja uskotuimman ystävänsä, viekkaan vehkeilijän Anders Johan Jägerhornin käsittämättömän vaikutuksen alainen.
Jo aikaisin olin minä eri mieltä tässä suhteessa, sillä hänen muotokuvansa puhui tällaista arvostelua vastaan. Hän oli korskean ja ylpeän näköinen ja ivallinen hymy hänen hieman vinoilla huulillaan heitti koko hänen olemukseensa kovuutta, salaivaa ja ilkkumista todistavan piirteen.
Iloisesta, onnellisesta ja vieraanvaraisesta kodistaan Mälkilässä, marssi hän kesäkuun alussa vuonna 1788 Turkulaistensa etunenässä Helsingin nummelle, jonne kaikki muutkin suomalaiset rykmentit vähitellen olivat kokoontuneet alkaakseen hyökkäyksen Haminan linnoitusta vastaan. Kuusi viikkoa odottivat ne kuninkaan tuloa, ja iltojaan viettivät upseerit toistensa teltoissa jutellen valtiollisista asioista ja punoen juoniaan. Klick ja Jägerhorn, Sprengtportenin salaisina lähetteinä, virittelivät taitavasti juoniaan ja esittivät alussa varovaisesti, sitten yhä avonaisemmin mitä rohkeimpia tuumia, kuten kuninkaan vangitsemista ja Suomen eroittamista Ruotsista omaksi puolueettomaksi, Wenäjän suojeluksen alaiseksi valtioksi. Heidän neuvokkuudellaan ja vehkeillään oli odottamattoman nopea menestys. Pian oli koko upseerikunta taipuvainen heidän suunnitelmiinsa ja nousi kapinaan väärää ja ilman säätyjen myönnytystä alettua hyökkäyssotaa vastaan, mieltenkuohun, vastahakoisuuden ja levottomuuden vallitessa miehistön keskuudessa, joka vaati, että heidät on kotipuolilleen palautettava.
Kun kuningas vihdoinkin heinäkuun puolivälissä saapui leiripaikalle, oli kylvetty kapinan ja petoksen siemen jo itänyt, ja sitten muutama päivä kuninkaan tulon jälkeen sattui tuo Hästeskolle niin surkeavaiheiseksi muodostuva tapaus. Uljaasti astui hän yhdessä everstien Montgomeryn ja von Otterin kanssa kuninkaan telttaan ja toi esiin suomalaisten upseerien vastalauseen laittomasti alotetun sodan johdosta sekä heidän kieltäytymisensä taistelusta. Tulistuneena ja innoissaan oli hän silloin, niin kerrottiin, uhannut herraansa ja kuningastaan, niin, sanotaanpa hänen päällepäätteeksi vielä tarttuneen kuninkaan nuttuun käsin kiinni, ja kun kuningas silloin huusi:
»Varokaahan itseänne, Hästesko, teidän päänne voi pian kiikkua höllässä!», sanotaan hänen ajattelemattomuudessaan ja kiihkossaan vastanneen sellaisella ivallisella elkeellä, jonka minä olen hänen muotokuvassaan huomaavinani: »Sepä ei taitane olla Teidän Majesteettinne vallassa!»
Mutta tämä oli koskettamista Kustaa kolmannen hellimpään kohtaan, sillä ei ollut sallittua epäillä hänen valtaansa. Tällä hetkellä oli hän kyllä pakoitettu hillitsemään vihansa, mutta mikä näin tuli kätketyksi, sitä ei kuitenkaan unohdettu, ja Hästeskon kohtalo oli määrätty.
Kuinka Anjalanliitto sittemmin syntyi ja kuinka kuningas pelastui upseerien hankkeista palaamalla Ruotsiin, sen lukijani tietävät, eikä minun sentähden tarvitse kertoa pitempään näiden tapausten kehittymisestä.
On vaikea käsittää liittoutuneiden huoletonta esiintymistä. Niiden kuukausien kuluessa, jotka vierivät kuninkaan poislähdön jälkeen, eivät he tehneet mitään pelastuksensa hyväksi. Luottivatko he sitten kuninkaan lempeyteen tahi suurilukuisuuteensa, vaiko siihen, ett'ei niin suurta joukkoa aatelisia upseereja voitaisi rangaista?
Aivan odottamatta tulikin näinollen vangitsemismääräys. Se toteutettiin 7 päivänä tammikuuta 1789 samalla kertaa yli koko maan kaikkiin Anjalan liittokirjan allekirjoittajiin nähden.
Tämän päivän edellisenä iltana saapui pieni ratsujoukko erään luutnantti Voigtländerin johdolla Perniön kirkonkylään. Luutnantti Voigtländer, luultavasti joku perheen tuttava, oli siksi kohtelias, että hän kirjoitti Hästeskolle pienen kirjelipun, ilmoittaen siinä seuraavana aamuna saapuvansa Mälkilään vangitsemaan everstin. Mutta Hästesko ei halunnut käyttää tilaisuutta hyväkseen paetakseen. Hän odotteli tyynesti kohtaloaan, vaikkakin hän varsin hyvin olisi voinut serkkunsa Jägerhornin, Klickin, Ladaun ja Glansenstjernan tavoin ajoissa pelastaa nahkansa.
Suur-isoäiti näki sitten, kuinka ratsumiehet paljastetuin miekkoineen veivät hänen jumaloimansa puolisonsa sieltä pois, ja hän sekä vanha uskottu palvelija Lindholm seurasivat mukana, ensin Turkuun, jonne vangit vähitellen kokoontuivat eri haaroilta Suomea, ja sitten pitkässä kulkujonossa yli jään Ekkeröön Ahvenanmaalla. Siellä täytyi puolisoiden erota toisistaan. Heidän hyvästijättönsä oli tärisyttävä ja sydäntäsärkevä. Mies koetteli lohduttaa puolisoaan, vaan vähäväliä oli Suur-isoäiti huudahtanut, aavistaen mitä tuleman piti: »Minä en näe sinua koskaan enää — en koskaan — en koskaan!»
Tukholmassa jaettiin vangit kaupungin eri vankiloihin ja Hästesko teljettiin Fredrikshofiin. Tutkinto sotaoikeuden edessä alkoi pian ja pitkittyi sangen pitkälliseksi.
Hästesko puolusti itseään miehekkäästi ja arvokkaasti; kuitenkin koetti hän nöyrin sanoin antaa teoilleen vilpittömyyden leiman. Kolmetoista kuukautta kesti hänen kovaa taisteluaan elämänsä puolesta. Mutta useita raskauttavia, asian huonoon valoon saattavia todistajia kuulusteltiin ja todistettuja tosiasioita ei voitu kieltää.
Vihdoin langetettiin tuomio ja vahvisti kuningas sen 14 päivänä huhtikuuta 1790. Siinä julistettiin Hästesko ja kolmetoista muuta rykmentinpäällikköä ja korkeinta upseeria menettämään henkensä, kunniansa ja omaisuutensa ja määrättiin mestaus pyövelin käden kautta tapahtuvaksi, sekä ampumalla teloitettaviksi 63 allekirjoittajaa, niiden joukossa Suur-isoäidin ainoa poika, Johan Gustav Hästesko, jonka — tultuaan kuusitoistavuotiaana upseeriksi — hänen isänsä oli saanut taivutetuksi toisten kanssa allekirjoittamaan liittokirjan.
Kuolemaantuomituille suotiin kuitenkin oikeus pyytää armoa kolmenkymmenen päivän kuluessa, johon oikeuteensa jotkut turvautuivat saadakseen edes jotain lievennystä tuomioonsa. Myöskin Hästesko jätti hakemuksensa kuninkaalle, jossa pyysi majesteetilta armoa siitä »perinpohjaisesta perikadosta, joka tuomion nojalla ei ole ainoastaan minun edessäni, vaan tulee myöskin välttämättä kohtaamaan viatonta, lohdutonta ja surevaa perhettäni.»
Kuka voikaan kuvitella sitä surun, epätoivon ja tuskan aikaa, jonka Suur-isoäiti yksinäisyydessään Mälkilässä sai viettää niiden pitkien kuukausien kuluessa, jolloin oikeudenkäynti Tukholmassa jatkui, vavisten mitä tuskallisimmassa levottomuudessa puolisonsa ja poikansa vastaisen kohtalon tähden! Mutta vähäinen toivonkipinä oli hänellä vielä jälellä — hän tahtoi yrittää viimeisensä pelastaakseen heidän henkensä nöyrän anomuskirjelmän kautta. Hänen, tuon ylpeän naisen täytyi alentua pyytämään armoa. Ja minusta tuntuu, kuin hänen rukouskirjelmänsä sanojen välissä tuntisin hänen sydämensä värähtelevän tukahdetusta ylpeydestä.
Mutta ei mikään auttanut. Kustaan päätös Hästeskon rangaistukseen nähden oli järkähtämätön ja molemmat armonanomukset jätettiin leppymättömästi huomioonottamatta. Turhaan koetti kuninkaan sisar, prinsessa Sofia Albertina rukoillen ja kyyneliä vuodatellen taivuttaa häntä lieventämään kuolemantuomiota ja yhtä turhaan antoi runoilija Leopold kuningas Kustaalle runoelman saadakseen hänen sydämensä värähtämään armollisuuteen. Kuningas, joka muuten oli niin lempeä, ei nyt ottanut mitään rukouksia kuuleviin korviinsakaan. Kaikki muut tuomitut paitsi Hästesko saivat armon ja heidän henkensä säästettiin. Hän, joka oli epäillyt kuninkaan valtaa, hän yksin saisi nyt sitä kokea.
Kun vanha Lindholm, uskottu palvelija, myöhään syksyllä sitten palasi takasin Mälkilään onnettomalta Tukholman matkalta, kertoi hän kyyneleitä vuodattaen ja nyyhkytellen epätoivoiselle emännälleen, kuinka kaikki oli käynyt.
»Monta yritystä», niin hän kertoi, »oli armollisen everstin pelastamiseksi koetettu. Vieläpä korkea herra, kreivi Munck, kuninkaan uskottu ystävä, oli hänelle tarjonnut tilaisuutta. Ja vielä aivan viimeisellä hetkelläkin esitettiin hänelle, että hän vaihtaisi vaatteita rovasti Walleniuksen kanssa, joka tuli vankilaan antamaan hänelle Herran ehtoollista, ja että hän sitten tuollaisessa valepuvussa luikahtaisi pakoon papin jäädessä vankilaan. Mutta kaikki tuollaiset ehdotukset hylkäsi hän järkähtämättömästi. »Minä luulen» — lisäsi vanha Lindholm — »että hän toivoi vielä itse mestauspaikalla tulevansa armahdetuksi.»
»Mestaus oli määrätty toimeenpantavaksi syyskuun 8 päivänä. Jo aikaiseen aamulla oli eversti ottanut pastori Walleniukselta vastaan sakramentin, ja sitten kello yhdeksän aikaan vietiin hänet ankarasti vartioituna Karjapihantorille, jonne oli neljä mestauspölkkyä pystytetty ja niiden kunkin viereen ruumisarkku valmiiksi asetettu. Kaikissa ikkunoissa ja torilla vilisi viljalti ihmisiä, niin että seitsensatainen porvarikaartijoukko töintuskin sai tunkeilevan kansanjoukon pysymään loitommalla. Minä seurasin koko ajan armollista herraa hänen rinnallaan, ja kun me olimme saapuneet mestauspaikalle ja vartijapiirin sisään, astui hän horjahtamattomin askelin mestauslavalle. Kun hän oli sinne astunut, näytti minusta kuin hän olisi etsiskelevin katsein tähystänyt ympärilleen ikäänkuin viimeisessä silmänräpäyksessä hakien silmillään häntä, ratsumiestä, joka lennähtäisi paikalle tuomaan armahdusilmoitusta, sillä niin uskoi armollinen herra varmasti tapahtuvan. Mutta oi onnettomuutta! Ratsumiestä ei tullut, oli niin hiljaista kuin Herran huoneessa. Silloin otti ikimuistettava herrani kultakellonsa taskustaan ja ojensi sen minulle uskollisesta palveluksestani muistoksi. Minä itkin ja nyyhkytin niin että luulin kerrassaan menehtyväni, ja mielelläni olisin minä silloin astunut armollisen everstin sijasta mestauslavalle. Sitten otti hän kihlasormuksen sormestaan ja ojensi sen minulle annettavaksi teille, armollinen rouva, hänen viimeisten rakkaiden terveistensä kera. Sen tehtyään paljasti hän kaulansa, hänen silmilleen sidottiin valkoinen vaate, jonka jälkeen hän laskeutui mestauspölkylle; pyövelikirves välähti ja hänen jalo päänsä vierähti verissään alas.»
»Kun armollinen herrani näin oli loppunut ja me laskeneet hänet kauniisti arkkuunsa ja käärineet hänen ympärilleen lakanan, vietiin sitten everstit von Otter, von Kothen ja af Enehjelm kukin omalle mestauslavalleen. Mutta silloin tulikin täyttä karkua ratsastaja väkijoukon halki paikalle ja ylimaaherra luki julki armahdusjulistuksen kansanjoukkojen hurratessa ja huutaessa. Ja sitten läksivät kaikki vähitellen pois mestauspaikalta. Minäkin läksin ja tämä päivä tuntui minusta elämäni raskaimmalta päivältä.»
Vanhan Lindholmin kertoessa tätä kertoelmaansa oli Suur-isoäiti vähäväliä mennyt tainnoksiin. Häntä kohtasi ankara hermotäristys ja hän houraili mitä hirvittävimpiä näkyjä niin että hänen läheisimpänsä luulivat hänen kuolevan. — Kun hän sitten vähitellen toipui taudistaan, antautui hän mitä epätoivoisimman surun valtaan, eroittautui kokonaan muusta maailmasta, eikä halunnut nähdä ketään. Vaiteliaana, itseensä sulkeutuen, umpimielisenä ja yksinään, syvään surupukuun puettuna kuljeskeli hän autiossa, kolkossa kodissaan, joka — ennen niin iloisa ja onnellinen — nyt oli muuttunut surun tyyssijaksi.
Tuska, jonka vallassa Suur-isoäiti lopulleen kaksikymmentä kuukautta oli ollut, väikkyen sekavissa pelon ja toivon tunteissa miehensä ja poikansa kohtalosta, se tuska oli koskenut myöskin kovasti muihin heidän läheisimpiinsä. Hästeskon vanha, 83 vuotias äiti Elsa von Fieandt, joka asui Wesalahden kartanossa Mikkelin pitäjässä, oli vapisevin sydämin seurannut tutkimuksen kulkua, toivoen hiljaisuudessa syytettyjen syyttömiksi todistamista ja armoa. Mutta kun tuo viimeinenkin toivonkipinä sammui tiedon saavuttua mestauksesta, silloin murtuivat vanhuksen voimat; äidinsydän ei jaksanut kestää tätä iskua ja hän kuoli muutamia päiviä poikansa kuoleman jälkeen. Suur-isoäidin äitipuoli, kreivitär Renata Nieroth, joka oli mitä hellimmin sitein kiintynyt tytärpuoleensa ja hänen mieheensä ja joka yhtämittaa oleskeli heidän luonaan Mälkilässä, sortui hautaan hänkin lyhyen ajan kuluessa senjälkeen kuin sanoma Hästeskon kuolemantuomiosta oli hänen korviinsa ennättänyt.
Suru oli tosin murtanut Suur-isoäidin, mutta olivatkohan silti hänen entinen ylpeytensä ja ylimielisyytensä hävinneet? Minä epäilen. Henkilöt senlaiset kuin hän voivat kestää monta ja kovaa koetusta, mutta heidän luonteensa pohjasävel pysyy kuitenkin ennallaan. Kuningas oli käyttänyt valtaansa, vaan ei oikeuttaan. Hästesko ei ollut Anjalanliiton johtaja, eikä edes tuon suunnitelman alkukeksijöitäkään. Kaikki muut oli armahdettu, vaan ei häntä, jonka pään tuli näin häpeällisesti kaatua. Kuningas janosi kostoa ihmisenä, eikä Svean Valtakunnan Ensimäisenä — siinä hänen menettelynsä vääryys. Näin luulen minä Suur-isoäidin käsittäneen tämän asian, ja ne katkerat ajatukset, joita hän hautoi ja ylläpiti syvimmällä sisimmässään, löysivät vastakaijun niissä ajatuksissa, jotka lausutaan seuraavassa, käsikirjoituksena Hästeskon ystäville jaetussa runoelmassa:
»Niin Hästesko. Sä kuolit nyt! Mutt' sankarien joukkoon tuonelassa liityt, sä — tuloksetta joskin — Svean rauhaa etsit. Meit' hädästä oot päästänyt. Ja henkes' menetit. Vaan kunniasi joukossamme säilyy, kun hellyys mielessämme päilyy ja väkivaltaa, vilppii vihaamme.
Vaan varma on: jotk' halusit sun kuolos' kautta armon häilyväisen saada, heilt' tieto Luojan kostost' täytynyt on laata. Sun pääsi ruumiist' silposit — se kummitella voi — se mieless' heillä öin ja päivin painaa ja veres' kostoo lakkaamatta huutaa kautt' ikuisehen lain Jumalan.»
Se kylmyys, joka hänestä ympäristöönsä huokui ja se kovuus, joka hänen kasvonpiirteilleen antoi leimansa ja joka ikäänkuin hypnoottisesti kahletti kaikki hänen lähellään olevat, se todisti selvään, ett'ei hän ollut sisimpäänsä saanut sitä rauhaa, jonka vuodet aina tavallisesti kärsineille mielille lahjoittavat.
Hiljoilleen vieryivät sitten vuodet edelleen ja suuria muutoksia tapahtui Suomessa. Useat niistä Anjalanliiton miehistä, jotka kerran Hästeskon tavoin oli kuolemaan tuomittu, olivat vuoden 1809 jälkeen kohonneet yhteiskunnan huippuasemiin, ollen nyt korkeissa viroissa sekä armeijan että siviilihallinnon palveluksessa, kansalaisina kunnioitettuina ja tehden työtä maansa hyväksi. Tämä tosiasia tuotti Suur-isoäidille tosin jonkunlaista sovitusta ja lohdutusta, vaan oli se samalla omiaan herättämään hänessä rakkaan puolisonsa kaipuun yhä katkerampana.
Se kunnioitus ja osanotto, jota hänelle miehensä entiset toverit osoittivat, tuotti hänelle kuitenkin tyydytystä. Nämä Anjalanherrat, jotka nyt olivat maan ensimäisiä, jättivät harvoin poikkeamatta — matkustaessaan Helsingin ja Turun väliä — vierailulle lähellä tietä sijaitsevaan Mälkilään, siten osoittaakseen kunnioitustaan entisen ystävänsä, päällikkönsä tahi toverinsa yhä syvässä surupuvussa esiintyvälle leskelle. Ja he sanoivat aina rakkaasti muistavansa ja kaipaavansa vainajaa. Luultavasti juuri nämä maan suurmiesten tiheät vierailut aiheuttivat nimityksen »Mälkilän hovi», joksi tilaa Suur-isoäidin aikana yleisesti pitäjässä kutsuttiin.
Kokonaista viisikymmentäyksi vuotta eli Suur-isoäiti vielä miehensä jälkeen, viettäen yksitoikkoista, hiljaista ja vaatimatonta elämää. Hän ei liikahtanutkaan tilaltaan; päivät olivat toinen toisensa kaltaiset ja aina esiintyi hän mitä synkimmässä surupuvussa. Vuodet tulivat ja vaipuivat menneisyyteen vaihtelutta. Mutta syvä haava Suur-isoäidin sisimmässä ei parantunut. Eikä aikakaan, tuo muuten paras lääkäri tällaisissa tapauksissa, kyennyt unhotuksen umpeen saamaan sitä haavaa, sillä Suur-isoäiti ei sitä itsekään tahtonut, vaan repi itse sen ammottavaksi jälleen. Niinpä pitikin vanhan Lindholmin, »silminnäkijän», joka kuolemaansa asti asui talossa, vähäväliä yhä uudelleen ja varsinkin merkkipäivinä kertoa hänelle jo tuhannesti ennen kertomansa kuvauksen mestauksesta kaikkine yksityiskohtineen, joka sitten aina antoi aihetta uusiin kysymyksiin ja uudistuviin kyyneliin.
Taloaan ja talouttaan hoiti Suur-isoäiti viisaasti ja mahdikkaasti, niinkuin vanhan ajan naiset tavallisestikin, eikä hänen lukuisalla palvelusjoukollaan ollut tilaisuutta laiskotteluun. Kun tuli hämärä pitkinä talvi-iltoina, silloin talon naispalvelijat kokoontuivat suureen arkihuoneeseen, jossa pystyvalkea roihusi avonaisessa takassa, ja sen valon ääressä istui Suur-isoäiti rukkineen ja hänen ympärillään muut, hekin kehräten. Siten säästettiin kynttilöitä ja samalla voi hän pitää silmällä työn kulkua. Kun sitten vanhanaikainen, kullattu seinäkello vierashuoneessa löi määrätyt yhdeksän lyöntiään, nousi Suur-isoäiti rukkinsa äärestä ja luki rukouksen, talonväki lauloi lyhyen virren, jonka jälkeen piti sammuttaa tulet ja kaikkien käydä levolle. Samassa huoneessa vietti hän palvelusväkensä kesken jouluiltaa, jolloin luettiin rukouksia ja laulettiin virsiä; jokapäiväisyydestä poikkeavaa jouluilloin oli vain se, että silloin aina lattialle juhlan muistoksi leviteltiin olkikerros.
Suuresti kunnioittivat häntä myös naapurinsa ja pitäjäläiset yleensä. Kuitenkin heidän tullessaan vierailulle Suur-isoäidin luo, oli kunnioittavia muodollisuuksia tarkasti noudatettava. Jos tulija oli aatelisrouva, ojennettiin hänelle käsi ja hänen pyydettiin istuutumaan sohvaan. Jos taas joku porvarisrouva tahi papinrouva saapui, tuli hänen ensin tehdä kolme siroa niijausta, sitten suudella »hänen armonsa» puvunlievettä ja kättä, jonka jälkeen hänen istuimekseen osoitettiin tavallinen töyrytuoli. Näitä aatelittomia rouvia tahi mamseleja ei Suur-isoäiti koskaan kutsunut nimeltään tai heidän arvonimillään, vaan sanoi hän aivan yksinkertaisesti »rakas hän» ja vieläpä vain »pieni hän», aina arvoasteiden mukaan, sillä erottelemisessa tehtiin tarkkaa. Sellainen oli ajan ja hänen tapansa, eikä siitä kukaan ottanut loukkaantuakseen, vielä vähemmin vieraantuakseen »Mälkilän hovista».
Päivän selvään muistan vieläkin kuinka minua aina vierailulle lähdettäessä Suur-isoäidin luo tarkkaan varoitettiin kumartamaan kyllin syvään ja kuinka minulle neuvottiin tuon pakollisen käsisuutelun toimitus perinpohjin. Myöskin muistan kuinka minun sitten täytyi istua hiljaa kuin hiiri, suorana ja ääneti, istuimekseni määrätyllä tuolilla ja pitää tarkasti silmällä että silloin heti osaisin kavahtaa seisomaan kun Suur-isoäitikin istuimeltaan kohosi, sillä kun hän seisoi, silloin myös kaikkien huoneessa olijain, niin vanhojen kuin nuortenkin täytyi seista. Eipä annettu silloin tottatotisesti lasten vetelehtiä pehmeillä sohvilla vanhempain ihmisten läsnäollessa, eivätkä he saaneet sekoittautua keskusteluun, joll'ei heiltä jotain kysytty. Kunnioitus ja arvonanto oli pidettävä aina ja ennenkaikkea mielessä.
Noin parin kilometrin päässä Mälkilästä sijaitsee Haarilan tila, jossa siihen aikaan asui majurinrouva De la Motte (syntyisin von Willebrand). Nämä kaksi naista olivat yhdenikäisiä; he kuolivat samoihin aikoihin ja olivat yhtä hyviä ystäviä keskenään kuin läheisiä naapurejakin. Milloin ilma vain oli suotuisa, silloin nämä kaksi vanhusta riensivät toisiaan tapaamaan, mutta ei toki toinen toisensa luona, sillä sehän olisi vaatinut suurempaa seurustelusääntöjen noudattamista, vaan puolueettomalla alueella, pienessä huvimajassa, jonka he erityisesti tätä varten olivat rakennuttaneet tilojensa väliselle rajalle ja jossa he näinollen olivat kumpikin kuin omalla pohjallaan ja voivat olla kuin kotonaan. Huvimajalle suuntasivatkin he säännöllisesti sovittuina aikoina horjuvat askeleensa, nojaten kainalosauvakeppeihinsä, ja siellä he molemmat, lähemmä satavuotiaat vanhukset, saivat kaikessa rauhassa ja ystävyydessä jutella rakkaan kahvikupposensa ääressä kaukaiseen menneisyyteen peittyneistä ajoista ja yhteisistä muistoistaan. Ja tähän supistuikin molempain eukkosten seurustelu ja kanssakäyminen vanhoilla päivillään.
Viimeiseen asti säilyi Suur-isoäidillä hänen sielunvoimansa. Hän kuuli, näki ja muistikin hyvin, varsinkin kaukaisia menneisyyden asioita. Hän ei liene ollut koskaan pahemmin sairaana ja ummisti silmänsä kuolonuneen hiljaa ja rauhallisesti, tunnettuaan parina päivänä lievää pahoinvointia, joulukuussa vuonna 1841. Ja oli hän silloin ennättänyt 88 vuoden ikään.
Hänen kuolemansa kautta muutti tuonen tuville yksi Kustaa III:n aikakauden luonteenomaisimmista ja viimeisistä edustajista.