XXV.
ERÄS KEISARIVIERAILU.
1854.
Kevätlukukausi vuonna 1853 oli melkein yhtämittaista alituisesti uudistuvien huvitusten hyörinää. Suuret tanssiaiset ja suljetummat tanssiaiskemut, ylioppilashuvitukset ja näytelmälliset iltamat vaihtelivat jatkuvassa sarjassa keskenään. Elämä ja ilo ja huolettomuus huomisesta oli kaikkialla vallalla.
Mutta kesken tällaisen huvitusten pyörteen alkoi kuulua jonkunlaisia räikeitä epäsointuja ja synkkiä pilviä kasaantua valtiolliselle taivaanrannalle. Turkkilaiset ja kurdit tappoivat joukottain armeenialaisia ja bulgarialaisia ja hävittivät heidän maitaan. Siihen oltiin jo ennestään totuttu, eikä se niin suuresti mieliä kuohuttanutkaan, sillä mitäpä muuta sille voi tehdä kuin surkutella noita maa-raukkoja ja niiden asukkaita. Mutta samalla havaittiin että koko Wenäjän kansaan oli liikuttavasti koskenut heidän uskolaistensa kuolemanparku, ja huuto, mahtava kuin ukkonen, kaikui yli koko suuren valtakunnan, vaatien apua onnettomille ja kostoa tehdyistä rikoksista. Keisari Nikolai ei voinut vastustaa tätä Wenäjän kansan omantunnon ja myötätunnon ilmausta onnettomia kohtaan, ja hän päätti senvuoksi mahtavan hallitsijasanansa voimalla lopettaa nuo kamalat vainot.
Hän lähetti silloin meidän kenraalikuvernöörimme, ruhtinas Menschikoffin, erityisenä lähettinä Konstantinopoliin, vaatien suojelusta sulttaanin oikeauskoisille alamaisille. Kun asiasta oli keskusteltu jonkun aikaa pääsemättä kuitenkaan tarkoitettuun tulokseen, saapui ruhtinas huhtikuussa matkatamineissaan, puettuna kuuluisaan harmaaseen päällystakkiinsa, sulttaanin luo ja esitti hänelle Wenäjän loppuehdotuksen. Kun siihen ei suostuttu, matkusti ruhtinas heti pois, toukokuussa 1853, jonka jälkeen aseiden täytyi astua asian ratkaisijaksi. Heti senjälkeen marssi ruhtinas Gortschakoff turkkilaisiin alusmaihin, Moldavaan ja Walakkiaan, ottaen ne haltuunsa keisarinsa vaatimusten vakuudeksi. Mutta pian kohtasivat hänen joukkonsa Omer-paschan, joka kykeni estämään Wenäjän armeijan pääsyn Tonavan yli. Molemmat sotajoukot seisoivat jotakuinkin yhtä voimakkaina vastakkain, eikä kumpikaan voinut saavuttaa mitään ratkaisevaa voittoa.
Mutta marraskuussa onnistui amiraali Nachimoffin saada Sinopen luona loistava voitto turkkilaisesta laivastosta, joka kokonaan hävitettiin. Kun tämä tuli tietoon, purjehti ranskalainen ja englantilainen yhdistynyt laivasto Bosborin salmeen uhatussa ja turvattomassa asemassa olevan Konstantinopolin suojaksi ja avuksi. Ja niinpä ei suurta itämaista sotaa enää voitu välttää, joskaan varsinaista sodanjulistusta ei vielä oltu annettu.
Jokainen täällä huomasi silloin selvästi, että sodan kauhut ulottuisivat meidänkin maamme rannikoille, maamme saatua jo lähemmä puoli vuosisataa nauttia rauhan siunausta. Eikä kauan viipynytkään kun jo nähtiin joukko-osaston toisensa perästä marssivan maahamme; maanteillä kuljetettiin teiden täydeltä pitkissä jonoissa tykkejä, ampuma- ja muonavaroja; sananlennättäjiä (sen ajan sähkösanomia) kiiti kiireisellä vauhdilla kaikille haaroille; makasiineja rakennettiin varastojen säilytyspaikoiksi useihin eri paikkoihin; veistämöillä valmistettiin levähtämättä kanuunavenheitä; suuria hankintasopimuksia tehtiin; korkeita kenraaleja, kuuluen kaikenlaisiin eri joukkoihin, saapui tänne, toimeenpanivat täällä tarkastuksia ja matkustivat jälleen pois, j. n. e. Päivä päivältä tuntuivat sodan jyskeet ja melskeet yhä enemmän lähestyvän.
Silloin levisi ympäri maata sekava huhu siitä, että Ruotsinkin kanta olisi horjuva ja että keskustelut jo olisivat muka käynnissä sen ja länsivaltain kanssa. Vaikkakin kuningas Oskar teki kaikkensa jyrkän puolueettomuuden säilyttämiseksi, koetti osa sanomalehdistöä kuitenkin kaikin voimin saada n. s. yleistä mielipidettä johdetuksi sodan puolelle, ja nuori, toimintahaluinen kruununprinssi Carl koetti myöskin kehoittaa vanhaa, jo heikkoa ja sellaiseen seikkailuun vastenmielistä kuningasta nyt jos koskaan käyttämään tilaisuutta hyväkseen ottaakseen takaisin mitä oli menetetty.
Ei ole ihmettelemistä joskin tuollaisia huhuja kuullessa levottomuutta ja mielenkuohuntaa syntyi hieman itsekullakin taholla, sillä vielä oli tuoreessa muistissa se aika, joka yhdisti meidän kohtalomme vanhan emämaan kanssa, ja kukapa voisi varmuudella sodan vaiheita ennakolta ennustaa. Eikä sekään ihmetytä, että muutamat mahtavat henkilöt tahtoivat asettaa vallitsevan mielialan ja siitä koituvan vaaran korkeimmassa paikassa räikeämpään valoon kuin se oikeastaan oli, osoittaakseen alamaista uutteruuttaan ja intoaan ja lisätäkseen suosiotaan itsevaltijaan silmissä.
Mutta keisari Nikolai ei ollut sellainen mies, joka olisi tuominnut näin vakavia asioita ainoastaan yksipuolisen kuvailun mukaan. Hän tahtoi ensin itse nähdä ja tutkia ja sitten toimia, ja hän päätti mieskohtaisesti matkustaa Helsinkiin. Se olisi näet omiaan osoittamaan hänen lempeyttään ja armoaan meidän maatamme kohtaan, jossa hän ei ollut käynyt kahteenkymmeneen vuoteen, ja samalla olisi hän itse tilaisuudessa muodostamaan varmemman ajatuksen siitä mitä hänen selkänsä takana nyt koetuksen hetken tultua oikeastaan oli.
»Keisari tulee!» leimahti ympäri maata kuin sähkökipinä, ja pääkaupunkiin kiiruhti korkeita virkamiehiä, presidenttejä, kuvernöörejä, piispoja, useita ylhäisempiä yksityishenkilöitä ja muutamia kaikessa kiireessä kokoonpantuja lähetystöjä.
Oli maaliskuun 14 päivän iltayö ja pureva pakkanen. Lumi oli kasaantunut korkeiksi kinoksiksi, peittäen kadut ja torit ja naristen jalkojen alla. Silmänkantamaton ihmisjoukko oli myöhäisestä hetkestä ja pakkasesta huolimatta kokoontunut yhteen, täyttäen kaksinkertaisella tulisoihturivillä valaistun tien pitkältä sillalta pitkin Uniooninkatua ja kauppatoria aina keisarilliseen palatsiin asti. Palatsi oli seisonut monet pitkät vuodet autiona ja tyhjänä, mutta nyt sen jokaisesta ikkunasta tulvehti ulos valovirta, sisällä näytti väkeä liikkuvan kiireesti edestakaisin ja reki reen perästä ajoi sisään linnanpihaan, kuljettaen palatsiin korkeimpia viranomaisia ja kenraalikunnan. Kärsivällisesti odottelivat yhteensulloutuneet kansanjoukot kunnes yht'äkkiä myöhäisenä yöhetkenä kuului kaukaista humua, joka nopeasti läheni ja kasvoi voimakkaammaksi kunnes aivan läheltä alkoi kuulua jylisevä eläköönhuuto; kokoonpakkautunut väkijoukko avasi tien keskeensä ja huimalla vauhdilla ajoi esiin pitkä jono kolmivaljakolta avonaisine kuomirekineen; lumi tulijain ympärillä tuprusi ja huuru pöllähteli vaahtoisten, päristeleväin hevosten sieramista. Ensimäisessä reessä istui mies, jonka kasvonpiirteet kaikki tunsivat, vaikkeivät olleet koskaan häntä nähneet, ja hän kuunteli jyliseviä, raikuvia eläköönhuutoja ystävällisesti nyökäyttäen päätään kansalle vastaukseksi.
Keisari oli tullut, hän oli nyt Suomessa, meidän kaupungissamme! Ja riemastus oli rajaton.
Ensimäiseksi piti hänen käydä yliopistolla ja oli käynti määrätty tapahtuvaksi kello 12 päivällä.
Meidän oli käsketty jo yhtä tuntia aikaisemmin saapumaan miehissä yliopiston juhlasaliin, juhlapuvussa luonnollisesti. Silloin oli ylioppilasluettelossa kaikkiaan noin 450 ylioppilasta ja niistä oli noin 350 saapuvilla kaupungissa. Kaikki ne, jotka olivat tulleet ylioppilaiksi vuoden 1850 asetusten astuttua voimaan, olivat velvolliset käyttämään säädettyä virkapukua. Mutta saapuvilla olleista ylioppilaista kuului tuskin puoletkaan tuohon luokkaan ja toiset taas, vanhemmat, käyttivät tavallista hännystakkipukua.
Kokoonnuttuamme saliin, koitui ylioppilasinspehtoriile, pedellienpäällikkö parooni Hjärnelle ja hänen kuudelle pedellilleen paljon puuhaa eroitellessaan virkapukuiset ylioppilaat siviilimiehistä, jotka työnnettiin salin etäisempiin osiin, jotta me, joilla oli uudet ja välkkyvät puvut, voisimme astua kaikessa loistossamme esiin ja asettua lähimmille paikoille suuren käytävän ja parnasson ympärille. Pitkällisen puuhan perästä ja kokkapuheita lasketeltua saatiin tämä eroittelu ja sijoitteleminen viimeinkin tehdyksi ja meidät kaikki asianmukaiseen järjestykseen. Pidettiin varmana, että keisarista kullanhohtoiset virkapuvut näyttäisivät mieleisemmiltä kuin mustat hännystakit.
Hieman ennen kahtatoista astui ministerivaltiosihteeri, kreivi Aleksanteri Armfelt sisään, seisahtui suuren sisäänkäytävän oven luo, tervehti ja kumarsi kohteliaasti joka haaralle sekä lausui sitten tähän tapaan:
»Hyvät herrat! Me tiedämme kaikki, että muutaman silmänräpäyksen kuluttua meidän korkea hallitsijamme, Hänen Majesteettinsa Keisari, meidän armollinen suuriruhtinaamme aikoo kunnioittaa yliopistoa käynnillään täällä, ja hän tulee silloin kohdistamaan teille muutamia ystävällisiä ja armollisia sanoja. Herrat tietävät kyllä, että sivistyneellä nuorisolla on tapana tällaisessa tilaisuudessa jollakin tavoin ilmaista myötätuntoisuuden tunteitaan tällaisen suosion osoituksen johdosta itseään ja koko maata kohtaan, joka mielenilmaisu aivan varmaan kohoaa sydämen pohjasta ja on kajahtava korkealle tässä salissa. Minä oletan, että herrat ymmärtävät tämän yhtä hyvästi kuin minäkin, eikä minulla senvuoksi ole mitään lisättävää.» Ja tämän sanottuaan, kumarrettuaan molemmille puolille kohteliaasti, poistui hän.
»Herrat» tiesivät ja ymmärsivät tämän kaiken ilman hänen puhettaankin. Mutta kun siihen aikaan ainoastaan aniharvat ymmärsivät venäjänkieltä, jolla kielellä keisari puheensa piti, syntyi siitä sangen omituinen sekasotku.
Tuskin oli kello lyönyt kaksitoista kun suuren sisäänkäytävän kaksoisovet avattiin ja keisari astui sisään, jälessään muutaman askeleen päässä loistava seurue; hän astui reippain, tahdikkain askelin pitkin pääkäytävää alas parnassolle. Tultuaan opetusistuimelle kääntyi hän yleisöön päin. Hänen molemmilla puolillaan seisoi kaksi hänen poikaansa, miltei yhtä uljaita kuin hän itse — Aleksanteri, Konstantin, Nikolai ja Mikael — ja heidän taakseen asettautui kokonainen parvi kumartelevia ja hymyileviä kenraaleja ja ministerejä kullankirjailluissa, krasjaanilla varustetuissa ja nauhoin koristelluissa univormuissaan, loistava ja välkkyvä joukko.
Minun paikkani oli vain muutaman askeleen päässä keisarista, joka seisoi aivan vastapäätä minua. En voinut katsettani irroittaa miehestä, jonka paljas nimi kykeni maailmaa vapisuttamaan. Minä seisoin kuin loihdittuna, enkä ole koskaan, en ennemmin enkä myöhemmin, katsellut niin vaikuttavia kasvoja. Hänen piirteensä eivät koskaan unohdu sen mielestä, joka ne kerrankaan on nähnyt. Kaikkia muita pitempi oli hän, erinomaisen kaunis ja ryhdiltään uljas ja arvokas, ja hänessä huomasi selvän leiman siitä tietoisuudesta, että hän oli itsevaltias yli sadan miljoonan ihmishengen ja yli maan niin laajan, joka ulottui Ahvenanmaalta Beringin salmeen ja Valkoisesta- Mustaanmereen. Hänen katseensa oli avoin mutta samalla ankara ja käskevä: sen edessä ikäänkuin lyyhistyi kokoon ja tunsi oman vähäpätöisyytensä. Hänen äänensä oli korkea, kirkas, miellyttävä ja kaikuva kuin hopeakello. Hän oli henkilöitynyt majesteetillisuus.
Muutaman silmänräpäyksen verran katsottuaan edessään seisovaa nuorekasta joukkoa, piti hän lyhyen puheen, mutta pahaksi onneksi venäjänkielellä, josta emme sanaakaan ymmärtäneet. Puhe lienee pääpiirteissään sisältänyt ilmoituksen siitä, että hän, joka aina oli rakastanut rauhaa kansojen korkeimpana onnena, oli kuitenkin nyt tullut pakoitetuksi tarttumaan miekkaan auttaakseen uskolaisiaan, armeenialaisia ja bulgarialaisia, jotka olivat huutaneet häntä avukseen ja suojakseen sitä väkivaltaa ja sortoa vastaan, jota Turkki oli ryhtynyt heitä kohtaan häikäilemättömästi harjoittamaan. Mutta silloin olivat Ranska ja Englanti omanvoitonpyyntöisten ja itsekkäiden laskelmien perusteella ja kateellisina Wenäjän lisääntyneestä vaikutusvallasta yhtyneet hänen vihollisiinsa ja julistaneet Wenäjää vastaan sodan. Vihollinen on voimakas ja mahtava, lisäsi hän, ja senvuoksi uhkaa meitä kaikkia ja isänmaata suuri ja lähellä väijyvä vaara.
Tässä keskeytti hän hetkiseksi ja katseli ympärilleen ikäänkuin tahtoen havaita minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet.
»Herrat», jotka eivät olleet ymmärtäneet sanaakaan hänen puheestaan vaan luulivat että se nyt loppui, muistaen kehoituksen että heidän tulisi »korkealle kajahtavasti ilmaista myötätuntoisuuttaan», ratkesivat nyt raikuvaan eläköönhuutoon niin että sali kajahti, ollen varmoja siitä että he näin osoittivat mitä suurinta kunnioitustaan ja suosiotaan hallitsijalle.
Näki selvästi kuinka hän hämmästyi kuullessaan tälle kohdalle niin perin huonosti soveltuvat huudot. Hänen kulmakarvansa rypistyivät äkkiä yhteen ja hänen kasvoilleen levisi uhkaava ilme, mutta vain silmänräpäykseksi, sillä varmaankin käsitti hän heti tämän soman kohtauksen, hänen uhkaava katseensa muuttui hymyilyksi ja hän jatkoi puhettaan, joka sitten lienee pääasiallisesti sisältänyt vain: että hän senvuoksi toivoi, kun tämä vaara nyt yhä enemmän lähestyi meidän rannikoitamme, että sivistynyt nuoriso näyttäisi maalle hyvää esimerkkiä ja rientäisi vapaaehtoisesti sotalippujen luo puolustamaan valtaistuinta ja isänmaata.
Vaikkei nytkään ymmärretty sanaakaan hänen puheestaan, oivalsivat kuitenkin kaikki, että keisari oli nyt puheensa lopettanut, ja senvuoksi kohotettiin jälleen kaikuva, riemukas eläköön niin että seinät huudosta kajahtivat. Hyvin tyytyväisenä hänelle osoitetusta kunnioituksen ja suosion ilmauksesta, nyökkäsi hän päällään useita kertoja mieltymyksensä osoitukseksi, jonka jälkeen hän poistui salista, yhtä varmoin ja pontevin askelin kuin oli tullutkin, koko loistavan seurueensa saattamana.
Senjälkeen kävi keisari kirjastossa, Nikolainkirkossa, senaatissa ynnä muualla. Kaikkialla, mihin hän vain meni, kohtasi hän eläköönhuutoja kajauttelevia lukemattomia väkijoukkoja ja riemastusta, ja mieltenilmaisujen sävystä voi hän hyvin huomata, että hänelle kaikkialla omistettu kunnioitus ja suosio oli vapaatahtoista, eikä suinkaan viranomaisten järjestämää ja aikaansaamaa. Hän osoittikin useissa tilaisuuksissa mielihyvänsä siitä ja lausui, että hän nyt täydellisesti luotti suomalaiseen kansaansa.
Tulipa sinä päivänä minne hyvänsä, vallitsi kaupungissa kaikkialla eloisuus, liike ja riemastus — kaikki olivat ulkosalla, »mies talosta», sillä kaikki tahtoivat vielä kerran ja niin usein kuin suinkin mahdollista nähdä edes vilahdukselta tuon mahtavan olennon, jolla oli valtijaskatse.
Mitään tanssiaisia ei toimeenpantu, sillä keisari oli, katsoen ajan vakavuuteen, pyytänyt vapautua sellaisesta, mutta sensijaan kutsui hän itse korkeimmat virkamiehet, kenraaliston ynnä muita juhlapäivällisille keisarilliseen palatsiin. Päivällisten loppuessa saapui koko ylioppilaskunta soihtukulkueessa paikalle ja lauloi etupihalla Suomen laulun siihen sepitetyillä suomalaisilla sanoilla ja sitten Maamme-laulun ruotsiksi, jolloin keisari ja perintöruhtinas, molemmat puettuina Suomen kaartin univormuun, astuivat ulos ulkoparvekkeelle ja kiittivät kunnianosoituksesta. Illalla oli kaupunki loistavasti valaistu, muutamin paikoin kuultokuvinkin, nimimerkein j. n. e.