IV.
VERLAINE, KRISTITTY.
Mutta laaksoissa on kaunista ajatella niitä näköaloja, jotka vuorenhuipuilta avartuivat, ja elää uudestaan se tunnelma, joka silloin täytti mielen.
Verlaine'in elämän parhaiksi muistoiksi jäi hänen oleskeluaikansa vankilassa. Eräässä runossaan — kokoelmassa "Amour" — sanoo hän kaivaten muistavansa niitä kahta hiljaista vuotta, jotka hän oli saanut asua "linnoista parhaimmassa"; totisesti, se joka Verlaine'in elämäkertaa tuntematta joutuu lukemaan tämän runon, luulee varmasti runoilijan tarkoittavan kaikkea muuta kuin rangaistusvankilaa! Hänen äänenpainonsa on miltei hyväilevän hellä, hän kuvailee hiljaista, tarkoin lukittua huonetta, joka oli niin pieni, että sinne tuskin mahtui pöytä, tuoli sekä "hyvin kapea ja hyvin kova vuode", ja jossa hänen päivänsä kuluivat viihdyttävästi askartelussa, rukouksessa ja lukemisessa. Tästä runosta huomaa, että se sisäinen rauha, mikä Verlaine'ille kirkastui näinä vuosina, todella oli niin ihmeellinen ja suuri lahja hänelle, että se kykeni valamaan hohdettaan koko hänen silloiseen ympäristöönsä, ja muutti vankilan onnen tyyssijaksi.
Sekä psykologisesti että inhimillisesti mielenkiintoista on seurata sitä sielullista prosessia, jonka kautta vaellusvuosien Paul Verlaine, boheemi, oli edes hetkeksi löytänyt tällaisen tasapainon.
Hänen ensimmäinen aikansa vankilassa oli vaikea; Verlaine tunsi tilansa koko moraalisen alennuksen, ja kärsi siitä miltei fyysillisesti. Kaikki tuotti hänelle tuskaa, eristys, vapauden menettäminen, epävarmuuden tunne, tulevaisuuden kammo, kaikki. Verlaine, joka oli tottunut hukuttamaan omantunnonvaivat — milloin hän niitä tunsi — päivän humuun ja menoon, oli nyt pakotettu jatkuvaan, armottomaan kahdenkeskiseen oleskeluun oman itsensä kanssa, ja tämä oli luultavasti suurin kärsimys, mitä hänen tapaiselleen luonteelle voi kuvitella. Tilinteon ankea hetki koittaa hänelle; hän elää uudestaan kaiken sen, mikä kerran oli, ja myös sen mikä ei koskaan palaa. Äänet syyttävät häntä siitä, että hän turhaan on kuluttanut nuoruusvuotensa. Eräässä "Sagesse"-kokoelman kaikkein kauneimmassa runossa asuu juuri tämä tunnelma — hän tuijottaa eteensä, korviin kantautuvat kaukaiset äänet kaduilta vankilanmuurien ulkopuolella, ja hän puhkeaa nyyhkytykseen:
Qu'as-tu fait, ô toi que voilà pleurant sans cesse —? Dis, qu'as-tu fait, toi que voilà de ta jeunesse?
Mitä olet tehnyt, oi sinä siellä, joka itket herkeämättä —? Sano, mitä olet tehnyt, sinä siellä, mitä olet tehnyt nuoruudestasi?
Ennen kaikkea seuraa häntä kuitenkin kadotetun avio-onnen muisto ja kalvava pelko siitä, ettei rikkinäistä enää saisi eheäksi. Mutta sittenkään ei hän ollut valmistunut pahimpaan; hänen sielunsa salatuimmissa uumenissa eli sentään toivo, tiedottomana ehkä, että vaimo vielä palaisi hänen luokseen. Järisyttävä on sen vuoksi tieto, jonka vankilanjohtaja hänelle eräänä aamuna tuo, ja jonka mukaan lopullinen avioero on julistettu hänen ja hänen vaimonsa välillä. Kaikesta päättäen on Verlaine tähän saakka toivonut jonkinlaista ihmettä, tietämättä mistä se saattaisi tulla, mutta varmana siitä, että sen täytyisi jostakin tulla. Juuri tuo toivo oli ollut kuin kilpenä hänen ja elämisen tuskan välillä; kun se häneltä riistetään, haparoi hän kauhistuneena ja umpimähkään kuin pimeänpelkoinen lapsi. Hän tuntee nyt, ettei mikään muu merkitse hänelle mitään, perspektiivit kutistuvat hänen ympärillään ja värit sammuvat. Sillä niin kauhea kidutus kuin odotus voikin olla, liittyy siihen kuitenkin elävää voimaa: olkoon, että päivän muodostaa kuinka monta tyhjää tuntia hyvänsä, niiden takana ovat taas uudet, koskemattomat tunnit, loputtomiin, joiden aikana jotakin voi tapahtua! Mutta kun kerta toivo on sammunut, ei näitä uusia mahdollisuuden tunteja enää ole olemassa, ei mitään muuta kuin täydellinen, lakkaamaton, mykkä ja armoton tyhjyys. Näin oli myös Verlaine'in laita. Ja sen lisäksi liittyi ehkä tähän tuskaan vielä pelko siitä, että hän tämän jälkeen tulisi pysähtymään kehityksessään, että jotakin parasta hänessä jäisi käyttämättä sytyttävän kipinän ja elähdyttävän voiman puutteessa. Mieletön hätä täyttää hänen sielunsa.
Silloin alkaa hän rukoilla.
Ensiksi ei hän tunne mitään viihdytystä. Turhaan käy vankilan kunnianarvoisa apotti, Mgr. Gaume hänen kopissaan ja keskustelee pitkiä hetkiä hänen kanssaan Jumalan olemassaolosta ja sielun kuolemattomuudesta; turhaan lukee vanki katkismustaan — tympeä ilottomuus ei ota väistyäkseen. Mutta sitten neuvoo pappi runoilijaparkaa sivuuttamaan kaikki dogmaattiset ongelmat: ehkä uudet näköalat avartuisivat hänelle uskon ja ihmeen tietä. Ja katso, eräänä päivänä — kuten Verlaine itse on kertonut — tuntee hän vuoteella levätessään, että jokin on nostavinaan häntä; hän heittäytyy kyynelissä sen pienen vähäpätöisen ristiinnaulitun kuvan jalkoihin, joka riippuu hänen alastoman koppinsa seinällä, ja tuntee merkillisen autuuden tulvivan jäseniinsä. Suunniltaan riemusta pyytää hän vanginvartijaa kutsumaan pappia. Tämän ennustama ihme oli tapahtunut, äskeinen hätä on väistynyt, ja hän tuntee mystillistä yhteyttä jumaluuden kanssa!
Nyt koittaa Verlaine'ille täydellinen hurmion aika. Hän jättää kaikki maalliset askartelunsa — ikävää tappaakseen on hän vankilassa m.m. opiskellut lisää englanninkieltä ja lukenut ihailtua Shakespeare'iään, kunnes hän miltei osasi runoilijan ulkoa, — ja syventyy latinankielisiin pyhimysten elämäkertoihin, joita pappi hänelle lainaa. Eräässä "Mes Prisons"-kirjasen haltioituneessa luvussa kertoo hän, miten hän näinä alkuaikoina vain rukoili, rukoili kyyneleet poskilla, rukoili hymy huulilla, polvistuneena, kädet rukoukseen kohotettuina, "kaikesta sydämestään, kaikesta sielustaan, kaikin voimin". Ja ihana hyvänolon tunne täyttää hänen olemuksensa; hänestä on kuin hän "lakkaamatta olisi ollut puettuna uusiin ja puhtaisiin liinavaatteisiin", kuten hän itse niin kuvaavasti on sanonut.
Tässä mielentilassa on "Viisaus", Sagesse syntynyt.
Ja sen vuoksi on tavallaan harhaanjohtavaa, jos me ennen kaikkea pidämme tätä runovihkoa kirjallisuushistoriallisena ilmiönä, joka ennusti 90-luvun suurta "kääntymyskautta". Totta kyllä, että uusi uskonnollinen virtaus vähitellen alkoi olla havaittavissa, ilmeten osittain elävänä voimana, osittain taas väsymyksenä ja uskon tarpeena; totta, että positivismin voittokulku oli pysähtymässä ja että tunne jälleen alkoi vaatia itselleen sen puhevallan, minkä 'tieteen viimeiset saavutukset' olivat siltä riistäneet. Mutta monet merkit tuntuvat kuitenkin viittaavan siihen, että "Sagesse" on paljon yksinäisempi kuin mitä ollaan taipuvaisia luulemaan, ja että Verlaine'in yksilölliset elämykset merkitsivät sen syntymisessä monta vertaa enemmän kuin se uskonnollinen virtaus, joka erikoisesti Ranskassa alkoi voittaa alaa. Ja vaikka tuskin on olemassa mitään henkistä ilmiötä, joka todistetusti olisi täysin ajasta ja paikasta riippumaton, luulen sittenkin, että "Sagesse" olisi saattanut ilmestyä myös päänaturalisti Zolan voitokkaimpina päivinä — ja tätä ei taas voisi väittää esim. Paul Claudelin tai Charles Péguyn tuotteista. Sillä Verlaine'in kääntymyksessä puhuu vain tunne, vain vaisto ja veri, niin yksinomaisesti, niin ratkaisevasti kuin harvoilla muilla. Hänen suhteessaan Jumalaan ei ole mitään dogmaattista, jos kohta se on katolilaisen palavaa ja oikeauskoista, ei mitään teoreettista ja järjen konstruoimaa. Siinä hän eroaa täydellisesti esim. Bourget'sta, joka näkee juuri kristinopissa Ranskan ainoan pelastuksen, sekä moraalisessa että yhteiskunnallisessa merkityksessä, ja myös Brunetière'istä, joka järkisyillä perustelee kansalaisille antamaansa kehoitusta palata katolisen kirkon helmaan. Yhtä kaukana on Verlaine toiselta puolen myös Huysmansista, jolle uskonto ennen kaikkea oli tuskallisen sairasta hekumointia. Verlaine'in uskonto oli lapsen harrasta ja naiivia, tahtoisi miltei sanoa tervettä avuntarvetta. Kun kerran kaikki on häntä väistynyt, kun kerran pimeä häntä piirittää, kun kerran hän on yksin ja kuilun partaalla, alkaa häntä kammottaa, ja hän ojentaa nyyhkien kätensä: miten ihana on hänen silloin tuntea, että tähän ojennettuun käteen tartutaan, ja että pehmeä syli ottaa hänet vastaan! Hänen kääntymyksensä aiheutui näin orpoudesta ja pelosta, ehkä myös — niin epäsympaattiselta kuin se saattaakin kuulostaa — myös siitä pelkuruudesta, joka oli eräs Verlaine'in ominaisimpia puolia, ja joka esim. kommuunin päivinä tuli niin räikeästi ilmi. Uskonto oli hänelle, ehkei tietoisesti valittuna vaan vaiston viittomana, tavallaan helpoin pelastus; se saattoi juuri sinä hetkenä tuottaa hänelle korvausta kaikesta, mitä hän oli kadottanut, ja antaa hänen elämälleen uutta, persoonallista sisältöä. Ja ehkä juuri siksi, että se oli ollut niin helppoa saavuttaa, ja että se ennen kaikkea oli tunnelmaa, niin syvää ja aitoa ja harrasta kuin olikin, ei se saattanut kestää elämässä. Sillä vaikka Verlaine vielä aivan viimeisinäkin vuosinaan saattoi kirjoittaa runoja, jotka sangen läheltä hipovat "Sagesse'in" ajatus- ja tunnemaailmaa, huomaa helposti, että uskonto on lakannut olemasta hänelle elävä ja luova voima, joka olisi kasvanut hänen kerallaan ja jonka turvissa hän itse olisi kasvanut. Mutta olkoon, että Verlaine ennen pitkää kadottaa uskonsa; hän ei silti kadota kaipaustaan siihen. Hän kyllä vaistoo eläneensä loppuun silloisen tunnelmansa, mutta hän kalpaa sitä, sen kauneutta, sen harmoniaa, sen rauhaa. Uudestaan havaitsemme näin Verlaine'issä sen älyllisen passiivisuuden, josta jo toisessa yhteydessä on huomautettu: hän oli jollakin tavoin liian heikko ja veltto jaksaakseen tehdä tästä uskonnollisuudestaan mitään enempää, karaista sitä ja jalostaa sitä. Hän vain toteaa, väliin surumielisesti, väliin kyynillisesti, että kaikki ratkaisevasti on ohi. Esim. "Epigrammeja"-kokoelmassaan (Épigrammes), kolmetoista vuotta "Viisauden" ilmestymisen jälkeen, huokaisee hän kevyesti kuin ohimennen:
J'étais naguère catholique
et je le serais bien encore…
Mais ce doute mélancolique!
Olin ennen katolilainen,
ja olisin vieläkin…
Mutta tuo surumielinen epäilys!
Paljon sanova on myös se tunnustus, jonka Verlaine muutamia vuosia ennen kuolemaansa tekee eräälle haastattelijalle: hän puhuu entisestä onnellisesta ajasta, jolloin hän vielä uskoi, ja nykyisestä olotilastaan, jonka rumuudesta hän oli tietoinen. Juuri tämäkin tunnustus todistaa, että uskon kaipuu seurasi Verlaine'iä hänen elämänsä ajan, sen tunnelman kaipuu, joka kerran oli tehnyt Monsin vankilan hänelle paratiisin esikartanoksi.
Mutta vaikka se tunne, jonka pohjalta "Sagesse" nousee, näin osoittautuikin kestämättömäksi Verlaine'in myöhäisempänä kehityskautena, ei sen syvyyttä ja aitoutta kukaan saata epäillä, jolla on vähänkään korvaa erottaa äänenpainoa kirjoitettujen sanojen takaa. "Sagesse" on kerta kaikkiaan persoonallisen jumalyhteyden kirkkaimpia ja ihanimpia ilmestymiä koko maailmanlyriikassa. Sen naiivi ja palava hartaus on mitä läheisintä sukua sille uskonnolliselle tunteelle, joka keskiajan taiteessa on luonut nuo nöyrät, ujot ja siveänkauniit jumaläidit, jotka omaan kirkkauteensa vajonneina ja samalla sitä ujostellen palvovat pyhää lasta helmassaan, tai sille mystilliselle hurmiolle, joka on luonut goottilaiset suippokaaret ja monikirjavina jalokivinä kimmeltävät lasimaalaukset. Mikään kirjallinen "geste" ei suinkaan ole, että Verlaine näissä säkeissään suoraan kääntyy "omituisen ja herkän" Keskiajan puoleen — "ce Moyen-Âge, étrange et délicat", kuten hänen sanansa kuuluivat — ja aivan kuin etsii turvaa siltä: nykyaika tuntuu hänen lapsenmielelleen liian käsitteelliseltä ja järkiperäiseltä, liian kylmältä ja täysikasvaneelta. "Sagesse" on näin, tavallaan, kuin viimeinen pyhä legenda, rengas samassa ketjussa, jonka toisia renkaita ovat esim. Assisilaisen aurinkolaulu tai kertomukset pyhäin miesten ihmetöistä: se perustuu uskoon, yhtä ratkaisevasti kuin ne.
Kokoelman balladimainen alkuruno vie lukijan suoraa päätä oikeaan tunnelmaan. Ritari Onnettomuus on keihäällään puhkaissut runoilijan sairaan ja vanhan sydämen, josta veri on vuotamassa kuiviin. Silloin lähestyy ritari haavoittunutta, tunkee "rautahansikoidun sormensa" haavaan ja katso, tästä kosketuksesta syntyy toisen rintaan uusi ja ylpeä sydän! Runoilija vapisee, hurmioituneena, epäuskoisena vielä, mutta kuitenkin kuin jumalaisen näyn edessä. Ritari nousee jälleen hevosensa selkään, nyökkää päätään ja sanoo: "Joka tapauksessa, olkaa varovainen! Kerraksi se tekee hyvää" — "Au moins, prudence! c'est bonne pour une fois."
Nämä säkeet luovat omituisen herkän kaikupohjan niille runoille, joiden varaan "Sagesse" rakentuu, kertomukselle siitä, millä tavoin Jumala veti paatuneen syntisen puoleensa. Niitä voi lukea yhä uudelleen ja uudelleen, huomaamatta niissä ainoatakaan epäsointua tai teennäistä äänenpainoa; niissä paljastuu ihmissielu, alastomana, avonaisena, väristen tuskaa ja taas riemua. Ihana on kohta ensimmäinen runo, jossa Jumala ilmestyy — tämä sikermä on kirjoitettu vuoropuhelun muotoon Jumalan ja syntisen välillä — ja näyttää sydäntään, joka "säteilee ja vuotaa verta". Mutta tämä säteily miltei kauhistaa syntistä, hän ei ole kelvollinen sitä näkemään, yhtä vähän kuin hän tuntee olevansa kelvollinen rakastamaan ristiinnaulittua. Miltei änkyttäen, miltei tuskaisessa pelossa vastaa hän Jumalalle, joka on kehoittanut häntä lapsen tavoin tulemaan luokseen ja lapsena häntä rakastamaan:
"Seigneur, c'est trop! Vraiment je n'ose. Aimer qui? Vous?
Oh! non! Je tremble et n'ose. Oh, vous aimer, je n'ose,
Je ne veux pas! Je suis indigne. — —"
"Herra, se on liikaa! En todellakaan uskalla. Ketä rakastaisin?
Sinua? Ah, ei! Minä vapisen, minä en uskalla. Sinua rakastaa,
ah en uskalla, en tahdo! Olen arvoton."
Mutta kun Jumala uudelleen pyytää hänen rakkauttaan, sanoen tietävänsä kuinka ansioton syntinen on sitä saamaan, mutta kuinka se juuri siksi hänelle kuuluu, lankeaa ensimmäinen, värähtelevä toivon säde rukoilijan sieluun, vaikka se samalla on outoa pelkoa ja ihmeen aavistelua täynnä. "Herra, minä pelkään", kuiskaa hän. "Minun sieluni vapisee minussa. Minä näen, minä tunnen, että minun täytyy Sinua rakastaa. Mutta miten?" "Poikani", vastaa Jumala, "se on sinulle mahdotonta, jos sinä koetat sitä ansaita. Tule sellaisena kuin olet, lähesty minua ja minun kirkkoani kuin mettiäinen, joka lentää liljan terään, juo pyhää viiniäni ja usko rakkauteni mysteeriin!" — Huikaistuna vie syntinen kädet silmilleen: oliko kaikki todellakin niin yksinkertaista, niin ihanaa ja suurta? "Herra, mikä minun on?" änkyttää hän. "Kas, minun silmäni tulvivat kyyneleitä ihmeellisestä ilosta: on kuin Sinun äänesi tekisi minulle samalla kertaa hyvää ja pahaa, ja tämä paha ja hyvä ovat molemmat yhtä ihania."
"Je ris, je pleure, et c'est comme un appel aux armes d'un clairon pour des champs de bataille où je vois des anges bleus et blancs portés sur des pavois, et ce clairon m'enlève en de fièvres alarmes. J'ai l'extase et j'ai la terreur d'être choisi. Je suis indigne, mais je sais votre clémence."
Minä nauran, itken, ja on kuin merkkitorvi kutsuisi aseisiin taistelukentille, joilla näen siniseen ja valkeaan verhotut enkelit kunniakilvillä kannettuina, ja tämä torven ääni vie minut kuumeiseen kamppailuun. Tunnen hurmiota ja kammoa, että olen valittu. Olen arvoton, mutta tiedän laupeutesi.
Onko edes Fra Giovanni kuvannut syntisen pelastusta hartaammin ja hurskaammin kuin nämä säkeet, jotka hohtavat ultramariinia, valkoista ja kultaa? Näin likellä ei Keskiaika, se mikä siinä oli syvintä, koskaan ole ollut yhdeksättätoista vuosisataa.
Tämä sikermä, jonka alkuperäisestä kauneudesta summittainen ja lyhyt selostus tietysti välittää vain heikon aavistuksen, muodostaa "Sagesse'in" goottilaiskaarisen rakenteen. Mutta värin ja tuoksun tälle kokoelmalle antavat sen monet lyyrilliset säkeet, yhtä aineettomat ja kuulaat kuin konsanaan hänen sanattomat romanssinsa; ne ovat väliin kirkkaat, väliin kyyneltyvät, usein pelkkiä sointuja vain, luonnonääniä ja sielun herkintä aavistelua. Runoilijasta tuntuu että "suuri musta uni" lankeaa yli hänen elämänsä: kaikki on mennyt, hän ei enää näe mitään, toivo mitään, usko mitään, ja kaikki äänet hänen ympärillään ovat kuolleet ("Un grand sommeil noir —"). Taikka seisoo hän vankilansa ikkunassa ja katselee huojuvia puitten latvoja: yhtäkkiä valtaa hänen mielensä ääretön kaipaus, ja hän, kulttuuri-ihminen ja nautintojen etsijä, ymmärtää äkkiä, että elämän suurin ja raffinoiduin onni viihtyy juuri yksinkertaisissa ja alkeellisissa muodoissa, kaikessa siinä, minkä hän on hukannut, ja mikä ei enää ole hänen kättensä ulottuvilla ("Le ciel est, par dessus le toit —"). Taikka muistelee hän niitä "rakkaita, pieniä, kauniita käsiä", jotka kerran olivat hänen omansa, ja hän siunaa niitä kyyneleet silmissä. "Oi kädet, kädet, joita minä kunnioitan", kuiskaa hän, "tehkää anteeksiannon merkki!" ("Les chères mains —"). Ja koko maailmanlyriikassa ei ole monta runoa, jotka voisi rinnastaa Gaspard Hauserin laulun kanssa. Se kohtalontunne, joka siitä puhuu, pohjautuu kyllä runoilijan oman sydämen elämyksiin, mutta se avartuu samalla ihanasti epäpersoonalliseksi ja suureksi. Intuitsionilla, joka koskaan ei horjahda, yhdistää Verlaine tässä runossaan vanhan, puolittain kansanlaulun tapaisen balladisävyn ja taas modernin laulurunouden — juuri tämä yhdistelmä antaa sille oudon, tumman kauneuden. Naiivin koruttomasti kuin jokin keskiaikainen runoilija uskoo Gaspard Hauser kuulijoilleen, ettei hänellä koskaan elämässään ole ollut myötäkäymistä: hän toteaa, mutta ilman katkeruutta, ihailleensa kauniita naisia, jotka puolestaan pitivät häntä rumana, ja etsineensä — vaikkakaan hänellä ei koskaan ole ollut Isänmaata tai Kuningasta — kuolemaa sodassa, joka kuitenkin on häntä hylkinyt. Liikuttavan hiljaisena nyyhkyttää loppusäkeistö. Hän tuntee, ettei hänellä ole paikkaa missään, ja pyytää, että laupiaat henget rukoilisivat "Gaspard-raukan" puolesta.
Suis-je né trop tôt ou trop tard?
Qu' est-ce que je fais en ce monde?
O vous tous, ma peine est profonde:
Priez pour le pauvre Gaspard!
Olenko syntynyt liian varhain vai liian myöhään?
Mitä teen minä tässä maailmassa?
Oi te kaikki, vaivani on syvä:
rukoilkaa Gaspard-raukan puolesta!
Myöskin näkemykselhsessä suhteessa sisältää "Sagesse" monta Verlaine'in kauneinta runoa. Sellainen on esim. komea muistojen sonetti, jonka säkeet palavat ja hehkuvat. Runoilija näkee menneiden onnenpäiviensä puuntavan taivaanrannalla kaikissa auringonlaskun ja myrskypäivän väreissä, ja hänen sielunsa värisee kuin apua etsien — hänen täytyy vapautua menneen onnen muistoista, sillä muutoin lankeaa niistä ikuinen varjo hänen huomispäiviensä ylle! ("Les faux beaux jours…") Ja vihdoin kohtaamme tässä kokoelmassa sen sonetin, joka tuskin puuttuu ainoastakaan ranskalaisesta runoantologiasta, ja joka alkaa tuolla kultakimmelteisellä, tuhannesti siteeratulla rivillä onnesta:
L'espoir luit comme un brin de paille dans l'étable,
Toivo loistaa kuin oljenkorsi tallissa.
ja loppuu tähän yhtä tuhannesti lainattuun riviin:
Ah, quand refleuriront les roses de septembre!
Ah, koska puhkeavat syyskuun ruusut uudelleen!
Tämä sonetti on kauttaaltaan tuore kuin inspiratsionin ensi jäljiltä, niin että sen yhteydessä on suorastaan mahdotonta ajatella latomakoneita: kun me luemme sitä, saamme samalla olla mukana itse Runon syntymähetkellä, aina ensimmäisestä, alitajunnassa heränneestä mielijohteesta kiteytymishetkeen saakka. Sen haihtuvia ja vaihtuvia tunnelmia ei kuitenkaan ole syytä lähemmin selostaa; runon aurinkoista kultapölyä on mahdoton vangita.
— Ja tämä kokoelma, joka kokonaisuudessaan on lyriikan ikuisimpia, sai osakseen jäätävän kylmän vastaanoton. Ei sillä hyvä, että kustantajat, toinen toisensa jälkeen, kieltäytyivät sitä painattamasta — kuka olisi ostanut sellaisen miehen runoja, jonka tyyssija vasta oli ollut rangaistusvankila? — kunnes eräs vähäpätöinen, kirjallisiin piireihin kuulumaton katolilainen kustannusliike vihdoin suostui huolehtimaan sen painatuksesta, koska kerran tekijä oli intomielinen, vastakääntynyt uskovainen, jota oli suositeltu juuri kirkolliselta taholta. Mutta kirjallinen yleisö, sanomalehdet ja arvostelijat, eivät edes olleet tietääkseen, että moinen teos oli nähnyt päivänvalon. "Sagesse" saa näin osakseen "Sanattomien romanssien" kohtalon: kuinkahan monta kirjettä vankiparka kirjoittikaan lähimmille ystävilleen, pyytäen heitä hankkimaan "kaikki ne sanomalehtileikkeleet", joissa hänen rakkaista romansseistaan puhuttiin — ja sai lopullisesti odottaa turhaan, koska mitkään sakset eivät kyenneet löytämään ainoatakaan sellaista leikkelettä. "Sagesse" vihdoin ilmestyessään — sen painovuosi on 1881 — "hirtetään" tässä samassa, täydellisessä äänettömyydessä, joka jo Voltaire'in mielestä oli kauheinta, mikä jonkun teoksen osaksi saattoi tulla. Kustantaja, joka huomaa tehneensä huonot kaupat, kannattaa harmistuneena kaikki "Sagesse'in" kappaleet ylisille ja vannoo kustantaneensa "runoutta" viimeisen kerran! Kaikessa tässä oli tarpeeksi; Verlaine huomaa olevansa kuollut mies, ja se tekee hänen eristyksensä ja yksinäisyytensä täydelliseksi, samalla kuin se määrää hänen kohtalonsa.
Yksi ystävä pysyy kuitenkin kaikissa vaiheissa hänen sivullaan: äiti. Kun vankilanovet tammikuussa 1875 avautuvat Paul Verlaine'ille — vankila-aika lyheni muutamia kuukausia sen vuoksi, että Verlaine vapaaehtoisesti valitsi sen ankarimman muodon, koppivankeuden — odottaa äiti häntä viedäkseen hänet mukanaan. Viimeiseen asti tahtoo kuitenkin virkavalta näyttää mahtiaan ja nöyryyttää rikoksentekijää. Verlaine saa tehdä matkansa erikoisvaunussa, ankaran sotilaallisen valvonnan alaisena, aivan kuin kaikkein vaarallisin murhamies. Hänen on helppo huomata, että yhteiskunta ratkaisevasti on työntänyt hänet yhteydestään ja sulkenut ovensa häneltä. Millaiseksi oli hänen elämänsä siis muodostuva? Äidin luona Batignolles'issa odotti häntä varma tyyssija, mutta jos kerta elämää oli pidemmältä mitattu hänen kohdalleen, olisi hänen mahdotonta jäädä toimettomaksi ja kuluttaa äidin muutoinkin huvenneita korkovaroja. Parisiin, vapaaksi kirjailijaksi? Mutta Parisi oli jo kyllin selvään osoittanut, ettei sillä ollut sijaa hänelle — kuka antaisi entiselle vangille mitään työtä? Paul on kuitenkin täynnä hyviä päätöksiä; hän tahtoo näyttää äidilleen ja koko maailmalle täydellisen mielenmuutoksensa, nöyrtyä, jos niin vaadittiin, mutta ansaita leipänsä kunniallisella työllä. Niinkuin sotapäällikkö tarkastelee rintamaa nähdäkseen, mihin se kelpaa ja mitä siltä voidaan vaatia, niin pitää Paul voimiensa ja mahdollisuuksiensa yleiskatselmuksen. Tulos on se, että hän kielitaitoonsa luottaen, jota hän sitäpaitsi on vankilassa ollessaan kartuttanut, muitta mutkitta panee ilmoituksen pariin englantilaiseen lehteen ja tarjoutuu opettajaksi, ja niin tapaammekin hänet parin kuukauden jälkeen Stickneyssä kotiopettajana.
Aluksi seuraa muutamia ihania kuukausia. Verlaine tuntee "Ixionin rattaan" kerrankin pysähtyneen, halujen ja himojen päästäneen otteensa. Hän ei tahdo mitään, ei pyydä mitään, ei toivo mitään; häntä eivät paina menneen muistot, eivätkä tulevaisuuden toivot. Hänen vegetatiivinen olotilansa on täynnä pysähdyksen onnea, hän on vielä toistaiseksi jollakin tavoin sielullisesti turtunut vankilaeristyksen jälkeen, niin ettei ihmisjano tai 'tapahtumien' ikävöinti häntä riuduta. Hän vain "on", suorittaa opetusvelvollisuutensa, tekee pitkiä kävelymatkoja vehmaissa puistoissa ja kentillä, jotka ympäröivät hänen tilapäistä kotiaan, kirjoittelee tuttavallisia ja tasaisia kirjeitä Lepelletier'lle ja äidilleen eikä ajattele tulevaisuutta.
Mutta Verlaine'in tapaiselle temperamentille on vegetatiivinen olo ajan pitkään mahdoton; hänenlaisensa luonteet tarvitsevat kiihdykettä pysyäkseen vireissä, ulkonaista tai sisäistä. Toistaiseksi riittää hänelle kuitenkin vain olopaikan vaihto. Oleskeltuaan parisen vuotta Englannissa tapaamme hänet v. 1877 Rethelissä — eräässä pienessä kaupungissa Ardennein liepeillä —, jossa hänen tehtävänsä on opettaa kirjallisuutta, historiaa, maantiedettä ja englanninkieltä Notre-Dame'in laitoksen sisäopistolaisille. Täällä elää hän uudelleen Stickneyn alkutunnelman. Maailma on kadonnut häneltä, ja hän maailmalta, ja hän nauttii intensiivisesti siitä, että hänen opettajatoverinsa, jotka etupäässä olivat vaatimattomia maalaispappeja, eivät tunteneet edes hänen nimeään, eivät tietäneet hänen porvarillisesta haaksirikostaan eivätkä hänen kirjallisesta kunniastaan. Hän alkaa itsekin unohtaa molemmat.
Mutta "saturnolaisten" kohtaloon ei kuulu pidempiaikainen sielun tasapaino.
Se "fureur d'aimer", kiihkoinen tarve rakastaa, jota Verlaine itse pitää psyykelleen tunnusmerkillisenä, määrää vielä kerran hänen elämänsä juoksun. Kauniin Mathilde'in ja Arthur Rimbaud'n iskemät haavat eivät vielä olleet ehtineet arpeutua, kun hän uudestaan syttyy: rakkauden esineenä on nyt hänen nuori oppilaansa, kahdeksantoistavuotias Lucien Létinois. Kuten aina, on hänen tunteensa nytkin ääriä ja määrää vailla, mystillinen ja aistillinen samalla kertaa; hän ajattelee poikaansa, josta hän on iäksi erotettu, ja kiittää Jumalaa siitä, että tämä korvaukseksi on lähettänyt Lucienin hänen tielleen. Hänen isällinen, palvova hurmansa on niin suuri, että kun hän mielikuvituksessaan etsii puolisoa 'pojalleen', ei kukaan maan tyttäristä tunnu kyllin arvokkaalta siihen kunniaan. Hän on olemassa vain uutta ystäväänsä varten, tai oikeammin, hän on olemassa vain Lucienin kautta. Hetkeäkään arvelematta jättää hän lempeän tyyssijansa Rethelissä, niin pian kuin Lucien on suorittanut oppikurssinsa, ja on valmis seuraamaan poikasta minne hyvänsä. Jos Lucien olisi ollut Rimbaud'n tapainen, olisi Verlaine epäilemättä ilomielin seurannut häntä vaikka maapallon ympäri; kun nuorukainen sen sijaan sattuu olemaan hiljainen, nöyrä, hurskas, intellektuaalisesti kehittymätön maalaispoikanen — "viaton paimen jostakin koomillisesta oopperasta", kuten Lepelletier hiukan ilkeästi sanoo —, on luonnollista, että Verlaine olosuhteiden mukaan haaveksii rauhallista maalaisidylliä. Asiat kehittyvät niin pitkälle, että Verlaine'in äiti, jolla ei ole mitään sitä vastaan, että Paul pysyisi syrjässä suurkaupungin viettelyksistä, saapuu avuksi ja ostaa pojalleen pienen tilan, jonne ystävykset asettuvat asumaan, vietettyään ensin muutamia kuukausia isä Létinois'n maatalossa.
Mutta uneksittu idylli osoittautui pian kestämättömäksi. Vaikka Verlaine aina oli ihannoinut maalaiselämää ja usein kaivannut jotakin "pysyväistä jalansijaa", ja vielä, vaikka hänellä oli esi-isiltään perittyinä maalaiselämän vaistot, oli hän käytännössä mahdottomin maanviljelijä mitä saattaa ajatella. Tuoreen heinän tuoksu hurmasi häntä, mutta ainoastaan esteettisesti; heinäsuovat olivat hänen mielestään olemassa vain pieluksina, joille oli ihanaa heittäytyä selälleen ja joilta saattoi riimeillä kehystää taivaan kultapilviä. Sateen ääni tuuditti hänen sielunsa omituiseen rauhaan, mutta milloinkaan ei hänen mieleensä johtunut surra tai iloita siitä viljelysten kannalta: pisarat kimmelsivät kauniisti ruohonkorsilla tai soivat rytmillisenä musiikkina hänen korvassaan, mutta eivät turmelleet tai elvyttäneet hänen laihojaan. Mikään ihme ei sen vuoksi ollutkaan, että ojat kasvoivat umpeen ja rikkaruohot rehoittivat yhä upeampina vastaostetulla maatilalla, sekä että käyttörahat osoittivat merkillistä taipumusta ehtyä. "Notre essai de culture eut une triste fin", meidän viljelyskokeilumme loppui surullisesti, valittaakin Verlaine, sillä kertaa täysin ymmärtämättä asian koomillista puolta. Ja kun äiti Verlaine, loukkautuneena siitä että poika niin täydellisesti oli kiintynyt uuteen ystäväänsä ja muisti emoaan vain rahapulan hetkinä, kieltäytyy jatkuvasti näyttelemästä pelastavan enkelin osaa, myy Verlaine pienen maatilansa ja — matkustaa Létinois'n kanssa suinpäin Lontooseen! Että oleskelu täällä muodostuu verrattain lyhyeksi, johtuu ystävysten epäkäytännöllisyydestä ja rahavarojen niukkuudesta. Ennen pitkää kolkuttaakin Verlaine uskollisen äitinsä ovea ja asettuu ystävineen asumaan hänen luokseen — Boulogne-sur-Seine'iin —, aivan kuin hän muutamia vuosia aikaisemmin oli pesiytynyt perheineen appivanhempiensa kotiin, vieläpä tuonut sinne Rimbaud'nkin.
Mutta vielä kerran täytyy Verlaine'in oppia kadottamaan: muutamia päiviä kestäneen ankaran taudin jälkeen kuolee nuori Lucien.
Isku oli kauhea. Liioittelematta voidaan sanoa, että se oli kovin mikä sillä hetkellä saattoi Verlaine'iä kohdata. Oli kuin jokin verisuoni, joka yhdisti hänet elävään elämään, yht'äkkiä olisi katkennut, ja niinkuin hän ei enää olisi jaksanut tointua entiselleen. Sillä Verlaine ei milloinkaan, koko vaiherikkaan elämänsä kestäessä, osannut tai jaksanut kehittää itsesuojelusvaistoaan niin pitkälle, että hän olisi oppinut kivuttomasti irtautumaan. Mutta — Muusille kiitos! — elämää ja runoutta eivät kerta kaikkiaan ohjaa samat lait, ja mitä ihminen kadottaa persoonallista onneaan, sen voittaa hän usein monin kerroin runoilijana takaisin.
Kokoelma Amour, "Rakkaus", on suuren surun merkeissä syntynyt, ja suuren surun jalostama.
Kokonaisuudessaan on se Verlaine'in hiljaisin ja alistunein kirja. Vaikka hän "Sagesse"-kokoelmassaankin oli oppinut luopumaan ja uhraamaan, oli sen sävy aktiivisen intomielinen: vaikka hän silloin oli paljon kadottanut, oli hän myös äärettömästi voittanut, ja uudet lähdesuonet pursuivat hänen sielussaan. Nyt on hän yksinomaan väsynyt; hän turvautuu Jumalaan yhä vielä, mutta ilman iloa ja hurmiota. Yksinäisyys, joka vasta näytti niin pelottavalta, mutta jossa samalla oli jotakin juhlallista ja suurta, miltei pyhää, on tullut lähemmäksi, todellisemmaksi, tavallaan arkipäiväisemmäksi, ja juuri siksi tuntee hän sen painon vielä raskaampana. "L'horreur de rester solitaire", kaameata jäädä yksin, nyyhkyttää hän pää käsiensä varassa. Hänen elämästään ei enää avarru näköaloja mihinkään suuntaan. Kaikki käy äänettömäksi hänen ympärillään, niin äänettömäksi, että hän tuskaisena alkaa muistella menneitä, surujaan ja riemujaan, voidakseen siten identifioida oman itsensä ja kiinnittää itsensä johonkin, joka kerran on ollut, ja joka näin yhä vielä on olevaista. "Sillä totisesti olen minä paljon kärsinyt", kuiskaa hän itsekseen. "Joku osa minun olemustani pelkää ja antautuu neuvotteluihin: minä tarvitsen apua, mihin hintaan hyvänsä, nopean ja voimakkaan avun." Hän muistelee entisiä ystäviään, kutsuen Elise-serkkuaan, kuollutta isäänsä, rakasta Lucieniä, jota hän kerta kerran perästä puhuttelee "hyvänä enkelinään". "Oh mes morts tristement nombreux", oi te surullisen lukuisat vainajani, huokaa hän kipein sydämin.
Kuinka Jumala oli hennonnut olla niin kova hänelle? Tämä ajatus toistuu varsinkin siinä ihanassa sikermässä, jonka hän on omistanut Lucien Létinois'lle, "pojalleen". Väliin kuohahtaa hän kuin kapinassa, hän loihtii esiin nuorukaisen sellaisena kuin tämä oli voimiensa päivinä, urheana, hyvänä, hurskaana ja kauniina. Mutta sitten painaa hän jälleen alas kaikki kapinoivat ajatukset. Jumala oli antanut hänelle pojan, ja Jumala otti hänet jälleen — se oli Jumalan oikeus, ja runoilija suutelee ankaraa kättä, nöyränä taipuen Iäisen lakien edessä.
Ellei hän voikaan ymmärtää Jumalan aivoituksia, tahtoo hän niitä kunnioittaa:
Seigneur, j'adore vos desseins, mais comme ils sont impenetrables! Je les adore, vos desseins, mais comme ils sont impenetrables!
Herra, minä ihailen aivoituksiasi, mutta kuinka ne ovatkaan tutkimattomat! Ihailen niitä, aivoituksiasi, mutta kuinka ne ovatkaan tutkimattomat!
Ehkä kaikista kirkkain ja kirkastunein on sikermän kolmastoista runo, jossa hän sydämensä syvyydestä jaksaa kiittää Jumalaa. Hänen lohdutuksensa on, että hänen haltuunsa uskottu kallis lahja on säilynyt koskemattomana, ja että hän voi antaa lainaksi saadun poikansa "sangen puhtaana" takaisin. Ehkä oli parastakin, että näin kävi? Kuka tietää, mitkä kohtalot olisivat voineet tulla Lucienin osaksi — ehkä Nainen olisi voinut tehdä hänelle paljon pahaa, ehkä hän muutoin olisi saanut liiaksi kärsiä…
Ovatko nämä runot aistillisia, kuten muutamat ovat väittäneet, ja antavatko ne tukea sille otaksumiselle, että Verlaine'in kiintymys perustui seksuaaliselle tunteelle, niinkuin hänen vaimonsa vanhemmat aikoinaan uskoivat hänen tunteestaan Arthur Rimbaud'hon? Meidän on tuskin syytä ottaa tätä asiaa pohdittavaksi, koska ratkaisu puoleen tai toiseen ei oleellisesti muuttaisi näiden runojen kauneusarvoja. Kuinka hyvänsä, joka tapauksessa on kokoelman nimi oikein valittu: siitä puhuu rakkaus, rajoja ja määrää vailla, eikä suinkaan pelkkä ylimaailmallinen sielujen sympatia. Mutta näissä runoissa ei ole mitään kyynillistä tai epäpuhdasta, mitään luonnotonta tai vastenmielistä sukupuolikiihkoa. Niistä huomaa, että Verlaine'illä ennen kaikkea oli ollut tarve liittyä johonkin elolliseen olentoon, särkeä se kammottava eristyksen piiri, jonka vankila-aika oli rakentanut hänen ympärilleen. Kuinka kaunis kaikessa yksinkertaisuudessaan on esim. se runo, jossa Verlaine kertoo, miten hän koulussa näki tuon nuoren pojan ja valitsi juuri hänet, siksi että hän oli hyvä ja hieno ja hurskas, oman kaivatun poikansa sijalle. Eräässä myöhemmässä runokokoelmassaan, "Onni", Bonheur, sanoo Verlaine rakkautensa olleen samalla kertaa veljellistä, isällistä ja äidillistä. "Minä suutelen lapseni kuninkaallista otsaa": näissä sanoissa ilmenee isän ylpeys sen johdosta, että hänen poikansa on kaikkia toisia parempi ja kauniimpi. Väliin on näiden runojen sävy liikuttavan naiivi: hän muistelee, miten soleana poikanen istui hevosensa selässä, miten joustavasti hän luisteli, miten hän oli "hieno kuin suurikasvuinen nuori tyttö", vilkas ja notkea. Hän näkee edessään nuorukaisen profiilin, sellaisena kuin se kerran oli piirtynyt iltataivasta vastaan, Lucienin tehdessä maatyötä peltokummulla, heidän yhteisellä tilallaan. Miten inhimillisiä ovatkaan nämä runot nöyrässä alistumisessaan ja taas äärettömässä surussaan! Väliin hän on valmis syyttämään itseään kaikesta. Ehkä hän oli tehnyt väärin erottaessaan poikasen vanhemmistaan, ehkä hän oli ollut liian itsekäs ja ajatellut vain omaa parastaan, pyytäessään Lucieniä yksinäisyytensä lieventäjäksi — ehkä Jumala juuri siksi otti hänet pois? Mutta siinä samassa, kun hän näin nöyrästi luovuttaa takaisin kalliin lainan, purkautuu hänen sydämestään vaistomainen tuskanhuuto, elämän vastalause kuoleman käsittämättömyyden edessä:
Mais quelle horreur de suivre ô toi! ton blanc convoi!
Mutta ah sinä, miten kauheata olikaan seurata valkeata saattoasi!
Tällä runollisella ekspansionilla ei kuitenkaan ollut vastinetta Verlaine'in jokapäiväisessä elämässä: Létinois'n kuolema on murtanut hänet ja riistänyt hänen toimintakykynsä. Hän koettaa kyllä näennäisesti työskennellä entiseen tapaansa — m.m. kirjoittaa hän näinä aikoina pariin lehteen pakinoita ja kirjallisia esseitä, jotka paljon myöhemmin ilmestyivät kirjoina: "Mémoires d'un veuf", "Les poètes maudits." Niinikään solmii hän uudelleen suhteita Parisin kirjallisen maailman kanssa, vieläpä tekee uusia tuttavuuksiakin. Mutta kaikki tapahtuu omituisen hervottomasti; hän on mukana vain näennäisesti, samalla kuin hänen todellinen minänsä itkee kuolleen ystävän haudalla. Hänen olotilansa on iloton ja harmaa, hän on kuin kone, jonka kaikki osat ovat 'kunnossa', mutta joka ei voi käydä sytyttävän kipinän puutteessa. Huolestunut äiti tulee vielä kerran hänen avukseen ja hankkii itselleen ja pojalleen uuden pienen maapaikan, toivoen että luonto voisi lääkitä kipeät sydänhaavat. Mutta maalla vajoaa Paul täydelliseen apatiaan, jaksamatta ajatella eteenpäin, tai välittämättä tehdä työtä — ainoastaan läheinen kyläkapakka antimineen ja raakoine juomaveikkoineen kiinnittää hänen mieltään, mutta myös verottaa liiaksi äidin muutoinkin ohennutta kukkaroa. Äidin ja pojan välille syntyy kaunaa, ja vihdoin kasvaa kahnaus niin pahaksi, että rouva Verlaine, naapurien neuvosta, jättää parantumattoman tuhlaajapoikansa ja asettuu asumaan läheiseen taloon. Tämä toimenpide kärjistää kuitenkin liiaksi tilannetta ja aiheuttaa teon, jota Verlaine itse on sanonut elämänsä mustimmaksi muistoksi: juovuspäissään, äärimmäisessä kiihtymystilassa, saapuu hän äidin luo vaatiakseen tätä tilille, ja — uhkaa puukolla. Eräs tilapäinen silminnäkijä saattaa asian oikeuden tietoon, ja vaikka äiti tekee voitavansa suojellakseen poikaansa, tuomitaan hänet kuukaudeksi kuritushuoneeseen.
Rahattomana, murtuneena ruumiiltaan ja sielultaan, matkustaa hän rangaistuksen kärsittyään Parisiin. Hänen elämänsä viimeinen, monivaiheinen ja samalla yksitoikkoinen taival on alkamassa, se, jota Anatole France lähinnä tarkoittaa "Gestas"-kertomuksellaan.