XXVI.
KUN MINÄ AIJOIN RUVETA HUSAARIKSI.
Tuona äsken kuvaamanani päivänä, niin sanottuna »keisarin päivänä» oli meidän hyvässä kaupungissamme vallalla kaikkialla eloa ja liikettä ja riemastusta. Kansaa parveili ja kuljeskeli edestakaisin kaduilla ja toreilla saadakseen sattumalta, edes vilahdukselta nähdä mahtavaa itsevaltiasta, kun hän kolmivaljakolla kiiti ohi huimaavaa vauhtia loistavan seurueensa seuraamana. Kaikki tahtoivat nähdä, kaikki tahtoivat kuulla jotakin siitä mitä päivän kuluessa oli tapahtunut. Kaikki olivat ulkosalla, eikä kukaan halunnut istua kotona. Ravintolat olivat luonnollisesti viimeistä paikkaa myöten täynnä; niissä tungeskeltiin ja olipa siinä vaivannäköä tarpeeksi jos sai tuolin itselleen puuhatuksi.
Kuta myöhäisemmäksi ilta kului, sitä vetreämmäksi kohosi mieliala. Samppanjakorkkeja poksahteli ilmaan hieman siellä ja täällä. Kukin oli tavannut ystäviään ja piti iloja heidän kanssaan myöhäiseen yöhön asti. Vihdoin »pikkutunneilla» täytyi kuitenkin lähteä pois, ja hieman hoippuvin jaloin ja raskain päin astelin minäkin kotiin.
Kun avasin oven eteiseen hämmästyin joltisestikin huomatessani siellä passarimatamini nukkuvan sikeässä unessa korsaten. Ravistelin häntä hieman ja unen pöpperössä kimposi hän seisaalleen tuoliltaan ja selitti, että eräs palvelija oli käskenyt hänen odottamaan minun kotiintuloani, vaikkapa kuinka myöhään sitten tulisinkin, ja antamaan minulle kaksi erittäin tärkeää kirjettä heti luettavaksi.
Kärsimättömästi avasin minä ne. Epävarmat silmäni lensivät riviltä riville, joita tuskin osasin lukea, vielä vähemmän pystyin oikein käsittämään mitä kirjeissä puhuttiin. Molemmat kirjeet olivat sedältäni, kenraalilta.[1] Toisessa pyysi hän minun tulemaan luokseen kello kymmenen aikaan illalla tärkeään keskusteluun. Toisessa kirjoitti hän, että hän oli turhaan odottanut minua luokseen määrättynä aikana ja sentähden nyt *velvoitti vakavasti* minut saapumaan luokseen täydessä univormussa *täsmälleen* kello kahdeksan seuraavana aamuna ja huomautti ett'en missään tapauksessa enkä minkäänlaisten verukkeiden nojalla saisi sitä laimiinlyödä. — »Tulevaisuutesi riippuu tästä», lopetti hän kirjeensä.
[1] *Anders Edvard Ramsay*, Kuopion maaherran Anders Johan Ramsayn poika, oli syntynyt 1799, tuli kamaripaasiksi 1816, kapteeniksi Preobraschenskin kaartiin 1825, jolloin hän toimi keisarillisen palatsin päävahdissa joulukuun kapinan puhkeamisen aikana, ylennettiin everstiksi ja tuli Suomen kaartin päälliköksi 1828, sivusadjutantiksi 1830, otti osaa Puolan sotaan ja Varsovan valloitukseen, ylennettiin kenraalimajuriksi 1836, nimitettiin kaikkien Venäjän tarkkampujarykmenttien tarkastajaksi, tuli kenraaliluutnantiksi 1847, edusti Suomen ritaristoa ja aatelia kruunausjuhlassa Moskovassa 1856, korotettiin vapaaherralliseen säätyyn samana vuonna, ylennettiin kenraaliadjutantiksi 1858, nimitettiin kaikkien Puolaan sijoitettujen joukkojen komentajaksi 1862 ja valtioneuvoskunnan jäseneksi 1873 oli m. m. Aleksanteri Newskyn hohtokivi-tähdistön ja Vladimirin ensimäisen luokan ritari ja sai Andreaksen tähdistön suurristin 1875, kuoli 1877. Oli avioliitossa ensiksi vuodesta 1833 hovineiti *Constance Reuterskjöldin* kanssa, joka oli syntynyt 1815 ja kuollut 1839, sekä sitten vuodesta 1840 vapaaherratar *Augusta Mellinin* kanssa, joka oli syntynyt 1817 ja kuoli 1843.
Silmiäni huikasi. Minun tulevaisuuteni! Mitä tekemistä hänellä on minun tulevaisuuteni kanssa? Luin kirjeet moneen kertaan ja luin yhä uudelleen, ymmärtämättä kuitenkaan mikä sedän oli aiheuttanut ne kirjoittamaan ja mitä ne merkitsivät. Erityisesti sanat »täydessä univormussa» olivat minulle käsittämättömiä, sillä ei suinkaan minun tarvinnut paneutua täyteen univormuun mennäkseni setäni luo. Mutta selvästi käsitin minä kuitenkin, että kysymyksessä täytyy nyt olla jokin erittäin tärkeä asia; ja siksi suuresti kunnioitin minä setääni, tuota tuimaa ja ankaraa kenraalia, ett'en voinut ajatellakaan olla tottelematta hänen käskyään.
Ohimoitani jomotteli, päässäni takoi ja kalkutteli ja perin väsyneenä edellisen yön valvomisesta ja koko tämän päivän lystinpitoloista aijoin vain heittäytyä vuoteelleni ja nukkua. Mutta samassa muistin nuo kirjeet ja aloin kastella kerta toisensa perästä kolottavaa päätäni kylmään veteen, jolloin viinihöyryt vähitellen alkoivat haihtua, päänpakotus herkesi ja käsityskykyni jonkun verran selkeni. Katsoin kelloa — se oli jo kolme — siis ei ollut enää kuin viisi tuntia siihen, jolloin minun piti olla määräpaikassa. Kun pelkäsin ett'en heräisi ajoissa jos kerran maata rupeaisin, istuin mukavalle tuolille uinahtaakseni edes siinä hieman. Mutta lakkaamatta syöksähdin minä siitä kelloa katsomaan, sillä näin koko ajan unta että olin nukkunut yli ajan ja tulin liian myöhään.
Niin kului yö. Jo kello 7 aikaan aloin pukea päälleni ja määrätyllä hetkellä olin setäni luona.
Hän kertoi, että keisari oli edellisenä päivänä juhlapäivällisten jälkeen palatsissa kysynyt häneltä ja kreivi Armfeltilta tiesivätkö he joko yksikään ylioppilaskunnan jäsenistä oli seurannut hänen kehoitustaan ja ilmoittautunut halukkaaksi astumaan sotilasriveihin. He olivat valtioviisaalla hienoudella vastanneet, ett'eivät he voineet antaa majesteetille tässä asiassa mitään varmaa vastausta, vaan että he kuitenkin olivat kuulleet, vaikkakin tosin vain huhupuheena, että useat olisivat siihen halukkaita ja että mieliala ylioppilaskunnassa olisi erinomaisen innostunut. Tämän kuullessaan oli keisari suuresti ihastunut, ja hän tahtoi seuraavana aamuna nähdä ne ylioppilaat, jotka jo olivat ilmoittautuneet. Setäni kysyi nyt minulta, tiesinkö jotakin asiasta.
Minä vastasin, ett'en ollut kuullut kenenkään ilmoittautuneen ja ett'en myöskään luullut kenenkään sitä tekevän.
»Siinä tapauksessa täytyy sinun ilmoittautua. Tässä ei auta mikään muu.»
Minusta tuntui kuin olisi veri suonissani jähmettynyt ja hämmästyneenä moisesta ehdotuksesta vastasin:
»Minunko? Se on mahdotonta, setä hyvä, sillä minä en tunne kerrassaan minkäänlaista kutsumusta antautua sotilasalalle.»
»Sinun täytyy kuitenkin, se on ehdottomasti välttämätöntä, eikä tässä mitkään estelyt auta. Siitä voi riippua paljon, enemmän kuin tällä hetkellä osaatte aavistaakaan, sillä keisari näyttää pitävän sitä tärkeänä seikkana ja kysyy millä kannalla asia nyt on. Hetkisen perästä menen minä keisarilliseen palatsiin ja silloin täytyy sinun seurata minua. Ymmärrä minut kaikessa tapauksessa oikein, ilmoittautuminen ei kuitenkaan ratkaisevasti velvoita sinua sittemmin astumaan riveihin. Se saa riippua siitä mitä myöhemmin päätät.»
»Jos setä tosiaankin varmasti vakuuttaa, ett'ei siitä johdu mitään pakkoa eikä vaaraa, niin voin tulla mukaanne, jos setä kerran käskee, ja ilmoittautua halukkaaksi sotapalvelukseen.»
Hän vakuutti sen minulle, pyysi minua luottamaan hänen sanaansa ja vaati, että tässä tapauksessa asian tulee jäädä ainakin toistaiseksi meidän keskenäiseksi asiaksemme.
Noin kello 9 aikaan tulimme me palatsiin, jonne samaan aikaan ilmestyi muitakin univormuniekkoja ylioppilaita. Meitä oli kaikkiaan kahdeksan. Kreivi Armfelt oli näet kutsunut luokseen muutamia sukulaisiaan ja tuttaviaan, jotka hän oli saanut tulemaan mukaansa samoilla perusteilla kuin setäni minut.
Hetken odotuksen jälkeen suuressa salissa, astui sinne sisään perintöruhtinas Aleksanteri, seurassaan kreivi Armfelt ja setäni. Hän lausui, mitä ystävällisimmän hymyilyn väikkyessä kauneilla kasvoillaan, meille muutamia sanoja, mutta ikävä kyllä venäjänkielellä, jota me emme ymmärtäneet. Minä huomasin että setä sanoi hänelle jotakin, luultavasti että minä olin hänen veljenpoikansa, jonka jälkeen perintöruhtinas loi pikaisen, mutta sangen myötätuntoisen silmäyksen minuun. Sitten poistui hän, mutta meidän käskettiin jäädä vielä saliin.
Ovet sisempiin huoneisiin avattiin jälleen jonkun ajan kuluttua ja keisari astui saliin luoden meihin tutkivan katseen. Se oli läpitunkeva ja kova. Kun setä silloin jälleen osoitti minua, huomasin kuinka majesteetin katse samassa kirkastui ja hän nyökkäsi suopeasti päällään minulle; minä tunsin kuinka minä, samallakuin syvään kumarsin, punastuin ja kuinka koko ruumiini vapisi.
Sitten meni hän takaisin sisähuoneisiin, ja niin oli tämä keisarin puheilla käynti tehty.
Kun keisari oli sinä päivänä vielä käynyt Viaporissa ja toimeenpannut suuren sotilasparaadin, läksi hän päivällisen syötyään paluumatkalle ylioppilaiden hänelle laulaessa ja kansanjoukkojen riemuitessa.
Iltasella menin minä setäni luo saadakseni kuulla lähemmin aamuvierailumme tuloksista. Setä oli mitä parhaimmalla tuulella ja erittäin tyytyväinen asiain kulkuun. Keisari oli ollut sangen hyvillään nähdessään että jo kahdeksan oli ilmoittautunut ja tultuaan vakuutetuksi että tämä oli vain vähäinen alku. Sedälle oli hän erityisesti lausunut muutamia armollisia sanoja sen johdosta että minä, hänen veljenpoikansa, olin ollut ensimäisten ilmoittautujain joukossa, ja mielihyvissään siitä tahtoi hän antaa armonsa sarven runsaasti vuotaa ja osoittaa minulle niin suurta suosiotaan, että minut saataisiin, palveltuani vain kolme kuukautta jo silloin Suomeen marssineessa Grodnon kaartinhusaarirykmentissä, korottaa kornetiksi samaan rykmenttiin, ja hän oli käskenyt Armfeltin merkitsemään nimeni tämän hänen armollisen poikkeuslupauksensa yhteydessä kirjoihin.
Kun setä kertoi tuosta keisarin erinomaisesta suosionosoituksesta, aloin minä horjua aikeissani ja tunsin voimakkaan kiusauksen houkuttelevan minua heittäytymään sotilaalliselle alalle. Mahdollisuus päästä niin nopeasti upseeriksi erääseen Venäjän parhaimmista rykmenteistä, loistava univormu ja sitten luonnostaan lankeava hieno elanto Pietarissa, kaikki tuo houkutteli minua suuresti. Tällä tiellä voisi kohoaminen käydä päinsä nopeasti, arvattavasti paremmin kuin millään muulla ja kaikessa tapauksessa — niin ajattelin silloin — olisi tuollainen elämä toki hauskempaa kuin väsyttävä lueskeleminen ja pikkukaupunkilaiselämä Helsingissä. Minä aloinkin senvuoksi yhä enemmän ja enemmän kiintyä tuohon ajatukseen ja päätin kirjoittaa isälleni kysyäkseni häneltä neuvoa ja saadakseni hänen suostumuksensa.
Vastauksen isältäni sain pian ja se oli ehdottomasti, vakavasti kieltävä. Hän arveli etten ollut tarpeeksi aprikoinut tällaisen askeleen merkitystä ja seurauksia, luuli että sedän uskottelut olivat minua houkutelleet ja katsoi ett'ei minulla ollut mitään erikoisia taipumuksia sotilasammattiin. Ja tässä on otettava huomioon vielä asian taloudellinenkin, rahallinen puoli. Kysymyksessä olevassa rykmentissä palveli silloin yksinomaan Venäjän rikkaimpien perheitten poikia ja olo siinä tulisi minulle muodostumaan yhtäjaksoiseksi kieltäymyksien ja nöyryytyksien ajaksi, koska minä toimeentulokustannuksissa en voisi kilpailla näiden kanssa siitä yksinkertaisesta syystä, että isäni varat eivät riittäisi niihin menoihin, joita tällaiseen komeilevaan elämään vaaditaan, j. n. e.
Seurasin isäni neuvoa ja heitin mielestäni tuon lyhyen unelmani, mutta olen sittemmin usein miettinyt, millaiseksihan kohtaloni olisi muodostunut, jos sittenkin, vasten isäni kieltoa, olisin antautunut sotilasuralle, jossa minä nopeasti olisin voinut kohota arvoasteissa keisarillisen armon ja siihen aikaan korkeimmassa suosiossa olevan setäni mahtavan suojeluksen turvissa. On mahdollista, että siinä tapauksessa nyt olisin vanha virkaeron saanut venäläinen kenraali, ehkäpä suomalainen senaattori sen sijaan että — piirtelen näitä kuvauksia. Sillä tavalla elämämme vaiheet useinkin riippuvat sattumasta. Mutta minä en ole milloinkaan ymmärtänyt tarttua punaseen lankaan, kun sitä minulle on tarjottu.
Meistä kahdeksasta, jotka silloin vapaaehtoisina sotapalvelukseen ilmoittauduimme, tuli sittemmin ainoastaan yksi sotilaaksi — ja hänkin vain erääseen tavalliseen jalkaväkirykmenttiin.
Keisari sai pian ajatellakseen tärkeämpiä asioita, kuin sen, astuiko muutamia suomalaisia ylioppilaita sotapalvelukseen vaiko ei. Ja ennenkuin vuosi oli kulunut, oli tämä mahtava henkilö itse jättänyt maallisen katoavaisuuden.