II.
MATHILDE MAUTÉ JA "BONNE CHANSON".
Eräs suuri sisäinen elämys jouduttaa tätä kypsymistä ja määrää sen luonteen: tämä uusi vaihe on siksi käänteentekevä sekä ihmiselle että runoilijalle, luo siksi kauaskantavia seurauksia, että meidän on syytä syventyä siihen yksityiskohtaisemmin.
Elämyksen nimenä on Mathilde Mauté.
En tietystikään tahdo väittää, että tämä vaihe sinänsä oli niin erikoinen, enkä myös sitä, että kirjallisuudelle merkitsisi paljon, että juuri M:lle Mathilde Mauté de Fleurville joutui hänen innoittajattarekseen. Päinvastoin kehittyi tästä pienestä porvarisneitosesta jotenkin tavallinen porvarisrouva, joka tuskin syvemmässä mielessä ymmärsi Verlaine'iä ja tämän runoutta. Mutta kysymys ei ensi sijassa olekaan mikään 'arvokysymys', pääasiaksi jää elämys sinänsä, se tosiasia, että Verlaine rakastui ja rakasti: vasta tämä tunne sai esiin hänen todellisimman, persoonallisimman minänsä, niin että hän runoilijanakin uskaltaa olla täysin oma itsensä. Hänen lyriikkansa virta ohjautui sen kautta uuteen uomaan, syvempään kuin entinen. Sillä jos toiselta puolen on totta, ettei ihminen voi kasvaa omien mittojensa ja mahdollisuuksiensa yli, on toiselta puolen yhtä varmaa, että ihmisessä jää paljon käyttämättä, ellei jokin erikoinen elämys houkuttele näitä salattuja voimia esiin. Verlaine'istä olisi epäilemättä tullut suuri ja taitava runoilija, mutta hän ei ehkä samalla tavoin olisi löytänyt omaa äänenpainoaan ilman suurta onnea ja hukuttavaa kärsimystä. Edellinen tunne loi välittömästi "Bonne chanson'in", jälkimmäinen "Romances sans paroles"-kokoelman ja "Sagesse'in". Ja me voimme ehkä vielä sanoa, yhä valvoaksemme kirjallisuushistorian etuja, että oli parempikin, ettei Mathilde Mauté ratkaisevasti ollut runoilijan 'arvoinen': moni Verlaine'in kuolemattomimpia runoja olisi ehkä jäänyt kirjoittamatta ilman vihlovaa tuskaa ja pettymystä. Sillä runoilijoiden ihanaan ja julmaan erikoisoikeuteen kuuluu kerta kaikkiaan se, että heidän tuntemansa tuska muodostuu lauluksi ja lohduksi muille. Se kauneus ja valtavuus, jota näin syntynyt runo henkii ja kykenee muille välittämään, on suoraan verrannollinen runoilijan tunteman kärsimyksen suuruuteen.
Ja sen vuoksi on runouden ystävien syytä iloita, että Mathilde Mauté sattui ratkaisevana päivänä avaamaan oven Verlaine'ille, silloin kun runoilijan aika oli täytetty.
Verlaine on lukemattomien itsetunnustuksiensa joukossa kirjoittanut myös nämä rivit, jotka luonnehtivat verrattoman hyvin hänen impulsiivisen herkkää, palavaa ja antautuvaa minuuttaan:
J'ai la fureur d'aimer. Mon coeur si faible est fou.
N'importe quand, n'importe quel et n'importe où.
Minussa on rakastamisen vimma. Heikko sydämeni on hulluna.
Milloin tahansa, ketä tahansa ja missä tahansa.
Ja sonetissaan Gabriel Vicaire'ille vertaa hän toisiinsa heidän molempien runoilijatemperamenttia, joissa sensualismi on niin tärkeänä tekijänä, ja huudahtaa lopuksi:
"Et puis j'aime! Tout court! En masse, en géneral.
Depuis la fille amère au souris sépulcral
jusqu'à Dieu tout-puissant dont la droite nous mène!"
Ja niinpä rakastan! Sanalla sanoen! Summassa, yleensä.
Aina katkeran ilotytön kaameasta hymystä
hamaan kaikkivoipaan Jumalaan, jonka oikea käsi meitä johdattaa.
Tämä tunnustus on otettava kirjaimellisesti: Verlaine tarvitsi rakkautta, sen kaikissa eri muodoissa, ja ennen kaikkea, hänen täytyi saada rakastaa, antaa itseään, sulautua toiseen, senkin uhalla että hän tuntee itse kuluvansa ja antavansa liiaksi. Hän on eräässä runossaan sanonut "jättäneensä monille kiittämättömille jotakin itsestään, verta ja lihaa". Nämä sanat ovat enemmän kuin sovinnainen lausetapa. Kuka voi muutoin tietää, oliko tämä kiihkeä antautumisen tarve heikkoutta, todistus siitä, ettei hän jaksanut yksin kantaa onneaan ja onnettomuuttaan, vai oliko se ennemmin hänen henkisen rikkautensa ja hedelmällisyytensä eräitä ilmenemismuotoja? Varmaa vain on, että Verlaine kaikkein vähimmin kuuluu ihmiskunnan suuriin yksinäisiin: hänen elämäkertansa on samalla hänen ystäviensä elämäkertaa. Jo varhaisnuoruudessaan solmii hän kiihkeitä ystävyyssuhteita, ja hänen myöhempi kiintymyksensä Arthur Rimbaud'hon ja Lucien Létinois'han, puhumattakaan siitä naisesta, josta tuli hänen vaimonsa, on miltei sairaalloista rajattomuudessaan ja määrättömyydessään. Mutta ennen kaikkea oli Verlaine'in temperamentti eroottinen, mistä varsinkin hänen traagillinen loppuelämänsä räikeästi todistaa. Hän oli aistiensa ja viettiensä vanki, ja hän tiesi sen itse, kärsien siitä, mutta ollen liian heikko vapautuakseen tästä orjuudesta. "Hyväilyt sulkevat minulta tien taivaaseen", valittaakin hän epätoivoisena eräässä runossaan. Ja eräässä toisessa linkoaa hän, kyllästyksen ja inhon vallassa, katkeran syytöksen Naisen silmille: minä olen ollut harras mystikko, sanoo hän siinä, mutta nyt on nainen saanut minut valtaansa; minä rukoilin lapsuuteni Jumalaa, olin täynnä uskoa, valkeata toivoa, pyhää rakkautta, jonka tuli on niin puhdas ja ihana, mutta nyt on nainen pakottanut minut polvistumaan eteensä!
— — la femme m'a repris tout entier!
J'allais priant le Dieu de mon enfance (aujourd'hui c'est toi qui m'as à genoux), j'étais plein de foi, de blanche espérance, de charité sainte aux purs feux si doux.
Mais aujourd'hui tu m'as à tes genoux!
J.K. Huysmansille omistetussa runossaan sanoo hän olleensa "rakastaja", "sanan täydellisimmässä mielessä", ja tunteneensa aistillisuuden pohjia myöten.
Mutta kaikessa materialismissaan oli Paul Verlaine tavallaan ehdottomimpia idealisteja mitä voidaan kuvitella: jos kohta hänessä oli paljon miestä, sanan maskuliinisessa mielessä, oli hänessä myös paljon lasta, lapsen naiivin herkkää hellyydenjanoa. Hänen loppuelämänsä ei varmastikaan olisi muodostunut niin epäkauniiksi, jos hänellä olisi ollut koti ja turvapaikka; kun hänellä ei sitä ollut, etsi hän inhimillistä osanottoa kaikkialta, kysymättä sen laatua ja arvoa — tai arvottomuutta. Sillä vaikkakin nainen oli Verlaine'ille ensi sijassa rakastajatar, kalpasi hän samalla naisessa äitiä ja rippiäitiä, povea, jota vastaan oli hyvä itkeä pois kaikki paha, huulia, joilta oli suloista kuulla anteeksiannon sana. Verlaine'in kynästä ovat kyllä kyynillisen julkeat laulut Chansons pour Elle, "Lauluja Hänelle" ja monet muut, joissa lakkaamatta toistuu sana "chair", lihallisuus, mutta hän on myös, kuten Baudelaire, nähnyt naisessa madonnan ja Beatricen, ja pyytänyt että tämä valo-olento olisi hänen välittäjänsä Jumalan edessä.
Kuinka hyvänsä, nämä kiihkeät vaistot veressään oli Paul Verlaine sittenkin, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuu, ehtinyt viidenkolmatta vuoden ikään, ennen kuin hänellä oli uskottavana runottarelleen ainoatakaan sydämen elämystä. Tämä ei tietysti ole ymmärrettävä niin, ettei Venus jo aikaisemmin olisi ristinyt hänen tietään: hän tunsi jo sangen nuorena Montmartre'in ja Boul' Mich'in huvittelupaikat, joissa oli helppo frangeilla tyydyttää nuoren veren vaatimukset. Mutta kaikki tämä oli pelkkää erotiikkaa sen primitiivisessä ja halpahintaisessa muodossa; Verlaine'in sydän ei tähän asti ollut sanonut sanottavaansa. Epäilemättä oli tämä elin hyvinkin 'valmis' ja vain odotti aikaansa — haaveksiihan hän jo ensimmäisessä runokirjassaan perheonnea ja tuntematonta naista, joka rakastaa runoilijaa ja jota runoilija rakastaa, mutta jonka kasvonpiirteitä ja olemusta hänen silmänsä eivät vielä erota. Mutta haavetta pidemmälle ei hän uskalla mennä. Päinvastoin todistavat toverit, että Paul Verlaine oli nuorena erinomaisen arka ja ujo samanikäisessä naisseurassa; hän häpesi omituista ulkomuotoaan, jota hän uskoi vastenmieliseksi, ainakin kauniimmalle sukupuolelle, eikä kyennyt siihen vaivattomaan seurusteluun, johon voitot tanssisaleissa perustuvat.
Mutta kukaan ei vältä kohtaloaan. Paul Verlaine'in käydessä säveltäjä Charles de Sivryn kodissa, sattui ovenaukaisijaksi säveltäjän kuusitoistavuotias sisarpuoli, neiti Mathilde Mauté, puettuna kuuluisaksi tulleeseen harmaaseen ja viheriään pukuun. Tämä tapahtuma on "Bonne chanson'in" alkuvaihe. Verlaine rakastuu, ja rakastuu ensi kertaa koko elämässään, rakastuu silmittömästi ja ensi näkemältä — siis todellinen ranskalainen coup de foudre! Tähän asti oli Paul aina tuntenut olevansa kuin "ruma ankanpoika", poikkeusasemassa ja erilainen kuin muut. Ja nyt, oliko mahdollista, että tämä ihastuttava nuori tyttö ilmeisellä mieltymyksellä tuntui juttelevan hänen kanssaan, kohdellen häntä ei yli olkain, kuten naiset tavallisesti, vaan viehättävän luontevasti ja herttaisesti —"Minä pidän paljon runoilijoista, monsieur", ovat ensimmäiset, kainosti lausutut sanat, jotka Verlaine kuulee hänen huuliltaan. Ja kun neitonen, hiukkasta myöhemmin, kunnioittavasti kiittää häntä hänen runokokoelmastaan, lausuen kuitenkin pienenä moitteena, että muutamat sen runot olivat sentään jonkun verran liian "voimakkaita" hänelle, vastaa Verlaine profeetallisesti, aivan kuin hän jo sinä hetkenä olisi nähnyt "Bonne chanson'in" valmiina edessään: "Pian kirjoitan uuden runokirjan, joka Teitä varmasti enemmän miellyttää."
Verlaine on eräässä runossaan kuvannut sitä ensi vaikutelmaa, jonka M:lle Mauté häneen teki: hän kertoo, kuinka neito säteili nuoruutta ja hymyä, kuinka hän tuli, meni, liikkui, jutteli, iloisena väliin, vakavana toisin ajoin, ja kuinka runoilijan synkkään sieluun lankesi kuin kajastus neitoa ympäröivästä valokehästä. Sillä Mathilde oli hänelle samalla kuin kadotetun, mutta saavutettavissa olevan puhtauden symboli, hän oli se Nuori Tyttö, josta jokainen mies haaveksii. Missä määrin jo näihin ensi vaikutelmiin yhtyi, kuten hän "Confessions"-kirjasessaan väittää, tietoinen ja selkeä halu "järjestää elämä", on vaikea päättää. Mutta varmasti oli tämä tekijä mukana ainakin myöhemmin, siinä kaipauksessa, joka häntä jäyti sen jälkeen kuin Mathilde oli kadonnut hänen elämästään. Hän ei ollut ainoastaan onneton, rikollinen, väärinymmärretty ja hyljätty puoliso, vaan myös yhteiskunnan ulkopuolinen hylkiö, joka ei kuulunut mihinkään ja jolla ei ollut kotipaikkaoikeutta muualla kuin yhtä juurettomien ja irtonaisten parissa mitä hän itse oli — kapakassa. Ja vaikka hän myöhemmin, pitkin elämäänsä, saattaa kirjoittaa helliä lemmenkirjeitä ja runoja puoleen ja toiseen, vakuuttaen palavaa rakkauttaan, huomaa äänenpainosta, että tässä on kysymys aivan toisarvoisista suhteista: niin ratkaisevasti oli hän loppuun asti kiintynyt tuohon yhteen ainoaan, joka lyhyen ajan oli hänen puolisonsa, ja joka sen jälkeen pysyi hänelle kadotetun kodin ja elämän kauneuden ruumiillistumana. Tuon tuostakin tapaamme Mathilde Mautén kasvot Verlaine'in myöhemmässä lyriikassa, varsinkin "Sanattomissa romansseissa" ja "Rakkaus"-kokoelmassa, väliin kuusitoistavuotiaana kuten ensi näkemältä, ja kerran on hän puettu siihen koruttoman nuorekkaaseen viheriään ja harmaaseen pukuun, jota hän samaisena ensi kertana kantoi.
Simple elle était comme au temps de ma cour
en robe grise et verte. —
Hän oli koruton kuin kosintani aikana,
harmaassa ja vihreissä puvussa.
Useimmiten henkivät runot pohjatonta kaipausta, väliin taas ovat ne täynnä syytöksiä, väliin itsepuolustusta. Kaikista näistä aineksista kokoonpantu on ihana sikermä "Birds in the night", Lintuja yössä, jossa hän vuoroin on katkera ja muistelee entisiä, puolittain leikillä sanottuja, mutta julmasti toteutuneita ennustuksiaan, vuoroin puolustelee rakastettuaan omia ja maailman syytöksiä vastaan. Surumielisen kaunista ymmärtämystä henkii ensimmäinen säkeistö:
Vous n'avez pas eu toute patience, cela ce comprend par malheur, du reste. Vous êtes si jeune! et l'insouciance c'est le lot amer de ll'âge celeste!
Teillä ei ollut kaikkea kärsivällisyyttä, senhän, surullista kyllä, ymmärtää. Olette niin nuori! ja huolettomuus on taivaisen iän katkera osuus.
Samassa vireessä on toinen runo, "Child wife", Puolisolapsi, täynnä surua mutta samalla anteeksiantoa. Vaimon muisto on niin ikään inspiroinut ne hellyyttä uhkuvat säkeet "Amour"-kokoelmassa, joille hän on antanut nimen "Leski puhuu", Un veuf parle: hän kuvittelee näkevänsä kaukana merellä venheen, jossa "aivan nuori nainen" ja poikanen istuvat, ja joka on hukkumaisillaan ankaran pyörrevihurin kourissa. Oi, elkää pelätkö, kuiskaa runoilija, tuo meri on minun kyynelteni meri, ja ne kaksi hyvää enkeliä, jotka asettavat kuohut, ovat minun anteeksiantoa loistavat silmäni!
Et paix au groupe sur la mer, sur cette mer de bonnes larmes! Mes yeux joyeux dans le ciel clair, par cette nuit sans plus d'alarmes sont deux bons anges sur la mer.
Rauha olkoon merelliselle ryhmälle! Noille hyvien kyynelten merellä soutaville. Minun iloiset silmäni taivaan kirkkaudessa siintävät tänä yönä, jossa myrsky on vaimentunut, kuin kaksi hyvää enkeliä yli meren.
Toisella kertaa tunnustaa hän — keskiaikaisesti arkaisoidussa balladissaan — uneksineensa rakastetustaan, mutta, lisää hän katkerasti:
J'ai revé d'elle et pas elle de moi.
Olen uneksinut hänestä eikä hän minusta.
Runo on kirjoitettu lähes kymmenen vuotta lopullisen eron jälkeen —. Ja yhä — jatkaaksemme esimerkkisarjaa — kertomuksessaan Pierre Duchâtelet'sta antaa hän päähenkilön läpikäydä jotenkin samat ulkonaiset elämänvaiheet kuin Paul Verlaine, aina avioeroa ja vihlovaa yksinäisyyden tunnetta myöten: lopuksi riutuu Pierre, ikävästä ja mielenkarmeudesta, "tué par l'idée d'une femme," naisen muiston surmaamana. "Louise Leclercq" vihdoin tuntuu olevan kirjoitettu pääasiassa sen vuoksi, että tekijä saisi tilaisuuden viivähtää menneen avio-onnen muisteluissa ja loihtia esiin niitä, sekä myös siksi, että hän voisi kuvitella, kuinka ihanaa hänenkin elämänsä olisi voinut olla. Louiseille antaa hän kaikki ne hyveet, joita hän ensi kohtaamisesta asti runoili Mathilde Mautélle — Louise on samalla kertaa puoliso ja rakastajatar, terve ja voimakas nainen, mainio äiti ja hyvä kristitty. Niin, me voisimme yhä jatkaa esimerkkisarjaa ja osoittaa, kuinka ratkaisevasti Mathilde Mauté ensi näkemältä valloitti sijan runoilijan elämässä ja runoudessa, mutta ylläesitetyt riittänevät. Varmasti, jos Paul Verlaine olisi elänyt keskiajalla, olisi ennen pitkää alettu kuiskata noitajuomasta, jota kaunis neito oli hänelle antanut!
Mutta elkäämme menkö ajassa eteenpäin tai kuvitelko, kuinka olisi voinut olla! Toistaiseksi on Paul Verlaine meille viidenkolmattavuotias, ja hän on ensi kertaa nähnyt sydämensä valitun. Tämän kohtalokkaan ensi tapaamisen jälkeen valtaa Verlaine'in kuitenkin eräänlainen mieletön, vaistomainen pelko, ja hän kysyy itseltään, kuinka voisi olla mahdollista, että ihastuttava Mathilde saattaisi rakastaa häntä, Paul Verlaine'iä, rumaa, merkillistä olentoa? Ja niin lähteekin hän, impulsiivisen luonteensa pakottamana, suin päin karkuun — tulevia kärsimyksiä pakooni — maalle, josta hän kuitenkin kirjoittaa viikon perästä virallisen kosimakirjeen de Sivryn perheelle! Hän saa ensin hiukan pidättyvän vastauksen, jossa hänelle toki vakuutetaan, että hän "saattaa toivoa", ja jonkun päivän perästä tuo velipuoli itse muodollisen suostumuksen: herra Verlaine on hyväksytty neiti Mautén tulevaksi puolisoksi! Yhdentekevää on, vaikuttiko tähän myöntymykseen, kuten esim. Verlaine'in ystävä ja elämäkerran kirjoittaja Lepelletier huomauttaa, se että Verlaine oli heti ensimmäisessä kirjeessään sanonut tahtovansa Mathilde'in sinänsä, ilman myötäjäisiä: kuten tunnettua, on juuri myötäjäiskysymys varsin tärkeä Ranskan keskiluokalle. Eikä Verlaine toiselta puolen ollut niinkään huono vävy, sovinnaisesti katsoen, sillä vaikka hän olikin runoilija, oli hän samalla kaikeksi onneksi vakituista palkkaa nauttiva virkamies, joka akateemisen oppiarvonsa nojalla saattoi paljonkin nousta arvoasteikossa. Kuten sanottu, tämä ei liikuta meitä; pääasiaksi jää, että Verlaine oli lähellä päämaaliaan ja että tytön vanhemmat olivat antaneet siunauksensa. "Rêve familier" oli muodostumassa unesta todellisuudeksi.
Kirjallishistorialliselta kannalta oli erinomaisen onnellista, että Mathilde'in varovaiset omaiset päättivät erottaa nuoret joksikin aikaa toinen toisistaan: välimatka ja odotusaika olisi terveellistä ja näyttäisi, miten pysyväisiä kihlattujen tunteet olivat. Mauté de Sivryn perhe lähtee Normandiaan, ja ne runonmuotoiset kirjeet ja tunnepurkaukset, joita Verlaine tällä ajalla lähettää Mathilde'illeen, — jonka hän toistaiseksi on nähnyt yhden ainoan kerran — ovat maailmanlyriikan ihanimpia lemmenrunoja. Ne eivät ole mitään runoja rakkaudesta, se on, ne eivät ole analysoivia, syvällisiä, rakkauden olemusta avaavia; niissä tuskin paljastuu mitään näköaloja oman minuuden ja sen elämyksien sivu. Päinvastoin, niitä tahtoisi melkein sanoa tilapäisrunoiksi, ei banaalissa, vaan jaloimmassa merkityksessä. Sillä ne ovat herkän improvisatsionin tuotteita, hymyileviä ja kyynelehtiviä, väliin täynnä veikeää ja armasta vallattomuutta, väliin taas kaihoa ja surumieltä: ne tulkitsevat sitä "suloista tuskaa", jota rakastava kärsii. Ensimmäistä kertaa on Paul Verlaine niissä oikein oma itsensä — hän ei enää muista, että Milolaisen Venuksen tuli olla marmoria, ja kaiken kauneuden plastillisuutta ja kylmää liikkumattomuutta. Hänellä on tarve tunnustautua, antautua, ripittää itseään, ja hän tekee sen naiivilla ja ihanalla hartaudella, joka on miltei vertojaan vailla. Hän kertaa runoissaan kaikki mielenliikkeensä aina ensimmäisestä alusta alkaen, jolloin Mathilde ilmestyi hänen ihastuneiden silmiensä eteen; hän kysyy lumottuna, mutta samalla pelokkaana itseltään, saattaisiko tuo armas olento todella rakastaa häntä, olla hänen uskollinen ystävänsä. Hän kertoo hurmioituneena siitä ihanasta varmuudesta, jonka eräs salassa annettu katse häneen valaa: hän tietää nyt, että tuo kaunis pieni käsi on ainoa ja oikea, ja että se on johtava häntä hyvää tietä! On muutoin vaikeata sanoa, mille näistä runoista antaisi kunniapalkinnon ja ensisijan. Hereän kaunis on kohta ensimmäinen laulu, jossa runoilija uneksii ihastuttavasta nuoresta tytöstä. Hän katselee aamuaurinkoa, jonka säteet hopeanuolina kimpoavat takaisin veden pinnasta, ja lintua, joka pesänrakennus-innoissaan lentää edes takaisin: sen vilahdus veden kuvastimessa viipyy kauemmin kuin sen lento, "et son reflet dans l'eau survit à son passage"! Miten viehättävä on taas toinen runo, jossa hän hyväilee morsiamensa kätöstä ja ihastelee sen hienorakenteisuutta: se on niin pieni, vakuuttaa hän, että siinä tuskin olisi kolibrille sijaa! Ja kuten Goethen Werther aikoinaan rakastui Lotteensa, nähdessään tämän jakelevan voileipiä pikkusiskoilleen, niin on Mathilde'in sulo painunut Verlaine'in mieleen sellaisena kuin neito seisoi kotipiirinsä keskuudessa, oikea käsivarsi hellästi sisaren kaulalla. Kun muistot eivät häntä enää viihdytä, pakenee hän kuvittelujen maailmaan. Hän tuntee "raivoa ja vihaa" viikkoja ja kuukausia kohtaan, jotka erottavat hänet onnestaan: kotoisesta iltahetkestä, jolloin lampun lempeä valokehä luo hohdettaan ja teehöyryää, jolloin kirjat ovat suljetut ja armas riutumus ja autuaan yön odotus täyttävät mielen. Mutta jälleen valtaa masennus runoilijan sielun. Hän pitää kädessään rakastetun kirjettä, joka antaa ja lupaa kaikki, mutta se ei kuitenkaan ole rakastettu itse: monet tunnit ovat kuluneet siitä, jolloin kirje on kirjoitettu, kuka tietää, millainen hän on nyt enää, juuri tällä hetkellä, ehkä hän on "hyvin onnellinen ja unohtaa"! Kuvat vaihtuvat — helmiäisvalkoisena väreilee yö molempien rakastettujen ympärillä, ja "kuun venhe" on odottamassa, viedäkseen heidät onnen maihin. Ranskan lyriikassa ei totisesti ole monta niin aineettoman kirkasta ja hereää runoa kuin tämä "La lune blanche"-laulelma! Ja kuin sinistä valoa tulvillaan on vihdoin se, jossa runoilija kuvittelee onnensa lopullista täyttymystä. Täydessä auringonpaisteessa, kesätaivaan alla, joka on kuin iloisesti hulmuava morsiusteltta, seisoo hän valkeaan läikesilkkiin puetun morsiamensa vieressä — silloin ei mikään paha enää saata häntä kohdata, mitkään sairaat unelmat ja ilkeät ajatukset häntä haavoittaa. Vaihtukoot vuodet ja vuodenajat, olkoon yö tai päivä, rakastettu luo kaiken paratiisiksi, ja runoilija itse vannoo kilvoittelevansa ollakseen tämän puhtaan rakkauden arvoinen.
Näistä aineksista on "Bonne chanson'in" lemmenlyriikka ja sen parikymmentä laulelmaa kokoonpantu. Kirjaa on täydellä syyllä sanottu — Charles Morice — valkeaksi morsiusvihkoksi, jonka nuori mies tarjoaa armaalleen: sen kukat ovat kasteraikkaita ja tuoksuavia kuin olisi ne poimittu maailman suurena aamuna, jolloin kaikki on vielä tuoretta ja koskematonta. Ja se surumieli, jota nämä runot kuvastavat, on kuin kukkien terälehdillä loistavia kastehelmiä: ne kuvastavat samalla maan ja taivaan ja auringon ihanuutta, ne ovat kyyneleitä, jotka särkyvät helposti omaan kirkkauteensa! Sellaisia runoja ei kukaan ihminen kirjoita kuin kerran elämässään.
Aivan erikoinen hohde valaisee tätä kirjasta vielä senkin vuoksi, että se runoilijalle itselleen oli niin yli kaiken rakas. Vaikka hän itsetunnustuksissaan — "Confessions" — saattaakin puhua melkoisen armottomasti ja ivaillen rakastuneesta minästään, on hänellä vain hellyyden sanoja tälle kokoelmalleen, jota hän miltei hyväillen puhuttelee. Tämä "cher petit bouquin", "pauvre cher recueil", rakas pikku kirjanen, rakas kokoelma-parka, on hänelle halki elämän ja sen kaikkien vaiheiden läheisin ja rakkain koko hänen tuotannossaan, kuten hän suoraan tunnustaakin: — — "ce que j'aime encore le mieux dans cette mienne pauvre oeuvre!" Se oli hänelle kuin panttina siitä, että hänenkin, Lélian raukan haltuun, kerran oli uskottu paratiisin kultaiset avaimet, ja sen vuoksi ympäröi sitä kuin sädekehä hänen kurjuutensa yössä.
* * * * *
Mutta meidän on aika solmia yhteen katkenneen kertomuksen lanka ja palata runoilijamme luo, jonka jätimme kesken kukkeinta idylliä.
Bonne chanson, "Hyvä laulu", Verlaine'in valoisin runokirja, ilmestyi v. 1870: verisenä vuotena siis, jolloin ulkonainen ja sisäinen sota runtelivat maata, ja jolloin parisilaisilla oli kestettävänään piiritystilan kaikki kauhut. Täydellä syyllä saattoikin vanha Victor Hugo, joka varsinkin elämänsä loppuaikoina kärjisti mielellään sanottavansa lyhyiksi ja painaviksi mietelauseiksi, lausua että se oli kuin kukkanen kranaatissa, "une fleur dans un obus". Näillä ulkonaisilla olosuhteilla tuli muutoin alusta alkaen olemaan erinomaisen suuri ja onneton vaikutus Verlaine'in yksityiselämässä. Olipa lähellä, etteivät ne tykkänään ehkäisseet hänen kaivatun avio-onnensa täyttymystä — pari kolme päivää ennen neiti Mathilde'in ja Paul Verlaine'in häitä komennettiin aseisiin myös sen ikäluokan naimattomat miehet, johon Verlaine kuului. Ripeällä toiminnallaan sai kuitenkin Verlaine tämän vaaran vältetyksi ja häät vietettiin; mutta myöhemmin, tovereitten esimerkin innostamana ilmoittautui Verlaine vapaaehtoisesti kansalliskaartin riveihin, jossa hänet määrättiin vartiopalvelukseen. Tämä ensimmäinen innostus, alussa hyvinkin suuri ja vilpitön, laimeni kuitenkin verrattain pian: ystäviensä parissa tyhjensi hän kyllä lukemattomia maljoja isänmaalle ja huusi äänensä käheäksi hurratessaan Tasavaltaa, mutta säännölliset vahtivuorot eivät olleet omiaan kiinnittämään hänen mieltään. Paljon ennemmin olisi hän istunut ylistämänsä "höyryävän iltateen" äärellä kotona, tai ehkä vielä mieluummin (sillä olihan hän päässyt toivomaansa päämaaliin!) iloisessa iltaseurassa sen viheriän myrkyn parissa, josta Mathilde joksikin ajaksi, Verlaine'in ystävien suureksi hämmästykseksi, oli voinut hänet vieroittaa. Luontaista laiskuuttaan seuraten alkaakin hän silloin tällöin ilman syytä "jäädä pois" virastaan; saa varoituksia, vieläpä kaksi vuorokautta vankeuttakin, kunnes hän vihdoin lääkärintodistuksen nojalla vapautetaan tästä vastenmieliseksi käyneestä asevelvollisuudesta, joten hän kevennetyin mielin saattaa antautua seurusteluun ystäviensä kanssa. Luonnollisesti ei kaikki tämä ole omiaan ilahduttamaan säädyllisiin tapoihin tottunutta nuorta aviovaimoa, joka ei voi olla tekemättä oikeutettuja vertailujaan rakastuneen ja palvovan kosijan ja ajoittain melko raakatapaisen aviomiehen välillä. Tuskin oli "Hyvän laulun" muste ehtinyt kuivua, sanookin eräs Verlaine'in elämäkerran kirjoittajista, kun jo epäsopu ja itku kuuluivat päiväjärjestykseen nuoressa kodissa. Vielä pahemmaksi muuttuu tilanne, kun Verlaine, osittain periaatteellisista syistä — "jo alusta alkaen rakastin ja ymmärsin tätä vallankumousta", sanoo hän "Tunnustuksissaan" — mutta luultavasti yhtä paljon taipumuksestaan mukavuuteen, jää Parisiin silloin kun hallitukselle uskolliset virkamiehet seuraavat Versailles'iin paennutta Thiers'iä. Mikään opinkiihkoinen kommunardi Verlaine tuskin oli, vasemmalle käyvistä mielipiteistään ja erinäisistä persoonallisista suhteistaan huolimatta — hän oli m.m. melko läheisessä kosketuksessa erääseen kommuunin johtohenkilöön, Raoul Rigault'hon, ja hänen ystävänsä Lepelletier toimitti "Tribun du peuple"-lehteä —, mutta hänestä tuntui helpoimmalta jollakin tavoin pysyä syrjässä asioiden kulusta ja olla jyrkästi alleviivaamatta aktiivista ja määrättyä kantaa, jota hänellä ei ollut. Jatkuvaisuuden lakia seuraten jääkin hän työhönsä Kaupunginhallituksessa, vaikkakin uuden isännistön ylivalvonnan alaisena. Kommuunihallitus, joka luonnollisesti mobilisoi kaikki käytettävissä olevat voimat, määrää tällöin herra Verlaine'in sanomalehtiosaston virkailijaksi, jossa toimessa runoilijan on leikeltävä, järjestettävä ja numeroitava kaikki lehdissä olevat, kommuunille suopeamieliset kirjoitukset. Mutta kun sitten eräänä kauniina päivänä leviää tieto siitä, että Thiers'in joukot ovat marssimassa kaupunkiin ja että kiväärien pauketta kuuluu Champs Elysées'ltä, valtaa Verlaine'in mieletön pelko: hän oli avustanut kapinallisia, hänen päivänsä olivat luetut, amen! Uskaltamatta ottaa pienintäkään aloitetta jääkin Verlaine tylsästi istumaan tuolilleen, ja kun Kaupungintalon, Tuileries- ja Louvre-palatsien ja muiden julkisten rakennusten loimuavat tulipatsaat kommunardien kammottavana ilotulituksena viittaavat Thiers'in joukoille tietä, pesiytyy Verlaine kotinsa pimeimpään soppeen. Hän kieltäytyy raukkamaisesti seuraamasta vaimoaan, joka säikkyy vanhempiensa kohtaloa, ja suostuu jättämään turvapaikkansa vasta kun toverit miltei väkipakolla houkuttelevat häntä. Epäilemättä pelkää Verlaine herättävänsä viranomaisten huomiota — turha pelko muutoin, sillä näillä oli totisesti muuta tekemistä kuin ottaa selkoa pikkuvirkailijoittensa mielenlaadusta! Ainoa voimainponnistus, johon hän kykenee, on sangen negatiivista laatua: peläten vangitsemista jättää hän kotinsa ja muuttaa niine hyvineen appivanhempiensa luo, vähääkään välittämättä vaimon yhä enenevästä tyytymättömyydestä. Mutta nainen, ja varsinkin nuori nainen, joka tahtoo nähdä miehessä ennen kaikkea sankarin ja puoltajan, ei halveksi mitään ominaisuutta niin syvästi kuin heikkoutta: kaiken totuuden nimessä on myönnettävä, että rouva Verlaine'in kylmeneminen on puolustettavissa miehen harvinaisen raukkamaisuuden vuoksi. Ja taas, myöskin runoilija saattoi olla oikeassa, kun hän myöhemmin sanoo surumielisen kauniissa romanssissa, muistellessaan särkynyttä onneaan, ettei vaimolla ollut tarpeeksi kärsivällisyyttä ja anteeksiantoa. Sillä eikö olisi ajateltavissa, että Verlaine, kaikista kulkurivaistoistaan huolimatta, olisi ollut "kesytettävissä": hän oli vaikutuksille ja ohjauksille altis kuin lapsi, yhtä mahdollinen hyvään kuin pahaan. Hän oli pohjimmaltaan ihmisten parhaita, siitä olivat hänen toverinsa yksimieliset, herkkä, hienotunteinen, helläsydäminen. Vasta alkoholi toi päivänvaloon hänen huonommat ominaisuutensa ja tehosti niitä, niin että hän sen vaikutuksesta esiintyi raakana ja riitaisena. Mutta niin suuresti hän jumaloi vaimoaan, että tämä ehkä olisi saattanut pitää häntä lempeässä kurissa, ainakin jossain määrin, jos vaimolla olisi ollut enemmän sitä kärsivällisyyttä, jonka puutteesta Verlaine häntä myöhemmin syyttää. Rouva Verlaine-parka oli kuitenkin liian nuori, miltei lapsenkamarin kynnyksellä itse, joten häneltä olisi väärin vaatia viisasta taktiikkaa — hän tuli toivottomaksi ensimmäisten epäonnistuneitten yritysten jälkeen, koettamattakaan sen koommin tukea ja koota yhä enemmän rappeutuvaa miestään. Ja kaikesta tästä onkin seurauksena, että puolisoiden vasta niin koreasti kukitettu aviollinen huvipursi on joutumassa vaarallisesti karille. Arkeen ehdittäessä lakastui "Bonne chanson" kuten hääkukat ainakin.
Vaikeata on kuitenkin sanoa, kuinka kaikki lopullisesti olisi käynyt, sillä Ranskan porvarillisen keskiluokan maailmankatsomukselle on avioero joka tapauksessa sangen arveluttava asia. Mutta kohtalo oli varannut Verlaine'ille uuden elämyksen ja kärjistää sen kautta draaman kehitystä: hänen tietään ristii Arthur Rimbaud, jossa useimmat runoilijan elämäkerran kirjoittajat näkevät hänen "pahan henkensä". "Romances sans paroles" ja "Sagesse" odottivat täyttymystään.