ALKUSANAT.
Anatole France on eräässä novellissaan kertonut "huonosta ihmisestä, nimeltä Gestas, joka teki maailman ihanimpia lauluja" ja joka, niin syvälle kuin olikin vaipunut kaikkinaisiin paheisiin, oli säilyttänyt naiivin lapsenmielensä. Väliin saattoi tämä vanha juomari olla sangen apea ja surullinen; hän katui ja häpesi elämäänsä ja antoi itselleen kaikkinaisia alentavia nimityksiä, ja kun hän sellaisessa mielentilassa näki avoimen kirkon, kiiruhti hän sisään ripittäytymään ja rukoilemaan "valkeata pukua ja siipiä sielulleen".
Tämän runoilijaluoman esikuvana on ollut Paul Verlaine.
Verlaine'in erikoisuutta ei vielä luonnehdita sillä, että huomauttaa hänen paheellisuudestaan ja taas hänen puhtaasta lapsenmielestään, mutta joka tapauksessa on moinen vastakohtaisuus hänen kaikkein oleellisimpia ominaisuuksiaan. Sillä tämä alkoholin ja naisten turmelema elostelija, jonka elämäntaipaleella kapakat, vankilat ja sairaalat olivat merkittäviä virstapatsaita, on kirjoittanut ehkä hartaimmat, kristillistä nöyryyttä kumpuavimmat säkeet koko Ranskan laulurunoudessa, sekä kuullut aineettomampia sointuja kuin mitä kuolevaisen korvan usein on sallittu kuulla. Tuskin kukaan ranskalainen lyyrikko on kirjoittanut niin julkean irstaita ylistyksiä aistillisuudelle kuin hän, ja taas palvonut Neitsyttä koko tämän huikaisevassa taivaallisessa kirkkaudessa, joka on vielä valkeampaa sen vuoksi, että jumalainen ilmestymä on nähty läpi enkeliparvien "siipien havinan". 5 Nämä äkkinäiset ylimenot ja vastakohtaisuudet juontavat juurensa Verlaine'in temperamentista; hän oli herkkä ja vilpitön, mutta samalla heikko ja määrätietoisuutta vailla. Hänen elämässään ei ole muuta synteesiä kuin sen täydellinen synteesittömyys. Hän oli yhteiskunnallisesti epäyhteiskunnallinen ihminen, boheemi, joka ei tiennyt mitään syyntakeellisuudesta ja joka moraalisessa mielessä ei tunnustanut mitään kokemusta; luonteena tyypillinen tunne- ja tunnelmaihminen, impressionisti, jonka alkuaankin heikko tahto ei ollut päässyt kehittymään. Hän oli niitä, joita eräs ranskalainen runoilija on tarkoittanut puhuessaan tyypillisistä lyyrikoista: "Quand ils ne sont pas très gais, ils sont très tristes" — kun he eivät ole hyvin iloisia, ovat he hyvin surullisia. Verlaine on itse luonnehtinut itseään sekä runoilijana että ihmisenä sanoessaan sydämestään: "Un coeur à tous vents"; hän oli tuulikantele, kaikille tuulille altis, puhaltivatpa ne miltä suunnalta tahansa ja olivatpa ne hyviä tai pahoja.
On sanottu, että paperi on huono äänenvälittäjä, ja että sydämen pohjalla asuva tuskainen nyyhkytys muuttuu vain huokaukseksi, niin pian kuin se on paperille painettu. Verlaine'in nähden ei tämä vanha, tunnettu totuus pidä paikkaansa, niinkuin melkein kaikkiin toisiin laulajoihin nähden. Sillä Verlaine'in runo on huokaus itse, nyyhkytys itse; se on itku ja hymy, se on tuska ja riemu, eikä vain näiden käsitteiden heijastuma. Hänen runonsa ei ole minkään prosessin tulos, se ei kaipaa paperin tai painomusteen välitystä 'ollakseen olemassa'. Sitä ei ajattele painettuna sanana, yhtä vähän kuin lauluja kuunnellessa ajattelee nuottipintaa ja tempomerkintöjä. Verlaine oli tyypillisimpiä lyyrillisiä lyyrikolta; hänen rajoituksensa — joka samalla oli hänen rikkautensa — oli se, että hän oli laulaja luontonsa armosta, eikä luonteensa pakosta: hänellä oli tuskin tarvetta kasvaa ja syventyä, tai rakentaa omaa eetostaan runoutensa avulla. Tästä ominaisuudesta johtuu myös, että usein silloin kun inspiratsioni ja vaisto hänet pettää, luhistuvat hänen säkeensä ilman ajatuksen kiinteää rakennetta pelkäksi ontoksi sanahelinäksi. Mutta onnellisena improvisoijana on hän maailmankirjallisuuden kaikkein suurimpia, ja kaikkein nerokkaimpia; hän on jotakin mystillistä tietä osannut elää ja tulkita hetken vaihtuvat mielialat ja sielun miltei tiedottoman, alitajunnallisen liikunnan. Ja tähän improvisatsionilahjaan yhtyy hänellä näinä onnellisina hetkinä äärettömän herkkä runollinen vaisto ja varma korva, joka panee hänet valitsemaan kielen kaikkein vivahdusrikkaimmat ja samalla täsmällisimmät sanat. Hänen keskeisimmissä runokirjoissaan ihailee yhtä paljon niiden jumalaisia vokaalisointuja, joiden vertaisia kukaan aikaisemmin ei ollut Ranskan lyriikassa luonut, ja taas niiden välitöntä innoitusta ja raikasta laulamisen iloa: ne ovat tavallaan luonnonrunoilijan käsialaa, mutta luonnonrunoilijan, joka näinä onnellisimpina hetkinään on myös taiteilijana aikakautensa kaikkein suurimpia.
"Ils vivront dans tout coeur vivant",(Ne tulevat elämään jokaisessa elävässä sydämessä.) on Verlaine kerran kirjoittanut, runoistaan puhuen. Tämä ylpeä väite on oikeutettu: Verlaine'in parhailla runoilla on juuri se oikea lyyrillinen hermo, joka antaa niiden elää — elää jokaisen sydämessä, joka on mahdollinen ottamaan vastaan Runon lahjaa.