X.

KIMNAASISSA.

1848—49.

Erottuani keväällä vuonna 1848 yksityisopettajastani maisteri »Confusiuksesta» ja kun oli päätetty, että minun tulee seuraavana syksynä lähteä Turun kimnaasiin, luin minä koko kesän sangen ahkerasti korvatakseni sen, mitä olin tätä ennen laimiinlyönyt. Mutta kuitenkin lähdin minä Turun matkalle mitä suurimman levottomuuden vallassa, sillä minä en tätä ennen koskaan ollut suorittanut mitään tutkintoa ja olin minä kuvitellut tuon tulevan tutkintokiirastulen sangen suuresti liioitelluilla mielikuvilla. Kaikki sujui kuitenkin aivan onnellisesti ja kokonaan toisella lailla kuin olin ajatellut. Kimnaasiin kokoontui noin kolmekymmentä oppilasta, jotka olivat saaneet päästötodistuksensa läänin eri alkeisoppilaitoksista — minä yksin olin yksityisoppilas — ja tutkittiin meitä kaikkia yhdessä joukossa samana päivänä kaikissa eri aineissa, joten vain aniharvoja kysymyksiä ennätti kunkin vastattavaksi tulla. Ja niin oli tuosta pelätystä tutkintopälkähästä päästy.

Paitsi vanhaa ystävääni Karl Vetterhoffia, hänkin vastatullut, en tuntenut yhtään ainoata tulevista tovereistani — vieläpä kaikki nimetkin tuntuivat minusta aivan vierailta. Mutta tuo pula ei ollut pitkäaikainen.

Seuraavana päivänä, sattui olemaan lauantai-ilta, oli meidän kaikkien määrä kokoontua viettämään veljeysjuhlaa. Uudet tulokkaat olivat näet vanhan tavan mukaan kutsuneet molemmat ylemmät »piirit» (luokat) »tekemään lähempää tuttavuutta» ja »huuhtomaan pois arvonimet», jonka tuli tapahtua lasi kädessä.

Juhla oli järjestetty erääseen talonpoikaistaloon aivan lähellä Hämeentullia. Talon suuressa salissa komeili eräällä pitkällä pöydällä useita kannunpulloja punssia lasirivien ympäröiminä, sekä tupakka-aineita, kartuusitoppoja täynnä »Gefle-vaakunaa» ja savipiippuja, sillä sikarit siihen aikaan olivat miltei tuntematonta ylellisyyttä ja paperosseja ei oltu vielä keksittykään. Niin yksinkertaiset olivat itse juhlalaitteet. Sinne kokoonnuimme kaikki, yli 70 kimnasistia, ja kun juhla oli vain toverijuhlaksi aijottu, ei sinne opettajia oltu kutsuttu.

Alussa vallitsi juhlassa jonkunlainen juhlamenojärjestys ja jäykkyys. Joku isännistä, uusista kimnasisteista, piti juhlan alkajaispuheen, lausuen vanhemmat lukiolaiset tervetulleiksi seuraan ja pyytäen heitä ottamaan meidät veljellisesti joukkoonsa. Maljaan, jonka puheen lopussa kaikki pohjaan tyhjensivät, vastattiin vanhojen kimnasistien puolesta muutamin sanoin, joilla he ilmaisivat toivovansa, että he meistä tulevat saamaan hyviä tovereita, jotka pitävät yllä oppilaitoksen vanhoja perinnäistapoja. Sitten kohotettiin malja Turun kimnaasille, j. n. e.

Vasta sitten kun juhlan »virallinen» puoli näin oli loppunut, vasta sitten alkoi tunnelma vetreentyä. Sali tuprahti pian täyteen paksua tupakansavua, sillä melkein jokainen haikuutteli savipiippujaan, yksin minäkin raukka, joka en vielä elämänpäivänä tätä ennen ollut sitä konstia yrittänyt, vaan nythän täytyi minunkin ensi kerran tupakaksi panna ollakseni yhtä uljas kuin muutkin, vaikkakin haikuutteleminen kurkussani kakerteli ja mieltäni etoi. Kaikki kuljeskelivat lasit kädessä ja kun vanhemmat huomasivat jonkun, jonka kanssa he eivät vielä olleet kilistelleet, sanoivat he tuon tavanmukaisen sananparren: »Emme suinkaan mekään enää haukuskele toisiamme, vaan huuhdomme alas arvonimet, minun nimeni on» j. n. e., ja sitten kilautettiin lasit laidakkain, lyötiin kämmen kämmeneen ja niin oli veljeysside sidottu. Seitsemänkymmentä uutta veljeä samana iltana. Kun nyt ajattelen kaikkia sen illan punssilaseja, tuntuu vieläkin kuinka aivoissa silloin huiskahteli ja kuinka siellä kuparisepät takoa nalkuttelivat. Jos Falkman, pieni ja hieno Borgström ja aina siistinä sipsutteleva Putte olisivat nähneet, kuinka minä piippu suussa ja lasi kädessä heikoin jaloin hoippuilin ympäriinsä tuossa kimnasistiparvessa, niin kyllä he minulle totisesti olisivat nauraneet.

Näin sain minä yht'äkkiä suuren joukon uusia veljiä uusine nimineen. Oli kerrassaan mahdoton muistaa oikein jokaista heistä erikseen ja niinpä aloinkin, hieman pöpperössä kun oli jo pääni, sekottaa heitä toisiinsa. Tuohan nyt olisi pitänyt olla oikeastaan jotakuinkin anteeksiannettavaa muistilleni, joka ei tällaiseen leikkiin ollut tottunut, mutta siitä asianomaiset kuitenkin ylen niipollisesti pahastuivat. He alkoivat mekastella ympärilläni ja viimein sanoi eräs heistä minulle suorat sanat: »Tiedäpäs ylevä veljyeni, ett'ei täällä sovikaan näyttäytyä ylpeänä; täällä olemme me kaikki yhtäläisiä ja samanarvoisia ja vaikkapa isäukkoni onkin vain lukkari, niin olenpa minä kuitenkin mies puolestani, enkä suvaitse, että joku keikailija hyppää nenälleni. Muistahan se.»

Minä vakuutin, ett'en ollut pienimmässäkään määrässä tarkoittanut loukata ja pyysin kunnioittavan veljeni antamaan minulle anteeksi. Seurasi luonnollisesti uusia selityksiä ja minä valehtelin ja vannomalla vakuutin, että totisesti pidän lukkaria yhtä suuressa arvossa kuin senaattoriakin, ja selkkaus päättyi lujaan syleilyyn ja sovintoon. Tämän vakuudeksi oli luonnollisesti vielä yksi punssilasi tyhjennettävä, jonka jälkeen veljeni minulle huomautti: »Niin, voipihan sinusta, veli rakas, vielä ajan pitkään tulla hyväkin mies, vaikkakin vielä nyt olet jonkunverran lapsekas ja 'keltainen', mutta sehän voi olla ohimenevää.»

Lähellä minua alkoivat jotkut puhua suomea. Minä jäin hämmästyksissäni seisomaan ja kuuntelin, sillä ensi kertaa kuulin minä sitä kieltä säätyläishenkilöiden kesken puhuttavan. Syntyisin ruotsalaiselta seudulta olin kuullut suomenkieltä aniharvoin, enimmäkseen vain kyytipoikain olin kuullut sitä juttelevan matkustaessani Helsinkiin tai päinvastoin.

»Mikä sinä olet, kun et osaa puhua maan kieltä?» lausahti mulle joku joukosta selvällä suomenkielellä ja pilkallisella äänenpainolla.

»Mitä?» oli ainoa sana, jonka pystyin heille vastaamaan.

»Sen täytyy olla oikea keikailija, sen me pian lyömme» — sanoivat he sitten naureskellen ja katselivat pilkallisin silmäyksin minuun.

Vihdoin kannettiin sisään tarjottimia, joille suunnattoman suuriin kasoihin oli paksuja, valtavia voileipiä liha- ja juustoviipaleineen ladottu, ja tarjottimia seurasi olutkorien joukko. Syntyi yleinen rynnäkkö ja tyrkkiminen pöydän ääressä. Juhlatunnelma oli kohonnut huippuunsa. Valtavan hälinän pauhinassa ei enää kuullut mitään muuta, paksut tupakansavupilvet estivät enää mitään näkemästä ja särettyjen lasien palaset narskahtelivat joka askeleella jalkojen alla. Minun silmissäni pyöri ja vilisi kaikki jo ympäri, katseeni peittyi hämärään, jalkani horjahtelivat ja vetivät vastakynttä toiselle haaralle kun minä vastakkaiselle suunnalle halusin. En tottatotisesti tiedä minkä ihmeen avulla sinä iltana kotiin pääsin, sillä muistan vain, että myöhään seuraavana aamupäivänä heräsin huimaavaan päänpakotukseen.

Tämä juhlatilaisuus oli minulle monessa suhteessa merkkipäivä. Sillä poltinpa silloin ensi kerran tupakkaa, maistelinpa ensi kerran punssia, kuulin muidenkin kuin kyytipoikain puhuvan suomea, ja olin ensi kerran päihtyneessä tilassa.

Alkuaikoina tuntui minusta tämä uusi toveripiiri aivan vieraalta ja melkeinpä vastenmieliseltä. Se oli kaikessa, niin tavoiltaan kuin kieleltään ja harrastuksiltaankin, aivan erilainen kuin se pieni toverijoukkio pääkaupungissa, jonka parista äsken olin lähtenyt; nämä uudet toverit olivat kerrassaan meidän vastakohtiamme, sillä olihan meidän elämämme kuumeentapaiseen hehkuun kehittynyttä mielikuvitus-elämää aatteellisine harrastuksineen ja harharetkineen näytelmätaiteen alalla. Mutta vähitellen muuttui käsitykseni ja minä aloin pitää tovereitani oikeassa arvossaan. Useimmat heistä olivat tosin lähtöisin yksinkertaisista kodeista, joka oli heihin leimansa lyönyt, mutta he olivat vakavia, ahkeria ja ajattelevia nuorukaisia. Opin erityisesti tuntemaan ja pitämään muutamista heistä.

Ja ensimäiseksi heidän joukostaan asetan minä kaikkea jaloa ja hyvää elämässä haaveksivan, lämminsydämisen Valfrid Alftanin, joka sittemmin tuli maisteriksi, oli pitkät ajat ylioppilaskunnan puheenjohtaja ja kuoli 41 vuoden vanhana vuonna 1875. Meidän yhteinen harrastuksemme, historia, liitti meidät lähemmin toisiimme ja me luimme yhdessä silloin juuri Lamartinen ulosantamaa »Girondistein historiaa». Meidän joukkoomme liittyi silloin joskus suurilahjainen Carl Johan Edelsköld, joka myöskin muutti tuonen tuville elämänsä kukoistus-ajassa. Ihastuksella luimme me yhä uudelleen ja uudelleen noita innostuneita puheita, joita Jakobinein klubissa ja konventissa oli pidetty ja niiden johdosta me vilkkaasti keskustelimme ja selittelimme niitä. Myöskin muita erinomaisia teoksia, kuten Thiersin ja Maucaulayn, luin minä hänen kehoituksestaan. Alftan oli minuun hyvin mieltynyt, oli sittemmin minun uskottu ystäväni ja minä tunnen suurta kiitollisuutta häntä kohtaan siitä, että hän ymmärsi johtaa minun mieleni vakavampiin ajatuksiin ja lukemiseen tuolta tosin sangen houkuttelevalta mutta myös veltostuttavalta ja mielikuvitusta kiihottavalta romaanien luvun tolalta. Pian muutuin minä kokonaan hänen kauttaan. Niin voivat toverit toisiinsa vaikuttaa.

Myöskin toisessa seurapiirissä, joskin sangen erilaisessa, seurustelin minä. Siihen kuului Karl Wetterhoff, sittemmin tunnettu kirjailijana, joka kuoli vuonna 1889 ja Robert Montgomery, sittemmin senaattori ja presidentti, sekä Vilhelm Rosenlew, joka sittemmin toimi konsulina ja suurena liikemiehenä Porissa. He asuivat kaikki samassa paikassa ja Wetterhoff oli kumppanikunnan »spiritus rektor», henkevä johtaja. Jo silloin liitettiin hänen eteviin runollisiin ja dialektisiin lahjoihinsa suuria toiveita, jotka kuitenkin sittemmin, asianhaarain pakosta, sangen vähässä määrässä toteutuivat.

Lauantai-illoin kokoonnuttiin vuokrattuun huoneustoon viettämään n. k. konventtia. Siellä ilmestyi m. m. parina kappaleena käsinkirjoitettu sanomalehti, jota kimnasistit itse toimittivat ja joka sisälsi paitsi joukottain suorasanaisia kirjoituksia myöskin sangen sieviä runonpätkiä, joita Robert Malmström, Wetterhoff, Edelsköld y. m. kyhäilivät. Siellä myöskin keskusteltiin, puheltiin valtiollisista asioista, vedeltiin tupakkaa ja juotiin teevettä, mutta ei mitään väkevämpiä aineita. Ja mieliala näissä illatsuissa oli yleensä hupainen, hilpeä ja toverillinen.

Kimnaasi oli tähän aikaan ikäänkuin välinivel yliopiston ja koulun välillä ja luvut siellä yleensä vapaaehtoisemmat kuin koulussa. Ennätykset tosin olivat määrätyt, vaan mitään läksyjen lukuja ja kuulusteluja ei kimnaasissa enää esiintynyt niinkuin koulussa, joten riippui suureksi osaksi oppilaan omasta kyvystä tahi tahdosta, kuinka paljon hän kimnaasiopinnoistaan hyötyi. Mutta, onnellista kyllä, tässä oppilaitoksessa oli vallalla hyvä henki, ahkeruus ja kunniantunto ja suurin osa oppilaista oli ahertavia ja uutteria nuorukaisia, jotka ymmärsivät lukujen tärkeyden ja tarpeellisuuden. Onnellista tosiaan oli, että näin sattui kimnaasissa olot olemaan, sillä jos kaikki olisi riippunut yksinomaan opettajain kyvystä, olisipa asiat tosiaankin olleet silloin huononlaisessa kunnossa.

Olihan siellä tosin kunnollisiakin opettajia, joita me pidimme arvossa, kuten vakavaluonteinen lehtori Eurén ja hieno Arrhenius, josta me kaikki pidimme, vaan enemmistö heistä oli kuitenkin vanhoja koulukarhuja piintyneine omituisuuksineen ja heikkouksineen, koulukarhuja, jotka vuosikymmenien kuluessa olivat hankautuneet ja muodostuneet stereotyyppimäisiksi alkuperäis-koneiksi alallaan ja joilla ei ollut voimaa omaksua itselleen enää uudempaa ja vapaampaa katsantokantaa, eikä kykyä kohdella ja käyttäytyä oikein jo kypsyneiden ja ajattelevien nuorukaisten opettajina.

Tällaisten piintyneiden perikuvien joukosta muistan erityisesti latinankielen lehtorin Hertzbergin. Käännettäessä latinankielestä ruotsinkielelle, oli hän aina erityisesti hyvillään, jos osasimme lasketella mitä hullunkurisimpia sanakäänteitä, varsinkin mitä mahdollisimman selvästi kahtiapäin ymmärrettäviä ja kyynillisiä, jolloin ukko nauroi sydämensä pohjasta sukkeluuksille ja jolloin meidän kaikkien välttämättömästi oli kuorossa yhdyttävä nauruun niin että koko sali kajahteli. Venäjänkielen lehtorilla taas, jota kutsuttiin »Kello-Tallgreniksi», oli ihmeellinen taskukello, joka muodostui meidän pysyväiseksi hauskuudeksemme. Vaikkakin jo lukemattomia kertoja olimme sen nähneet, pyysimme tietysti yhä uudelleen ja uudelleen saada sitä katsoa, ja saimmekin hänet pitkään emmittyään ja tingittyään viimein ottamaan tuon ihmekellon taskustaan ja näpäyttämään siinä löytyvää vieteriä, jolloin kellon kaksinkertaiset kuoret ponnahtivat auki ja esiin ilmestyi pari eriskummallisissa asennoissa liikuskelevaa olentoa. Osa luentoajasta kului sitten tuon ihmelaitoksen ylistelyyn ja ihmettelyyn sekä imartelujen laususkelemiseen kellon onnelliselle omistajalle. Samalla tavalla ilvehdittiin myöskin melkein sokean saksankielen lehtorin Segercrantzin kanssa, joka ei huomannut kuinka me annoimme suurten paperileijain ja kuvioiden liehua aivan hänen nenänsä edessä, jopa joskus pidimme tuollaista tekelettä jonain oppilaana. Ja kääntäessämme saksankielestä ruotsinkielelle, teimme sanasta aber (mutta) säännöllisesti abboren (ahvenen) j. n. e. samaan kuvaavaan tyyliin.

Mutta enimmän »pidettiin peliä» kuitenkin matematiikan lehtorin Ahlstedtin kanssa, joka oli vanha, liiaksi lukenut ja tavattoman sävyisä koulumaisterityyppi ja joka ei kärpästäkään tahtonut loukata. Joskus sattui, että keskellä luentotuntia kissa alkoi uunissa naukua. Silloin ensin yhteisesti ihmeteltiin, mistä tuo ihmeellinen ääni mahtoi kuulua ja kun siitä viimeinkin selville päästiin, alettiin perinpohjin keskustella, mistä kissa uuniin oli voinut päästä ja monien tuumailujen perästä tultiin sitten vihdoin siihen yksimieliseen päätökseen, että se oli pudonnut savupiipun kautta uuninpesään, sillä luonnollisestikaan ei kukaan sitä ollut sinne pannut. Joskus taas alkoi viheriävarpunen lennellä ja räpytellä siipiään luokkahuoneessa, jolloin meidän kaikkien tietysti täytyi rynnätä paikoiltamme ottamaan kiini tuota pikku lintusta, joka lenteli ikkunaruutuja vasten lyöden noukkansa aina ruutuun. Sitten ihmeteltiin, tuumailtiin ja juteltiin miten oli lintuparka eksynyt luokkahuoneeseen pääsemään, kun talvisaikaan kaikki ikkunat olivat visusti kiini. Lopuksi löytyi kuitenkin selitys. »Eikö herra lehtori luule, että se on lentänyt sisään ilmanvaihtoluukusta?» »Jaa — jaa — niinhän se on käynytkin, se on varmaankin sitä tietä tullut», sillä eihän muutakaan mahdollisuutta ollut, ja senvuoksi piti ilmanvaihtoluukku tarkkaan suljettaman, ett'ei vain pikkulintuset enää sieltä sisään lentelisi luentoja häiritsemään. Kaikista hupaisin oli kuitenkin piparikakku-matamin kohtaus. Me olimme edeltäpäin neuvoneet erään piparikakkujen myöjän tulemaan lehtorin tunnin aikana sisään luokkahuoneeseen kaupittelemaan kakkujaan. Kun me sitten parhaillaan akkiloimme yhtälöä a+b=c, astui matami sisään, niijaili yhtämittaa ja alkoi: »Eikö herrat tahdo ostaa piparikakkuja, minulla on aivan tuoreita ja oikein hyviä kakkusia; olkaa toki niin armeliaan kilttejä ja ostakaa näitä, minä olen niin köyhä j. n. e.» Lehtori meni oven suuhun jutellen eukolle: »Matamihan näkee, että tämä on koulu, eikä täällä piparikakkuja osteta, olkaa nyt vain hyvä ja menkää pois.» — »Mutta hyvä lehtori, kakut ovat niin hyviä ja mainioita ja nämä nuoret maisterit tykkäävät niistä niin kovasti.» — »Matami olisi nyt niin hyvä ja menisi vain.» — »Heti paikalla, herra lehtori, heti paikalla, mutta eiköhän herra lehtori itse tahtoisi olla niin hyvä ja ostaisi joitakuita kakkusia? Olkaa niin hyvä, olkaa niin hyvä ja maistakaa yksi, se ei mitään maksa.» — »Matami on nyt niin hyvä ja menee vain.» — »Heti, herra lehtori, heti paikalla, mutta tuollapa näen minä yhden herran, joka mulle on 20 kopeekkaa velkaa ja eiköhän nyt passaisi hänen minulle samalla kertaa maksaa», j. n. e. — »Matami olisi nyt vain niin hyvä ja menisi.» — »Heti paikalla, herra lehtori, heti paikalla», vaan ennenkuin oli saatu tuo suulas matami luokkahuoneen ovesta ulos oli jo luentotunti milt'ei loppuun kulunut.

Kerran oli joku liimannut ukon kalossit lattiaan kiini. Silloin vimmastui hän todenteolla, mutta tyyntyi viimein, kun hänelle vakuutimme, ettei kukaan ollut tuota kepposta tehnyt, vaan että luultavasti hän itse oli matkalla kimnaasiin astunut johonkin liima-aineeseen, jonkavuoksi kalossit nyt olivat lattiaan takertuneet. Toisen kerran taas kun hän juuri oli työntämäisillään jalkansa kalosseihinsa, huomattiin että ne olivat täynnä vettä. Kuka olikaan tuon kolttosen tehnyt! Luonnollisesti ei kukaan, kuten tavallisesti. Seurasi yleinen hämmästys kuinka tuo oli voinut tapahtua, kunnes joku pääsi arvoituksen perille. Lehtorilla on aivan varmaan tavaton jalkahiki, josta on seurauksena ollut kalossien täyttyminen hiellä. Niin, niinhän se onkin ja aivan varmaan, sillä tunsihan jo hajustakin ett'ei tuo aine vettä voinut olla. Hyi! oikeinhan niistä paha haju löyhkäili, ja samalla tarttui itsekukin nenäänsä valitellen »aijai kuinka ne haisevat!»

Sunt pueri pueri, pueri puerilia tractant.

Huolimatta tällaisesta loppumattomasta kujeilusta ei tuo vanha ja sävyisä lehtori kuitenkaan koskaan viitsinyt eikä tullut kääntyneeksi rehtorin (Bergenheimin) puoleen valituksineen. Hän kärsi kaiken häpäisyn ja karkean pilkan, eikä tahtonut että hänen tähtensä rettelöltä syntyisi, ja tuota hänen rajatonta hyvyyttään me ikävä kyllä liiaksikin hyväksemme käytimme.

Että opinnoista kuitenkin hyvää huolta pidettiin, vaikka opettajat olivatkin tuollaisia, se todistaa päivänselvästi, että hyvä henki ja ahkeruus tässä oppilaitoksessa vallitsi.

Kreikankieli ei ollut pakollinen aine, jonkavuoksi muutamilla oppilailla ja niiden joukossa minullakin oli tuosta aineesta vapaus ja oli meillä sensijaan tunteja piirustuksessa. Eräs norjalainen Thomas Legler oli meillä piirustuksen opettajana ja oli hänen heikkoutensa taas siinä, että hän, vaikkakin oli vain yksinkertainen piirustuksenopettaja, vaati meiltä samaa arvonantoa kuin mitä lehtoreille osoitettiin. Tapahtuipa sitten kerran syyslukukaudella vuonna 1849, että eräs meidän luokkamme oppilas, Porista kotoisin oleva Hellström, joka oli mestari piirtelemään pilkkakuvia, oli piirtänyt tuollaisen tekeleen Legleristä. Kun Legler sitten asteli Hellströmin paikan ohi, vilkasi hän sivumennen pöydällä olevaan piirustukseen ja tunsi kai heti oman kuvansa, jota ei suinkaan kaunistellen oltu paperille kyhätty. Julmistuneena tästä suimasi hän vihan vimmassaan Hellströmiä korvalle. Mutta me otimme asian siltä kannalta kuin olisi tällainen häväistys koskenut koko luokkaa ja niinpä nousimmekin me kaikki paikoiltamme ja vaadimme, että Legler silmänräpäyksessä pyytäisi Hellströmiltä anteeksi tahi astuisi ulos huoneesta. Ja kun hän ei tahtonut kumpaakaan tehdä, menimme me kaikki sensijaan pois ja jätimme hänet yksin luokkahuoneeseen.

Tieto tästä tapahtumasta levisi nopeasti yli koko kimnaasin ja silloin päätettiin kaikki kokoontua jo samana iltana toimeenpannaksemme koko oppilaitoksen mielenilmaisuna oikein kunnolliset kissannaukujaiset Leglerille. Miehissä kokoonnuimmekin määräaikana sovittuun paikkaan, josta sitten marssimme Leglerin asunnolle. Ja sielläkös remahti täyteen voimaansa mitä hirvittävin meteli ja melske; vihellettiin ja ulistiin kaikenkaltaisten ääntä päästäväin kapistosten räminän säestyksellä. Muun soittovehkeen puutteessa olin minä siepannut kamarini uunin eteispellit mukaani ja rämisytin niitä minkä jaksoin ja sainkin niillä aikaan jotakuinkin voimakkaan vaikutuksen, joka kuitenkin hävisi yhteiseen tavattomaan hälinään.

Tällä epäsoitannollisella hankkeellamme oli vakavammat seuraukset kuin ensimältä ajattelimmekaan. Kimnaasi suljettiin joksikin ajaksi ja suuri »Collegium ecclesiasticum» (kirkollinen virkakunta) kutsuttiin koolle, johon kuului useita rovasteja arkkihiippakunnasta, sillä lehtorit olivat asianosaisia ja siis esteellisiä istumaan tuomareina. Seurasi sitten tutkimus, jota kesti yli kokonaisen viikon ja jonka tuloksena oli, että kahdeksan meistä eroitettiin oppilaitoksesta. Eroitettujen joukossa olin minäkin, vaikk'en tottatosiaankaan tiedä tuossa kysymyksessä olevassa mellakassa olleeni enemmän toimivana tahi »määräävänä sieluna» kuin muutkaan. Ja tähän tapaukseen loppuikin minun oleskeluni Turun kimnaasissa.