III.
ARTHUR RIMBAUD JA YHTEISET VAELLUSVUODET. "ROMANCES SANS PAROLES".
Kuka ja mikä oli pohjimmaltaan tämä Arthur Rimbaud, josta kokonainen legendakirjallisuus on olemassa, mutta josta itse asiassa tiedetään niin merkillisen vähän?
"Shakespeare enfant!" oli vanha Victor Hugo, puol'tosissaan, puol'ironisena huudahtanut, kun Verlaine kävelytti hänen luokseen tuon seitsentoistavuotiaan koulupojan, jonka painamattomat runot näinä aikoina kiertelivät kädestä käteen Parisin taiteilijamaailmassa. Rimbaud'n ensi-esiintyminen olikin loistavimpia ja lupaavimpia mitä voidaan ajatella: hän oli todella ainoastaan seitsentoistavuotias luodessaan "Le bateau ivre"-runon, Juopuneen venheen, jonka hänen vastustajansakin lukevat maailmanlyriikan saavutuksiin. Sitten seuraa muutamia vaihe- ja seikkailurikkaita vuosia, enimmäkseen Verlaine'in seurassa, sekä erinäisiä runoja, jotka koottuina mahtuvat yhteen tavalliseen niteeseen. Myöhemmin kirjoittaa hän laajemman proosarunoelman "Une Saison en Enfer", Kausi Helvetissä, jossa hän lausuu "päivätyönsä päättäneenä" jättävänsä Europan: hän antaa tämän teoksensa painatettavaksi — hänen runonsa taas julkaistiin toisten toimesta —, mutta hävittää kohta miltei koko painoksen, niin että ainoastaan pari kolme ystäville annettua kappaletta pelastuu yleisestä perikadosta. Toimitus vaikuttaa miltei vertauskuvalliselta: on kuin Rimbaud sen kautta tahtoisi vapaaehtoisesti hävittää runoilija Rimbaud'n, tai osoittaa, että tämän päivätyö todella oli päättynyt. Sen jälkeen ei hän siedä, että kukaan puhuu hänelle hänen kirjallisesta tuotannostaan. "Naurettavaa — inhoittavaa", sanoo hän lyhyeen ja vie keskustelun muille aloille. Ja muutamia vuosia myöhemmin, tuskin kahdenkymmenenviiden ikäisenä, katoaa hän lopullisesti kirjallisesta maailmasta, yhtä äkkiä, yhtä yllätyksellisesti kuin hän oli siihen ilmaantunut; katoaa jäljettömiin, salaperäisesti, ottamatta jäähyväisiä ja koskaan palaamatta. Siitä pitäen häipyvät hänen jälkensä; hänestä ei tiedetä paljon muuta kuin että hän sittemmin vaelsi maasta toiseen ja maanosasta toiseen, toimien sirkuskiertueen johtajana Skandinaviassa, kameelinkuljettajana Etiopiassa, kauppamiehenä Javassa, Sumatralla, Abessiniassa ja Arabiassa, merimiehenä milloin siellä, milloin täällä, löytömatkailijana ja kaivostutkijana, harrastaen mitä erilaatuisimpia tieteitä ja asioita, mineralogiaa, kieliä ja rakennustekniikkaa, tilaten väliin laatikoittain kirjoja Europasta, mutta koskaan kirjoittamatta riviäkään "kirjallisuutta". Eräs muutamien kynäilijöiden toistama huhu on tehnyt hänestä vieläpä salaisen orjakaupan kätyrin, toiset taas väittävät hänen perustaneen tai ainakin koettaneen perustaa uuden uskonlahkon, asettuen itse sen profeetaksi. Mitään todisteita ei ole näiden huhujen puolesta tai vastaan, mutta Rimbaud'n suhteen ei mikään ole mahdotonta: hänessä oli yllinkyllin villiä seikkailunhalua, kylmää ja laskevaa kyynillisyyttä ja kaiken epäsovinnaisen tavoittelua; hän oli levoton ja juureton olento, jonka elämään mahtuivat mitä räikeimmät vastakohdat. Tuntuu kuin hän olisi pelännyt vain yhtä asiaa maailmassa, harmautta ja yksitoikkoisuutta, ja niinkuin hän vaihtelua ja jännitystä saavuttaakseen olisi ollut valmis myymään vaikka sielunsa autuuden. Mutta sellaiset temperamentit kuluvat pian loppuun, ja kyllästys seuraa vääjäämättömästi tyydytetyn jännityksen jälkiä. Jos jo seitsentoistavuotias oli ollut pohjattoman väsynyt ja toivotellut "mustaa ja kylmää lammikkoa" minne hukkua, ja sanonut "tarpeeksi olleensa, tarpeeksi nähneensä ja tarpeeksi tunteneensa", kuinka loppuun palaneena mahtoikaan hän kaksikymmentä vuotta myöhemmin kuolla, eräässä Marseilleen merimiessairaalassa! Ainoastaan sisar on hänen luonaan viime hetkellä, ja hänet haudataan ilman mitään kunnianosoituksia kirjallisen maailman taholta: se oli miltei unohtanut hänen olemassaolonsa, jo vuosikymmen sitten.
Arthur Rimbaud'n lahjakkuus oli tyypillisintä neron lahjakkuutta: hänessä ei ollut 'talangin' eli kyvyn säännöllistä ja säännösteltyä säteilyä ja tervettä luomisvoimaa. Hänen fantasiansa liikkui terävissä ja oikukkaissa äkkikäänteissä, loi perspektiivejä ja näkyjä, jotka huimasivat ja huikaisivat, taikka hurjia mielikuvia, jotka väliin hipoivat hulluutta. Hänen inspiratsionilähteensä ei ollut 'sydän' tai 'järki', se oli yksinomaan temperamentti, sairas ehkä, mutta monisärmäisyydessään ihmeellisen lumoava. Ei niin, ettei hän olisi kirjoittanut sellaisiakin runoja, jotka jättävät lukijan aivan kylmäksi outoudellaan ja teennäisyydellään, taikka sellaisia, jotka lingvistisessä uhkeudessaan särkyvät omaan rikkauteensa; hän on joka tapauksessa kirjoittanut säkeitä, jotka ovat Ranskan kirjallisuuden nerokkaimpia. Ennen kaikkea "Bateau ivre'in", Juopuneen venheen, jota Verlaine nimittää "Voiman valtakunnaksi": en tunne mitään runoa, joka yhtä aikaa olisi niin polttavan kuuma ja jäätävän kylmä kuin se. Siinä asuu sellainen vuolaus ja ryöppyävä vauhti, sellainen eksoottisten mielikuvien ja näkemysten rikkaus, sellainen metaforien rohkeus ja hurma, että lukija miltei vavisten, fyysillisessä hekumassa, antautuu sen raivoisten konsonanttiyhtymien kuljetettavaksi. Mutta siitä puhuu samalla niin suuri elämän tuntemus, niin pohjaton tuska ja kyllästys, että tuntuu arvoitukselliselta, kuinka 17-vuotias on intuitiivisesti voinut eläytyä sellaisen runon tunnelmaan. Miten valtava on kohta ensimmäinen säkeistö, jossa venhe liukuu virtaa alas: "kirkuvat punanahat" olivat valinneet laivamiehet maalitauluikseen, ja sen vuoksi ei yksikään käsi ole ohjaamassa peräsintä. Kymmeneen yöhön ei mikään lyhty ole vilkuttanut "haltioituneelle venheelle" silmää. Ah, mutta se on tuntenut nautintoa, jota tuskin lapset tuntevat "nauttiessaan hapanta omenaa": viheriä vesi on huuhtonut siitä pois kaikki ihmisten rumat tahrat ja viinipilkut, se on kylpenyt tähditetyssä ja fosforivälkkeisessä meressä, uinut yli syvyyksien, jonne joskus joku "hukkunut ihastuneena, mietteissään laskeutuu". Ja säkeissä, jotka yhä kasvavat ja paisuvat niinkuin meressä hyökyaallot, kuvaa venhe näkemyksiään, myrskyjä, salamoita, viheriöitä öitä, Floridan rantoja ja jäämeren ankeutta — niissä ei ole mitään "luonnonkuvia" tai kirjallista topografiaa, runoilija aivan kuin raastaa, kuumin käsin, symboleja ja nimiä sieltä täältä, saadakseen sanottua sen mikä hänen mieltään polttaa, mutta myös verhotakseen sen niin, ettei jokainen lukija näkisi hänen sielunsa hätää. Ja laskelmaa tai ei, miten intensiivinen onkaan tämän ryöppyävän runon hiljainen loppu, niin hiljainen, että se on kuin kuiskaus:
Mais, vrai, j'ai trop pleuré! Les aubes sont navrantes,
toute lune est atroce et tout soleil amer.
L'âcre amour m'a gonflé des torpeurs enivrantes.
O que ma quille éclate! O que j'aille à la mer!
Si je désire une eau d'Europe, c'est la flache
noire et froide où, vers le crépuscule embaumé,
un enfant accroupi, plein de tristesse, lâche
un bateau fréle comme un papillon de mai.
Mutta totisesti olen liiaksi itkenyt! Aamunkoitot viiltävät, joka
kuu on julma ja joka aurinko katkera.
Karvas rakkaus on turruttanut minut kuin tylsään päihtymykseen.
Ah jospa emäpuuni pirstoutuisi! Ah jospa vajoaisin mereen!
Jos ikävöin jotakin Europan vettä, on se vain musta ja kylmä
lammikko, jonka reunalle jokin lapsi haikein mielin
kyyristyy tuoksuvassa hämärässä, laskien vesille
venheen, hennon kuin toukokuun perhonen.
Kun ajattelee Arthur Rimbaud'n elämää ja kohtaloa, saa tämä majesteettinen runo vieläkin valtavammat mittasuhteet, samalla kuin se vaikuttaa miltei profeetallisena ennustuksena.
Tässä yhteydessä emme voi yksityiskohtaisemmin viipyä hänen runoudessaan, sillä sellainen selostus veisi liian pitkälle. Sille on läpeensä oleellista jonkinlainen haltioitunut näkeminen, joka ei enää ole tästä maailmasta: täydellä oikeutuksella onkin Rimbaud itse sanonut joskus nähneensä sellaista, jota ihminen luulee näkevänsä — "j'ai vu quelquefois ce que l'homme a cru voir". Hän on luonut itselleen kokonaan uuden sanaston (hän ei turhaan olekaan puhunut verbin alkemiasta!), jossa hän vokaalisointujen tai konsonanttipatoutumien avulla on koettanut tulkita eri aistimusvaikutelmia ja niiden keskenäistä sukulaisuutta. "Les Assis", Ne jotka istuvat, "Paris se repeuple", Parisi kansoittuu taas, monet muut: ne edustavat "symbolistista runoutta" jo aikoja ennen kuin symbolismin varsinaiset syntysanat oli sanottu, ja viittaavat ratkaisevasti johonkin uuteen Ranskan lyriikassa.
Ja Rimbaud ihmisenä? Kieltämättä oli hän psykopatologinen ilmestymä, ja sellaisena arvoitus, joka ei ole matemaattisesti ratkaistavissa. Hänen nimensä tulee aina herättämään vastakkaisia mielipiteitä, kuten tähän asti; toiset näkevät hänessä varhaiskypsän neron, joka on luonut muutamia Ranskan kirjallisuuden suurenmoisimpia runoja, toiset tuskin muuta kuin kyynillisen seikkailijan, joka samalla oli jonkinlainen runollinen medio, elämänsä onnellisimpina hetkinä. Ja totta on, että Rimbaud itse tuntuu tehneen voitavansa, saattaakseen kaikki tähän jälkimmäiseen käsitykseen. Hänellä oli erikoinen taito työntää ihmiset luotaan ja paeta yksinäisyytensä erämaahan, niin paljon kuin hän tästä yksinäisyydestä kärsikin, sen vuoksi että hän yli kaiken halveksi ihmistä, eikä salannut halveksintaansa. Vaikeaa on kuitenkin sanoa, mikä kulloinkin oli Rimbaud'ta itseään, s.o., mikä hän oli, tai miksi hän teki itsensä, ja millaisena hän tahtoi näkyä ulospäin. Sillä samalla kuin dualismi oli Rimbaud'n kaikkein oleellisimpia ominaisuuksia, hän tahallisesti liioitteli tätä dualismiaan, viljellen sitä jonkinlaisella kylmällä nautinnolla. Kuvaavasti kyllä saattoi hän esim. aloittaa kirjeensä sanomalla: "Je et un autre", minä ja muudan toinen, tarkoittaen tällä toisella minänsä kahtiajakoa. Syyttä ei Verlaine eräässä hänelle omistamassaan runossa huudahda: "Rimbaud, ange et diable", enkeli ja paholainen, varmemmaksi vakuudeksi vielä harventaen ja sanan! Hänen olemuksensa perille on mahdotonta päästä juuri siksi, että hän itse on tehnyt voitavansa sulkeakseen tien sinne muilta. Silloinkin kun hän vaikuttaa rehellisimmältä ja "parhaalta", on hänessä paljon perverssiä ja sairasta asenteentavoittelua ja taas mittaamatonta ylpeyttä — nuorena myös verrattain vaaratonta porvarillisuuden härnäilyhalua ja nulikkamaista häikäilemättömyyttä — joka luo eristävän muurin hänen ympärilleen. Häntä kohtaan on aluksi miltei mahdotonta saada mitään sympatiaa. Mutta kun lukee hänen huohottavia itsetunnustuksiaan proosarunoelmassa "Une Saison en Enfer" tai ennen kaikkea hänen viimeisiä kirjeitään sisarelleen, joissa hänen sielunsa värisee sairaana, turvattomana ja rikkiraadeltuna, aivan kuin verinahkalle kuluneena, mykistyvät vastaväitteet. Lukija ymmärtää, että tätä ihmistä ei voida mitata tavallisin mitoin, sen vuoksi, että hän oli onnettomampi kuin muut, ja kykeni kärsimään intensiivisemmin kuin muut. Ja saman vaikutelman välittävät ne kuvat, joita hänestä on olemassa. Hän oli tavallaan demonisen kaunis, mutta yhtä hyvin vastenmielisen näköinen kylmine, julkeine silmineen ja kapeine kasvoineen, joiden vihertävä kalpeus silminnäkijöiden kertomusten mukaan aivan kuin hohti sisältäpäin valaistuna. "Olisi voinut uskoa hänen karanneen jostakin rikollisten kasvatuslaitoksesta", sanoo hänestä eräs Verlaine'in ystävä. Mutta ennen kaikkea muistuttaa hän jotakin romanttisen kauhutarinan salaperäistä "mustaa henkeä", joka itse onnettomana aiheuttaa perikatoa ja onnettomuutta jokaiselle, joka sattuu hänen tielleen.
Se, joka tuntee Verlaine'in impulsiivisen, kaikelle romanttiselle alttiin luonteen, saattaa käsittää, että Rimbaud teki häneen mitä syvimmän vaikutuksen. Epäilemättä oli muutoin tyydytetyllä itserakkaudellakin pienoinen osansa tämän kuuluisan ystävyyssuhteen syntymisessä. Verlaine oli nimittäin eräs niitä ylen harvoja runoilijoita, jotka olivat löytäneet armon tuon itsekylläisen seitsentoistavuotiaan silmissä, ja poikanen kirjoittaa "Saturnolaisten runojen" luojalle tulkiten korkeaa mielisuosiotaan ja lähettäen muutamia runojaan. Helposti liikutettu Verlaine avaa sydämensä ja kotinsa ovet seposelälleen, ja nimittäen tuntematonta ystäväänsä "chère grande âme", rakas suuri sielu, pyytää hän tätä luokseen, eli oikeammin appivanhempiensa luo. Rimbaud, joka jo vuotta aikaisemmin on tehnyt kotikaupungistaan Charleville'istä lyhyen ja sangen fantastisen, mutta rahapulan lyhentämän pikamatkan Parisiin, noudattaakin suoraa päätä kutsua. Tämän jälkeen ovat Verlaine ja Rimbaud eroamattomat; Verlaine kuljettaa uutta hengenheimolaistaan kirjallisten ystäviensä luona, iltaseuroissa ja ravintoloissa, kaiuttaen superlatiiveissa nuoren runoilijan kunniaa. Mutta Verlaine'in toverit, aluksi uteliaina ja odottavina, eivät suinkaan yhdy ystävänsä ihastukseen; heti ensi näkemältä tuntevat he vastenmielisyyttä Rimbaud'n omituista, samalla kertaa tunkeilevaa ja passiivista olemusta kohtaan. Sillä Rimbaud, jossa elivät monet yli-ihmisen vaistot, ehkä ei aina sanan parhaassa merkityksessä, ei edes piitannut kätkeä halveksuntaansa: hän istui mykkänä ja välinpitämättömänä seuroissa, tuskin viitsien vastata tehtyihin kysymyksiin, syöden ja varsinkin juoden määrättömästi — useimmiten toisten kustannuksella! — ikävystynyt, ironinen hymynkierre kapeilla ja epäluotettavilla huulillaan. Tilanne kärjistyy sen jälkeen kuin Rimbaud eräässä iltaseurassa, alkoholin kiihoittamana, langettaa pari pilkallista sanaa eräästä läsnäolevasta runoilijasta. Suoranainen käsikähmä aiheutuu, ja Verlaine'ille annetaan tiukka uhkavaatimus "joko — tai", Rimbaud tai he: vast'edes eivät mitkään ovet olisi avoimina Rimbaud'lle! Rettelö kypsyttää Verlaine'issä jo aikaisemmin syntynyttä mielihalua — hänen kotoinen idyllinsä on alkanut päivä päivältä käydä yhä kuluneemmaksi, huolimatta siitä että Georges Verlaine hiljan oli nähnyt päivänvalon, ja runoilija kaipaa uutta ja toista ympäristöä. Varsinkin on Rimbaud'n läsnäolo ainaisten kohtausten aiheena, sillä rouva Verlaine ja hänen vanhempansa pitävät Rimbaud'ta aivan kirjaimellisesti nuoren aviomiehen pahana henkenä, samalla kuin he, ja luonnollisesti kylläkin, eivät suinkaan katsele lempein silmin tuon käenpoikasen rehentelemistä ja määräämishalua vieraassa pesässä. Verlaine'in elämäntapa oli säännöttömästä käynyt suorastaan mahdottomaksi; Rimbaud'n fysiikka tuntui sietävän millaisia yövalvomisia ja hurjia juominkeja hyvänsä, eikä vanhempi ystävä tietysti tahtonut olla häntä huonompi. Ja vielä, Verlaine'in appivanhemmat olivat vakuutettuja siitä, että Verlaine'in kiintymys Rimbaud'hon oli suorastaan luonnonvastainen, ja senkin vuoksi he vain yllyttivät tytärtään, jonka ainoana puheenaiheena aviomiehen kanssa alkoi olla avioero ja siihen liittyvät seikat. Kaikkien näiden tekijöiden yhteenlaskettu summa olikin se, että Verlaine ja Rimbaud eräänä kauniina heinäkuun päivänä istuvat rautatievaunussa, päämääränään Belgia, sittemmin Englanti. Matka oli kuitenkin päättyä lyhyeen, sillä Arras'n aseman ravintolahuoneessa alkavat toverukset, juomien ja matkahalun riehaamina, jutella kaikenkarvaisia mahdollisia ja mahdottomia juttuja, joissa he muka olivat näytelleet pääosia: he keskustelevat pöyristyneiden matkailijoiden kuullen murhista, raiskauksista ja muista konnantöistä. Poliisipsykologia, joka suinkaan ei osannut aavistaa, että ystävykset tahtoivat näytellä "valkonahkoja" alkuasukkaitten joukossa, vainuaa kammottavia rikollisia, ja nuo markkinaveitikat, katupojat tai karanneet alaluokkalaiset — sillä sellaisina esiintyivät ja sellaisia olivat nuo iloiset kumppanukset! — kuljetetaan suorinta tietä putkaan. Asia oli saada vakavankin käänteen, kunnes vihdoin Verlaine'in paperit selvittävät tilanteen, ja ystävykset saatetaan, poliisin ylivalvonnan alaisina, ensimmäiselle Parisiin menevälle junalle. Olihan herra Verlaine papereittensa mukaan runoilija, mutta kaikissa tapauksissa myös räyhääjä ja merkillinen olento, ja sen vuoksi oli suunniteltu ulkomaanmatka viranomaisten mielestä yhtä aiheeton kuin arveluttava. Sanomattakin on taas selvää, että Verlaine ja Rimbaud ennen pitkää muuttivat päinvastaista suuntaa kulkevaan junaan, ja niin saapuivat he ilman enempiä vaikeuksia Belgiaan, mistä he myöhemmin jatkoivat matkaansa Lontooseen.
On omituista ajatella, että juuri Lontoo joutui olemaan sinä ympäristönä ja sinä ilmapiirinä, jossa useimmat "Romances sans paroles"-kokoelman kappaleet ovat syntyneet — nämä 'sanattomat romanssit', jotka ovat runouden herkimpiä ja aineettomimpia. Ja ennen kaikkea hiljaisimpia: ne eivät edes laula, ne ovat vain melodista kuiskausta, lempeää ja arkaa hyräilyä, kauttaaltaan sordiinon vaimentamaa. Mutta vaikkakin ensi silmänräpäykseltä tuntuu käsittämättömältä, että suurkaupungin moniääninen humu on säestänyt niitä niiden syntymähetkellä, ei ole unohdettava, että ulkonaiset olosuhteet tavallaan olivat mitä edullisimmat. Sillä näinä ensi aikoina nauttii runoilija intensiivisesti siitä vapautuksen ja kevennyksen tunteesta, joka hänet valtaa kaiken kotoisen ikävän jälkeen; hän hengittää jälleen, on jälleen oma itsensä. Iloisissa, miltei poikamaisen vallattomissa kirjeissä purkaa hän hyvää mieltään parisilaisille ystävilleen, kertoo, pakinoi, ripittäytyy, puhuu runoistaan. Haltioituneena kertoo hän elämänsä olevan "tykkänään älyllistä" (sanaa ei kyllä ole otettava kirjaimellisesti, sillä Rimbaud piti kyllä huolen siitä, että Verlaine'istä ennen pitkää kehittyi Lontoon juomatavaroiden ja -paikkojen erikoistuntija), ja jatkaa: "Milloinkaan en ole työskennellyt niinkuin nyt. Minulle ei ole olemassa muuta kuin runoja — me voici tout aux vers". Pidemmässä tutkielmassa ansaitsisivat muutoin Verlaine'in kirjeet miltei oman erikoisen lukunsa, siksi hauskoja ja kirjoittajalleen kuvaavia ne ovat. Verlaine paljastaa niissä kaikki viehättävän pintapuoliset pakinoitsijaominaisuutensa, jotka pohjautuvat hyvään huomiokykyyn, eloisaan huumoriin ja kehittyneeseen itseironiaan. Hänen kirjeensä ovat vilkkaita ja antautuvia, jos kohta hiukan liioitellun puheliaita ja monisanaisia, joissa kevyesti kosketellaan mitä erilaatuisimpia asioita ja joissa mielijohteet ja päähänpistot raketteina sinkoavat. Samanluonteisia ovat myös hänen pakina- ja matkakuvaussarjansa, joita hän myöhemmin julkaisi, sellaiset kuin "Mémoires d'un veuf", Lesken muistelmia, tai "Quinze jours en Hollande", Kaksi viikkoa Hollannissa. Lisäviehätystä antavat vielä kirjeiden syrjiin piirustetut pilakuvat. Verlaine olikin sangen näppärä piirustelija, joka merkillisen suurella nautinnolla ikuisti varsinkin omaa rumaa itseään, liioitellen silmien tihruista viivaa, takaraivon ulkonevaa kaarta ja asun arveluttavaa "jätkämäisyyttä". Hän tiesi kerta kaikkiaan olevansa ruma ankanpoika, mutta tahtoi aina ja joka paikassa osoittaa olevansa siitä itse tietoinen, saaden näin naurajat puolelleen.
Mutta kaikkein mieluimmin viipyy Verlaine näissä Lontoon-kirjeissään siinä runokokoelmassa, joka vähitellen kasvoi hänen työpöydällään, sekä selostaa uusia taideihanteitaan, jotka tietoisesti eroavat parnassolaisesta. Jos jo "Bonne chanson" osoitti, että Verlaine oli etäytynyt penikulmien päähän siitä entisestä minästään, jonka mielestä aineen tuli olla marmoria, norsunluuta tai jalokiveä, rakentaa hän "Sanattomat romanssinsa" ratkaisevasti musiikin varaan. Tämän runokokoelman ohjelmarunona voisi olla kuuluisa "L'art poétique", jonka hän julkaisee vuosia myöhemmin, Jadis et naguère, "Ennen ja nyt"-kokoelmassa, ja jossa runossa hän ennen kaikkea vaatii lyriikalta musiikkia, sointuja, puoliääniä, himmeitä ja kalpeita värejä, pehmeyttä ja viivaherkkyyttä. Hänen ihanteensa on jo tällöin se "chanson grise", jonka mainioimpana edustajana hänet on mainittava maailmanlyriikassa — eikö esim. sadelaulu "Il pleut dans la ville" yksitoikkoisesti putoavine pisaroineen ole kuin ruumiillistunutta, tai oikeammin, runoksi tullutta lempeää harmautta? Että tämä hänen pyrkimyksensä, niin välitöntä ja sisäisen luomispakon aiheuttamaa kuin se olikin, samalla oli täysin määrätietoista, käy selvästi ilmi hänen tovereilleen kirjoittamissaan kirjeissä. "Säkeiden on noudatettava musikaalista systeemiä", sanoo hän kerrankin, "mutta ne eivät saa vaikuttaa lapsellisilta." Hän koettaa tulla siihen, että lukija, runoa lukiessaan, ei johtuisi ajattelemaan sen syntymäprosessia ja siihen pantua ponnistusta: sen tulisi tehota helppoudellaan ja vaikuttaa 'itsestään syntyneeltä'. Mutta tämä taiturimaisuuden tavoittelu ei vielä tällöin tukahduta taiteilijaa hänessä, päinvastoin lausuu hän, että ulkonainen vuolaus voi muodostua runoilijalle vaaralliseksi, kuten se esimerkiksi oli osoittautunut Glatignylle — sointuvan ja kauniin, mutta hiukan helppohintaisen "Les vignes folles"-kokoelman kirjoittajalle —, banalisoiden tämän liian helposti syntyneet säkeet. Ah, montakaan vuotta ei kulunut, ennenkuin sama, vaikka ankarampi tuomio oli sanottava hänen omista runoistaan!
Mutta kuka ajattelisi teorioja ja ohjesääntöjä "Sanattomien romanssien" yhteydessä — yhtä vähän kuin se, joka nauttii pehmeästi putoavasta kastepisarasta tai iltaruskosta, nauttiessaan ajattelee pisaran tai ruskotuksen kemiallista kaavaa, yhtä vähän haluaa lukija eritellen silpoa näiden runojen rakennetta. Eri ainekset sulautuvat niissä lumoavaksi kokonaisuudeksi, ne ovat ironisia ja tunteilevia, veikeitä ja tuskantäytteisiä. Väliin ne kertovat tai maalailevat — esim. sikermä "Paysages belges", Belgialaisia maisemia — mutta impressionistisesti, oikukkaasti, runoilija vetoaa niissä lukijan mielikuvitukseen aivan toisin kuin "Saturnolaisissa runoissaan", jotka olivat kiinteät ja 'valmiit'. Juuri tämä ilmava, viittauksellinen tekotapa saattaa ne niin ihmeellisen kevyiksi; ne ovat aineettomimpia mitä ranskankielellä on kirjoitettu — ja sillä on sentään kirjoitettu Lamartine'in hopeanhohtoiset mietelmät! — vailla kaikkea käsinpideltävää, kaikkea varsinaista runkoa. Mutta sentään eivät ne ole sanahelinää sanahelinän itsensä vuoksi, kuten monet Verlaine'in myöhemmistä runoista, ne ovat olemassa äärettömän herkän ja äärettömän varman runoilijaintuitsionin varassa, joka valaa niihin jotakin pyhää ja koskematonta. Näin on niidenkin runojen laita, joiden sanonta on tavallista puhe-ääntä lähellä — esim. sisäkuva "Le piano que baise une main frêle", Piano jota hento käsi koskettaa —: ne eivät kodikkuudessaankaan ole arkipäiväisiä ja banaaleja kuten esim. monet Coppéen samantapaiset säkeet, sillä niitäkin valaisee jokin mystillinen, sisäinen valo, joka ei ole tästä maailmasta.
Verlaine on myöhemmin puhunut paljon pahaa loppusoinnusta sinänsä ja sanonut, että olisi vaikeata luetella kaikkia niitä rikoksia, joihin se on tehnyt itsensä syypääksi. Tämä tuomio tuntuu ensi näkemältä hiukan omituiselta kun ajattelee, ettei hän itse milloinkaan luopunut riimistä, vaikkakin hän, musikaalisen korostuksen vaatimuksia silmälläpitäen, vaimensi sen yksinvaltiasaseman ja iskeväisyyden, näin löyhentäen niitä siteitä, joihin ei paljon oltu uskallettu koskea sitten Ronsard'in päivien. Itse asiassa merkitsi hänelle loppusointu, kuten soinnillisuus yleensä, äärettömän paljon, vieläpä enemmän kuin useimmille hänen edeltäjilleen. Victor Hugo on lausunut sanasta, että se on "un être vivant", elävä olento; Verlaine olisi voinut sanoa samaa kirjaimesta. Ennen kaikkea vokaalista: onkohan yleensäkään monta runoilijaa, joka olisi rakastanut o- tai a- tai i-vokaaleja kuin hän! Jo "Poèmes saturniens"-kokoelmassa alkaa syyslaulu tällä säeparilla: "Les sanglots longs de violon de l'automne" — paremmin kuin näillä viipyvillä, kullanhohtavilla o-ääntiöillä voisi tuskin luonnehtia "syksyn viulua", joka nyyhkyttää ja värisee.
"Sanattomissa romansseissaan" kehittää hän edelleen näitä arvoja. Erikoismieltymyksellä tuntuu hän viljelevän samaan säkeeseen kätkettyä kaksoisriimiä, sellaisia kuin: "Il pl_eu_re dans mon co_eu_r — — O br_ui_t doux de la pl_ui_e" — ja niin poispäin. Viimeisenä kehityskautenaan johtui hän tämän menettelytavan tähden mauttomiin liioitteluihinkin — esim. "Amour"-kokoelman XXV:ssä runossa lukija suorastaan kompastuu alituisiin kaksois- ja kolmisointuihin ja laskelmallisiin alliteratsioneihin. Täydellä syyllä tekee hän kerran itse pilkkaa tästä taipumuksestaan, kirjoittaen parodian "À la maniere de Paul Verlaine" (kokoelmassa "Rinnakkain", Parallèlement), joka alkaa tällä säkeistöllä:
C'est à cause du clair de lune que j'assume ce masque nocturne et de Saturne penchant son urne et de ces lunes l'une après l'une.
[Olen jättänyt suomentamatta tämän runon, koska sen ainoa kärki sisältyy muotoon ja loppusointuihin.]
"Romances sans paroles"-kokoelman päivinä valvoi kuitenkin hänen taiteellinen silmänsä ja varma suhteellisuus vaistonsa. Hän ei tehnyt riimistä yksinvaltiasta, vaan alisti sen palvelemaan salaisia aivoituksiaan, ja sai sen näin houkuttelemaan esiin kauneusarvoja, jotka tähän asti olivat olleet kätkössä. Kuinka hyvin saattaakaan muutoin ymmärtää, että ranskalaiset säveltäjät, kuten Albert Doyen, Debussy, Fauré, monet muut, ovat niin suuresti rakastaneet juuri näitä runoja! "C'est l'extase langoureuse", "Un grand sommeil noir", "C'est l'heure exquise", "O triste, triste était mon âme", ovat ihanassa kaikupuhtaudessaan ennen muuta sävellettyä sanaa. Sen lähemmäs musiikin sisäisintä olemusta on ihmiskieli tuskin missään maassa päässyt.
Mutta "Romances sans paroles" on niin rikas, että puhe "sävelletystä sanasta" voi yksipuolisesti käsitettynä viedä harhaan: se on samalla 'kuvakirja', hereimpiä ja värikkäimpiä mitä voi ajatella. Turhaan ei erään sen sikermän nimenä ole "Aquarelles" — suoranaisia maalauksia ovat monet näistä hänen "belgialaisista maisemistaan", impressionistisine, näennäisesti sinne tänne viskottuine väriläikkineen.
Esimerkiksi eräs sen runoista, "Green"! Runoilija saapuu aamukävelyltään rakastettunsa luo ja tarjoaa tälle syliin "hedelmiä, kukkia, lehtiä ja oksia", sanoen olevansa aivan kastehelmien peittämä, jotka aamutuuli on jäähdyttänyt hänen otsalleen: ainakaan näiden rivien kirjoittaja ei voisi mainita monta runoa, joissa maalauksellinen näkemys olisi niin mestarillinen kuin tässä. Lukija suorastaan näkee, kuinka laulelman "minä" harhailee vilppaassa aamussa sinne tänne, puistikon teitä, kurotetuin käsin poimien lehväksiä, joista hopeiset kastehelmet kimmeltäen satavat hänen hiuksilleen, otsalleen, käsilleen. Tämän runon tahtoisi kernaasti kokonaisuudessaan lainata, mutta suorasanainen käännös ei voisi tyydyttävästi välittää sen kauneusarvoja. Sen asemesta saakoon tässä sijansa eräs toinen "akvarelli", Spleen — V. A. Koskenniemen käännöksenä —: se ei tosin ole aikaisemmin mainitun veroinen, mutta joka tapauksessa sangen kuvaava sekin Verlaine'in laulajalaadulle:
Niin hehkuen ruusut palaa
ja muratti on tumma kuin yö.
Suru vanha mun valtaa salaa
ja sydän kaivaten lyö.
Oli liian kirkasta silloin
yli maan, meren aaltoilun.
Minä peljäten odotan, milloin
olet julmasti pettävä mun.
Olen väsynyt loistehesen
mä metsäin, merien
ja tyhjään lakeutehen
ja kaikkeen — vain sinuun, ah en!
Näkemyksellisessä tuoreudessa ei näiden "Akvarellien" rinnalle voi asettaa monta runoa edes Verlaine'in omasta tuotannosta, niin raikkaita kuin useat niistä ovatkin. Lähinnä on ehkä "Viisaus"-kokoelman hurmaavan kaunis sonetti toivosta, joka "loistaa kuin oljenkorsi" — tähän runoon saamme toisessa yhteydessä palata —, tai "Bonne chanson'in" neljäs laulu, jossa runoilija seuraa silmillään junaikkunan ohi liitäviä maisemia, kehystäen niillä omia mielialojaan. Juuri näissä runoissa huomaa muutoin, kuinka nerokasta Verlaine'in intuitisioni saattaa olla, ja kuinka hän parilla ohitemmatulla sanalla saa esiin kaiken sen, mikä on olennaisinta kullekin tunnelmalle tai näkemykselle, satuttaen näin itse ydinhermoon. Esim. "Nevermore"-sonetissaan panee hän armaansa kulkemaan unelmoiden, hiukset ja ajatukset tuulessa, "les cheveux et la pensée au vent", ja jo nämä muutamat sanat riittävät loihtimaan esiin tuulisen syyspäivän ja rauhattomina harhailevat ajatukset.
Kaikkein nerokkaimpana ilmenee tämä Verlaine'in runoilijavaisto hänen yksityisissä runokuvissaan. Jo hänen ensimmäisestä kokoelmastaan voisi poimia niitä melkein kuinka paljon hyvänsä, ja tätä ihanaa valikoimaa lisäävät sekä "Bonne chanson", "Fêtes galantes", "Romances sans paroles" — varsinkin se! — että pari hänen myöhempää runokirjaansa. Sonetissaan "À une femme", Eräälle naiselle, vertaa hän näin armaansa huolia pääskysiin syyskesän taivaalla:
Et les soucis que vous pouvez avoir sont comme des hirondelles sur un ciel d'après-midi, — chère, — par un beau jour de septembre attiédi.
Ja huolet, joita teillä saattaa olla, ovat kuin pääskyset iltapäivän taivaalla, rakkaani, kauniina, lauhana syyskuun hetkenä.
Voiko enää kauniimmin kuvata nuoren ja onnellisen naisen surujen keveyttä, ja niiden hymyilevää ohimenoa: missä on niin paljon huoletonta liikuntaa kuin tornipääskysten suihkinnassa edestakaisin, lauhana ja kultaisena suvi-iltana! Ja muistoista käyttää hän taas eräässä toisessa runossaan seuraavaa suurenmoista vertausta:
Comme un voi criard d'oiseaux en émoi,
tous mes souvenirs s'abattent sur moi.
Niinkuin lentoon pyrähtäneitten lintujen parvi,
niin syöksyvät päälleni muistot.
Neitsyt Maarian taivaallista kirkkautta ovat tuskin varhais-italialaiset mestarit kuvanneet hartaammin kuin Verlaine yhdellä ainoalla rivillään:
Vous, blanche à travers les battements d'ailes des anges…
Te, ikivalkea havisevien enkelinsiipien takana.
Lapsuusaikainen mielikuva paratiisista ei ollut huikaisevampi kuin tämän säkeen esilleloihtima näkemys. Ja vihdoin, väliin yhdistää Verlaine eri aistimukset, samalla tavoin kuin Baudelaire, niin että plastillinen näkemys sulautuu musikaaliseen. Erikoisen tyypillinen Verlaine'ille on esim. seuraava säkeistö "Sanattomissa romansseissa":
Je devine, à travers un murmure, le contour subtil des voix anciennes et dans les lueurs musiciennes, amour pâle, une aurore future.
Minä aavistan, kautta hyminän, menneitten äänien hienon hienot ääriviivat, ja musikaalisessa kajossa, oi kalpea rakkaus, koittavan aamuruskon.
Juuri tämäntapaiset runot todistavat muutoin, miten paljon uutta kauneutta "Romances sans paroles" toi Ranskan lyriikkaan, ja mitä se sille merkitsee.
* * * * *
Mutta ennen kuin tämä kokoelma näki päivänvalon — joka tapahtui v. 1874 — oli Verlaine'in koettava monet traagilliset vaiheet.
Se vapaa ja huoleton taiteilijaelämä, jota Verlaine ja Rimbaud alussa olivat viettäneet, alkoi ennen pitkää kadottaa viehätystänsä. Verlaine'iä näännyttää koti-ikävä, hän tuntee juurettomuutensa ja yksinäisyytensä, samalla kuin vaimon ja pojan ja menneen onnen muisto ei anna hänelle rauhaa. Tämä tunne kasvaa vihdoin sietämättömäksi kammoksi ja peloksi, kun hän äkkiä jää yksin. Levoton ja oikukas Rimbaud, joka kuitenkin oli elänyt Verlaine'in kassan varoissa, jättää hänet muitta mutkitta, ja matkustaa takaisin Charleville'iin. Vähää ennen on Verlaine'ille lähetetty se syytöskirjelmä, jossa hänen vaimonsa, taikka oikeammin hänen appivanhempansa, perustelevat avioero-pyyntöä. Verlaine tiesi hyvin oman suuren syyllisyytensä, ja katui vikojaan syvästi ja vilpittömästi kuten tunneherkät luonteet ainakin, mutta häntä kuohuttivat ne epäjalot ja epäoikeutetut moitteet, joita tässä kirjelmässä kasattiin hänen hartioilleen ja joita hänen ei edes sallittu torjua. Erikoisesti haavoittaa häntä se yhä uudelleen ja uudelleen esitetty syytös, että hän muka oli rikollisessa suhteessa Rimbaud'hon. Hän kirjoittaa Parisiin ja lupaa vaikka alistua lääketieteellisen tutkimuksen alaiseksi — turhaan, hänen pyyntöjään ja rukouksiaan ei oteta varteen, ja vihdoin vuodattaakin Verlaine katkerassa kirjeessä sydämensä Lepelletier-ystävälleen ja lausuu, että tämä liioiteltu herjaustulva kokonaan on muuttanut ja jähmettänyt hänen sielunsa. Näinä aikoina kypsyy hänen mielessään myös päätös, että hän, kuten tapahtuikin, omistaisi tekeillä olevan runokirjansa ("Romances sans paroles") Arthur Rimbaud'lle: hän tahtoi tällä menettelyllään suunnata iskun tekopyhää yhteiskuntaa ja valheellista farisealaisuutta vastaan!
Kaiken lisäksi onneton runoilijaparka sairastuu, ja nyt alkavat kuolemakuvitelmat leikkiä yksinäisen aivoissa. Sielunsa hädässä sähköttää hän vaimolleen, äidilleen ja Rimbaud'lle, rukoillen näitä saapumaan hänen "kuolinvuoteelleen". Kaksi jälkimmäistä noudattaakin kiireesti kutsua, vaimo ei. On kuin Verlaine olisi odottanut ihmettä, eläytynyt siihen varmuuteen, että ihme todella tapahtuisi, että kaikki vielä muuttuisi hyväksi: kun näin ei käy, vaipuu hän kokoon, mikään ei enää merkitse hänelle mitään, ja äidin on helppoa vallita hänet tahdollaan ja viedä hänet muassaan Kanaalin yli Belgiaan. Täällä, rauhaisessa maaelämässä, erään hyväntahtoisen sukulaisen turvissa, alkaa runoilijan ruumis ja hermosto vähitellen parantua. Kirjalliset suunnitelmat alkavat jälleen orastaa hänen mielessään, ja hän odottaa jännityksellä niiden ponnistusten tulosta, joihin hyvä Lepelletier on ryhtynyt löytääkseen kustantajaa "Sanattomille romansseille". Itse asiassa ilmestyy tämä kokoelma vasta runoilijan vankila-aikana, Lepelletier'n avustuksella: Verlaine'in maine tai oikeammin huono maine porvarillisessa elämässä merkitsi hyvin paljon kustantajille! Mutta vaeltajahalu muodostuu vielä kerran Verlaine'in onnettomuudeksi — hänellä ei koskaan ole hyvä olla siellä missä hän on, vaan hän kuvittelee aina paratiisin muuanne. Keväällä 1873 tapaammekin hänet uudelleen Lontoossa, jälleen Arthur Rimbaud'n seurassa. Tässä tutussa ympäristössä kertaa Verlaine kaikki ne mielenliikkeet, jotka ahdistivat häntä hänen sairautensa aikana. Ja uudelleen syttyy toivo hänen rinnassaan, hän on kuin jonkinlaisen idée fixe'in lumoissa, varmana siitä että vaimo palaa hänen luokseen! Epäkäytännöllisenä idealistina päättää hän nyt panna kaikki yhden ainoan kortin varaan, tahtoen vapaaehtoisesti luopumalla Rimbaud'sta todistaa epäluuloiselle vaimolleen viattomuutensa. Hän lähteekin päistikkaa Lontoosta, miltei karkaa, täydelliseksi yllätykseksi Rimbaud'lle, ja sähköttää Antwerpenistä vaimolleen pyytäen keskustelua tämän kanssa. Mutta vielä kerran pettää toivo hänet, sillä vaimo on ja pysyy mykkänä. Nyt turvautuu Verlaine, sydänjuuriaan myöten loukattuna, uhitteluun, ja lähettää sähkösanoman toiseen suuntaan, Rimbaud'lle, pyytäen tätä luokseen. Mutta Rimbaud taas ei suinkaan ollut niitä, joita jätetään ja jälleen otetaan armoihin ilman muuta; hän oli liian ylpeä ja vallanhimoinen alistuakseen toisen tahdon alle. Hän kyllä noudattaa Verlaine'in kutsua, mutta ainoastaan voidakseen poimia tältä viimeiset varat. Turhaan Verlaine pyytää häntä jäämään, rukoilee, kiihtyy, uhkaa; turhaan koettaa Verlaine'in saapuvilla oleva äiti sovittaa ystävyksiä; Rimbaud seisoo taipumattomana ja kylmänä oven suussa, toistaen yksitoikkoisella, puolittain laulavalla äänellä: "Minä — lähden, ra-haa, ra-haa!" Vihdoin tekee Rimbaud menoa, ja silloin valtaa Verlaine'in, kuten hän itse on kertonut, sokea raivo, hänestä tuntuu kuin tuo toinen olisi vienyt muassaan hänen aivonsa ja sydämensä ja samalla koko hänen elämänsä, ja niin ojentaa hän nopeaan kuin ajatus revolverinsa ja ampuu pari laukausta Rimbaud'ta päin. Vain toinen kuulista osuu, haavoittaen Rimbaud'n kättä; Verlaine syöksyy itkien ystävänsä jalkoihin ja sopertelee anteeksipyyntöjä. Onneton rouva Verlaine, järkytettynä sielun pohjaa myöten, koettaa rauhoittaa molempia, hän sitoo haavan, tarjoaa Rimbaud'lle kipurahoja ja saa tämän taivutetuksi lähtemään vielä samana iltana Charleville'iin. Katuva Verlaine pyrkii saattajaksi rautatieasemalle, mutta kadulla tapahtuu tämän tragedian toinen näytös, jonka kulusta on olemassa sangen ristiriitaisia tietoja. Rimbaud on itse selittänyt asian siten — ja toistanut sanansa oikeuden edessä — että Verlaine, pimeälle kadulle tultuaan, alkoi uudelleen kopeloida revolveria taskusta; Verlaine'in ystävät taas ovat varmat siitä, että Rimbaud oli keksinyt pirullisen juonen kostaakseen Verlaine'ille ja syöstäkseen tämän onnettomuuteen. Kuinka hyvänsä, kadulla alkaa Rimbaud yhtäkkiä huutaa: "Murhaaja, murhaaja, auttakaa!" ja syöksyy täyttä karkua lähimmän poliisin turviin, pelästynyt ja ällistynyt Verlaine kintereillään. Tietysti pidätetään "murhamies", hänen taskustaan löydetään revolveri, Rimbaud'n käsi havaitaan veriseksi, ja Verlaine viedään suorinta tietä poliisiasemalle.
Kävisi liian pitkäksi selostaa niitä laajoja tutkimuksia ja kuulusteluja, joihin asia antoi aihetta. Rouva Verlaine vanhempi teki voitavansa, Verlaine kirjoitti epätoivoissaan Victor Hugolle ja pyysi tämän puoltolausetta, joka saapuikin, vaikka hieman armollisena — kaiken yhteenlasketuksi summaksi jäi, että Verlaine tuomittiin "murhayrityksestä" koppivankeuteen kahdeksi vuodeksi: luonnottoman ankara rangaistus siis! Kirjallishistorialliselta kannalta merkitsee tämä kausi ennen kaikkea kirkastunutta "Sagesse"-kokoelmaa, mutta ehkä myös, epäsuorasti, hänen kyynillisiä "Chansons pour Elle"-laulujaan: tämä pitkä eristysaika ja yhteiskunnan halveksunta ruokkii hänen epäyhteiskunnallisia vaistojaan, katkaisee häneltä kaikki siteet entisyyteen, ja miltei sysää hänet kadulle.
Sillä sielun on sallittu kohota huipuille, mutta ei asua niillä.