LAPSUUS JA NUORUUS. ENSIMMÄISET RUNOKOKOELMAT.
Verlaine'in nuoruusvaiheet voimme sivuuttaa verrattain lyhyeen.
Paul-Marie Verlaine syntyi 30 p. maalisk. 1844, siinä kaupungissa, josta Maurice Barres on sanonut, ettei mikään saata sen lailla voittaa puolelleen rakkautta: Metzissä. Myöhemmissä muisteluissaan palaa Verlaine usein niihin onnellisiin vuosiin, jotka hän täällä vietti — "oi kaupunki, jossa lapsuuteni hymysi!" — puhuen kaipauksella sen puiden reunustamista katukäytävistä, tuomiokirkon jaloista ääriviivoista ja "ensimmäisestä rakkaudestaan", vaaleakutrisesta metziläistytöstä. Mutta nämä valoisat muistot näkyvät hänelle samalla kuin suruharson varjostamina: tämä jalo ja onneton kaupunki, huokaisee hän, oli "kunniakkaasti ja traagillisesti" langennut vihollisen käsiin. Komeassa, Metzille omistetussa oodissaan pyytää hän kaupunkia odottamaan kärsivällisesti, sillä päivä on kerran tuleva, jolloin "me olemme tuhannen tuhatta vastaan, emmekä enää yksi sataa vastaan!"
— — nous serons mille contre mille non plus un contre cent, bientôt!
Oleskelu Metzissä loppui kuitenkin lyhyeen. Pari vuotta asui perhe etelässä, Montpellier'n kaupungissa, muuttaen takaisin Metziin, mutta ennenkuin Paul oli täyttänyt kahdeksannen ikävuotensa, otti kapteeni Verlaine, hänen isänsä, eron sotilaspalveluksesta, ja perhe siirtyi Parisiin. Paulille oli muutto hänen elämänsä ensimmäinen suuri pettymys: vanhempien innokkaat kuvaukset pääkaupungin nähtävyyksistä olivat kiihoittaneet hänen herkkää mielikuvitustaan, niin että hän odotti näkevänsä (kuten hän itse myöhemmin on kertonut) todellisen Bagdadin päärlyineen ja kultahelmineen. Luvattujen ihanuuksien asemesta näkikin hän vain pitkiä talorivejä ja loputtomia katuja, joissa lapsensilmä ei keksinyt mitään itämaista hohdetta! Kuinka hyvänsä, jos Metz oli se kaupunki, jossa Paul Verlaine, omien sanojensa mukaan, aukeni elämälle, määräsi Parisi ratkaisevasti hänen kohtalonsa, ja tavallaan myös hänen lyriikkansa laadun. Luonnehtiessaan itseään eräässä runossaan "Un conte", Satu, sanoo hän olevansa "tympeä parisilainen", "teattereiden, kauppapuotien, katukäytävien, lokaviemäreiden ja sauhun" rotua: tässä runossa on paljon totta. "Vous sentez et vous souffrez Paris", Parisi on teille tunne ja kärsimys, kirjoitti Jules de Goncourt kerran hänelle. Kuvaavaa onkin, että hänen ensimmäisen painetun runonsa nimi oli "Nocturne Parisien" — eräänlainen kaamea hymni Seine-virralle. Siinä on sitä "ilmaston ja veden spleen'iä", joka erään ranskalaisen runoilijan sanojen mukaan on niin ominaista Parisille, varsinkin sen latinalaiselle kaupunginosalle. Verlaine kuuluu niiden ranskalaisten lyyrikoiden sarjaan, jotka Villon'ista Paul Fort'iin saakka ovat olleet hedelmällisessä ja lakkaamattomassa vuorovaikutuksessa Seine'in kaupunkiin ja ovat sen kasvatteja: he eivät olisi sitä mitä he ovat ilman Parisia, samalla kuin Parisi ei olisi sitä mitä se on ilman heitä. Bulevardit, kukkivat kastanjapuut, opaalihohde, joka väreilee Seine'in siltojen yllä, sumuinen tai valokajasteinen virta, lyhtyrivit, ankeat ja huumaavat absinttitunnit — kaikki tämä, samalla kuin se on inspiroinut heitä, on olemassa voimistettuna ja taas herkennettynä juuri heidän säkeittensä armosta. Ei niin, ettei Paul Verlaine olisi ollut sangen läheisessä kosketuksessa myös maaseutuun — jo kouluvuosinaan vietti hän loma-aikansa Ardenneilla tai muualla, ja myöhemmin etsi hän juuri luonnosta terveyttä ja uutta tasapainoa — mutta Parisi oli joka tapauksessa ratkaisevasti mennyt hänelle veriin, muodostuen näin lopulta hänen kohtalokseen.
Verlaine'in vanhemmista eivät hänen elämäkertansa kirjoittajat anna monia tietoja. Isä, kapteeni Nicolas-Auguste Verlaine, vanhaa soturi- ja maanviljelijäsukua, oli kookas ja ryhdikäs sotilas, silmäniskultaan tuima ja ääneltään käskevä; hän oli kaikesta päättäen tavallinen 'kunnian mies' ja nuhteeton kansalainen, joka piti hyvää huolta virkavelvollisuuksistaan ja oli kiintynyt perheeseensä, niinkuin latinalaisissa maissa on yleistä. Confessions-kirjasessaan ("Tunnustuksia") — jonka ääretön ja ujostelematon avomielisyys elämän kaikkein intiimimmeissä asioissa väliin saa lukijan hätkähtämään — mainitsee Verlaine liikutettuna pariin erään, miten hyvä isä aina oli hänelle. Kaikkina niinä kahdeksana vuotena, lausuu hän, jotka vietin Landryn oppilaitoksessa, ei mennyt yhtään ainoata päivää, ettei isä olisi tullut minua tervehtimään, ja aina hänellä oli mukanaan jotakin, josta hän tiesi minun pitävän, makeisia tai muuta. Sen sijaan eivät Verlaine'in muistelmat, enempää kuin asiakirjatkaan, puhu mistään intellektuaalisesta kiitollisuudenvelasta: mitä tietä Verlaine'in kirjalliset lahjat ovat periytyneet, on toistaiseksi jäänyt selvittämättä. Sillä mitä taas äitiin tulee, on tämän lahjakkuus ollut yksinomaisesti sydämen lahjakkuutta. Elisa Dehée, rikkaan flanderilaisen tehtailijan tytär, oli varhain mennyt naimisiin kapteeni Verlaine'in kanssa, ja kodin harrastukset anastivat koko hänen mielenkiintonsa. Mitään parisitarta ei tästä kelpo naisesta koskaan tullut; senkin jälkeen kuin perhe oli muuttanut maaseudulta, säilytti hän vaatimattomat tapansa sekä puvussaan että koko olemuksessaan. Rouva Verlaine oli hurskas nainen, ja myös vanhoihin traditsioneihin piintynyt ja näin ollen jäi pojan henkinen ilmapiiri hänelle tykkänään vieraaksi. Mutta se ei estänyt häntä jumaloimasta Paulia ja tämän runoilijamainetta. Hän ylpeili poikansa kirjoista, joita hän tuskin oli lukenut. Äidin ja pojan väli oli erikoisen hellä; pojan ollessa kotimaassa eivät he asuneet erillään paljon muuta kuin sen lyhyen vuoden, minkä Verlaine'in onnellisesti alkanut ja onnettomasti päättynyt avioliitto kesti, sekä ne pakolliset väliajat, jotka Verlaine'in oli vietettävä tyrmissä tai sairaaloissa. Verlaine'in muistelmissa säilyykin tämän vaatimattoman, puhdassydämisen porvarisvaimon kuva kuin kultakehyksissä, ja varsinkin elämänsä loppuaikoina muistelee Verlaine äitiään katuvalla, tuskansekaisella hellyydellä. "Certes oui pauvre maman était bien trop bonne" — niin, äitiraukkani oli tosiaan aivan liian hyvä, tunnustaa hän miltei kyynelet silmissä. Ja intomielisesti vakuuttaa hän "Tunnustuksissaan", että äiti vielä kuoltuaankin pysyy hänelle elävänä voimana: äänenpainon välittömyys ei voi olla vakuuttamatta lukijaa. "Hän elää, äiti, minun sielussani, ja minä vannon hänelle tässä, että hänen poikansa elää hänen läheisyydessään, itkee hänen povellaan, kärsii hänen kanssaan eikä ole milloinkaan, ei edes suurimmassa harhassaankaan — tai oikeammin heikkoudessaan — tuntenut olevansa ilman hänen suojaansa." Äidin eläessä on hänellä usein omantunnonvaivoja, ajatellessaan sitä surua, mitä hän pitkin aikaa tälle hellälle sydämelle tuottaa. Monsin vankilasta kirjoittaa hän eräälle ystävälleen, pyytäen tätä usein käymään äidin luona, mutta, jatkaa hän, "älä millään ehdolla kerro hänelle mitään sairaudestani tai saata häntä levottomaksi!"
Toinen hänen lapsuusaikansa valo-olento, jonka lempeä kuva väliin häämöttää hänen lyriikassaan, oli serkku Elise, Paulia kahdeksan vuotta vanhempi neitonen. Hän oli samalla kertaa sisar, uskottu ja ystävä, jolle Paul saattoi kertoa huolensa ja tulevaisuudenhaaveensa. Kun nuori runoilija kulki ensimmäiset runot taskussaan, uneksien mainetta ja menestystä, mutta vailla varoja tai vaikutusvaltaisia suhteita niiden painattamiseksi, tarjosi Elise serkulleen säästämänsä käsirahat, joiden avulla "Saturnolaiset runot", Poèmes saturniens, saatiin julkaistuiksi. Ja kun Elise, joka pitkin elämäänsä oli ollut heikko ja kivulloinen, vähän sen jälkeen kuoli, oli Paul jonkin ajan kuin tuskasta hervoton: kahtena ensimmäisenä päivänä kieltäytyi hän ottamasta pienintäkään ravintoa, mutta sen sijaan joi hän aamusta iltaan ja illasta aamuun huumatakseen suruaan. "Les deux jours qui suivirent, je ne mangeai pas, je bus", kertoo hän itse "Tunnustuksissaan", ja tämä sanonnan lakonisuus, joka Verlaine'ille on ominaista vain silloin kun hän on syvästi liikutettu, todistaa hänen kaipauksensa vilpittömyyttä. Paljon myöhemmin, eräässä Amour ("Rakkaus")-nimisen kokoelmansa runossa, jossa hän muistelee kaikkia niitä, jotka ovat menneet pois ennen häntä ja jättäneet hänet niin peloittavan yksin, omistaa hän juuri Elise-ystävälleen helliä, syvän kaipauksen värittämiä sanoja.
Nautittuaan alkeisopetusta eräässä pienessä koulupahasessa Rue Hélène'in varrella, siirtyi Verlaine L'Institution Landry-oppilaitokseen, joka ylpeili siitä, että se oli saanut lukea oppilaikseen m.m. suuren Sainte-Beuve'in. Hänen ensimmäiset kokemuksensa kouluelämästä olivat varsin surulliset. Hemmoiteltu lapsi vieroi siinä määrin sen säännönmukaisuutta ja kuria, että hän hillittömän ikävän pakottamana karkaa suin päin kotiin ja rukoilee, ettei häntä enää koskaan lähetettäisi kouluun takaisin! Myöhemmissä muisteluissaan nimittääkin hän L'Institution Landry'ta "ensimmäiseksi vankilakseen". Ainoana lohdutuksena on toverielämä: muutamien samanluokkalaisten kanssa solmiikin nuori Paul ennen pitkää ystävyyssuhteita, joista varsinkin eräs, Lepelletier'n kanssa solmittu, säilyi yhtä läheisenä Verlaine'in kuolemaan asti. Kirjallistutkimus on muutoin suuressa kiitollisuudenvelassa samaiselle Lepelletier'lle, joka on julkaissut laajan ja asiallisen, lukuisien kirjeiden valaiseman elämäkerran ystävästään, ulottaen henkilökohtaisiin muistoihin perustuvan kuvauksensa hamasta Verlaine'in varhaisesta nuoruudesta hänen viimeisiin vaiheisiinsa saakka. Hänen kertomuksensa Paulin kouluvuosista ei kylläkään ole täysin sopusoinnussa Verlaine'in omien puheitten kanssa: muun muassa väittää Lepelletier, ettei toveri suinkaan ollut mikään "mahdoton oppilas", niinkuin tämä itse on uskotellut jälkimaailmalle. Paul-Marie, sanoo hän, ei kylläkään ollut mikään kouluvalo tai mallioppilas, mutta esim. ainekirjoituksessa ja latinassa hän kunnostautui, ja hänen päästötodistuksensa oli kernaammin hyvä kuin huono. Tämä tapahtui v. 1862, jolloin Lycée Bonaparte'in rehtori allekirjoitti seitsentoistavuotiaan Paul Verlaine'in akateemisen valtakirjan.
Verlaine oli siis "bachelier ès lettres" ja näin ollen kypsä aloittamaan elämänsä omin päin. Mutta isän tahto, joka jyrkästi oli leipäopintojen puolella, ja oma halu, joka veti nuorukaista vapaaseen taiteilijaelämään, törmäsivät varsin lujaan vastakkain. Aluksi osoittautui isä voimakkaammaksi, nuorukainen kirjoittautui paremman puutteessa lakitieteelliseen tiedekuntaan, ja äiti alkoi jo haaveilla tulevia korkeita virkoja ja ministerinsalkkuja… Paul itse ei tuntenut vähintäkään kutsumusta lakialalle, mutta koska kerran jotakin oli valittava, tuntui tämä hänestä helpoimmalta. Suoritettuaan jonkun pienen oikeustutkinnon — ja siinä sivussa kirjanpitokurssin! — sai hän isänsä välityksellä paikan eräässä vakuutuslaitoksessa. Verlaine vanhemman taloudellinen asema, joka aikaisemmin oli ollut varsin vakavarainen, oli epäonnistuneiden rahansijoitusten takia käynyt horjuvaksi, ja Paulin täytyi saada ansiotyötä mistä hyvänsä. Isän kunnianhimo kärsi kuitenkin siitä, että hänen poikansa oli vain halpa konttoristi, ja niin panikin hän liikkeelle kaiken mahdollisen vaikutusvaltansa, jonka tuloksena oli pienitöinen virka Hôtel de Ville'issä, kaupunginhallinnossa.
Uudessa ympäristössään viihtyy Verlaine varsin hyvin, sillä Parisin raatihuone sattui näinä vuosina olemaan kirjallisten henkilöitten tyyssijana: siellä palvelivat nuoret runoilijat Leon Valade, Albert Merat, Henri Rochefort, monta muuta, mikä kirjurina, mikä notaarina, jotka tietysti pitivät itse virkaa välttämättömänä pahana ja sivuseikkana. Verlaine liittyy kannattamaan samaa maailmankatsomusta; jotenkuten kulutettuaan aamupäivätunnit virastossa heittäytyy hän ahmien nauttimaan kaikkia pääkaupungin tarjoamia etuja samanhenkisten seurassa. Tällä ei suinkaan tarkoiteta yksinomaan elostelua ja ilonpitoa, jos kohta silläkin oli tärkeä sijansa: Verlaine'in intellektuaalinen uteliaisuus oli paljon suurempi hänen nuoruusvuosinaan, kuin mitä hänen myöhemmän elämänsä vaiheista saattaisi mennä päättämään. Jo koulupoikana luki hän paljon, varsinkin loma-aikoina, ja maalla ollessaan saattoi hän tuhkatiheään pommittaa lähimpiä tovereitaan kirjeillä ja vaatia heitä lähettämään uutisia kirjallisesta maailmasta, koska, kuten hän lausuu, "minulla on ankara kirjallisuuden jano". Niinikään vaihtaa hän ahkerasti samaisten toveriensa — etupäässä Lepelletier'n — kanssa mielipiteitä luetuista teoksista. Sen ajan nuorien kirjallisuusintoilijoiden käsissä kuluivat ennen kaikkea Gautier'n "Emaux et camées", Emaljeita ja kameoita, Banville'in "Cariatides", Karyatidit, Leconte de Lisle'in "Poèmes antiques", Antiikkisia runoelmia, sekä tietysti Victor Hugo, joka jonkinlaisena jumaluutena vallitsi kaikkien mielikuvitusta ja jolle jokainen alkava runoilija vapisevin polvin ja käsin jätti esikoiskokoelmansa, ikäänkuin jumalalle kuuluvana uhrilahjana ainakin. Verlaine puolestaan voi tuskin ajatella mitään suurenmoisempaa proosateosta kuin "Les Miserables", Kurjat, jonka "kristillinen laupeus" hurmaa häntä, ja "Les Contemplations", Mietiskelyjä, oli hänen nuoruusvuosiensa raamattu, jota hän uudelleen ja uudelleen luki. Sattuvasti sanookin Lepelletier, että sen ajan nuoret vannoivat vain Hugon nimeen. Että Verlaine — ja monet muut hänen kanssaan — myöhemmin tarkisti kantansa juuri Hugon suhteen, käy varsin räikeästi ilmi niistä kiihkeistä kirjoituksista, joissa Verlaine sittemmin hyökkää varhaisnuoruutensa ihannetta vastaan: hänestä oli Hugo silloin ensi sijassa kirjallinen keikari, joka kylvi ympärilleen heliseviä loppusointuja ja ennen kaikkea ajatteli sitä vaikutusta, minkä hän tekisi lukijaan.
Mutta Verlaine'in kirjallinen innostus ei rajoittunut vain siihen, mitä hän luki ja mistä hän puhui; hänen omat kirjalliset suunnitelmansa alkoivat yhä tietoisemmin hänessä kypsyä. Noin viisitoista-kuusitoistavuotiaasta voi laskea hänen luomiskautensa alkaneen, mutta nämä hänen lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa tuotteet olivat kuitenkin kaikesta päättäen taiteellisesti varsin ala-arvoisia. Useimmat näistä hänen runoistaan ovat menneet kaiken maailman tietä, mutta Verlaine on itse kertonut, kuinka täysin mahdottomia ne olivat, romanttis-fantastisia aina naurettavuuteen saakka, paisutettuja ja liioiteltuja. Lähin esimerkki oli jumaloitu Victor Hugo ja varsinkin tämän romanttis-historialliset draamat, jotka eivät antaneet nuoren Verlaine'in mielikuvitukselle mitään rauhaa. Lepelletier tietää kertoa monista draamasuunnitelmista, joita Verlaine näinä aikaisempina nuoruusvuosinaan hautoi mielessään ja joista hän mielellään puhui lähemmille ystävilleen: yhden tuli käsitellä Englannin ja Ranskan välistä satavuotista sotaa, toisen Ludvig viidettätoista, kolmannen Kaarle yhdeksännen rakastajatarta. Kaikki jäivät pelkiksi luonnoksiksi — erinäisiä kohtauksia, vuorosanoja ja yksityisiä runokatkelmia pidemmälle eivät ne koskaan joutuneet. Mutta näiden enemmän tai vähemmän romanttisten kuvitelmain ohessa viljeli Verlaine toisenlaistakin alaa, realistista ja irvokasta pilailua, joka muutoin ei ollut hänelle vierasta hänen myöhäisempänäkään kehityskautenaan. Missään tapauksessa ei tämäkään runoudenlaatu kehittynyt Verlaine'illä koulupoika-astetta edemmäs: hän ei kerta kaikkiaan ollut mikään Arthur Rimbaud'n tapainen ihmelapsi ja varhaiskypsä nero, vaan hänen kirjallinen kehityksensä tapahtui täysin normaalisti ja vähittäin.
Erinomaisen paljon merkitsi muutoin tälle hänen kirjalliselle kypsymiselleen se toveripiiri, johon hän näinä ensimmäisinä ylioppilas- ja virkamiesvuosinaan liittyi. Useiden nimillä oli jo silloin kaiku, kun taas toiset näyttelivät myöhemmin huomattavaa osaa Ranskan kirjallisessa elämässä. Kuningas oli Leconte de Lisle, jonka lauantai-vastaanotot olivat yleisenä puheenaiheena; hänen kanssaan ei kuitenkaan seurusteltu toverillisesti, vaan suhtauduttiin häneen ihailulla ja kunnioituksella. Läheisempi, vaikka iältään vanhempi oli taas Villiers de l'Isle-Adam, jonka omituinen ja lumoava persoonallisuus synnytti kokonaisen legendakirjallisuuden hänen ympärilleen, ja Sully Prudhomme, jonka raskasmielinen ja kaunis vakavuus antoi iloiselle toveripiirille aivan erikoisen taustan. Niinikään solmi Verlaine ystävyyssuhteita esim. J.-M. de Hérédian kanssa, joka sittemmin kirjoitti monet Ranskan lyriikan kauneimmista soneteista; Anatole Franceen, François Coppéen, joka hänen haudallaan piti järkyttävän kauniin muistopuheensa, Catulle Mendès'in, jonka liehuvat vaaleat kiharat tovereiden mielestä tekivät hänet todellisen laulajan ja lyyrikon näköiseksi, L.-X. de Ricard'in, "L'Art"-lehden toimittajan, joka oli tämän tuttavapiirin rahakkain jäsen, ja vielä muutamien muiden, joiden marsalkansauvat kuitenkin loppujen lopuksi osoittautuivat väärennetyiksi tai murenivat vähitellen. Kun aamupäivä oli saatu kulumaan, kokoutui tämä toveripiiri jossakin Montmartre'inn kahvilassa, taikka myös de Ricard'in luona, jonka äidillä joka perjantai oli kirjallinen salonkinsa. Illat olivat vilkkaat ja henkevät: nuoret lukivat omia runojaan tai lausuivat Hugota, pohtivat kirjallisia ongelmia, taidekysymyksiä ja politiikkaa. Vieläkin vilkkaampi oli sävy nuoren ja rikkaan Nina de Calliasin salongissa, jonne seura myöhäisiltana siirtyi. Tänne kauniiseen taiteilijakotiin oli tervetullut kuka tahansa, joka osasi käyttää sivellintä, kynää tai talttaa: kaikki muodostivat jonkinlaisen suuren yhteisen perheen, vapaamuurarikunnan, jonka jokaisella jäsenellä oli samat oikeudet. Lepelletier antaa näistä iltaseuroista seikkaperäisen kuvauksen, kertoen kuinka pöydät olivat katetut miltei aamusta iltaan ja illasta aamuun, ja kuinka pehmeät leposohvat ja patjat oli varattu niitä usein tuntemattomiakin vieraita varten, jotka tahtoivat aloittaa aikaisin ja hennoivat lopettaa vasta myöhään yöllä. Vaikka olisin lähtenyt tästä merkillisen vieraanvaraisesta talosta mihinkä vuorokaudenaikaan hyvänsä, vakuuttaa kertoja, en milloinkaan ollut viimeinen lähtijä! Ja samaa todistavat toiset. Mutta kaunis Nina Callias ei ollut vain vieraanvarainen emäntä; hän oli samalla hyvä pianisti ja hyvä seuranäyttelijätär, ja senvuoksi ei ollut ihmeteltävää, että Verlaine'in ystäväparvi illasta iltaan istui hänen silkkitapettisessa seurusteluhuoneessaan.
Mutta se intellektuaalinen sähkö, jolla näiden kirjallisten iltojen ilmapiiri oli ladattu, ei aikaa myöten tyytynyt purkautumaan vain henkevässä pakinassa, seurustelussa ja arvoitusten keksimisessä, vaan vaati itselleen toisenlaistakin purkautumismahdollisuutta. Luonnollisesti houkutteli myöskin julkisuus ja uneksittu maine näitä nuoria, joista kukin nuorien lailla luuli, että maailma oli etupäässä luotu juuri häntä varten. Kuinka hyvänsä, näin syntyi "Parnasse contemporain", Nykyajan Parnasso, jossa nämä runoilijanuorukaiset saivat ensimmäiset säkeensä julkaistuksi — se ei ollut minkään erikoisen koulukunnan puhetorvi, yhtymän, jolla olisi ollut määrätty uskontunnustuksensa ja sääntönsä; se oli aivan yksinkertaisesti kirjallinen aikakauslehti, jonka nuorekas innostus loi. Pitkäaikaiseksi ei "Parnasson" ikä kylläkään tullut — viikkojulkaisu ilmestyi tähän menoon vain muutamia kuukausia — mutta joka tapauksessa ehti se herättää jonkinlaista huomiota, niin että lukevan yleisön mieli kiintyi erinäisiin uusiin nimiin. Tämä kävi sitäkin helpommin, kun "Parnasson" nuorekkaan kantajoukon onnistui saada kyltikseen muutamia suuria, kaikkien kunnioittamia nimiä: niinpä julkaistiin esim. ensimmäisessä vihossa pari Gautier'n ennen painamatonta runoa, ja Banville ja Baudelaire, joiden päätä jo tällöin viersi kuuluisuuden kunniakehä, kuuluivat avustajain joukkoon. Vähäiseksi ei ole myös arvioitava sitä reklaamia — vaikka se tapahtuikin pistopuheiden ja ivan merkeissä — jota runoilija Barbey d'Aurevilly teki "Parnasson" hyväksi julkaistessaan kolmekymmentäseitsemän 'medaljonkia' käsittävän muotokuvasarjansa huomattavimmista parnassolaisista, m.m. juuri Verlaine'istä. Kuten tunnettua, on pilkka muutoin vaikuttavimpia tekijöitä lujan yhteenkuuluvaisuustunteen herättämiseksi: tuskin koskaan olivat rouva Calliasin iltaseurat niin vilkkaita ja sähköisiä kuin näinä aikoina, ja Lemerre'in, lehden kustantajan ja runoilijain ystävän, pieni puotipahanen oli aina tulvillaan runoja lausuvia, pitkätukkaisia, filosofiaa pohtivia ja tulevaisuuteen uskovia nuorukaisia.
Kaiken tämän jälkeen oli askel verrattain lyhyt ensimmäiseen omaan runovihkoon: François Coppée, L.-X. de Ricard ja Paul Verlaine ottivat askeleen samana vuonna, 1866.
* * * * *
Aiheetonta olisi kuitenkin varustaa tätä vuosilukua kolmella tähdellä tai pitää Verlaine'in ensimmäisen runokokoelman ilmestymistä "merkkitapahtumana" Ranskan kirjallisuuden historiassa.
Sillä "Poèmes saturniens" — tämä oli Verlaine'in esikoiskokoelman paljon sanova ja hyvinkeksitty nimi — ei ratkaisevasti merkitse minkään 'uuden' tuloa: se olisi melkein yhtä hyvin voinut ilmestyä 1850-luvun alussa kuin 1860-luvun lopulla. Barbey d'Aurevilly ei ollut niinkään väärässä, eritellessään Verlaine'in runouden alkutekijöitä ja viitatessaan Baudelaire'in, Musset'n ja Hugon vaikutukseen: tämä vaikutus oli ilmeinen, huolimatta siitä väärentämättömän persoonallisesta äänensävystä, joka kannattaa kokoelman muutamia runoja — ja josta d'Aurevilly ilkeämielisessä tinkimishalussaan ei ollut tietääkseenkään. Taikka tarkemmin sanoen, Verlaine'in esikoiskokoelma oli lähinnä vallalla olevan makuihanteen synnyttämä, paljon enemmän kuin valmiin, määrätyn runoilijayksilön manifestatsioni. Näin ollen se kokonaiskuva, mikä meillä on Verlaine'istä, ei oleelliselta osaltaan muuttuisi, vaikka me hänen tuotannostaan silpoisimme koko Saturnolaisen ryhmän, mutta sen sijaan kadottaisimme tärkeän kirjallishistoriallisen todistuskappaleen ja ajankuvan — ja kieltämättä monta ihanaa runoa!
Ja mikä oli tämä vallalla oleva kirjallinen ihanne ja makusuunta?
Verlaine'in syntymähetkellä seisoivat romantiikan hengettäret vartiossa. Ilmassa humisivat vielä vallankumouksen ja romantiikan suuret tuulet: Hugon loimuavat "Itämaiset"-runonäyt puunsivat taivaanrannalla, Musset järkytti nuorten mieliä "Vuosisadan lapsen tunnustuksillaan", kun taas toiset seurasivat Alfred de Vignytä tämän suureen ja tähditettyyn yksinäisyyteen. Mutta korkein laine oli ehtinyt vyöryä ohi; monet merkit viittasivat jo tällöin siihen, että virtausta oli seuraamassa vastavirtaus. Kuka ei muistaisi esim. Gautier'n esiintymistä sinä iltana, jota pidetään romantiikan riemupäivänä — Hugon "Hernanin" ensiesityksessä v. 1830 — jolloin hän punaisissa liiveissään oli kuin ruumiillistunut vallankumous! Mutta niin oikeauskoinen, niin intomielinen romantikko kuin hän nuoruudessaan olikin, alkoi hän vähitellen, puolittain vaistomaisesti, puolittain tietoisesti siitä irtautua: hän saa jollakin tavoin tarpeekseen sen liioittelusta ja suhdattomuudesta, sen epämääräisyydestä ja tunnekuohusta. Antiikin maailma ja maailmankatsomus, jota vastaan romanttinen pyrkimys alkuaan oli suuntautunut, rupeaa näkymään hänelle yhä läheisempänä; käyntinsä jälkeen Atenassa ja Partenonin liepeillä tunnustaa hän täysin helleenistä uskontoaan. Runo "L'art", Taide, marmorisine ja määrätietoisine kauneusihanteineen on jo penikulmien matkan päässä romanttisesta.
Gautier ei kuitenkaan koskaan muodostanut mitään koulukuntaa; hänen kääntymisensä, jos näin suurta ja jyrkkää nimeä on käytettävä, osoitti, että jotakin uutta oli tulossa, mutta hän ei ratkaisevasti vaikuttanut tämän uuden tuloon. Hän oli välittäjä uuden ja vanhan välillä: varsinaisen aktiivisen reaktsionin aloittivat miehet sellaiset kuin Leconte de Lisle — lyriikassa —, ja Flaubert suorasanaisessa tuotannossa.
Lähtökohta oli molemmille sama. "Que de sentiment, que de sentiment, que de tendresses, que de larmes!", kuinka paljon tunnetta, hempeyttä, kyyneleitä, huudahtaa Flaubert sydämensä yltäkylläisyydestä — häntä väsyttää ja miltei inhottaa se hekumallinen ja kyynelöivä itserääkkäys sekä se tunnepaljastusten häikäilemättömyys, johon romantikot niin suuressa määrin tekivät itsensä syypääksi. Kauneus (jonka sanan hän aina kirjoittaa isolla alkukirjaimella) oli hänelle sananmukaisesti liian pyhää hukkumaan kyyneliin, kaunopuheisuuteen ja paatokseen, samoin kuin taide oli liian suurta tulkitsemaan ainoastaan joitakin "sydämen elämyksiä". Sen vuoksi vaatii hän, että taiteen ensimmäiseksi ja viimeiseksi on palveltava yksinomaan Kauneutta eikä mitään muuta — Kauneutta, sanan epäpersoonallisessa, objektiivisessa mielessä. Tämä uusi, Flaubert'in ja de Lisle'in edustama suunta, ei turhaan ollutkaan käynyt tieteellisen positivismin koulua ja kasvanut sen käsitystavan myötä, että ihminen oli vain vähäpätöinen rengas kehityksen äärettömässä ketjussa, ja että luonto sinänsä on samojen järkkymättömien lakien alainen: eikö näin ollen yksilön hillittömässä tuskanpurkauksessa ollut jotakin pientä, raukkamaista ja vastenmielistä? "Epäpersoonallisuus on taiteessa voiman merkki", julistaakin Flaubert tinkimättömällä johdonmukaisuudella. Ja tähän ylimykselliseen impassibilité-vaatimukseen yhdistää hän vielä tieteellisyyden vaatimuksen: taiteen tukena täytyy olla yksityiskohtainen tietäminen ja tutkistelu, niinkuin myös tarkka ulkokohtainen havaitsemiskyky. Ja yhtä järkähtämättä vaati Leconte de Lisle lyriikalta määrätietoista hillintää, objektiivisuutta, kauneutta sen oman itsensä vuoksi: kaikki tarkoitusperäisyys tai moraalinäkökohdat olivat hänelle tykkänään vieraat. Se säkeistö, joka on kirjoitettu yksinomaan luomisen riemun itsensä vuoksi, on korkeinta runoutta. Gautier'n puhe siitä "ikuisesta epätoivosta", joka täyttää ihmisen, tämän huomatessa voimattomuutensa toteuttaa täydellistä kauneutta, voisi olla hänen suustaan: esim, runossaan "Hypatie" tunnustaa hän suoraan, että maan päällä ei ole muuta iankaikkista kuin Kauneus. Sen vuoksi merkitsee hänelle muoto — niinkuin tämän uuden suunnan edustajille yleensä — äärettömän paljon; paradoksi siitä, että muoto synnyttää aatesisällyksen, ei ollut pelkkä paradoksi hänelle ja hänen hengenheimolaisilleen. Täydellisyyden pyrkimys alkaa olla heille todellinen kultti, uskonto; jokainen sana ja välimerkki on heille pyhä, oikean rytmin tapaaminen askarruttaa heitä viikkokausia. Ja samalla, koska Kauneus on heille ainoa positiivinen arvo, on kaikki muu heille turhuuden turhuutta: heidän pessimisminsä ei tunne mitään rajoja eikä ääriä. Vigny oli suuri yksinäinen, mutta sellaista olemattomuuden ja tyhjyyden kuilua, kuin Leconte de Lisle ja Baudelaire — ajan toinen suuri nimi lyriikassa — avarsivat säkeissään, ei kukaan ennen heitä ollut tuntenut. Se ei ollut yksilön tuskaa elämän mielettömyyden edessä, se oli ihmiskunnan ja maailman tuska, tahtimitoilla mitattuna, kaikkeuden kammo kuoleman ja hävityksen edessä.
Mutta niin tietoinen kuin parnassolaisten — tämän nimen on kirjallisuushistoria näille miehille antanut — reaktsioni olikin ennen vallinnutta makusuuntaa vastaan, ei se kuitenkaan ollut siitä täysin irrallinen. Kaiken runouden oleellisimpana tekijänä on kerta kaikkiaan se, jota on totuttu pitämään romantiikalle erikoistunnusmerkillisenä: kaipuu. Ilman sitä ei mitään todellista runoa synny, ja marmorikin on kuollutta tekijänsä kädessä, ellei sitä nostata kauneuden kaipuu, ikävöinti, au delà-tunne. Siinä mielessä olivat vannoutuneimmatkin parnassolaiset romantikkoja, niin suuresti kuin he vieroivatkin kaikkea subjektiivista tunteilemista. Sillä mikä muu kuin kaipaus saattoi Baudelaire'iä etsimään eksoottisia maisemiaan ja tummahipiäisiä Venuksia, tai viipymään aivojen luomissa "keinotekoisissa paratiiseissa" — hänen veressään asui poltto, joka ajoi häntä pyytämään kaikkea epätavallista ja kaukaista, tuolla puolen olevaa ja näkyväistä maailmaa. Taikka Leconte de Lisle: mikään pelkkä kansatieteellinen mielenkiinto ei suinkaan pakottanut häntä kokoamaan polttoaineksiansa aina pohjoismaista mytologiaa, kondorikotkan piirittämiä Andien lumihuippuja ja Ganges-virran lootuskukkia myöten. Tuskin kukaan parnassolaisista on siinä määrin toteuttanut parnassolaisuuden impassibilité-ihannetta kuin hän, ja kuitenkin samalla osoittanut, että objektiivisinkin runous quand même rakentuu romantiikalle, sanan laajimmassa ja epäkoulukunnallisessa merkityksessä. Vaikka hänen ylpeytenään oli se, että tiede ja taide hänen lyriikassaan yhdistyivät kiinteäksi kokonaisuudeksi, ja vielä enemmän se, että hänen säkeensä eivät näytä hänen omia kasvojaan, paljastavat ne joka tapauksessa hänen kapinoivan, ylpeän ikävöintinsä ja hänen leppymättömän vihansa kaikkeen pieneen ja tavalliseen. Että taas Baudelaire, Leconte de Lisle, de Hérédia ja monet muut käsittelevät näitä heidän kaipauksensa kokoamia eksoottisia aineksia tieteellisemmin kuin vuosisadan alkupuolen romanttiset hurmioitsijat, joiden pyhiinvaellusmatkat Itämaille tapahtuivat etupäässä koloristisessa tarkoituksessa, käy parhaiten ilmi, kun lukee esim. pari Victor Hugon runoa ja kohta sen jälkeen Leconte de Lisle'iä: silloin tajuaa sen "uutuuden värähdyksen", minkä parnassolaiset toivat Ranskan lyriikkaan.
Verlaine'in ja hänen ikätovereittensa runous oli alussa rakennettu näiden parnassolaisten teoriojen mukaisesti: "Me teemme liikuttavia säkeitä sangen kylmäkiskoisin mielin", sanoo Verlaine siinä ohjelmanluonteisessa loppurunossaan, jolla "Poèmes saturniens" päättyy. Verlaine'kin oli ensimmäisellä kehityskaudellaan ennen kaikkea ulkopuolinen näkijä, silmäihminen ja kuvailija, ja Paroksen marmori oli hänelle yhtä tuttua kuin Leconte de Lisle'ille. Hän haaveksi runosta, joka "puhtaan veistokuvan" hahmossa vihdoin paljastuisi kivestä, taltan ja yksityiskohtaisen työn avulla: näistäkin sanoista päättäen oli nuoren Verlaine'in tietoinen ihanne veistoksellista laatua. Ainoastaan silloin kun hän, kaikista teorioista vapaana, jonakin hiljaisena hetkenä jää kuuntelemaan omaa sydäntään, soinnahtaa hänen runostaan omituisen arka, hopeinen, laulava sävel, joka täysisointuisena ja ihanana lumoaa meidät hänen myöhemmissä kokoelmissaan. Tämä aines, epämääräinen, aavisteleva, aaltoileva — "crepusculaire", hämyinen, kuten eräs ranskalainen kirjallishistorioitsija kauniisti sanoo — on se 'oma', jonka Verlaine esikoisrunoissaan antaa: ajatelkaamme vain selloäänistä Syyslaulua, "Chanson d'automne", jota s-äänteet hyväillen tuudittavat, tai ikikirkasta runonäkyä "Kotoinen unelma", jossa runoilija yhdistää, puolittain unena, puolittain todellisuutena, menneen ja tulevan, ja kuvittelee kuulevansa ääniä, jotka aikoja ovat sammuneet. "Soleils couchants", Laskevat auringot, taas on rakennettu melkein aistillisen ja hekumallisen sulosoinnun varaan, joka suggeroiden huumaa lukijan. Näissä runoissa on musiikkia ja rytmiä; ne edustavat sitä puhdasta laulua, joka Verlaine'in lyriikalle on niin tunnusmerkillistä.
Mutta yleensä, suurissa piirtein katsoen, ei Verlaine näissä ensirunoissaan vielä ole löytänyt omaa itseään. Hän käyttää ensinnäkin voimakkaampia värejä kuin myöhemmin, ilman vivahduksia, hiukan sovinnaisesti — "l'azur des yeux", silmien sini, siihen tapaan —; hän tarvitsee paljon aineksia kutakin runoaan varten, kuvia, värikkäitä adjektiiveja, kultaa, onyksiä, mytologisia nimiä; hänen sanansa ovat komeita, täsmällisiä, hiukan raskaasti maalailevia, tiukasti ja ilmattomasti toisissaan kiinni. "Çavitri" esimerkiksi on kuin mustasta marmorivuoresta louhittu, kylmä ja kiinteä. "Poèmes barbares"-kokoelmasta voisivat olla nämäkin säkeet:
— Que nous cerne l'Oubli, noir et morne assassin, ou que l'Envie aux traits amers nous ait pour cibles, ainsi que Çavitri faisons-nous impassibles.
Saartakoon meidät Unho, tuo musta ja kaamea murhamies, tai ottakoon katkerapiirteinen Kateus meidät maalitauluikseen, olkaamme järkkymättömiä niinkuin Çavitri.
Samaan sikermään kuuluvat vielä "César Borgia", "Philippe II": Verlaine'in ylpeytenä tuntuu olevan, ettei hänen omaa ääntänsä kuuluisi runon säkeitten alta. Mutta tämä epäpersoonallisuuden tavoittelu vaikuttaa usein asenteelta, miksei liikanuorekkuudeltakin — on kuin Verlaine olisi pitänyt runoilija-arvolleen alentavana milloinkaan osoittaa naiivia tunnetta, vielä vähemmän vetää suutaan hymyyn. "Elkäämme toki ottako lähtökohdaksemme kunnon Baudelaire-parkaa", sanookin kriitikko Sainte-Beuve isällisen viisaassa kirjeessään, jossa hän huomauttaa runojen jyrkkyydestä ja liikamustuudesta, samalla vaistoten, että tämä kanta oli runoilijalle luonnonvastainen ja ottamalla otettu. Ja kun niitä vertaa Verlaine'in myöhempiin, parhaisiin tuotteisiin, huomaa, että ne ennen kaikkea ovat jollakin tavoin liian 'valmiit' ja täydelliset: on kuin ne eivät antaisi mielikuvitukselle enää mitään täytettävää, mitään liikkuma-alaa. Ajan suunnalle uskollisena ei myöskään runoilija näissä esikoisrunoissaan tahdo mitään; hän luo tilanteita, objektiivisia kuvia, jotka itse saavat puhua puolestaan. Sangen tyypillinen tälle hänen kehityskaudelleen — ja parnassolaisuudelle sinänsä — on esim. runo "Femme et chatte", Nainen ja kissa, joka on kuin parnassolaisten antologiasta:
— —
Et dans le boudoir où, sonore,
tintait son rire aérien,
brillaient quatre points de phosphore.
Ja budoaarissa, jossa helisi sointuvana hänen ilmava naurunsa, säihkyi neljä fosforipistettä.
Baudelaire olisi varmasti hyväksynyt runon, myös tekotavalliselta kannalta: juuri tuo loppurivi, joka avartaa näköalat ja kokoaa syntetisoiden runon tunnelman, on luonteenomaista 1850-luvun runoihanteelle. Ja samaten on se makusuunta, joka Saturnolaisissa runoissa paljastuu, oikeauskoisesti parnassolainen. Esim. runossa "L'angoisse", Tuska, tunnustaa Verlaine, ettei luonnossa mikään häntä liikuta, ettei taide merkitse hänelle mitään; Jumala, rakkaus, ihmisyys — yhdentekevää! Mutta Verlaine'in suussa ei tämä uskontunnustus vakuuta, niinkuin esim. Leconte de Lisle'illä; edellisellä se oli jollakin tavoin opittua ja ulkonaista, kun taas jälkimmäisen pessimismi oli koko hänen eetoksensa perustana.
Verlaine'in esikoisteoksen kaikkein kauneimpia ja syvällisimpiä runoja on muutoin itse nimi, joka samalla on kuin itserippi ja intuitiivisesti vaistottu tulevaisuudenennustus. Mahdollisesti on Verlaine'in mielessä soinut Baudelaire'in kehoitus lukijalleen: pyytäähän Baudelaire runossaan "Epigraphe pour un livre condamné", Motto tuomittuun kirjaan, lukijaa heittämään luotaan tuon "saturnolaisen kirjan", (tarkoittaen kokoelmaansa "Fleurs du mal"), koska lukija ei kuitenkaan sitä ymmärrä, ellei hän ole opiskellut retoriikkaa itsensä Saatanan johdolla. Mutta siitä huolimatta pitäisin luultavana, että "Poèmes saturniens" olisi saanut nimensä, vaikka Baudelaire ei olisi ollut sen kummina. Sillä Verlaine tunsi kerta kaikkiaan itsensä 'merkityksi', ensimmäisestä nuoruudestaan alkaen; syntyneensä sen onnettomuutta tuottavan tähden alla, joka antaa omilleen väkevän mielikuvituksen ja suuren herkkyyden, mutta tuhoaa heissä kylmän, selkeän järjen, jonka avulla elämä voitetaan. Heidän verensä on jo syntymässä myrkytettyä, ja siksi ei heidän kohtalonsa voi olla muu kuin kärsimys:
Tels les Saturniens doivent souftrir et tels
mourir. — —
Sellaisina on saturnolaisten kärsittävä ja
sellaisina kuoltava.
Ja vielä toista vuosikymmentä esikoisrunojensa ilmestymisen jälkeen muistelee Verlaine nimeen kätkeytynyttä ja todeksi käynyttä ennustusta: "Olin siis todella saturnolaiseksi syntynyt", lausuu hän. Hänen esikoiskirjansa nimi voisikin näin harvinaisen hyvällä syyllä olla hänen kokonaistuotantonsa yhteisenä.
Paljon kevyempi ja ilakoivampi on sävy Verlaine'in toisessa runokirjassa, kolmea vuotta myöhemmin ilmestyneessä Fêtes galantes- ("Lemmenleikkien juhla") kokoelmassa, mutta siinäkin on pari runoa — varsinkin sanomattoman kaunis, ankean tuskan täyttämä "Colloque sentimental" — joissa soinnahtaa kohtalokas sävel, ikäänkuin aavistus tulevasta onnettomuudesta. "Fêtes galantes" on muutoin ulkonaisesti yhtä objektiivinen kuin konsanaan "Poèmes saturniens", sillä runoilija ei edes erehdyksessä puhu omissa nimissään tai tuo minäänsä missään esille. Mutta sittenkin on sen runous tavallaan paljon persoonallisemmista hetteistä kummunnutta kuin hänen esikoiskokoelmansa. Saturnolaisissa runoissaan ei Verlaine vielä ollut tietoinen omasta itsestään, ei ollut löytänyt omaa itseään; Lemmenleikkien juhlan runoilija on sen sijaan tehnyt tämän löydön, vaikka hän on siinä määrin vallalla olevan taideihanteen lumoissa, ettei hän tahdo tai osaa paljastaa minuuttaan, vaan turvautuu naamariin. Että naamari sattuu olemaan 1700-luvulta lainattu, saattaa ensi näkemältä kummastuttaa: eivätkö ne lemmenkipeät markiisit, korkeakantaiset herttuattaret ja Pierrot-parat, joilla runoilija on kirjansa kansoittanut, itse asiassa ole hänen muusalleen verrattain vieraat, ja näin vain jonkun ohimenevän mielijohteen synnyttämät Kieltämättä on "Fêtes galantes"-kokoelmalla jossakin määrin kirjallisen pastishin luonne, mutta sittenkin oli hänen lainaamansa rokokconaamari paljon läheisempi hänelle kuin mitä alussa saattaa näyttää. Sillä Verlaine'in lyriikan ehkä väkevin inspiratorinen voima on hänen sensualisminsa: kun hän vielä tällä kehityskaudellaan vieroo subjektiivista asennetta, projisioi hän oman sensualisminsa siihen vuosisataan, jonka olemus — suuremmassa määrin kuin minkään toisen vuosisadan — oli aistillisuutta. Muutamat Verlaine'in elämäkerran kirjoittajat ovat kyllä koettaneet etsiä ulkonaisia vaikutteita, joiden tuloksena "Lemmenleikkien juhla" olisi syntynyt. Lepelletier huomauttaa esim. erään uuden osaston avaamisesta Louvre'in taulugalleriassa, joka osasto sisältää juuri Watteauta, Boucher'ta ja Fragonard'ia, sekä Goncourt-veljesten verrattomista, vasta julkaistuista esseistä, jotka intiimisti valaisevat 1700-luvun taide-elämää. Mutta vaikka ensimmäinen sysäys näin on saattanut tulla ulkoapäin, ei se vielä riitä selittämään näiden runojen genesistä: Verlaine'in on täytynyt tuntea temperamentti-sukulaisuutta siihen aikakauteen, joka muodostaa hänen runojensa kehyksen ja joka sisäisessä mielessä ne täyttää. Ja tämä vetovoima on epäilemättä ollut juuri aistillisuus, eli tarkemmin se tyylitelty aistillisuus, joka peiteltynä ilmenee rokokookauden sievistelevässä lemmenkuhertelussa. Näin on hän kutonut oman kaipauksensa ja polttavat halunsa "Fêtes galantes"-kirjasen armaan siroihin arabeskeihin, kuten esimerkiksi kirjeeseen ankaralle ja suloiselle valtijattarelle, jonka lempikoiraakin hän sanoo kadehtivansa, tai kuvaukseen Cythere-saaren ruusuisesta ihanuudesta. Ja kerran "kotiutuneena" tähän maailmaan, jonka hän sukulaisvaistoillaan omaksuu, valtaa hänet esteettinen ilo ja hurmio: häntä viehättää pukea runottarensa silkkilaahuksiin tai asettaa hänet kuutamo-iltana venheeseen, joka hiljaa liukuu pitkin tähtikuvasteista virtaa: taiteilija hänessä nauttii niistä varjoisista käytävistä ja paimenmajoista, joita hän saa mielensä mukaan loihtia esiin. Toiset runot vihdoin paljastavat, niin kepeän veikeitä kuin ne ovatkin, että tämä leikki ei aina ole hänelle pelkkää ilottelua — esim. runo apinasta, joka seuraa silkkiin puettua herratartaan, on jollakin tavoin kipeä ja tuskantäysi. Asenteessa on ehkä hiukan Baudelaire'iä: apina on vain nuoren ja kauniin naisen lelu, hänen oikkunsa viihdytys, mutta se kärsii helvetillisiä tuskia nähdessään valtijattarensa valkean kaulan ja toivoessaan, että ihoa edes erehdyksessä paljastuisi enemmän, — ja runoilija kärsii apinaparan myötä. Persoonallisiin vaistoihin pohjautuu myös runo nuorista kaunottarista, jotka illan pimetessä nojautuvat raskaammin suojelevaan käsivarteen ja kuiskaavat saattajilleen sanoja, jotka panevat mielen oudosti värähtämään.
Enimmäkseen ovat nämä kuvat maalauksellisia: syyttä ei niiden yhteydessä ole miltei kyllästykseen asti puhuttu pastelliväreistä ja Watteaun tauluista ja rokokootaiteilijoista! Mutta toiset taas rakentuvat musikaalisille arvoille — esim. siro "Mandoline" tai tuoksuava barkaroli "A Clymene", jotka suorastaan viittaavat "Sanattomiin romansseihin". Kaikkein suurimmassa määrin on näin laita kokoelman viime runon, joka samalla on sen persoonallisin — on melkein kuin naamari liukuisi runoilijan kasvoilta, ja me näkisimme hänet sielun pohjaa myöten. Tämä runo, "Colloque sentimental", Alakuloinen kaksinpuhelu, antaa muutoin koko kirjalle syvennetyn perspektiivin: perhosleikistä avautuu ovi elämän vakavuuteen. Nuo kaksi ihmislasta, jotka koleana syysyönä hiipivät kuin haamut niitetyn pellon pientaretta, turhaan koettaen lämmittää itseään menneen, nyt olemattomalta tuntuvan onnen muistelemisella, kasvavat jollakin tavoin elämän symboleiksi: hetki karkeloa, hetki iloa, sitten vain tyhjyyttä minne katsookin. Mikään elämässä ei ole niin varmaa kuin pettymys — voitonvarminkin tunne on vain tunnelmaa, ja tunnelma ei kestä.
Syyskylmässä vanhan puistikon
kaks varjoa esiin astunut on.
On kuollut ja sammunut katsehensa.
He hiljaa kuiskivat toisillensa.
Syyskylmässä tuuli suhisee,
kaks varjoa menneitä muistelee.
— Viel' lempemme vanhaa muistatkos sa?
— Mitä hyvää entisen muistelossa?
— Sinä lausuit nimeni punastuen!
Mun vieläkö unessa näätkö? — En.
— Ah, aikaa ihanaa, onnellista,
kun yhtyi huulemme! — Mahdollista.
— Oli seesteinen taivas, ja toivova syön.
— On toivo jo sammunut helmaan yön.
He kulkevat vanhan puiston teitä
ja yö vain on kuunnellut heitä.
(V.A. Koskenniemen suomennos.)
[Tämä, kuten "Spleen"-runon suomennos edempänä, on tekijän ystävällisellä suostumuksella lainattu "Lyyra ja paimen-huilu"-kokoelmasta.]
— "Colloque sentimemal" on samalla Verlaine'in mestarinäyte runoilijana — se todistaa, että oppivuodet ovat ohi, ja että Verlaine on kypsymässä luomaan elämänsä pääteokset: kokoelmat "Bonne chanson", "Romances sans paroles" ja "Sagesse".