XXIV.
MUUTAMIA AATELISHOVEJA.
1850—60.
Useissa edellisissä luvuissa olen jo koettanut kuvailla meidän kanssakäymispiiriämme ja kuinka puoli vuosisataa sitten asuttiin, elettiin ja huviteltiin Helsingissä siinä seurapiirissä, johon minäkin kuuluin. Useimmat kuvauksistani ovat olleet talvisia kuvia ja senvuoksi tahdon seuraavassa kertomukseni täydentää muutamilla kesäelämää esittävillä kuvilla, ottaen ne kesäisestä elämästä eräissä suuremmissa, tutuissa aatelishoveissa. Kukin käsittää helposti, että kaikki oli siihen aikaan aivan toisenlaista, sillä eihän silloin vielä ollut minkäänlaisia rautateitä ja höyrylaivatkin olivat sangen harvinaisia. Siihen aikaan matkusti kukin tavallisesti omalla »kaleskallaan» ja usein omilla hevosillaan. Matka ei näinollen kovin nopeasti luistanut ja sitäpaitsi pysähdyttiin sitä muutamaksi tai muutamiksi päiviksi ystävien luo, jolla aikaa hevoset lepäilivät jatkuvaa matkantekoa varten. Tavallisesti lähdettiin tuollaiselle matkalle joka kesä ja ne perheet, jotka asuivat kymmenen tai kahdentoista penikulman alueella, luettiin kanssakäymispiiriin kuuluviksi.
Kun olin saanut lyyran lakkiini, muodostuivat kesän hauskimmiksi huvituksiksi joskus vanhempieni kanssa mutta useimmiten yksin tekemäni vierailumatkat tuttaviemme luo heidän maatiloilleen, varsinkin jos perheessä sattui olemaan yhdenikäistä nuorta väkeä. Ei siinä kyllin että vieraat aina sydämellisesti tervetulleiksi toivotettiin, vaan muodostuivatpa vierailut pian suoranaiseksi velvollisuudeksi, jonka laiminlyömisestä suuresti pahastuttiin.
Pyydän lukijan hyväntahtoisesti seuraamaan minua eräällä tällaisella matkalla muutamiin suurempiin Helsingin ja Turun välillä sijaitseviin aatelishoveihin. Samallaisia maatiloja oli kyllä hajallaan maan etelä- ja sisäosissa, vaan koska minun tieni vasta paljon myöhemmin johti sille suunnalle, sivuutan ne nyt tällä kertaa.
Matkalla pääkaupungista länteenpäin pysähdyttiin ensimäisen kerran Pikkalan kartanoon Siuntion pitäjässä; talo oli siinä kauniilla paikalla samannimisen joen ja lahden rannalla. Sen omisti siihen aikaan kenraali, parooni Erik Silfverhjelm.[1] Tilan rakennukset olivat aivan äskettäin rakennetut ja väikkyi niissä vielä uutuuden leima, kaikki oli upeaan kuntoon järjestetty ja hienoa, osoittaen että omistajan tässä talossa ei tarvinnut kulungeista eikä menoista välittää. Kun hän itse niihin aikoihin oleskeli Siperiassa, asui maatilalla kesäisin hänen kälynsä, leski-vapaaherratar Eva Silfverhjelm, kaunis, keski-ikäinen nainen, hieno ja herttainen olennoltaan ja käytökseltään. Hänen vanhin poikansa, Axel,[2] oli minun hyvä ystäväni lapsuusajoilta asti ja hänen tähtensä minä oikeastaan sinne vierailemaan meninkin, veljekset Ture ja Carl olivat näet vielä liian nuoria meidän seuraamme sopiakseen. Ja silloin oli aina hauskaa; milloin olimme metsästämässä tahi kalastamassa, milloin taas pilkkaan ampumassa tahi muissa huvituksissa vuorotellen.
[1] Vapaaherra *Erik Silfverhjelm* syntyi 1806, tuli Irkutskin komissarioviraston päälliköksi 1842, kenraalimajuri 1858, otti eron palveluksestaan 1861 ja kuoli 1881.
[2] Vapaaherra *Axel Silfverhjelm* syntyi 1830, tuli ylioppilaaksi 1849, Piikkiön tuomiokunnan tuomariksi 1870, kuoli 1888.
Vielä paljon myöhemminkin käväsin minä jonkun kerran Pikkalassa, jonne vanha kenraali, virkatoimistaan väsyneenä ja kylliksi varakkaana jätettyään tuotteliaan toimensa Irkutskin sotakomisariatin päällikkönä, oli asettautunut kaikessa rauhassa nauttimaan jälellä olevista elämänpäivistään. Hän oli harvinaisen komea ukko; hopeanhohtoinen oli hänen tukkansa ja pitkä, aaltoileva hänen partansa. Hän oli aatelismiehen ja vanhan soturin oikea perikuva. Vilpittömänä, suoraluontoisena miehenä ei hän koskaan pelännyt lausua julki mielipidettään, koskipa asia sitten mitä tahansa. Hän oli vierasvarainen ja hyvänahkainen; senvuoksi käytiin kernaasti vanhuksen luona ja viihdyttiinkin hyvin hänen seurassaan. Mutta talolla oli vielä oma erityisyytensäkin. Siellä sai näet ihailla kallisarvoisia mattoja, taidekudoksia, turkiksia ja muita nähtävyyksiä, joita kaikenlaisia Itä-Aasiasta oli kerätty.
Kun Pikkalassa oli muutamia päiviä viivytty, jatkettiin matkaa tavallisesti suoraan Fagervikiin.
Tämä tila oli silloin vielä jakamaton ja olikin se yksi suurimmista maatila-alueista etelä-Suomessa, kerrassaan valtatilus, ulottuen Inkoon, Karjan, Pohjan, Tenholan, Karjalohjan ja Siuntion pitäjiin. Sen alueella sijaitsi kolme rautatehdasta, Fagervik sekä Pinjaisten ja Skogbyn tehtaat; ja tilukseen kuuluvat, silloin vielä haaskaamattomat, metsämaat olivat mahtavat. Metsän reunustaman sisäjärven rantamalla kohosi tämä vanha aatelishovi, kolmekerroksinen kivitalo sivustarakennuksineen, jotka välilleen muodostivat linnamaisen pengerpihan. Yleensä koko tämän ijäkkään kartanon leimasi jonkinlainen ylhäisleima, jonka vertaista tuskin koko maassamme löytynee. Kaikesta huomasi, että varakkaan suvun eri sukupolvet olivat tämän kartanon rakentaneet, sitä hoidelleet ja kaunistaneet. Rehevät, satavuotiset, viileää varjoa suovat jalot puulajit osoittivat selvästi, ett'ei tämä paikka ollut eilisenpäivän lapsia, vaan sivistyksen ijäkäs tyyssija.
Tilan omisti siihen aikaan kamariherra, parooni Fridolf Hisinger,[1] jonka kanssa me olimme sukua sekä isäni että äitiin puolelta. Ja sukulaisuus aiheutti luonnollisesti vierailulla käyntejä.
[1] Vapaaherra *Fridolf Hisinger*, Fagervikin herra, syntyi 1803, kamariherra, kuoli 1853. Meni avioliittoon 1831 Vironmaalta kotoisin olevan *Alexandrine von Sodiseon* kanssa, joka kuoli 1869.
Heidän lapsiaan:
*Edvard*, syntyi 1832, suoritti filosofianmaisterin tutkinnon 1857, nykyinen Fagervikin omistaja, kuoli 1904. Oli naimisissa vuodesta 1858 hovineiti *Constance Ramsayn* kanssa, syntynyt 1837.
*Mikael*, syntynyt 1833, Suomen kaartin luutnantti, kuoli lavantautiin 1856.
*Sofie*, syntynyt 1834, naimisissa parooni Adolf von Kothenin kanssa.
*Alexandrine*, syntyi 1835, kuoli 1858.
*Nathalie*, syntynyt 1837, kuoli 1875, avioliitossa eversti, parooni
*Knut von Troilin* kanssa.
*Mauritz*, syntyi 1839, luutnantti, erosi toimestaan 1864, omisti Skogbyn tehtaan, sittemmin Västerbyn Tammisaaren luona, oleskelee ulkomailla.
*Eugenie*, syntynyt 1845, avioliitossa vuodesta 1870 luutnantti, parooni
*Rabbe Wreden* kanssa.
*Fridolf*, syntynyt 1845, omisti Pinjaisten tehtaan, oleskelee nyt ulkomailla.
Vanha parooni oli aikansa tahi ehkäpä paremmin menneen ajan perikuva. Hänen olennossaan oli jotain eristapaista, niin sanoaksemme originellia, nykyajan käsityksen mukaan, mutta se kaikki ilmeni hyvään suuntaan. Ollen ylimyksellinen koko sisäiseen ihmiseensä nähden, tahtoi hän ulkonaisestikin sellaisena esiintyä ja oli sen vuoksi erinomaisen kohtelias, huomaavainen ja palvelevainen jokaista kohtaan, mutta samalla ainakin meidän nuorten mielestä hieman liian kursaileva ja vanhojen seuratapojen kaavoihin pinttynyt. Hänen sanansa olivat aina tarkasti punnittuja, viimeisteltyjä, ja kun vain tilaisuutta sattui, höysti hän puheensa jollakin mairittelevalla kohteliaisuudella tai ranskalaisella sananlaskulla. Me nuoremman sukupolven aikalaiset, jotka emme enää kaikkeen tuollaiseen olleet tottuneet, emme voineet olla joskus nauramatta moisille meiningeille. Seurustelukeskusteluun kuului pääasiallisesti ranskalaisten sukkelain kaskujen ja juttujen kertoeleminen, joita täytyi kärsivällisesti kuunnella, vaikkapa ne oli kuultukin jo useampaan kertaan ennen, sillä »ohjelmisto» ei ollut suuri, se loppui aina pian.
Elämänkatsomukseltaan oli hän sangen vakava ja vielä enemmän vanhoillinen, jopa sellaiseen äärimäisyyteen asti, että hän suurella vastenmielisyydellä katseli kaikkea uutta, jota tänä kehityksen aikana yllinkyllin maailmassa ilmeni. Kun Hangon rata rakennettiin ja se tuli kulkemaan pitkiä matkoja hänen maitansa pitkin, ei hän tahtonut koskaan nähdä koko rautatietä, vielä vähemmin sitä myöten matkustaa. Tuollainen laitos ei sopinut hänen mielestään meidän köyhään, harvaan asuttuun maahamme; se toi mukanaan enemmän pahaa kuin hyvää ja muodosti jälleen yhden askeleen ihmisten yhdenmukaistumiseen päin. Käydessään säännöllisellä vuosivierailullaan sisarensa ja lankonsa luona Mustiossa täytyi hänen vaunuillaan ajaa rautatiekiskojen yli, mutta silloin ummisti hän aina silmänsä päästäkseen näkemästä tuota uudenaikaista iljetystä. Eikä hän myöskään Helsingissä tahtonut käydä, sillä tuo vanha ylimysherra piti itseään liian hyvänä tungeskelemaan siellä virkamiesten ja kaikenlaisten nousukkaiden seassa; hän piti parempana elää ylhäistä elämää maaruhtinaana suurella maatilallaan, joskin hän siellä oli muusta maailmasta eristettynä.
Päivällisaterian söi hän aina puettuna hännystakkiin, useimmittain ruskeaan ja kiiltonappiseen, kaulassaan valkoinen kaulavaate. Aterian aikana kohotti hän lasinsa jokaiselle läsnäolevalle vieraalle tarkasti harkitussa suku-, arvo- tahi ikäjärjestyksessä — arvoasteikko, jota me nuoret huviksemme usein ennakolta suunnittelimme. Täytyi olla aina sangen varuillaan, sillä kaiken piti tapahtua asianmukaisten seurustelumenojen mukaan; nykyajan ujostelematonta, ilomielistä mielialaa ja tunnelmaa ei suvaittu.
Hän oli innokas kukkainsuosija ja viljelijä ja niinpä olivatkin Fagervikin puutarhat hänen aikanaan kuuluisat parhaimpina ja milt'ei ainoina laatuaan koko maassa. Hänen puutarhassaan, joka oli järjestetty hyvin mykevälle maa-alueelle, oli penkereitä, portaita ja lehtiholvien suojassa kulkevia käytäviä, se oli Linné-temppeli leikellyine, yhteen kasvavine lehmuksineen, huvimajoineen, siltoineen ja linnoineen. Siellä sai nähdä sitäpaitsi meidän maassamme harvinaisia kasveja, kuten pyökkipuita, saksanpähkinäpuita, muratteja, rododendronia, azaleoja ja muita arkoja puulajeja ja kasveja, kasvaen ulkona puutarhassa ja kestäen meidän pohjoisen ankaran talvemme. Mutta suurinta huomiota vetivät puoleensa monet kalliit kasvihuoneet, erilaiset erilaisia ilmanaloja varten; varsinkin oli troopillisen ilmaston kallisarvoisia orkideoja varten rakennettu huone huvittava katsella ja oli se ainoa laatuaan maassamme silloin, ja luullakseni vielä nytkin. Mutta ei hän niinkään paljon haaveksinut kukkasten kauneutta kuin niiden harvinaisuutta ja ja muotojen sekä värien eriskummaisuutta ja omituisuutta.
Häntä huvitti tavattomasti kun hän sai kuljettaa vieraansa tuonne lempipaikalleen ja siellä tarkkaan selittää heille muutamien harvinaisten kasvien omituisuuksia. Kun minä olin kasvienkeräämiseen ja tutkimiseen yleensä suuresti mieltynyt, kuuntelin minä mielelläni hänen turhantarkkoja selityksiään ja minä luulen näin osoittamallani huomaavaisuudella voittaneeni hänen suuren suosionsa, jota hän sitten aina »serkkua» kohtaan osoitti — niin hän minua kutsui. Mutta sattui usein niinkin, että hänen vaivannäkönsä tässä suhteessa kohdistuivat henkilöihin, jotka eivät vähääkään kasvimaailmasta välittäneet, vaan jotka — pakosta kärsivällisesti kuunneltuaan hänen esityksiään — esitelmän loputtua seisoivat yhtä tietämättöminä ja tyhminä kuin sen alkaessakin. Hän huomasi usein kuinka kuulijat olivat kärsimättömiä ja kuinka he välinpitämättömyyttään osoittivat ja se häntä suuresti suretti, mutta ei kuitenkaan lannistanut hänen mieltään eikä estänyt häntä seuraavalle vieraalle yhtä juurtajaksaen kuvailemasta rakkaan puutarhansa harvinaisia aarteita.
Itse hän ei kuitenkaan saanut sanottavasti kauneista laitoksistaan nauttia, sillä huonon terveytensä tähden sulkeutui hän huoneisiinsa jo ensimäisten koleiden syksypäivien tultua eikä niistä ulkosalle liikahtanut ennenkuin kesä jälleen täydessä ihanuudessaan kukoisti. Muutamia erikoisia, harvinaisia kasveja vietiin senvuoksi kylmien vuodenaikojen kuluessa hänen huoneustoonsa ikäänkuin tervehdykseksi ihanasta kukkaismaailmasta.
Huomioonottamatta niitä omituisuuksia, jotka hänelle erikoisesti ominaisia olivat, oli hän kuitenkin pohjaltaan todellinen aatelismies ylevine tarkotusperineen, »l'ancien regimen» edustaja, ja sellaisena häntä jokainen kunnioitti ja hänestä kaikki pitivät, jotka häntä lähemmin tunsivat.
Vapaaherratar, hänen puolisonsa oli kaunis ja komea nainen; hänen käytöksensä oli arvokas ja herttainen ja hän oli aina erittäin kohtelias talossa käypiä vieraita kohtaan.
Mutta eivät sitä vetovoimaa, jonka aiheuttamana minä niin usein siihen aikaan tulin Fagervikissa käyneeksi, muodostaneet kuitenkaan sukulaisuussuhteet, ei paikan ihanuus eikä myöskään kasvitieteelliset harvinaisuudet. Siellä oli silloin voimakkaampi vetovoima, joukko kasvavaa nuorisoa, neljä tytärtä ja neljä poikaa, useat heistä jotakuinkin minun ikäisiäni, iloisia, hyviä, herttaisia ja hyvin kasvatettuja. Ja heidän luokseen kokoontui aina kesäisin parvi samanikäisiä, sangen monilukuinen seura, josta nyt parhaiten muistan kenraalisetäni tyttären Olgan (sittemmin kenraalinrouva von Ammondt, kuoli 1902) ja Constancen (nykyinen Fagervikin vapaaherratar), neiti Anna Hartvall'in y. m., muutamia nuoria kaartinupseeria, Adolf Nordenskiöldin, Georg Ramsayn, Adolf von Kothenin, Axel Silfverhjelmin ja monta muuta, minä heidän joukossaan, sillä minä olin harvoin seurasta poissa. Hilpeämielisinä, leikkiä laskien ja vapaina painostavasta, kursastelevasta jäykkyydestä, jonka tuli vallita vanhuksien läsnäollessa, vietimme riemuissa ja iloissa suurimman osan päiviämme jonkun matkan päässä talosta sijaitsevassa suuressa, kauniissa puistossa, jossa satavuotisia puita kasvoi, ja kaikenlaisia vehkeitä ja kujeita me siellä toimeenpanimme joko kiinalaisessa huvihuoneessa, labyrintissa tahi sitten luolassa. Jos ilma ei sallinut meidän luonnon helmassa oleskella, kokoonnuimme kirjastosaliin kolmanteen kerrokseen, jossa saimme iloa pitää yhtä häiritsemättä. Nopeasti kuluivat ja menneisyyteen häipyivät nämä päivät, mutta vielä näin puolen vuosisadan perästäkin väikkyvät ne valopilkkuina muistissani.
Läheisin suurempi tila oli Mustion tehdas, joka sijaitsi noin pari penikulmaa Fagervikin pohjoispuolella. Sen omisti siihen aikaan vuorineuvos, vuodesta 1859 vapaaherra Magnus Linder, Mustion herra, avioliitossa vapaaherratar Jeanette Hisingerin kanssa, jonka kautta me olimme tämän perheen kanssa samanlaisissa sukulaisuussuhteissa kuin hänen Fagervikissa asuvan veljensäkin kanssa, ja täytyikin meidän näinollen ajan vaatimusten mukaan tehdä tässäkin talossa velvollisuusvierailut matkustaessamme sen ohi.[1]
[1] Vapaaherra *Magnus Linder*, Mustion herra, syntynyt 1792, tehtaan isäntä, vuorineuvos 1856, vapaaherra 1859, muodosti Mustion sukukartanoksi 1859, kuoli 1863, meni avioliittoon 1819 vapaaherratar *Jeanette Hisingerin* kanssa Fagervikista, syntynyt 1800, kuollut 1887.
Heidän lapsensa:
*Fridolf*, syntynyt 1823, tuli sotakamreeriksi 1855, kamariherraksi 1876, hovimestariksi 1885, kuoli 1896.
*Augusta*, syntyi 1825, kuoli 1893.
Mustion tehdas, sijaitseva Karjan ja Karjalohjan pitäjissä, siihen kuuluvine tiloineen, Laxpohja Lohjan pitäjässä ja Vanjärvi Vihdissä sekä joukko muita tiluksia, oli yksi etelä-Suomen suurimmista tiloista, jonka parooni M. Linder teki sitten sukukartanoksi suvussaan.
Se sijaitsi kauniin, suuren Lohjanjärven päässä, josta Karjanjoki eli Svartå juoksunsa alkaa, muodostaen tehtaan kohdalla viisi voimakasta vesiputousta aivan peräkkäin. Paikka on luonnonihanimpia koko siinä osassa maatamme. Pauhaavain, vaahtoavain putousten reunuksilta ylenee mahtavia, satavuotisia puita kasvava puisto ja puiden tuuhealehväiset oksat riippuvat kuohuina kiehuvain koskien yllä. Pitkät käytävät, kiemurrellen huimaavan korkeiden puiden lomitse, johtivat ylös linnanmuotoiseen huvihuoneeseen, josta ihana näköala yli kauniin ympäristön avautui katsojan eteen. Sinne vietiin tavallisesti vieraat kirjoittamaan nimensä ja samalla joskus myös pienen runopätkän tahi lauselman siellä olevaan muistokirjaan. Kun tuo muistokirja on ollut olemassa aina vuodesta 1813 asti, on se ainoa laatuaan ja mielenkiintoa herättävä kirja, sisältäen suuren osan Suomessa lähemmä vuosisadan kuluessa oleskelleiden ylhäissukuisten ja loisteliaiden henkilöiden nimikirjoituksia.
Mustion tehdas perustettiin vuonna 1605 ja on se siis maamme vanhin rautatehdas. Kaikki siellä osoittaakin, että se on satavuotinen sivistyspaikka ja oikea aatelishovi. Kaksikerroksinen päärakennus ullakoineen on suuri ja upea ja vielä nytkin säilynyt hyvässä kunnossa huolimatta ijästään ja vaikkakin se on puusta rakennettu, mutta se rakennettiin aikana, jolloin vielä meidän metsissämme löytyi teräslujaa puutavaraa, kerrassaan kovaa kuin rauta.
Kun astuu sisään tuohon vanhaan rakennukseen, kohtaa siellä tulijaa nykypäivinä harvinainen näky, kahdeksannentoista vuosisadan loppupuoliskolta muuttumattomana säilynyt huoneusto. Melkein joka huoneessa on kuuluisa koristemaalari Desprez aikaa ja tyyliä uskollisesti seuraten koristellut ja maalannut öljyvärikankaalla päällystetyt seinät. Erittäinkin vetää huomion puoleensa eräs huone alakerroksessa, jonka seinille on maalattu grisaille-väriin vivahtava mielikuvituksellinen maisema. Useissa huoneissa nähdään seisovan vielä erinomaisen kauniit, vanhat hollantilaiset kaakeliuunit messinkisillä jaloillaan. Muutamissa taas ovat kullatut, silkkikankaalla päällystetyt rokokotyyliset huonekalut samoilla paikoillaan ja yhtä hyvinä säilyneinä kuin Kustaa kolmannen aikana, ja eräässä huoneessa nähdään vielä sama suuri, kullattu uudinsänky, jossa Kustaa kuningas lepäsi 1787 ja keisari Aleksanteri I 1812. Muissa huoneissa on taas säilytetty tarkasti viime vuosisadan alussa vallinnut mahonki-empire-tyyli, joka on myöskin jo nyt vanhanaikainen. Kaikki on tässä talossa säilytetty niin tarkasti ja menneisyyttä kunnioittavasti, ett'ei ajan kuluttava hammas eivätkä uudemmat maku- tai kuosisuunnat ole pystyneet sinne tunkeutumaan, vanhaa siellä järkyttämään tai hävittämään taikkapa sen sijalle siellä tuomaan kaikenlaista uudenaikaista ja arvotonta, niinkuin on käynyt useimmissa muissa paikoissa.
On vielä huomattava, että sukutilan nykyinen omistaja, kamarijunkkari Hjalmar Linder on yhä lisännyt talon vanhanaikaista kalustoa hankkimalla sen lisäksi kokoelman todellisia taideaarteita, arvokkaita tauluja, pronssi- ja marmorikapineita sekä kallisarvoisia vanhoja huonekaluja, seinämattoja ja muuta sellaista, kaikki sopien tyylinsä puolesta hyvin yhteen entisten tavarain ja itse paikan kanssa; siten on hän yhä ylentänyt tämän kokonaisuuden hienoutta, ylevyyttä ja kuosin kauneutta.
Nämä molemmat suuret tilukset, Fagervik ja Mustio, olivat monessa suhteessa suuresti toistensa kaltaiset ja kilpailivat keskenään niin sisäisiin kuin ulkopuolisiinkin oloihin nähden. Molemmat olivat suuremmoisia ja hyvin rakennettuja aatelishoveja kauniine puistoineen ja puutarhoineen, ja molemmissa niissä oli vallalla samanlainen harkittu ja ylimyksellinen sävy, sama vanhoillisuus ja eristäytyminen muusta maailmasta, samallainen jäykkyys ja samallaiset vaatimukset. Mutta kuitenkin oli näiden paikkojen välillä huomattava eroitus olemassa, sillä samalla kun sävy, perussävel Fagervikissa oli lämmin, joskus sydämellinenkin, oli se Mustiossa, varsinkin mitä emäntään tulee, kylmä, usein pureva ja karvas. Keskusteluissa tuntui, joskin se yleensä kävi kohteliaasti, jonkunlainen pippurin liikamaku, varsinkin jos oli puhe yleisistä asioista, mutta myöskin joskus yksityisseikoista puheltaessa.
Fagervikissa oli joukko nuorta väkeä, joka kylvi eloisuutta ympärilleen ja täytti ilolla kartanon salit, mutta Mustiossa vallitsi tuskallinen hiljaisuus ja pakonperäinen jäykkyys. Ainoaa tytärtä, neiti Augustaa, joka jo oli vanhemmanpuoleinen tyttö, oli luonto äitipuolen tavoin kohdellut, hän oli siitä katkeroitunut ja vetäytyi maailman menoista syrjään, arastellen asettua maailman silmäin arvosteltavaksi. Poika taas, kaikkialla nähty ja tunnettu parooni Fridolf, siihen aikaan »sotakamreeri» ja virkamies »erityisiä toimia varten» kreivi Bergin käytettävänä, oli omasta arvostaan otaksumainsa suurten ajatusten ja tyhjänpäiväisten puuhainsa kautta ylhäisten ja korkeiden viranomaisten kintereillä sekä terävän, armottoman kielensä tähden voittanut puolelleen useiden vastenmielisyyden ja vain harvojen myötätuntoisuuden sen sijaan että hän olisi kohottautunut sellaiseen kunnioitettuun ja riippumattomaan asemaan kuin hänellä sukuperänsä perusteella niin perin hyvin olisi ollut tilaisuutta.
Kun ylhäisempiä vieraita tuli Mustion herrasväen luo, joka muuten jokapäiväisessä elämässä eleli sangen yksinkertaisesti ja säästäväisesti, pidettiin siellä vieraita ylen isoisesti ja loisteliaasti. Äkkiä sammutettiin silloin talikynttelit ja valovirta kattoruunuista ja haarakynttelijaloista tulvehti tulijoita vastaan. Ruoka-ateriat, joihin kuului lukematon joukko eri ruokalajeja, tarjoiltiin välkkyviltä hopea-astioilta, ja useat livrépukuiset palvelijat pitivät tarjoilusta huolta. Mutta vaikkakin tällaisesta ulkonaisesta komeudesta hyvää huolta pidettiin ja kaikki sisäinen elämä huolellisesti kätkettiin vieraiden katseilta, tuntui kuitenkin, joskin epäselvästi, kuin kulissien takana kaikki olisi toisenlaista. Minä en kuitenkaan voinut koskaan kuvitella, että tuo eroitus olisi niin suuri kuin sen sitten paljon myöhemmin havaitsin todellisuudessa olevan. Minä hämmästyin huomatessani vastakohdan loistavan juhlapäiväiskomeuden ja yksinkertaisen jokapäiväiselämän välillä.
Huolimatta näistä pienistä heikkouksista ja vaikka mitalin takapuoli ei etupuolta vastannutkaan, osasi Mustion vanha herrasväki kuitenkin ympäröidä itsensä ja olonsa sellaisella suurellisuuden ja ylhäisen sävyn sädekehällä, että kaikki, ylhäisimmätkin ja vaatelijaimmat pitivät kunnianaan vierailla tässä talossa.
Yhtä suuressa määrässä kuin Mustion nykyinen omistaja on kaunistellut kartanonsa sisuspuolta, on hän myöskin ulottanut toimintansa sen ulkopuoliseen kohottamiseen. Vanhan jättiläismäisen kankirautapajan paikalla kohoaa nyt suuremmoinen puuvanuketehdas, uudenaikaisin ja hienoin laitos alallaan koko maassamme; siellä nähdään nyt sitä paitsi sähkövoimalla käypä sahalaitos, sähkörata rautatieasemalle, kaikkialla sähkövalaistus, viljavia ja hyvin muokattuja vainioita, uudet talli- ja navettarakennukset, uusia kasvihuoneita ja hauskoja työväenasuntoja hävinneiden hökkelien sijalla. Minne tahansa silmänsä luokaan, huomaa työvoiman yhdistyneenä kauneusaistiin, ja niin onkin Mustio kaikkine vanhoine muistoineen ja muinaistapoineen muutaman vuoden kuluessa muodostunut myöskin uudenaikaisen herraskartanon perikuvaksi, jollaisia ikävä kyllä ei monta maassamme löydy.
Kun sitten jatkoi matkaansa länteenpäin, oli Fiskarsin tehdas Pohjan pitäjässä lähin suurempi aatelishovi. Se oli siihen aikaan maamme paras rautatehdas ja yksi suurimmista maatiloista. Vuonna 1822 oli se oston kautta joutunut silloiselle apteekkarille, sittemmin vuorineuvos John von Julin'lle, joka yhä laajensi aluetta niin että se nyt kuvaamanani aikana, jolloin sitä ei vielä oltu jaettu perillisten kesken, käsitti paitsi itse Fiskarsia vielä Kosken, Kytäjän ja Trollshofdan rautatehtaat, Antskogin tehtaat, Kärkelän vaskitehtaan ja Orijärven vaskikaivokset — suuremmoinen tilusryhmä, joka ulottui Pohjan, Kiskon, Tenholan ja Perniön pitäjiin.
Suuret teollisuuslaitokset, valssilaitos, valimo, konepaja, vaskitehdas, hienotakeiden paja ja veitsitehdas, tehtaan luonnonihana asema kauniissa laaksossa ja komea, kivestä rakennettu, kuparikattoinen, kolmikerroksinen päärakennus, kaikki tämä yhteensä kohotti Fiskarsin huomatuimpain nähtävyyksien joukkoon tässä osassa maatamme.
Tähän aikaan omisti sen vuorineuvoksen vanhin poika, nuori tehtaanisäntä Emil Lindsay von Julin, joka oli silloin maamme rikkaimpia miehiä.[1] Jo lapsuudessaan poti hän riisitautia ja tuli senvuoksi kyttyräselkäiseksi ja sairaaloiseksi koko ijäkseen, mutta pysyi heikosta ja heiveröisesta terveydestään huolimatta hilpeämielisenä, oli ystävällinen, vieraanvarainen ja viihtyi hyvin hauskassa ja iloisessa seurassa.
[1] *Emil Lindsay von Julin*, syntynyt 1835, Fiskarsin omistaja, kuollut 1898. Oli avioliitossa ruotsalaisen *Hildur Kistnerin* kanssa, syntynyt 1842.
Senvuoksi matkustettiinkin usein Fiskarsiin, kuitenkin mieluimmin yhdessä joukossa, jolloin matkan tavallisesti esitti ja alkuunsa puuhasi hänen ystävänsä, kreivi Bergin adjutantti, silloinen kapteeni, sittemmin kenraali Senjavin. Elämänhaluisten nuorten iloisessa seurassa kävi kaikki tällaisissa tilaisuuksissa sangen ujostelematta ja hilpeästi päinsä, sillä siellä ei ollut emäntää eikä minkäänlaisia siteitä, ja vaikka isännän heikon terveytensä tähden täytyikin ehdottomasti pidättäytyä nautinnoista, ei vieraiden kestitystä kuitenkaan säästetty, ja isännän suurin huvi olikin nähdä vieraansa niin hilpeällä ja riemukkaalla tuulella kuin suinkin. Kohottaakseen yhä vetreämmäksi iloisen tunnelman, oli hänellä luonaan aina iloinen kapteeni Åkerman — luullakseni isännän alituinen päävieras — joka kauniin äänensä ja loppumattoman Bellman'in laulu-, Gluntti- ja hupaisten veisuvarastojensa kautta osasi pitää ruokailuhan ja hilpeän tunnelman vallalla.
Vaikkakin hän oli pohjaltaan hyvä ja yleväajatuksinen, oli tuolla nuorella, rikkaalla tehtaanomistajalla kuitenkin omat omituisuutensa, ja hän oli joskus sangen pistopuheinen, pureva ja äreä. Hän oli erittäin huvitettu metsästyksestä, ei kuitenkaan erityisesti tavallisesta eränkäynnistä metsämailla, vaan antaessaan opetettujen rottakoiriensa riehkaista vihaamiensa kissojen kimppuun tehtaalla ja sen ympäristöllä, ja hän voikin sitten oikein ihastuksissaan kuvailla villin metsästyksen kuluessa tehtyjä notkeita hyppäyksiä ja kuinka kissaraukat vihoviimein, tulisen taistelun jälkeen, nääntyivät ja kuinka päällekarkaavat hätyyttäjät repivät ne riekaleiksi.
Kerran eräänä tuulisena kesäpäivänä kysyi hän tahtoisimmeko me nähdä tuiskusäätä. Kaikki nauroivat tietysti tuollaiselle hullulle esitykselle keskellä kesää, mutta hän väitti että hän pystyisi tuiskun aikaansaamaan. Hän pistäysi ullakolle, jonne hänen äitipuolensa (syntyisin Jägerskiöld) huolellisena perheenemäntänä oli kerännyt joukon höyhenillä täytettyjä säkkejä, säästellen höyheniä vuosikausia. Otti sieltä säkit ja puisteli höyhenet ilmaan tuulessa liehumaan. Ja katso! Yli koko tehtaan alkoi tosiaankin tuiskuta kun koko höyhenjoukko tuprusi avaruudessa, liipotellen tuulen mukana pitkiä matkoja ympäriinsä. — Ajatelkaahan sitten vanhan säästäväisen rouvan harmia kun hän näki höyhensäkkinsä tyhjinä. — Tällaisia eriskummallisia päähänpistoja oli hänellä usein nuorempana ollessaan, kunnes hänen luonteensa vuosien mittaan talttui tyynemmäksi.
Huonontuneet raudan kauppasuhteet ja liikkeen selkkautunut tila aiheutti sen, että Fiskarsista muodostettiin osakeyhtiö, jossa Emil von Julin pysyi edelleen yhtenä pää-osakkaista. Hän asui sittemmin pitkät ajat Tammisaaressa, kunnes vihdoin asettui asumaan Helsinkiin. Siellä nähtiin hänen usein viettävän aikaansa kirjaston suuressa lukusalissa, jossa hän tutkiskeli vanhoja suuria nidoksia, tehden niistä turhantarkkoja ja eriskummallisia muistiinpanoja, käyttämättä niitä sitten kuitenkaan mihinkään.
Vaikka hänen ulkonaiset olosuhteensa olivatkin sangen suuresti muuttuneet, oli hän kuitenkin aina tyytyväinen osaansa, hyväsydäminen, ystävällinen ja oikeinajatteleva.
Lähellä Fiskarsia, samassa pitäjässä, mutta metsäreunaisen Karjanjoen etelärannalla, sillä kohdalla, jossa joki Pohjan lahteen laskee, sijaitsi kaunis Joensuun säteritila, jonka siihen aikaan omisti everstiluutnantti Carl Linder.[1] Tila oli aivan lähellä ja näkyi se suurelle kulkuväylälle. Sinne poikettiin mielihyvin ohi kulkiessa ja mitä ystävällisimmin otti siellä vanha sotilas, tilan omistaja tulijat vastaan. Hän oli ollut jo monta vuotta leskimiehenä, oli vieraanvarainen, leikillinen ja harvinaisen ihmisellinen, koko olennoltansa veljensä, Mustion paroonin vastakohta. Ja joskin päivällisaterian aikana täytyi ottaa vaariin ajan arvossapidettävät tavat, oli kuitenkin Joensuun kartanossa vallalla luonnollinen, raikas ja hauska tunnelmasävy, jota vielä isännän eloisat ja pirteät kaskut elähyttivät. Hän oli ollut ylioppilaana Upsalassa ennenkuin astui sotilaspalvelukseen ja hän osasikin aina luonteessaan ja käsityksessään säilyttää onnellisen yhdistelmän sotilaallisista ja siviiliaineksista. Hän oli kauniimman sukupuolen innokas ihailija. Myöskin oli hän tunnettu kauniiden hevosten ja ratsastusurheilun ystäväksi ja hänen hevostallinsa olikin yksi maamme mainioimmista ja huomattavimmista.
[1] *Carl Linder*, syntynyt 1796, tuli ylioppilaaksi Upsalassa, meni sitten sotilaspalvelukseen, tuli majuriksi Moskovan rakuunoihin, oli sittemmin 2:n suomenmaalaisen jalkaväkirykmentin päällikkönä, aateloitiin 1830, sai eron palveluksestaan everstiluutnantin arvolla 1831, kuoli 1866. Oli avioliitossa ensin vuodesta 1828 *Nathalie von Wistingshausen*'in kanssa, kuoli 1832, sekä sitten vuodesta 1835 *Helena von Brevern*'in kanssa, kuoli 1839.
Tämä kaunis maatila on hänen kuolemansa jälkeen ollut monenlaisten vaihtelevain kohtaloiden alaisena, joutuen sitten lopuksi Fiskarsin osakeyhtiön haltuun. Sen nimi on nyt Åminnefors ja se on muodostettu rautatehtaaksi.
Hiukan etempänä etelässä, naapuripitäjässä Bromarvissa sijaitsi luonnonihanuudestaan kuuluisa Riilahden kartano, kreivillisen Aminoffin suvun sukutila. Sen omisti siihen aikaan kenraaliadjutantti, kreivi Adolf Aminoff.[1] Kartanon rakennus, vähäpätöinen mutta hauska yksikerroksinen maalaistalo ullakkokamareineen ja vieraita varten varattuine sivustarakennuksineen, ei ulkoapäin vastannut niitä kuvailuja, joita ennakolta ehkä mielessä tehtiin tällaisesta kreivillisestä aatelishovista. Mutta se oli kuitenkin asunto, joka monessa suhteessa herätti suurta mielenkiintoa. Sen koko sisuspuoli, joka huone ja huonekalu palautti vielä mieleen aikakirjoissamme usein mainitun, sotilaana, hovi- ja valtiomiehenä tunnetun vanhan Kustaa-kuninkaan aikalaisen, kreivi Johan Fredrik Aminoffin, tämän sukutilan perustajan, joka oli tilan silloisen omistajan isä. Vanha kirjasto, muotokuvat, taulut, vanhanaikaiset huonekalut ja monenlaiset kootut muistot johtivat katselijan ajatukset joka askeleella menneelle vuosisadalle ja hurmaajakuninkaan ajoille.
[1] Kreivi *Adolf Aminoff*, syntynyt 1806, meni sotapalvelukseen 1823, otti osaa Turkin sotaan 1828—29 ja Puolan 1831—32, nimitettiin kapteeniksi 1836, sai eron everstin arvolla 1838. Tuli Turun ruotuväkipataljoonan päälliköksi 1854, kenraalimajuriksi 1858, kenraaliksi keisarilliseen seurueeseen 1863, kenraaliluutnantiksi 1868, kenraaliadjutantiksi 1873, kuoli 1884. Oli avioliitossa vuodesta 1840 *Sofia Björkenheimin* kanssa, joka syntyi 1822 ja kuoli 1904.
Kartanon isäntä, itse ennen muita ollen vakuutettu siitä että hän oli »le premier gentilhomme», ensiluokan aatelismies Suomessa, koettikin sekä puheessa että esiintymisessään sitä osoittaa, samoinkuin ritarillisen ajatustavan ja tekojen kautta puolustaa paikkaansa sellaisena. Kernaasti annettiin hänelle anteeksi hänen heikot puolensa katsoen hänen hyviin ominaisuuksiinsa. Hän oli koko olemukseltaan sydämellinen, avomielinen ja vapaa, iloluontoinen ja hyvä, vierasvarainen sekä erinomaisen huomaavainen ja kohtelias kaikkia kohtaan, sillä hän ymmärsi hyvin että »noblesse oblige», aateluus velvoittaa. Hän oli ritari, jos niin tahdotaan sanoa, joskin uudenkuosisessa puvussa, joka tapauksessa omintakeinen persoonallisuus.
Kohtalo eli sattuma suosi häntä usein onnellisesti. Niinpä kerrotaan, että hän sai kiittää sulaa sattumaa siitä, että hänet nimitettiin keisari Aleksanteri II:n kenraaliadjutantiksi, jonka korkean arvon hän lopuksi sai.
Hän oli alkanut sotilasuransa Turkin sodassa 1828—29 ja Puolan sodassa 1831—32, jossa hän haavoittui. Tämä tapaus tahdottiinkin tarkasti johdattaa mieliin ja siksi riippuikin Riilahden kartanon seinällä muiden maalausten joukossa taulu, joka kuvasi häntä verissään virumassa taistelutantereella. Kun hän oli kohonnut kapteeniksi otti hän eron 1838 everstin arvolla. Senjälkeen eleli hän 16 vuotta onnellista yksityiselämää ihanalla Riilahden maatilallaan, kunnes hänet, joka ritarillisella käytöksellään oli voittanut keisarin suosion, yht'äkkiä vuonna 1854 yleiseksi hämmästykseksi nimitettiin silloin juuri itämaisen sodan aikana kuntoonpannun Turun ruotuväkipataljoonan päälliköksi, tuli kenraaliksi keisarilliseen seurueeseen ja yleni sittemmin kenraaliluutnantiksi.
Kun kuningas Oskar II:n piti lähteä Trondjemiin 1873 siellä kruunattavaksi, valitsi hän pohjoisen tien Tromsön kautta, jolloin hän tulisi eräässä kohden kulkemaan Suomenkin rajan yli. Kreivi Aminoff määrättiin sinne saattamaan hänelle keisari Aleksanteri II:n tervehdyksen. Mutta kreivi saapuikin liian myöhään, kuningas oli jo muutamia tunteja sitten sivuuttanut paikan ja oli jo matkalla Tromsöhön. Ollen epävarma siitä mitä hänen tässä tapauksessa tuli tehdä, päätti Aminoff matkustaa kuninkaan perässä jos mahdollista saavuttaakseen hänet ja voidakseen esittää hänelle asiansa. Siinä oli hänen ensimäinen hairahtuva tekonsa määräyksiä ja »etikettiä» vastaan. Vasta Tromsössä saavutti hän kuningas Oskarin, joka — ollen aina ystävällinen ja kohtelias — otti hänet myötätuntoisesti vastaan, sekä kysyi, kun hän ei oikein käsittänyt mitä kreivin virallinen kunniatervehdys tällä paikalla merkitsi, saisiko hän huvin nähdä kreivin myöskin kruunaustilaisuudessa Trondhjemissa ja pyysi hänen siinä tapauksessa astumaan laivaan, joka jo täydessä höyryssä seisoi lähtövalmiina. Aminoff piti tätä kutsumisena, kiitti hänelle osoitetusta armosta ja päätti seurata mukana. Ja siinä oli hänen toinen suuri erehdyksensä. Trondjemiin oli tullut sillä aikaa suoraan Tukholmasta muiden valtaylimysten mukana myöskin Ruotsin hovissa oleva Venäjän ministeri. Hämmästyksissään Aminoffin siellä olosta kysyi ministeri mikä oli hänen lähetystoimensa aiheuttanut, ja kun Aminoff siihen vastasi, että kuningas Oskar itse »erityisesti» oli hänet kutsunut, vastasi siihen ministeri, että koska he eivät molemmat voineet samassa tilaisuudessa edustaa valtakuntaansa, täytyi toisen heistä vetäytyä pois ja koska Aminoff oli »erityisesti kutsuttu», tuli tietysti häntä pitää »envoyé extraordinairena», ylimääräisenä lähettiläänä ja oli siis hänen, ministerin, luovuttava Venäjän virallisen edustajan paikalta kruunaustilaisuudessa. Aminoff piti asiaa luonnollisena ja otti siinä kolmannen ja suurimman harha-askeleensa. Upeana ja arvokkaana astui hän näinollen juhlamenoissa ensimäisessä rivissä suurvaltojen edustajainjoukossa, rinnallaan Walesin prinssi (Edvard VII).
Kun kuningas Oskar oli suonut Aminoffille miekkaritariston suurristin palkkioksi hänen sotaisesta urotyöstään, palasi kreivi iloisena ja onnellisena Helsinkiin, arvellen hyvin toimittaneensa asiansa. Mutta siellä särkyivät hänen harhakuvittelunsa kokonaan, kun kenraalikuvernööri, kreivi Adlerberg otti hänet ankarasanaisesti vastaan, nuhdellen häntä hänen kaikkea diplomatian muotoja vastaan sotivasta esiintymisestään. Venäjän ministeri oli lähettänyt Pietariin ilmoituksen tapahtumasta, joka siellä oli herättänyt suurta ja ikävää huomiota ja voi tuottaa Aminoffille mitä epämiellyttävimpiä seurauksia. Kreivi Adlerberg neuvoi senvuoksi Aminoffia heti kiiruhtamaan keisarikaupunkiin ja koettamaan siellä selvittää ja jos mahdollista, puolustaa esiintymistään.
Säikähtyneenä ja arvellen jo itsensä menneeksi mieheksi otti Aminoff neuvon onkeensa, matkusti äkkiä Pietariin ja astui, sydän levottomasti leipoen, keisarin palatsiin. Siellä sai hän odottaa pitkän aikaa odotussalissa, sillä keisari istui parhaillaan aamiaispöydän ääressä muutamien valtaylimysten kanssa aterioimassa. Vihdoin avattiin ovi ja itsevaltias astui sisään iloisena ja hilpeänä, mitä suopeimmalla ja ystävällisimmällä tuulella. Heli kun hän katsahti Aminoffiin, joka ennemmin oli kuulunut seurueeseen ja silloin kantanut olkanauhoja, kysyi keisari, huomattuaan ett'ei Aminoffilla noita koristuksia päällään nyt ollut: »Miksi ei teillä ole olkanauhoja?» Aminoff koetti soperrella jotakin vastaukseksi, selitellen tulonsa syitä, mutta keisari keskeytti hänet ja sanoi: »Ahaa! Minä huomaankin, että te olette kenraaliluutnantti; silloinhan on asia helposti autettu, tässä on teille minun olkanauhani», ja suopeamielinen itsevaltias irroitti päältään omansa ja ripusti ne ylenonnellisen Aminoffin olkapäille, joka siten tuli nimitetyksi kenraaliadjutantiksi keisarin seurueeseen. Causa mali — koko Trondjemin välitapaus haudattiin leikinlaskuin ja leikkisin puhein. Hänen onnentähtensä oli johtanut hänet palatsiin oikeana silmänräpäyksenä.
Vaikk'ei Riilahden kartanon rakennus ollutkaan mikään erinomainen aatelishovi, kokoontui sinne kuitenkin kesäisin paljon maamme hienoimpiin seurapiireihin kuuluvaa väkeä, ei yksinomaan suurta sukua ja korkeilla arvoasteilla olevia, vaan myöskin älyn ja henkisen kyvyn edustajia, sillä siellä oli vallalla ennen kaikkea hieno sävy, elämäntottumus ja ajatustavan hienous. 1840-luvulla, kun ulkomainen kylpyelämä Helsingissä kukoisti parhaillaan, sai Riilahden kreivillinen isäntäväki usein vastaanottaa vieraikseen tuon loistavan seurapiirin kermakerrokset.
Ja Aminoff olikin sellainen isäntä, että hänen vertaisiaan harvoin tapaa. Hän oli aina ystävällinen ja sangen kohtelias, aina iloinen, luonteeltaan tasainen ja vieraanvarainen, ja osasi niin huvittaa vieraitaan, että heidän mielessään hänen kauniilla maatilallaan viettämänsä päivät pysyivät kauan mitä herttaisimpina muistoina. Aika kului siellä nopeasti alituisesti vaihtelevissa huvituksissa, ja luonnon ihanuus muodostui ikäänkuin taustaksi, joka ylensi kokonaisuuden siellä yhä ehommaksi. Milloin toimeenpantiin venetialainen juhla värillisine lyhtyineen ja bengaalitulin valaistuine luolineen, milloin taas tehtiin kala- ja venheretkiä luonnonihanaan ympäristöön taikkapa puuhattiin jonkunlainen »fête champetre», jolloin ruoka-ateria tarjottiin jossakin sievässä saaressa, milloin taas järjestettiin joku Watteau'n tapainen kuvaelma paimenineen ja paimentyttöineen, joilla oli yllään silkkipuvut ja päässään puuteroidut peruukit ja ympärillään pieniä lampaita värilliset silkkinauhat kaulassa; silloin tanssittiin aina siro minuetti luonnon helmassa. Tällaisissa tilaisuuksissa johti järjestelyjä useimmiten parooni Aug. Mannerheim, jonka hieno maku ja taideaisti oli hyvin tunnettu.
Hänen rakkain huvinsa oli saada vieraanvaraisena isäntänä esiintyä sukukartanossaan ja kuulla vieraittensa ihailevia tunnustuksia sen kauneudesta. Ja aina tunsi hän onnellisuuden ja kiitollisuuden tunteita, kun hänen isännyyttään ylistettiin.
Naapuripitäjässä Tenholassa sijaitsi Prästkullan kartano, Tauben suvussa kulkeva sukutila; senkin perheen kanssa olimme me sukulaisuussuhteissa isoisäni äidin, Anna Juliana Tauben kautta. Tämä tila oli, kuten Riilahtikin, luonnonihanalla paikalla saaristossa ja sen ympärillä levisi laaja saaristomeri; samoin oli sen päärakennus vähäpätöisen näköinen, mutta sen ympärillä kohosi kaunis puisto satavuotisine kastanjakujanteineen.
Tila oli siihen aikaan Reinhold Tauben[1] hallussa, joka lyhyen virkamiesuran jälkeen asusti ja viljeli isiltä perimäänsä maata. Hän hoiti sitä tämän suvun vanhemmille sukupolville ominaisten, tunnettujen periaatteiden mukaan. Ei mitään saatu turhuuteen käyttää, ei mikään saanut turmeltua ja tarkka taloudenhoito, ehkä joskus liian pitkällekin mennyt, täytyi olla kaikkialla vallalla. Hän oli sangen terävä, sukkela ja valmis vastauksien antoon, eikä silloin sanottavasti säästänyt lähimäisensä pieniä vikoja ja puutteita, mutta unohti helposti omansa.
[1] *Reinhold Taube*, syntynyt 1823, senaatin kopisti 1851, otti eron 1858, kamariherra 1880, hovimestari 1885, kuollut 1898. Oli avioliitossa ensin vuodesta 1856 *Alexandrine Saltzmanin* kanssa, joka kuoli 1867, sekä sitten vuodesta 1873 *Ida Amnorin*'in kanssa.
Hän oli pieni kasvultaan ja se oli sangen arka kohta, jos joku siitä hänelle huomautti. Kun hän kerran astuskeli virkahuonettaan kohden salkku kainalossa »herassyötinkien» luvallisen tavan mukaan, sattui hän pudottamaan salkkunsa. Eräs matami, joka kulki muutaman askeleen päässä hänen perässään, otti salkun ylös ja huusi hänelle: »pikku herra! seisahtukaa! pikku herra, teiltä putosi kirjoituskirja!» Hyvin voi ymmärtää, etteivät hänen tunteensa matamia kohtaan olleet erittäin ystävälliset. Kuvaavana piirteenä hänen säästäväisyydestään mainittakoon tässä vain eräs pieni kasku. Joku kysyi häneltä kerran miksi hän aina matkusti rautatiellä kolmannessa luokassa. Hän vastasi siihen: »aivan yksinkertaisesti siksi, ettei ole olemassakaan neljättä luokkaa».
Tenholasta tultiin Perniön pitäjään. Siellä oli siihen aikaan monta sekä suurempaa että pienempää maatilaa, hauskoja koteja, joissa asui säätyläisiä. Nyttemmin on suurin osa niistä joutunut joko talonpoikien tahi yhtiöitten käsiin. Paras niistä oli huomattava Teijon tehdas, jonka silloin omisti vuorineuvos Viktor Zebor Bremer.[1] Se oli suurenlainen maatila, hyvin rakennettu ja sijaitsi kauniilla paikalla meren rannalla. Päärakennus oli ijäkäs kaksikerroksinen kivirakennus, 1600-luvulta säilynyt, jolloin tila oli vapaaherrallisen Creutzin suvun hallussa.
[1] *Viktor Zebor Bremer*, syntynyt 1804, vuorineuvos, Teijon ja Matildedalin tehtaiden omistaja, kuollut 1869. Oli avioliitossa ensin *Ida Bassin* kanssa, joka kuoli 1896, sekä sitten vuodesta 1850 vapaaherratar *Matilda Rehbinderin* kanssa, syntynyt 1825, kuollut 1901.
Talo oli 1800-luvun keskivaiheilla iloinen ja vieraanvarainen koti, jossa useita kasvavia poikia mellasti, ja sen vuoksi sinne usein kokoontui paljon nuorisoa.
Vuorineuvos Bremer oli toimelias mies, hänen ajatuksensa ahertelivat väsymättä suurennussuunnitelmissa ja hän antautuikin kaikin voiminsa teollisuuslaitostensa laajennuspuuhiin ja perusti noin penikulman päähän Teijosta Matildedaalin tehtaan, rakennuttaen sen kivestä upeaksi; se oli ensimäinen rautavalssilaitos Suomessa.
Mutta kaikki nämä perustamispuuhat, joita ei edes sattuneet vaikeudetkaan voineet ehkäistä, eivät olleet, paha kyllä, sopusoinnussa hänen taloudellisten edellytystensä kanssa. Ja kun hän sittemmin oli joutunut yhä vaikeampaan ja lopuksi kerrassaan horjuvaan asemaan, ei hän kuitenkaan menettänyt rohkeuttaan, vaan taisteli viimeiseen asti toivoen voivansa läpäistä vaikeuksista, kunnes hän kuitenkin vihdoin nääntyi epätasaisessa taistelussaan todellisuuden ja harhakuvittelujen välillä. Silloin murtui ennen niin tarmokas mies kokonaan, muuttuen äkkiä äijäksi, vaikka olikin vasta miehuutensa parhaassa ijässä, 1858.
Toiminnan tuoksinaan astui silloin hänen puolisonsa, osoittaen sellaista voimaa ja kykyä, jota ei kukaan olisi osannut häneltä odottaa. Syntyisin vapaaherratar Matilda Rehbinder, oli häntä jo nuoresta pitäen liehitelty ja hemmotellen pilattu Turussa ja tultuaan sitten rikkaan tehtaanomistajan puolisoksi, oli hän saanut aina pienimmätkin toiveensa toteutetuiksi, eikä hänen ollut tarvinnut kieltäytyä mistään. Ja nyt menetti hän yht'äkkiä aavistamatta kaikki. Silloin rohkaisi hän itsensä, kun hänen miehensä voimat olivat murtuneet, ja osti itselleen kokonaan velaksi erään maatilan muutamia penikulmia Turun pohjoispuolella. Siellä hän uurasti ja aherteli päivät pääksytysten, mutta aina oli hän kuitenkin tyytyväisellä mielellä. Hän hoiti koko talouden, vei itse torille kaupaksi tuotteitaan, eikä häntä kukaan senvuoksi halveksinut, ja valmisti siten kodin ja toimeentulon itselleen, miehelleen ja nuorelle pojalleen. Ja hänen onnistui suoriutua kaikesta niin onnellisesti, että hänellä lopuksi oli koko maatila velattomana hallussaan. Siinä jälleen erinomainen esimerkki siitä, kuinka kelvollinen vaimo kykenee voimalla ja viisaudella pääsemään eteenpäin elämässä ja voittamaan. Ja hän voikin iloita siitä tunnustuksesta, joka hänelle yleisesti annettiin.
Perniöstä tultiin minun kotipitäjääni Kemiöön. Siellä oli siihen aikaan useita pienempiä ja suurempia herraskartanolta. Suurin ja paras niistä oli kai Björkboda, jossa vietetystä, vieraita tulvehtivasta ja reilusta elämästä olen jo aikaisemmin niin perinpohjin kertonut, että jatkuva kuvailu siitä olisi vain jo ennen puhutun pakinan kertailua.
Taalintehtaalla, jonne isoäiti-vainajan kuoleman jälkeen vuonna 1850 vanhin veljeni oli asettunut asumaan, vieraili tavallisesti kesäisin hänen vaimonsa, syntyisin Tham, perhe Ruotsista — joukko juuri täysikäiseksi puhjennutta iloista nuorisoa. Mutta siitä lähemmin tuonnempana näiden kuvausteni jatkannon yhteydessä.
Meidän lähimmän naapuritalomme, luonnonihanan Västanvikin omisti ensin jo ennen mainitsemani omituinen eversti von Konow, joka sittemmin muutti pois ja möi tilan eversti Petanderille, jonka perheen kanssa me olimme ystävällisissä naapuruussuhteissa.
Hieman kauempana sijaitsi Västankärr, joka ei tosin ollut mikään kaunis paikka luonnon puolesta, vaan oli muuten suuri ja hyvin rakettu tila; sen omisti etevänä maanviljelijänä tunnettu ruotsalainen luutnantti Gustaf Silfversvan[1], joka oli muokannut ja kohottanut tuon milt'ei aution ja rappeutuneen talon maanviljelyksen mallitaloksi, joka ansaitsee erityistä mainitsemista.
[1] *Gustaf Silfversvan*, syntynyt 1819 Ruotsissa, tuli aliluutnantiksi Västmanlandin rykmenttiin, muutti Suomeen 1841, kuoli 1888. Oli naimisissa enonsa lesken *Charlotta Fredrika Olivercreutzin* kanssa, joka oli syntynyt 1851 ja kuoli 1896.
Tilan omisti ennen Silfversvanin eno, esittelijäsihteeri Gadelli, mutta talo oli joutunut kokonaan viljelysrappioon ja sen rakennukset olivat ränsistyneet. Kun hän sitten vuonna 1841 kuoli, huomattiin asioiden olevan niin huonot ja sotkuiset että vararikkoa pidettiin mahdottomana välttää. Mutta äsken mainittu, silloin ainoastaan 22-vuotias ruotsalainen luutnantti, joka enonsa kuoleman sattuessa oli Suomessa, tarkisteli tilan läpikotasiinsa, arvosteli sen voimavarat ja edellytykset sekä esitti, että hän saisi joko ottaa huostaansa koko tilan tahi sitten hoitaakseen sen ja selvittääkseen asiat niin että tuo ikävä lopputapaus voitaisiin välttää. Kaikki silloin epäilivät voisiko hän suoriutua kunnialla tuollaisesta tukalasta ja epävakaisesta yrityksestä. Mutta hän muutti Suomeen ja täytti tehtävänsä, sitoumuksensa sellaisella erinomaisella tavalla, että asema oli turvattu jo pari vuotta senjälkeen ja häviön vaara kokonaan vältetty ja voitettu. Silloin meni hän naimisiin enonsa lesken kanssa, syntyisin Charlotta Fredrika Olivercreutz, joka kuului Gezelius-piispoista polveutuvaan sukuun.
Västankärrin tilaan kuului laajalti tiluksia, joista kuitenkin vain pienempi osa oli viljeltyä maata. Suurin osa oli vesiperäistä suomaata, josta tila nimensäkin oli saanut. Koko sitä seutua pidettiinkin senvuoksi niin epäterveellisenä, että paikkakunnan lääkäri kuuluu kerran, kun vaikeanlaatuinen kaulatauti niillä seuduilla raivosi, esittäneen että talo oli jätettävä kerrassaan autioksi. Mutta nuori tilanhaltija ojitti suot, kaivattaen sinne valtavia kanavia, viljeli vähitellen siten kuivaneet tavattoman laajat vainioalat, jotka suurimmalta osaltaan salaojilla varustettiin, ja niin kohotti hän tilallaan viljelyksen kukoistukseen ja kasvuvoimaan. Samalla täytyi hänen huolehtia myöskin kartanon rakennusten kuntoonpanosta; upea kaksikerroksinen päärakennus rakennettiin ja vähitellen myöskin ulkohuoneita ja muita taloudenhoitorakennuksia, kaikki aivan uusia ja mallikelpoisia.
Väsymättömän työnsä kautta ja usein itse puutetta kärsien pääsi hän niin pitkälle, että hän pystyi lunastamaan kaikki tytärpuolensa talosta irti ja jätti viimein kuollessaan tuon suuren maatilan velattomana jälkeensä. Hänen luovan kätensä johdolla oli Västankärr kehittynyt ja kohonnut maamme parhaiten viljeltyjen maatilojen joukkoon ja ylistettiin taloa senvuoksi aikanaan suuresti. Hän oli meikäläisissä oloissa harvinainen esimerkki siitä, että herrasmies pystyy kohoamaan varallisuuteen myöskin yksinomaisen maanviljelyksen avulla. Mutta hänen kuolemansa jälkeen luisui tilan kehittynyt viljelys nopeasti alaspäin. Nyt on talo talonpoikaiskäsissä.
Hän oli myöskin innostunut kunnalliseen elämään, jo luonnostaan esiintyen aina vastustusmielisenä, ja oli usein liiaksi riidanhaluinen ja turhamainen sellaisissakin asioissa, joista ei olisi maksanut vaivaa kiistellä.
Kerran pidettiin kuntakokous sen johdosta että pitäjän makasiiniin täytyi laittaa uusi katto. Rovasti Forsman, minä ja monet muut esitimme että katto tehtäisiin peltilevyistä, mutta Silfversvan ja joukko talonpoikia panivat tiukasti vastaan tällaista ehdotusta, se kun muka tulisi liian kalliiksi, ja ehdottivat sensijaan pärekattoa. Tästä tärkeästä kysymyksestä sukeutui pitkällinen ja kiivas taistelu, joka jakoi pitäjän kahteen vastakkaiseen osaan — toiset puolustivat, toiset vastustivat peltikattoa — ja tämän kiistan aikana ei henkilökohtaisiakaan iskuja säästetty, josta taas oli seurauksena, että Silfversvanin ja minun välilläni ennen vallinneet hyvät suhteet rikkoontuivat pitkiksi ajoiksi.
Silfversvan näytteli valtiopäivillä, kuten tiedetään, sangen huomattavaa osaa, kuuluen vapaamieliseen puolueeseen. Kodissaan oli hän ystävällinen ja hauska ja otti mielellään vieraita vastaan.
Hänen vapaamieliseen ohjelmaansa kuului myöskin vapaakaupan periaatteiden kannattaminen, jonka vuoksi hän innokkaasti vastustikin suojelustullin kannattajain suuntaa, jolle pohjalle meidän teollisuutemme kysymyksessä olevana aikana vielä perustui ja nojasi. Sitä vastaan soti hän lakkaamatta. Kun minulla teollisuusmiehenä oli aivan vastakkaiset mielipiteet ja harrastukset, jouduimme me pian kiivaaseen otteluun keskenämme. Ja pitkä kynäkiista sukeutui meille Helsingin sanomalehdissä vuonna 1859 tästä asiasta, jonka kuluessa usein kiivaat henkilökohtaiset iskut singahtelivat ja joka sanasota herätti aikanansa suuria huomiota maassa.
Pitäjän toisessa kolkassa sijaitsi Sjölahden kartano, Jägerskjöldien sukutila, sangen suuri, etuisa ja kaunis maatila. Sen omisti minun aikaisimpina nuoruusvuosinani eversti Christer Jägerskjöld,[1] yksi harvoja silloin vielä elossa olevia luonteita menneeltä hienolta vuosisadalta, kohtelias, ylevämielinen ja hieno koko olemukseltaan. Hänellä oli erinomainen taito lausua julki sanottavansa, jonka vaikutusta hänen miellyttävä soinnukas äänensä yhä lisäsi. Kerrottiin että kun hän oli päättänyt mennä naimisiin, matkusti hän sukulaisensa, parooni August Filip Armfeltin luo Viikin kartanoon kysyäkseen häneltä neuvoa puolison valintaan nähden. Tämä oli silloin vastannut: »Ota kenet tahansa, kunhan et vain jotakin Taubea niinkuin minä, sillä silloin voi sattua, että saat tyhjin vatsoin nousta pöydästäsi, etkä aina ole herra omassa talossasi». Mutta tämä ei vähimmässäkään määrässä peljästyttänyt Jägerskjöldiä, päinvastoin piti hän sitä pikemmin suosituksena. Hän päätti varoituksesta huolimatta matkustaa heti Prästkullaan, kosi ja sai myöntävän vastauksen.
[1] *Christer Jägerskjöld*, syntyi 1784, tuli kornetiksi Uudenmaan rakuunarykmenttiin 1802, otti osaa Suomen sotaan 1808—09, ylennettiin everstiksi 1819 ja nimitettiin Suomen yliesikunnan päälliköksi, otti eron 1822, omisti Sjölahden sukutilan, kuoli 1856. Oli avioliitossa vuodesta 1807 *Gustava Tauben* kanssa, joka syntyi 1790 ja kuoli 1870.
Ritaristo ja aateli valitsi hänet edustajakseen kruunausjuhlallisuuksiin Moskovassa vuonna 1856. Matkalla sairastui hän Pietarissa koleraan ja kuoli siellä.
Sukukartano siirtyi hänen kuoltuaan hänen vanhimman poikansa, sittemmin eversti Ludvig Jägerskjöldin haltuun,[1] jolle myöskin isän kohtelias ja hieno luonne oli jossain määrin perinnöksi jäänyt.
[1] *Ludvig Jägerskjöld*, syntynyt 1812, tuli luutnantiksi Moskovan kaartiin, otti eron kapteenin arvolla 1839, nimitettiin majuriksi Turun ruotuväkipataljoonaan 1854, otti eron everstin arvolla 1868, kuoli 1904. Oli avioliitossa vuodesta 1850 serkkunsa *Jenny Tauben* kanssa, joka syntyi 1820 ja kuoli 1882.
Todellisuus on usein eriskummallinen kuin kuvailtu kertomus. Siitä on esimerkkinä elämä Sjölahdessa, joka ei tosiaankaan ollut mitään erityisen romantillista. Ludvig Jägerskjöld rakastui, palvellessaan kaartinrykmentissä Pietarissa, sydämensä pohjasta erääseen nuoreen naiseen, Pietarissa asuvan rikkaan englantilaisen tyttäreen, ja sai osakseen neitosen vastarakkauden. Mutta tytön isä oli jyrkästi tätä liittoa vastaan — en tiedä mistä syystä; ja tyttären täytyi alistua isänsä tahtoon ja jättää sikseen kaikki ajatuksensakin liitosta rakkaimpansa kanssa. Jägerskjöld otti eron palveluksestaan, eleli sitten kymmenkunnan vuotta Sjölahdessa ja alkoi jo tulla vanhemmanpuoleiseksi nuoreksi mieheksi, kun hän vihoviimein taipui isänsä väsymättömiin kehoituksiin, joilla vanhus kehoitti poikaansa avioliittoon menemään ennenkuin se olisi liian myöhäistä. Niinpä meni hän kihloihin serkkunsa, neiti Jenny Tauben kanssa ja häät piti vietettämän Prästkullassa. Kun hän sitten isänsä kanssa lähti häihin Sjölahdesta, muistivat he että he tiellä tulevat tapaamaan postinkuljettajan ja ottivat senvuoksi oman postilaukkunsa avaimen mukaansa. Tavanmukaisella välinpitämättömyydellä avasivat he laukun, mutta siellä sattuikin sillä kertaa olemaan eräs kirje Ludvig Jägerskjöldille, joka sai hänen sydämensä kiivaasti pamppailemaan. Kirje oli hänen nuoruutensa rakastetulta, jossa tämä ilmoitti että hänen isänsä oli kuollut ja hän siis nyt vapaa rakkautensa rakastamalleen antamaan, ja kysyi oliko Ludvig myöskin vielä vapaa, jolloin ei mikään enää estäisi heidän liittoaan.
Kirje tuli liian myöhään. Matkaa Prästkullaan jatkettiin.
Vielä viimeisiin vuosiinsa saakka pysyi hän reippaana ja säilytti tavattoman hyvin muistikykynsä, saavuttaen harvinaisen korkean ijän, 92 vuotta.
Kemiön saaren pohjoisrannalla oli Viikin kartano. Se sijaitsi kauniilla paikalla meren rantamalla luonnostaan vapaina kasvavien satavuotisten tammien ympäröimänä. Vanha päärakennus, joka nyttemmin on palanut, oli suuri, avara, yksikerroksinen taitekattoinen puutalo — peräisin 1600-luvulta — joka herätti mielenkiintoa sekä ikänsä että omintakeisen, vanhanaikaisen sisustuksensa kautta. Tämän tilan omisti minun lapsuuteni päivinä vapaaherra August Filip Armfelt,[1] viimeinen tämän vapaaherrallisen sukuhaaran jäsen ja hänen tunnetun ylhäisyytensä, kreivi Kustaa Maurin veli. Hänen muotokuvaansa, joka oli hänen nuoruudessaan maalattu ja esitti häntä Backuksena, päässään viinirypäleterttuja, olen usein katsellut Armfeltien kokoelmassa. Mutta minun muistossani päilyy hän kuitenkin aivan toisenlaisena: pieni, käyristynyt, valkotukkainen ukkonen, jolla oli suuri punanen nenä. Muistan hänet sangen hyvin eräiltä päivällisiltä Björkbodassa. Jotain hassunkurista oli lausuttu, joka oli kutkuttanut hänen nauruhermojaan siihen määrään asti, että hän vaipui puistattavaan, hervottomaan naurunpuuskaan, jota ei millään voitu hillitä, vaan joka päinvastoin yltyi niin että hänen täytyi vihdoin, kasvot aivan sinisinä ja tukehtumaisillaan, lähteä pois pöydästä. Tämä sama mies oli Jägerskjöldille valitellut, ettei hän aina saanut vatsaansa täyteen oman pöytänsä ääressä. Vanhalla paroonilla olikin senvuoksi tapana joskus hiiviskellä ruokasäiliöön tahi jonkun ruokakaapin ääreen etsiskelemään eikö jotakin ruokaripettä olisi sinne jäänyt, jolla hän voisi nälkäänsä tyydyttää. Kerran löysi hän iloiseksi hämmästyksekseen lautasellisen lettuja, joiden päälle oli paksulta siroitettu jotakin, jota hän piti sokerina. Kärkkäästi söi hän ne suuhunsa, mutta tulikin äkkiä niin pahoinvoivaksi, että hänen elämänsä kauan tämän aterian jälkeen häilyi vaaran partaalla. Hän oli syönyt rotanmyrkkyä.
[1] Vapaaherra *August Filip Armfelt*, syntynyt 1768, henkirakuunaväen luutnantti 1787, otti osaa Suomen sotaan 1788—90, ylennettiin kenraaliadjutantiksi 1792, kamariherra Venäjän keisarin hovissa 1819, kuoli 1839. Oli avioliitossa vuodesta 1796 *Johanna Lovisa Tauben* kanssa, joka syntyi 1779 ja kuoli 1846.
Hänen kuolemansa jälkeen 1839 omisti talon hänen leskensä, syntyisin Taube, jota tavallisesti sanottiin »Viikin kartanon vanhaksi vapaaherrattareksi». Kerrottiin monta melkein uskomatonta tarinaa hänen ahneuteen vivahtavasta säästäväisyydestään ja hänen ankarasta hallituksestaan tilalla. Jos puheissa oli jotakin perää, on hänen täytynyt olla sellaisten vanhojen rouvien täydellinen perikuva, jollaisia saamme usein tavata saduissa ja kertoelmissa ja jotka ovat itsekkäitä, ahneita ja kovia. Epäillen kaikkia, jotka elivät hänen ympärillään, kuljeskeli hän yötä päivää ympäri vartioiden ett'ei vain mitään kehvellettäisi pois hänelle vahingoksi. Eikä hän suonut itselleen juuri ensinkään lepoa, eikä myöskään ravintoa.
Hän kuoli 1846, jolloin tila lankesi ainoalle pojalle, kreivi Magnus
Armfeltille, Viurilan herralle; hänen jälkeensä jäi se hänen tyttärensä
Hedvig Armfeltin omaisuudeksi, joka oli vuodesta 1851 naimisissa
luutnantti, vapaaherra Vilhelm Wreden kanssa.[1]
[1] Vapaaherra *Vilhelm Wrede*, syntynyt 1827, tuli luutnantiksi meriväkeen 1849, otti eron majurin arvolla 1857 ja kuoli 1878. Oli avioliitossa vuodesta 1851 *Hedvig Armfeltin* kanssa, joka oli syntynyt 1833 ja kuoli 1882.
Silloin muuttuikin heti elämä talossa toisenlaiseksi. Talo oli ollut vähää ennen vielä synkkä, erillään muusta maailmasta ja sangen vähän vieraanvarainen, mutta uudet haltijat uhkuivat vielä molemmat elämäniloa ja nuori aviopari näki mielellään nuorta väkeä ja iloa ympärillään. Niinpä kokoontuikin Viikin kartanoon usein laajan Armfeltien suvun jäsenet ja paljon heidän ystäviään ja tuttaviaan. Siellä oli silloin vallalla yksinkertainen, avomielinen seurustelusävy, johon ei ollut turhamaisuutta eikä sukuylpeyttä sotkeutunut, vaan joka uhkui hyvyyttä ja luonnollisuutta ja siten juuri teki seurustelun Armfeltien perheiden kanssa niin herttaiseksi ja hauskaksi. Jos siellä mukana oli vielä väsymättömän hupainen Gustaf Filip Armfelt, niin kyllä hän osasi kokkapuheillaan, kujeillaan ja tarinoillaan kylvää yhä vetreämpää hilpeyttä ympärilleen. Tuohon vieraanvaraiseen kotiin matkustettiin siihen aikaan usein ja mieluisasti.
Wrede oli, samoin kuin hänen naapurinsa ja ystävänsä Silfversvankin, sangen innokas ja huvitettu maanviljelijä. Hän viljeli laajoja vainioaloja ja uhrasi suuria summia tilansa hyväksi, jonka hän tahtoi korottaa niin hyvään viljelyskuntoon kuin vain mahdollista oli. Mutta, ikävää kylläkin, hänellä ei ollut puuhissaan sellaista menestystä kuin Silfversvanilla. Hänellä olikin ehkä enemmän vaikeuksia voitettavanaan ja ne lopulta kohosivatkin yli hänen voimiensa.
Jos Kemiöstä jatkettiin matkaa Turkuun, oli Joensuun kartano Halikon pitäjässä lähin suurempi aatelishovi. Se oli vanhojen kuuluisien Hornien kantatila, nyt kreivillisen Armfeltin suvun sukukartano, yksi maamme parhaimmista ja suurimmista maatiloista.
Vaikka kartano sijaitsikin jonkun matkaa meren rannasta, oli paikka kuitenkin sangen kaunis laajan puiston ja puutarhan ympäröimänä. Itse päärakennus, vaikka olikin vain vanha, tilava yksikerroksinen puutalo, oli kuitenkin kaikitenkin näky sellainen, joka herätti mielenkiintoa ja kunnioitusta, sillä siellä oltiin paikassa, jossa joka askel palautti mieleen kuuluisan Kustaa Maurin, pohjolan Alkibiadeen, ja hänen kuninkaallisen ystävänsä hurmaajakuninkaan. Hänen jälkeläisensä olivat mitä suurimmalla hartaudella ja kunnioituksella säilyttäneet ja hoidelleet noita unholaan uponneen ajan muistoja. Vanha kirjasto seinissä kiini olevine komeine mahonkikaappeineen, joita kullatut koristepiirrokset kaunistivat, Kustaa kuninkaan suuri ja kaunis, Bredan maalaama muotokuva, kirjoituspöytä ja kaikki muu tässä huoneessa oli yhä säilytetty koskemattomana mainehikkaan ylhäisyyden ajoilta. Salissa oli kuninkaan kaunis pronssinen rintakuva, jonka Sergei oli tehnyt, vierashuoneessa nähtiin Angelika Kauffmannin taitavan käden maalaamia ihania muotokuvia ja Sergelin veistämä marmorinen ryhmäveistos Amor ja Psyke, ruokasalissa taas riippui seinällä suuren Kustaa Aadolfin ja suvun kantaisän, karoliinin, vapaaherra Carl Gustaf Armfeltin (syntynyt 1666, kuoli 1736) kuvat luonnollisessa kokonaiskoossa, sekä useiden muidenkin ylhäisten henkilöiden kuvia — kaikki osoittaen, että siellä oltiin vierailulla perheen luona, jolla oli vanhat ja jalot perinnäistavat.
Joensuun kartanon omisti siihen aikaan kenraaliluutnantti, senaattori, kreivi Gustaf Armfelt[1] ja hänen vaimonsa, kreivitär Louise, syntyisin Cuthbert-Brooke, jonka äiti Sara Cuthbert oli muodostanut tilan sukukartanoksi.
[1] Kreivi *Gustaf Armfelt*, syntynyt 1792, tuli luutnantiksi yliesikuntaan 1812, kenraalimajuriksi 1828, Uudenmaanläänin maaherraksi 1832, senaattoriksi 1847, otti eron 1853 ja kuoli 1856. Oli avioliitossa vuodesta 1819 *Louise Cuthbert-Brooken* kanssa, joka oli syntynyt 1801 ja kuoli 1865.
Olen jo kertomuksessa »Eräs ylimyksellinen koti» koettanut kuvailla tätä perhettä, sen elämää ja asunto-oloja Helsingissä. Mutta minusta tuntui kuin heidän persoonallisuutensa täällä maalla olisivat ylenneet yhä selvemmiksi, ollen yhä täydellisemmin sopusoinnussa ympäröivän kehyksen, suuren sukukartanon, ylimyksellisen rakennuksen ja kaikkien sen muistojen kanssa. Kreivitär, pitkä, komea ja aina sekä maalla että kaupungissa hienosti puettu, oli aina yhtäläinen »grande dame du monde», suurmaailman nainen, arvokas olematta silti jäykkä, ystävällinen ilmaisematta kuitenkaan minkäänlaisia alentuvaisuuden merkkejä, hyvä, iloluontoinen ja sydämellinen ja osoittaen käytöksessään sellaista yksinkertaisuutta, joka ilmaisi sisäistä aateluutta ja kehoitti jokaista lähestymään häntä, mutta ei silti julkeuteen eikä nenäkkäisyyteen luiskahtamaan; hänen seurassaan tunsi jokainen joka hetki, että siinä oli nainen, jolla oli maailman taitoa ja jota lähestytään vain arvonantavalla kunnioituksella. Näin täydellinen todellisen ylhäisyyden kuva, sellaisen kehyksen ympäröimänä kuin on Joensuun kartano, muodostaakin taulun, joka ei voi häipyä sen muistista, joka kerran on nähnyt ja oppinut tuntemaan nämä henkilöt.
Heti Joensuun kartanon pohjoispuolella, aivan sen välittömänä naapurina sijaitsi Armfeltien toinen suuri maatila Viurila.
Se oli kauniilla paikalla Halikonlahden rannalla. Tilan päärakennus oli suuri ja pulska, kaksikerroksinen, rakennettu kivestä niinkuin kaikki taloushuoneustotkin; talo teki kokonaisuudessaan komean vaikutuksen katsojaan ja oli sillä todellisen aatelishovin leima.
Nuoruuden päivinäni sain kerran seurata vanhempiani vierailulle Viurilaan. Sen omisti silloin kreivi Magnus Armfelt[1] ja hänen puolisonsa, kaunis kreivitär, Vava, Kustaa Mauri Armfeltin ja Sadun herttuattaren luonnollinen tytär, jota kuitenkin sanottiin hänen ylhäisyytensä serkun, parooni Fredrik Armfeltin tyttäreksi, vaan jonka hänen ylhäisyytensä itse sittemmin otti lapsekseen.
[1] Kreivi *Magnus Armfelt*, syntynyt 1801, tuli luutnantiksi Moskovan rykmenttiin 1819, otti eron palveluksestaan ja asettui asumaan Viurilaan, kuoli 1845. Oli avioliitossa vuodesta 1825 kreivitär *Vava Armfeltin* kanssa, joka syntyi 1801 ja kuoli 1881.
Nuoreen mieleeni teki tämä vierailu voimakkaan vaikutuksen, joka on kauan säilynyt. Kreivi Magnus oli itse tavattoman kaunis ja komea mies, ehkä kuitenkin hieman liian jäykkä, tapoihin pinttynyt ja pöyhkeilevä, hieman liian kopea ja liian paljon muotoihin kiintyneesti ylhäinen käytökseltään, jonka vuoksi kaikki pysyivätkin vissin välimatkan päässä hänestä; mutta tavoiltaan ja esiintymiseltään oli hän muuten oikean »suurmaailman miehen» esikuva, jollaista ei senkoomin maassamme ole nähty. Hänen vaimonsa, hänkin täydellinen kaunotar, oli koko olemukseltaan miehensä vastakohta. Hän oli herttainen ja suoramielinen, luonnollinen ja sydämeltään hyvä, voittaen siten heti kaikkien myötätuntoisuuden. Viurilassa oli elämä siihen aikaan tavattoman ylhäistä ja hienoa. Rivi livrépukuisia palvelijoita seisoi valmiina tarjoilemaan runsasruokaista päivällisateriaa, ja iltasin tulvehti hienosti sisustetun suuren huoneuston pitkä kamaririvi sädehtivää valoa.
Kerrottiin, ett'ei heidän avioliittonsa ollut onnellinen, että tuo yksinkertainen, hyväsydäminen kreivitär ei viihtynyt hänen ympärillään vallitsevassa ulkonaisessa jäykkyydessä, mallitavoissa, turhuudessa ja komeudessa, jotka kaikki taas olivat hänen miehelleen ominaisia, ja että senvuoksi juuri heidän välillään eripuraisuutta olisi ilmennyt. He elivätkin sentähden enimmäkseen erillään, myöskin Helsingissä, jossa kreivitär asui lasten kanssa eräässä talossa Bulevardinkadun varrella ja kreivi Kruununhaassa, joten he molemmat voivat asettautua ja järjestää olonsa oman mielensä mukaan.
Kreivi Magnuksen kuoltua vuonna 1845, otti tuon suuren maatilan haltuunsa hänen vanhin poikansa, kreivi August Armfelt.[1] Hän oli naimisissa vuodesta 1848 serkkunsa, kreivitär Olga Armfeltin kanssa, joka oli varmaan yksi kauneimmista naisista mitä koskaan meidän maassamme on ollut, kaunein koko kauniissa suvussa.
[1] Kreivi *August Armfelt*, syntynyt 1826, Viurilan omistaja, kuoli 1894. Oli avioliitossa ensin vuodesta 1848 serkkunsa, kreivitär *Olga Armfeltin* kanssa, joka oli syntynyt 1828 ja kuoli 1855, sekä sitten kreivitär *Sigrid Creutzin* kanssa, syntynyt 1837, kuollut 1892.
Jäykkä ja ulkonaisiin menoihin piintynyt elämä, joka edellisen omistajan aikana oli Viurilassa vallinnut, muuttui heti nuoren parin aikana luonnollisen sydämelliseksi ja turhamaisuuksista vapaaksi, joka oli paremmin sopusoinnussa heidän luonteidensa ja tapojensa kanssa ja joka muodosti Viurilasta heidän aikanaan paikan, jonne laaja suku usein kokoontui ja jossa tunnettu, Armfelteille ominainen iloisuus ja vieraanvaraisuus vapaasti sai vallita. Mutta ikävää kyllä ei tätä onnellista elämää kestänyt kauan. Nuori aviovaimo sattui sairastumaan ja tauti tempasi hänet vuonna 1855 tuonen tuville rakkaan ja kaipaamaan jäävän seurapiirin keskuudesta.
Useimpain senaikuisten suurta sukua olevain ja varakkaiden nuorten miesten tavoin ei kreivi August Armfeltkaan astunut valtion virkoihin, vaan jätti muiden huoleksi, joille se oli paremmin tarpeen, kiistellä kruunun leipäpaloista. Hän piti parempana riippumatonta, vapaata elämää omalla tilallaan ja omisti aikansa ja työnsä sen hoitoon ja vaurastuttamiseen. Ollen innokas ja taitava maanviljelijä kohottikin hän tilansa korkealle viljelysasteelle. Hän oli komea mies, herttainen, ylevämielinen ja hyvä ja hänestä pidettiin ja häntä kunnioitettiin kaikkialla sekä yksityisenä henkilönä että kunnallis- ja valtiopäivämiehenä, jolloin hänen tervejärkisiä, viisaita sanojaan mielihyvin kuunneltiin ja ne usein painoivat vaa'assa paljon.
Jos jatkettiin matkaa Turkuun, tavattiin noin penikulman päässä kaupungin eteläpuolella Armfeltien kolmas maatila, Kuusiston salmen rannalla kauniilla paikalla sijaitseva Rauhalinna.
Kuvauksieni ensimäisessä osassa, luvussa »Turussa», olen kertonut Rauhalinnassa siihen aikaan vietetystä hilpeästä elämästä. Minä olin kimnasistina ollessani siellä usein vierailulla ja vietin siellä monta unohtumattoman hauskaa päivää.
Senjälkeen oli talossa tapahtunut sellainen muutos, että maisteri I. A. von Essen, joka oli naimisissa leskikreivitär Vava Armfeltin kanssa, oli rakennuttanut itselleen eräälle tilasta lohkaistulle palsta-alueelle komean kartanon, jota sanottiin uudeksi Rauhalinnaksi; vanha kartano jäi silloin kreivittären nuorimmalle pojalle, nuorelle ja uljaan kauniille kreivi Carl Armfeltille.[1]
[1] Kreivi *Carl Armfelt*, syntynyt 1836, tuli ylioppilaaksi 1854, omisti Rauhalinnan tilan ja Turun rautateollisuuspajan, kuoli 1890. Oli avioliitossa vuodesta 1860 *Eugenie Palmfeltin* kanssa, syntynyt 1840.
Aivan lähellä toisiaan sijaitsi siellä siis kaksi Armfeltien taloa. Kaksinkertaisesti oli siten aihetta sinne vierailulle lähteä ja suvun siellä yhteen yhtyä. Kun tuona aikana minun tieni johtivat enimmäkseen muille haaroille, en ollut tilaisuudessa siellä käymään yhtä usein kuin kimnasistiaikoinani. Mutta silloin tällöin satuin kuitenkin siellä pistäytymään ja silloin jouduinkin aina nuoren väen joukkoon, joka täytti molemmat vieraanvaraiset talot. Kaikkien Armfeltien talojen joukossa luulen Rauhalinnan olleen kantatilan, jossa sukulaiset ja ystävät useimmiten tapasi ja jonne he mieluimmin menivät, ja vanhan kreivittären luona, jota kaikki sukupolvet rakastivat, olikin riemukas, vapaa ja suora, luonnollinen sävy parhaiten vallalla. Siellä tunsi jokainen hyvin viihtyvänsä.
Ainoastaan lyhyen matkan päähän näistä molemmista taloista oli Gustaf Filip Armfelt rakentanut pienen huvilan Kuusluotoon. Kun oltiin sitten Rauhalinnassa käymässä, täytyi myöskin pistäytyä huvilassa ja viettää siellä muutamia hilpeitä hetkiä. Kun hän erään kerran tarjosi minulle, lapsuuden ystävälleen, päivällistä, kertoi hän, että hänen oli täytynyt, voidakseen tämän juhlallisen tilaisuuden kyllin arvokkaasti viettää, teurastaa puolet kotikarjastaan — toisin sanoen: toisen hänen kahdesta lampaastaan ja toisen kahdesta kanastaan. Sen suuntainen oli tuo huvila.
Monen muistossa lienee vieläkin selvänä ja kirkkaana säilynyt sekä muodoltaan että luonteeltaan niin perin eristapaisen Gustaf Filipin[1] kuva. Hän oli yksi sellaisista henkilöistä, joilla on hyvät luontaiset lahjat, vaan jotka synnynnäisen laiskuutensa ja laiminlyödyn kasvatuksen vuoksi eivät tule lahjojaan niin käyttäneeksi kuin ehkä olisivat voineet. Hän oli jonkun verran taiteilija, taidemaalari, hieman kirjailijakin, sillä hän osasi kirjoittaa sangen sievästi ja erinomainen näyttelijä, varsinkin ilveily ja naisosissa; ennen kaikkea oli hän suuri humoristi ja osasi kerrassaan harvinaisen koomillisesti ja oivallisesti kasvon eleitä käyttäen kertoa mitä hullunkurisimpia, usein vain tilaisuutta varten keksimiään juttuja. Tämän verrattoman taitonsa vuoksi olikin hän kaikkialla suosittu ja seuroihin tervetullut.
[1] Kreivi *Gustaf Filip Armfelt*, syntynyt 1830, tuli ranskankielen lehtoriksi yliopistoon 1871, kuoli 1880.
Menetettyään kokonaan perimänsä suurenlaisen omaisuuden, jonka hän oli pannut likoon erääseen liikeyritykseen ansaitakseen sillä paremmat rahat, vaan joka liikehomma jonkun ajan perästä menikin nurin, täytyi hänen turvautua hankkimaan toimeentulonsa omalla ansiotyöllään ja sepä ei ollutkaan mikään helppo tehtävä sellaiselle, joka jo oli tullut vanhanpuoleiseksi ja jolla ei mitään erityisiä ammattitietoja ollut ja joka ei myöskään tähän asti tietänyt miltä tuntuu elää oman työnsä ansioilla. Mutta hän ei lannistunut; hän astui ranskankielen lehtoriksi yliopistoon, teki työtä ja puuhasi luennoilla päiväkaudet, pysyen aina hyvällä tuulella ja leikillisenä, vaikkakin hän alituisesti valitteli toimeentulonsa tiukkuutta ja vaikeutta. Niin elää kihnutteli hän ja säästeli ja jättikin kaikkien suureksi hämmästykseksi jälkeensä sievosen, työllä ja suurella taloudellisella tarkkuudella kokoamansa säästöerän.
Mutta minä jatkan matkakertomustani loppuun asti — käännekohtaan ja päämäärään.
Tarkoitan noin neljä penikulmaa Turun pohjoispuolella Lemun pitäjässä sijaitsevaa ikivanhaa historiallista Louhisaaren kartanoa, joka vuosisatoja oli ollut kuuluisan Fleming-suvun hallussa. Alakerroksen, joka oli täyspaksuksi harmaasta kivestä muurattu, oli muinaistarun mukaan rakennuttanut 1400-luvun alussa Turun linnan valtaherra Claus Lydekeson Djekn. Kaksisataaviisikymmentä vuotta senjälkeen rakennutti eräs hänen jälkeläisensä, valtakunnanrahastonhoitaja vapaaherra Herman Fleming rakennuksen alakerroksen päälle lisää Ruotsin suuruudenaikuisen tekotavan tyyliin. Niin syntyi tuo komea kolmikerroksinen talo, joka Louhisaaren kartanolla nytkin seisoo. Jo kulkiessa useita kilometrejä pitkää puistokujannetta myöten taloa kohden, huomasi kulkija lähestyvänsä läänityksellistä asuntoa, ja yhä voimakkaammaksi kohosi vaikutus astuessa taloon sisään pitkin aistikkaasti koristettua pylväskäytävää; siellä huomasi kaikesta olevansa ylhäisessä kodissa, jossa oli vallalla korkeapiirteiset tavat ja vaatimukset. Vaikka kartano sisuspuoleltaan joutuikin »ison vihan» aikana ryöstön ja hävityksen alaiseksi, jolloin sen marmoriportaat, seinämatot, kultakankaiset seinäverhot ja kuparikatto lähetettiin itäänpäin, eivät ryöstäjät olleet kuitenkaan pystyneet hävittämään sitä läänityksellistä leimaa, joka vieläkin tuosta ijäkkäästä linnasta uhkuu. Vielä ovat jälellä korkeat kellariholvit, vielä vanhat muistomerkilliset portaat ja suuret salit, joista suurimmassa, kolmannessa kerroksessa sijaitsevassa niin sanotussa kirkkosalissa vielä seisoo vanha, avonainen takkaliesi paikallaan, vielä nähdään kattovuoliaiset ja orret entisellään Flemingin aikuisine maalauksineen, joista erittäin silmään pistää silloista Louhisaarta esittävä maisema, ja vielä tavataan samassa kolmannessa kerroksessa pieni huone, »pirun kamariksi» nimitetty, seinämaalauksineen, jotka esittävät kohtauksia Flemingin elämästä Louhisaaressa, ja jossa huoneessa kerrottiin kummittelevan niinkuin muissakin vanhoissa paikoissa, eikä siinä kamarissa kenkään uskaltanut nukkua.
Tuo suuri kolmikerroksinen rakennus on niin lähellä merenrantaa että aallot ennenvanhaan sen kivijalkaa huuhtoivat. Sen ympärillä levenee joka haaralle laaja puisto, josta varsinkin yksi osa, niin sanottu Paratiisi, jonne päästiin erään lahdelman poikki kivestä tehtyä patolaitosta myöten, oli erinomaisen kaunis. Satavuotiset tammet ja kastanjat lähinnä rakennuksen ympärillä varjostivat niin tiheästi taloa että tuskin yksikään auringonsäde pystyi murtautumaan lehtiholvien läpi. Senvuoksi näyttikin paikka synkältä, jolta se ei muuten suinkaan olisi näyttänyt.
Tämän ijänikuisen maakartanon omisti nyt kuvaamanani aikana Viipurin hovioikeuden presidentti, kreivi Carl Gustaf Mannerheim,[1] jonka suvun hallussa tila oli ollut yli kahden vuosisadan, kunnes sekin jo nykyään, samoin kuin monet muutkin aatelishovit maassamme, on joutunut talonpoikaiskäsiin.
[1] Kreivi *Carl Gustaf Mannerheim*, syntynyt 1797, tuli filosofian tohtoriksi 1819, Vaasan läänin maaherraksi 1833 ja Viipurin läänin 1834 sekä Viipurin hovioikeuden presidentiksi 1839; kuoli 1854. Oli avioliitossa vuodesta 1832 *Eva von Sehantzin* kanssa, joka oli syntynyt 1810 ja kuoli 1895.
Heidän lapsiaan:
*Sofie*, syntynyt 1833, tuli hovineidiksi 1850 ja meni naimisiin 1866 italialaisen lähettisihteerin Cottan kanssa, joka kuoli 1867.
*Carl*, syntynyt 1835, tuli ylioppilaaksi 1853, kamarijunkkariksi 1876 ja on nyt liikemiehenä Helsingissä. Oli avioliitossa ensin *Helena von Julin'in* kanssa, joka oli syntynyt 1842 ja kuoli 1881, sekä sitten hovineiti *Sofie Nordenstamin* kanssa, joka oli syntynyt 1849.
*Vilhelmina*, jota sanottiin Mimmiksi, syntynyt 1836.
*Anna*, syntynyt 1840, naimisissa vuodesta 1863 professori, sittemmin vapaaherra *Adolf Nordenskiöldin* kanssa, syntyi 1832, kuoli 1901.
*Gustaf*, syntynyt 1846, kuoli kimnasistina 1865.
Sinne johti perheen vanhimman pojan, nuoren Carl kreivin ja minun välilläni vallitseva ystävyys ja sydämellinen suhde tieni siihen aikaan usein; hän oli kanssani melkein yhdenikäinen ja samanaikainen ylioppilas. Siihen aikaan oli meillä vielä monessa suhteessa samallaiset mielipiteet, samallaiset käsitykset ja sympatiiat; nuoruuden haaveilut ja kangastavat unelmat olivat meille yhteisiä, korkealentoisia, vaan tuskinpa sittemmin todellisuudeksi muodostuneita. Kukapa voi nuoruutensa keväässä aavistaa mitä tulevaisuus helmassaan toi? Oltiin ylioppilaita, ajateltiin, tunnettiin ja elettiin vain päiväkseen ja sen huvituksia varten.
Louhisaaren perheeseen kuului, paitsi isäntäväkeä vielä kaksi nuorta poikaa ja kolme tytärtä. Heidän ystäviään kävi siihen aikaan paljon heidän luonaan, jolloin aina hilpeä ilonhälinä suurissa saleissa kajahteli. Voikohan kukaan, joka kerrankaan oli nähnyt ihmeen kauniin neiti Sofie Mannerheimin ymmärtäväisen hienoine kasvonpiirteineen, hänet unohtaa? Hänestä, joka neiti Sofien sattui vain häthätää näkemään tanssisalissa, voi hän näyttää kylmältä, liian itsetietoiselta ja ylen ylhäiseltä. Kömpelö ja huonommuutensa tunteva henkilö tunsikin kohdatessaan vaikkapa vain yhden kerran hänen silmäyksensä, todellakin sellainen olevansa, ja pysyttelikin senvuoksi kaukana. Kerrotaanpa vielä kaiken muun lisäksi, että itse Kaarle XV olisi hänestä lausunut: »Hän on minun rinnallani aivan liian ylhäinen».
Tänne kokoontui joukko nuorisoa, joka oli jotakuinkin erilaista kuin se nuoriso, josta Fagervikin yhteydessä olen kertonut ja jonka tunnusmerkkinä oli yksinkertainen sydämellisyys, tahi nuoriso Armfeltien perheissä, jonka keskuudessa riemastunut, pinttyneistä tavoista välittämätön ilo vallitsi. Täälläkin virtasi suonissa sinisin veri, mutta täällä oli vallalla ylimysvaltaisen arvokkuuden jyrkkämuotoinen sävy ja täällä kiinnitti kukin suurempaa huomiota itseensä ja soveliaisuuden vaatimuksiin. Niistä nuorista naisista, jotka siihen aikaan useammasti tähän seuraan kuuluivat, muistan nyt erityisesti kauniin ja herttaisen neiti Alma von Kothen'in (sittemmin vapaaherratar von Oertzen), Anna Björkenheimin (joka sittemmin oli naimisissa vapaaherra Alfons Walleen'in kanssa), Ninni von Haartman'in (sittemmin avioliitossa Eugen von Knorringin kanssa ja Constance Furuhjelmin (joka joutui naimisiin Robert Lagerborgin kanssa). Kotiopettajattaria en ota tässä lukuun; ilman heitä ei siihen aikaan voitu tulla toimeen ja oli heitä tässäkin talossa usein yhtä monta kuin nuoria tyttäriäkin, joiden, ollen kaikki neljä äidittömiä, täytyi olla heidän suojeluksensa alaisina. Tässä seurapiirissä tavallisimmin tavattavat nuoret herrat olivat Reinhold von Nassokin, Robert Björkenheim, Eugen von Knorring ja näiden kuvausten kirjoittaja.
Kreivitär, kaunis ja komea, esiintyi arvokkaasti emäntänä talossaan, jossa kaikki suoritettiin erinomaisen hienosti ja suurellisesti — pöytä oli aina oivallinen ja tarjoilu hienoa. Kreiviä taas, joka oli jäykkäluontoisempi ja totisempi, näkyi harvoin, sillä hänellä oli joko virkamiestehtäviään suoritettavanaan tahi oli hän sitten innokkaana tiedemiehenä ja etevänä tutkijana, hyönteistieteilijänä syventynyt opinnoihinsa ja tutkielmiinsa. Mutta jos hän joskus astui niihin saleihin, joissa me nuoret huvittelimme, tuntui minusta kuin ilomme äkkiä olisi kankisuitsiin takertunut ja leikinlasku vaimeni hiljaisuudeksi hänen totisen ja arvostelevan katseensa edessä.
Pääasiallisesti huvittelimme Louhisaaressa esittämällä pieniä näytelmällisiä tilapäistekeleitä. Sekä neiti Sofiella että Carlella oli harvinaisen paljon näyttämöllisiä taipumuksia, he olivat kerrassaan taitureita, ehkä kuitenkin parhaiten kehittyneitä häikäisevän luontevassa jäljittelyn ja ivamukailun taidossa. Sukkelasti ja ilman suurempaa vaivannäköä kyhäsi Carl jonkun näytelmällisen tilapäistekeleen, useimmittain helkkyvässä runomitassa; niissä usein leikinlaskun alla purevasti ivattiin päivän tapahtumia tahi henkilöitä. Kokkapuheille ja pistosanoille naurettiin makeasti; siihen eivät kuitenkaan yhtyneet ne, joihin usein sangen terävä kärki sattui osumaan.