XI.
TUNTEIDEN HERÄTESSÄ.
1848.
Olin kuusitoistavuotias. Hienon hienot, keltaisenruskeat partahaivenet pilkistelihe vätylähuulellani, ilmaisten, että olin siihen ikään ennättänyt, jolloin tunteet alkavat nuorukaisen rinnassa herätä.
Kuten muutkin koulupojat, keräilin ja tutkin minäkin kasveja ja miilustelin senvuoksi usein pitkiä matkoja ympäristöseuduilla viheriäksi maalattua läkkipönttöä kannellen hartioillani ja etsien kukkasia.
Oli alkukesä. Tuomet, kielot ja niittyjen kaikki kauniit kukkaset päilyivät ihanimmassa loistossaan ja täyttivät ilman tuoksullaan. Pikkulinnut visertelivät rakasteluliverryksiään joka puussa, perhosia ja kimalaisia lenteli suristen kaikkialla ja kalat loiskien ruohikossa kisailivat. Koko luonto huokui kehitystä, syntymistä ja rakkautta ja ihmissydämessä kuohahteli veri lämpimänä ja vilkkaampana kuin muuten.
Tuollaisella kasvinkeruumatkalla johtuivat askeleeni kerran eräänä auringonpaisteisena päivänä kaukaiselle laidunmaalle, joka oli aidattu ympäriinsä jotakuinkin korkealla ja vahvarakenteisella sälöaidalla. Aitauksen sisältä, jossa tiheässä koivuja ja pensaita kasvoi, kuului lehmänkellojen helähdyksiä, härän mörähdyksiä ja paimentytön iloista laulua.
Lähestyin tuota paikkaa yhä enemmän, kunnes voin aitaan nojaten katsella eteeni avautuvaa taulua. Mustan- ja valkoisenkirjavasta karjasta jotkut makasivat hiljaa kaikessa rauhassa märehtien tuuheiden puiden varjossa, jotkut taas, jotka eivät vielä kylläisiä olleet, liikuskelivat hilpeästi syöden. Toiset seisoivat alallaan, huiskien hännillään terhenteleviä kärpäsiä loitommalle ja suuri sonni mulkoili vihaisena veristyneillä silmillään, mylvien ja kaapien mättäitä ja multaa korkealle ilmaan. Mutta tämä kaikki ei kuitenkaan oikeastaan huomiotani kiinnittänyt, vaan jokin muu, joka enemmän tunteisiini vaikutti.
Sillä aivan lähellä aitaa, sillä kohdalla jossa minä seisoin, istui kaatuneella kannolla kaunis Maijaliisa, talon paimentyttö ja kutoi ahkerasti harmaata villasukkaa. Hänen paljaissa jaloissaan oli tanakat rasvanahkakengät, mustaraitainen villahame hänen päällään oli vyötöisille kääritty kokoon, joten minä mainiosti voin ihailla hänen voimakkaita, ruskettuneita jalkojaan, ja hänen punavalkoruutuinen huivinsa oli valahtanut alas kaulalta, paljastaen siten hänen neitseellisen, lämpöisen povensa.
Maijaliisa oli todellakin kaunis tyttö ja oli hän jotakuinkin yhdenikäinen minun kanssani. Hänen kasvonsa olivat pienet, pyöreät ja heloittavat ja nenänsä mitä somin pikkuinen tylppönenä, huulensa punaset ja täyteläiset, silmänsä ruskeat ja pirteät. Kaikissa liikkeissään liikkui hän sivakasti ja viehättävästi ja käytöksensä oli aina reipas ja hilpeä. Nyt heloittivat hänen kesähelteen polttamat poskensa kuin pioonit ja hikikarpalot niitä pitkin vierähtelivät vapaina, kunnes hän ne aina pyyhkäisi pois hameenhelmallaan.
Siihen pysähdyin minä hetkiseksi katseellani ahmien tuota idylliä, joka muistutti paljon erästä vanhaa, kellastunutta hollantilaista vaskipiirrosta, joka minun huoneeni seinällä riippui. Tähän asti aavistamaton tunne valtasi minut kokonaan seistessäni siinä samalla kertaa ujona ja hämilläni ja tuntiessani jonkinlaista epämääräistä halua. Mutta yhtäkkiä rohkaisin minä itseni, heilautin toisen jalkani reippaasti aidan yli ja olin juuri hyppäämäisilläni alas aitauksen sisäpuolelle kun Maijaliisa samalla minut huomasi ja kiljahti räikeätä murretta puhuen:
»Taivastentekijä! Älkää vain tänne tulko! Hän, tuo härkä, varsin julmuri on ihmisille ja päälle porheltaa täysiään kun vain nähdä jonkun saa».
»Aja sitten se peto tiehensä!» huusin minä, samalla kuitenkin varovaisuuden vuoksi vetäytyen takaisin suojelevan aidan taakse.
»Hi, hi, hi! Sitäpä toki en tee. Nähkääs, äkänen ei se toki mulle ole.»
Minusta tuntui sillä hetkellä, kuin olisi Maijaliisa tuo sadun prinsessa, jota julma lohikäärme aina vartioi, ja minä pyytelin häntä tulemaan lähemmäksi, sillä minulla olisi hänelle jotain erittäin tärkeää sanottavaa.
»Hi, hi, hi! Sepäs ei erityistäkään liene, aattelen mä. No! mitäpä se sitten muka on?»
Maijaliisa nousi vihdoinkin kannolta ja lähestyi aitaa, kutoen tyynesti yhä edelleen harmaata villasukkaansa ja katsomatta minuun päinkään. Kun hän oli tullut kolmen tai neljän askeleen päähän, pysähtyi hän ja kysyi:
»No, mitäpä hän nyt minusta tahtoo?»
»Tulehan vähän lähemmä, niin sanon.»
»E-hei! Pidänpä siitä varani.»
Silloin juolahti mieleeni Don Juanin kaunis aaria Zerlinalle, ja minä lauloin tahi lausuin mielenkiihkolla ja vilkkain käsiliikkein:
»Sä ällös mua pelkää, vaan tullos linnaani, se lähell' tässä siintää — hetk' viivy luonani.»
Mutta ah! Kaikeksi onnettomuudeksi ei Maijaliisa ollutkaan mikään Zerlina, jota Mozartin kaihomielinen sävel houkuttelisi, tahi taas olin minä itse huono Don Juan, sillä hän löi raikkaasti käsiään sivuilleen, nauroi ääneensä ja hihitti:
»Hi, hi, hi! Herran tähden, kuinka mielettömästi ja hullunkurisesti hän venkoilee ja laulaa. Hi, hi, hi!»
Kuitenkin lähestyi hän samalla aitaa, kutoen yhä tyynesti sukkaa.
»Minä tahdon vain sanoa sinulle, kiltti Maijaliisa, että sinä olet mielestäni sievä ja kultainen tyttö. Minä pidän sinusta oikein paljon ja tahtoisin mielelläni suudella sinua.»
»Hi, hi, hi! Kuinka hullunkurinen hän onkaan, kun tuommoista hölynpölyä viitsii puhua? Enhän minä toki tuommoista usko, eikähän se semmoinen minun ja hänen, tuollaisen hienoskaisen herran kesken käy laatuun.»
»Käyhän se toki yhtä hyvin laatuun meidänkin kesken kun kerran puutarha-Jannekin saa sinua suudella. Ja sen minä tiedän varmaan, sillä Janne on itse minulle sanonut, että sitä hän saa tehdä niin paljon kuin vaan haluaa.»
»Janne, niin! Mutta siinäpä on niinkuin vähän eroitusta. Nähkääs, Jannepa ei ole mikään herrasmies, hän, niinkuin nuoriherra, vaan onpa hän yhtäläinen kanssani, ja minä hänestä hirveästi pidän, sillä hän on aina niin kiltti ja nokkela.»
Kyllä minä sillä hetkellä kadehdin puutarha-Jannea, jolla oli erikoisoikeus ei olla herra ja senvuoksi sai suudella kaunista Maijaliisaa niin paljon kuin tahtoi. Ja minä kirosin silloin katkerasti niitä rajapyykkejä, joita ennakkoluulot olivat yhteiskunnan eri luokkain välille rakennelleet.
Nyt oli Maijaliisa tullut jo niin lähelle, että ainoastaan aita eroitti meidät. Minä tunsin hänen raikkaan hengityksensä, näin hänen täyteläisen rintansa kohoilevan, tunsin naisellista tuoksua, ja veri kohosi päähäni ja minä tunsin sisimmässäni kuohuvan ja hyrskyvän ennen tuntemattomia tunteita. Kiusaus valtasi voimallisesti minut ja hetken hurmauksessa kietasin minä molemmat käsivarteni Maijaliisan pään ympärille, vedin sen luokseni ja painoin hänen reheville huulilleen tulisen suudelman.
Mutta Maijaliisa oli äkkiä temmannut kätensä irti ja samassa sain minä poskelleni vimmapäisellä voimalla läimäytetyn korvapuustin niin että silmäni tulta iskivät.
»Hyi tokkiinsa!» sanoi hän ja syljeskeli, pyyhkien kämmenellään suutaan. »Kas siitä hän sai suukkosen edestä, jonka multa varasti», huusi hän pilkallisesti ja pyörähti nopeasti tiehensä. Minä aijoin hypätä sälöaidan yli juostakseni hänen jälessään ja saadakseni hänet kiini, vaan samassa ryntäsi tuo äkänen härkä ja töyttäsi sarvensa sellaisella voimalla aitaa vasten, että se ryskyi ja ratisi niin että arvelin sen siihenpaikkaan hajoavan ja luulin jo tuntevani kuinka sonnin terävät sarvet hivelisivät selkäpiitäni.
Nöyryytettynä, katkerana ja hämilläni pakenin minä pois onnettomuuspaikalta. Harhakuvitteluni olivat kasaan romahtaneet, idylli näkymättömiin hävinnyt, ja Maijaliisa tuntui nyt yhtäkkiä minusta vain sivistymättömältä talonpoikaispiijalta, joka ei ymmärtänyt rakkauden ylevää aatetta.
Tunsin katkerasti ylpeyteni loukatuksi ajatellessani kuinka tässä tuloksetta olin talonpoikaispoikain kilpakosijana ja nähdessäni kuinka sellaisilla moukilla on helppo menestys samalla kuin minun syvemmät tunteeni ivalla ja pilkalla hyljättiin.
Pitäköön Janne kokonaan hänen hellyytensä! — Mielellä hyvällä minun puolestani!
Jääkylmän ryöpyn tavoin vaikutti tuo Maijaliisan töykeä korvapuusti ja sammutti äkkiä kaikki ne keväiset tunteet, jotka olivat hulmahtamaisillaan ilmiliekkiin nuorukaisrinnassa. Ainakin toistaiseksi.