VIII.
ERÄS KOULU SUOMESSA 60 VUOTTA SITTEN.
1841—43.
Kun minä vihdoinkin olin päässyt tuosta Pestalozzilaisesta piinasta Gripenbergin perheessä ja pari viikkoa ennen joulua sain palata omaan, rakkaaseen kotiini, äidin ja siskoliudan luo, pääsin käsiksi leikkikaluihini ja oleskelemaan omassa suuressa ja valoisessa huoneessani — niin olipa silloin hetkiä, jolloin tunsin itseni niin iloiseksi ja onnelliseksi, ett'en luullut yhdenkään maan päällä hallitsevista kuninkaistakaan voivan onnellisemman olla, ja minä antauduin jo siihen ihanaan toivounelmaan, että tätä autuutta kestäisi keskeytymättä.
Mutta miten ollakaan! Tämä autuus olikin muodostuva sangen lyhytikäiseksi, sillä heti joulujuhlain jälkeen ilmoitti äiti minulle, että minut lähetetään Turkuun kouluun. — Pian muuttui ilo suruksi. — Rukoukseni ja viljavat kyyneleeni eivät auttaneet mitään. Sillä kertakaikkiaan oli päätetty, että minut jälleen lähetetään kotoa pois ja tällä kertaa kaiken hyvän päälle vielä toiseen, kaukana olevaan kaupunkiin. Ja niinpä tumpustettiin minut eräänä päivänä rekeen, huolimatta kyyneleistäni ja itkustani, ja eräs palvelijoistamme läksi minua kyyditsemään.
Siihen aikaan oli silloinen lehtori Edvard Bergenheim,[1] joka pian senjälkeen tuli rovastiksi, avannut Turussa aivan uuden järjestelmän mukaisen koulun, ainoa laatuaan mitä Suomessa milloinkaan on ollut, ja juuri tuohon kouluun minut lähetettiin. Se oli niin kutsuttu Bergenheimin reaalikoulu Turussa.
[1] *Edvard Bergenheim* syntyi 1798, tuli ylioppilaaksi 1817, maisteriksi 1823, samana vuonna opettajaksi Suomen kadettikuntaan ja tohtoriksi, lehtoriksi 1825, vihittiin papiksi 1830, tuli papiksi Kangasalan seurakuntaan 1840 ja Maarian pitäjään 1844. Nimitettiin sitten Suomen arkkipiispaksi 1850 ja kuoli 1884.
Hän oli ollut useampia vuosia opettajana Haminan kadettikoulussa ja oli silloin niin tavattomasti ihastunut siellä käytännössä olevaan opetussuunnitelmaan ja kurinpitoon, että hän päätti saman mallin mukaan perustaa oppikoulun siviilinuorisoakin varten.
Tätä tarkoitusta varten oli hän rakennuttanut Turkuun Uudenmaankadun varrelle sangen suuren kivitalon. Molemmissa kerroksissa kulki läpi koko rakennuksen pitkä käytävä, jonka molemmin puolin sijaitsivat luokkahuoneet; sitäpaitsi oli koulurakennuksessa virkistys- eli huvitussali, ruokailuhuone ja yksi makuuhuone yhteisesti kaikkia sisäoppilaita varten, sekä pesu- ja pukukammio ynnä muita tällaisessa laitoksessa tarvittavia huoneita, kaikki tilavia ja mukavasti järjestettyjä.
Tämän oppilaitoksen johtavana periaatteena oli syrjäyttää opetuksesta vanhat kielet, joita useat silloin tarpeettomina pitivät ja joiden opiskeluun muissa kouluissa uhrattiin melkoisesti aikaa, ja sensijaan sitä enemmän panna painoa uusien kielien, ranskan- ja etupäässä venäjänkielen opiskeluun. Suomenkieli oppiaineena ei siihen aikaan tullut edes kysymykseenkään. Sitäpaitsi tahdottiin meidät kasvattaa sellaiseen ankaraan kurinpitoon, tottelevaisuuteen ja järjestykseen, joka on kadettikunnassa huomattavissa, ja nuoreen, vaikutuksille herkkään mieleen tahdottiin jo ajoissa juurruttaa ja istuttaa auktoriteettikunnioitusta, kunnioitusta korkeinta hallitusta ja yhteistä suurta valtakuntaa kohtaan, »josta meidän maamme oli vain mitätön, oleellinen osa». Toisin sanoen, meitä oli jo hyvissä ajoin muodosteltava tuleviksi virkamiehiksi aitopuhtaassa, oikeauskoisessa hengessä, jotta isäimme tavoin kerran voisimme olla yhteiskunnan korkeimmissa asemissa, ja usein sopivissa tilaisuuksissa muistutettiinkin meitä tästä.
Suurin osa oppilaista oli täyshoitolaisia ja ainoastaan muutamia oli Turusta ja he asuivat kotonaan. Olikohan ajateltua vaiko vain sattuma se seikka, että useimmat meistä olivat aatelissukua ja aatelittomat taas ainakin kenraalien, maan korkeimpien virkamiesten tahi rikkaimpien porvarisperheiden poikia? Pian tulimmekin me tietämään, että koulumme olikin koulu paremman kansan lapsia varten, eikä mikään kansanlasten koulu. Alimmalla luokalla, jolle minä tulin, oli ainoastaan muutamia aatelittomia oppilaita, jotavastoin useimmat olivat aatelisperheistä. Tämän huomasimme me sangen pian, koskapa me kaikki, poikasten senaikaisen tavan mukaan, olimme innokkaita sinettien kerääjiä, vaihdellen niitä keskenämme. Me hämmästyimme kun jollakulla ei sellaista ollutkaan, emmekä pitäneet häntä oikein vertaisenamme. Luultavampaa kuitenkin on, että todellisena syynä tällaiseen valikoimiseen oli koulun kalliit sisäänpääsymaksut, jotka aiheuttivat että ainoastaan harvat maan varakkaimmista perheistä olivat tilaisuudessa lähettämään poikiaan Bergenheimin kouluun. Olkoonpa asia muuten miten tahansa, tämä vallitseva tarkka rajoitus vaikutti kaikessa tapauksessa nuoreen mieleen ja istutti siihen jo aikaisimmista vuosista alkaen jonkinlaisen taipumuksen eroittelemaan eri yhteiskuntaluokat toisistaan, jota juurtunutta taipumusta sitten kesti kylläkin kauan.
Bergenheim itse antoi opetusta maailmanhistoriassa oman tekemänsä oppikirjan mukaan, jossa Wenäjän historiaa käsiteltiin suhteellisesti paljon seikkaperäisemmin kuin muiden maiden, samoinkuin myöskin »isänmaan historiassa», joka — sen kuin nyt enää muistan — oli sisällöltään niin tarkoitusperäinen, että se epäilemättä nykyjään vallalla olevan käsityksen mukaan herättäisi voimakkaita vastalauseita. Mutta ajat ovat muuttuneet ja käsityskanta siihen aikaan oli aivan erilainen. Hän itse oli erinomainen opettaja, kyeten herättämään ja kiinnittämään oppilaiden mielenkiinnon aineeseensa, ja myöskin muiksi opettajiksi kouluunsa oli hän hankkinut eteviä pedagoogeja. Aina tulen mitä suurimmalla kunnioituksella muistamaan lehtoreja Henrik Heikeliä ja Sohlbergia, jotka molemmat sittemmin tulivat rovasteiksi. Kurinpito ja järjestys oli erinomainen, eikä koulussamme kärsitty, vielä vähemmin annettiin tilaisuutta toimeenpanna sellaisia kujeita ja koirankoukkuja, joita oppilaat siihen aikaan muissa kouluissa opettajilleen tekasivat. Opettajat olivatkin usein vanhoja, ylen työlästyneitä koulukarhuja tahi hullunkurisia alkuperäistyyppejä alallaan, mutta meidän koulussamme ei sellaisia ollut.
Järjestyksen erinomaisessa kunnossa pysymiseen vaikutti ehkä jossain määrin sekin seikka, että seiniin oli muurattu puhetorvia, joiden päät ulottuivat hamaan rehtorin huoneeseen asti. Hän antoikin meidän joskus panna korvamme tuollaisen puhelutorven suuhun tullaksemme kertakaikkiaan vakuutetuiksi siitä, että sinne selvästi kuului mitä kaukana luokkahuoneissa puhuttiin. Tästä seurasikin, että tarkasti pidimme vaaria siitä ett'emme suinkaan mitään sellaista puhuneet, jota emme halunneet muiden kuultavaksi, mutta samalla tämä laitos painajaisen tavoin tukehdutti vapaan sanan ja leikinlaskun ja pakoitti meidät noudattamaan perinpohjaista varovaisuutta ja antautumaan umpimielisyyteen, jotka eivät totisesti oikein sovi yhteen vilkkaan nuorison luonnollisten elämänilon ilmausten kanssa.
Alinomaa ja lakkaamatta, päivin ja öin saimme me olla mitä ankarimman silmälläpidon alaisina, emmekä luvatta saaneet pistää nenäämmekään koulukartanon ulkopuolelle, joka oli umpinainen kuin luostari. Ainoastaan sunnuntaisin sallittiin meidän lähteä vapaammin ulos, mutta silloinkin piti esittää vierailulippu jostakin tunnetusta perheestä ja tällaisia sain minä tavallisesti joiltakin vanhempieni läheisimmiltä ystäviltä, kuten presidentti Wallensköldiltä tahi parooni Troilin perheeltä tai taas kenraalinrouva Nassokinilta ynnä muilta. Vaan ennenkuin sitten sai heidän luokseen päivälliselle lähteä, oli pakko yhdessä muiden kanssa käydä jumalanpalveluksessa tuomiokirkossa. Senjälkeen oli meidän kaikkien kokoonnuttava koulun suureen saliin, jossa meiltä tutkittiin päivän saarnatekstin sisältöä, alkupuheen laatua, laulettuja virsiä j. n. e.
Arkipäivinä piti meitä silmällä joka hetki päivystäjäupseeri, jonka tuli lakkaamatta olla meidän kanssamme, ja hoitivat tätä tehtävää vuoronperää venäläiset kapteenit Viktejeff ja von Qvanten tahi, jos toinen heistä oli estetty, ranskalainen lehtori Guinchard, joka myöskin tämän johdosta asui koululla. Kun luentomme kello 6 illalla olivat loppuneet, kokoonnuimme me kaikki suureen saliin, saimme sitten jutella, leikitellä ja huvitella itseämme, mutta kuitenkin puhua keskenämme yksinomaan — venäjänkieltä, jonka välttämättömyyden toteutumisesta näiden kahden kapteenin piti tarkasti pitää huolta. Mutta koska oli sangen vaikeaa välttää ett'ei kertaakaan leikin huiskeessa luiskahtaisi huulilta ruotsalainen sana, niin oli tällaista hairahdusta varten määrätty rangaistus: rikkojan napinreikään sidottiin punainen nauha merkiksi siitä, että hän oli syyllinen. Ja kohtaloni määräsi minut tuota merkkiä kantamaan melkein aina; muuten ainoa rintakoriste, mitä elämässä minulle on suotu. Jos joku onneton sitten viikon varrella sai noita merkkejä määrätyn luvun, ei hänelle annettu lupaa mennä ulos sunnuntaina. Tällaisina lomahetkinä opettelimme myös lausumaan runoja ja laulamaan venäläisiä tahi venäjänkielelle käännettyjä lauluja ja tuolta ajalta on vielä muistissani säilynyt jotain, joka maassamme nykyjään lienee varmaankin ainoa laatuaan — osia Frithiofin sadusta venäjänkielellä, joihin Crusell oli laatinut sävelen. Jos Vänrikki Stoolin tarinat jo silloin olisivat ilmestyneet, niin olisimmepa epäilemättä oppineet laulamaan Maamme-laulun, Porilaisten marssin j. n. e. venäläisillä sanoilla! Vasta kello 8 jälkeen illalla saimme oikeuden rangaistuksetta puhua omaa kieltämme. Mutta tämä vapaahetki ei ollut pitkä, sillä lyömälleen kello 9 syötiin illallinen, jonka jälkeen meidän oli mentävä levolle yhteiseen suureen makuuhuoneeseemme. Päivystäjä oli sielläkin meitä vahtimassa niin ett'ei mitkään kujeet tai iltajuttelut saaneet häiritä yörauhaa, ja kun kello löi kymmenen oli kaikkien oltava jo levolla omissa, toinen toisensa vieressä kaksinkertaisessa rivissä sijaitsevissa vuoteissaan, ja kaikkien piti silloin olla ääneti ja hiljaa. Yksi lamppu paloi huoneessa koko yön ja vähäväliä teki päivystäjä kiertokulkunsa salissa.
Kolme vuotta olin minä tässä koulussa, kunnes se sitten vuonna 1843 lopetti toimintansa. Vaikkakin koulumaksut lienevät olleet melkoisen korkeat, oli koulu kuitenkin tuottanut rovasti Bergenheimille niin suurta tappiota, että hänen oli täytynyt lopettaa se. Hänen vaivansa ja uhrauksensa tulivat kuitenkin toisella tavalla moninkerroin korvatuiksi.
Muutamia vuosia senjälkeen, viran tultua avoimeksi, nimitettiin hänet
Suomen arkkipiispaksi.
Sic itur ad astra!