AMETISTI
Nään yllä äänettömän ulapan yöpilven varjon sinipunaisen kuin unen herkän, olemattoman tai unohtuneen siiven, ohuen,
Ma pelkään hiljaisuuteen hengittää —
Ah, hengityskin merta myöten pois
kuin aavelaiva voisi viilettää,
ja joku jossakin sen nähdä vois.
Ma läsnäoloasi vapisen, sa kirkkain onni, saavuttamaton. Pian herätessä jälleen tuulien taas unet särkyy, etähällä on —