ENNUSTUS
Kuu paistaa heloitti akkunasta sisään valaisten huoneen hienolla hohteellaan, sellaisella haaltuvan hopeaisella, hiukan väsähtäneellä, minkälaiseksi se tavallisesti käypi aamun koitteessa koko pitkän yön vaellettuaan. Puistossa akkunan alla seisoivat huurteiset puut valkeassa vaipassaan, lumikenttien levitessä ylt'ympäri, silmänkantamattomiin siellä missä pihanalainen pelto ja niitty yhtyivät laveaan, saarettomaan järveen.
Oli jouluaamu.
Aikaisimman joulukulkusen helähtäessä maantiellä heräsi Elvi Reijola lämpimässä vuoteessaan hymyillen kuutamolle, virkeänä, sydän joulutunnelmaa täynnänsä. Hänen tarvitsi vain kohottautua kyynäspäänsä varaan nähdäkseen kylän aikaiset joulutulet, missä tervaspuiset roihut takoissa, missä kynttilät akkunoilla. Ainuttakaan pimeätä asuntoa ei ollut. Kirkostakin, järven takaa, alkoi tuli jo tuikkia.
Kiireesti Elvi sytytti kynttilät omalla akkunallaan, illalla siihen jo varatut. Se oli jokajouluinen toimitus, ensimäinen vuoden hartaimman juhlapäivän aamuna — ja kuinka rakas tuo tehtävä oli hänestä ollutkaan aikaisimmasta lapsuudesta asti!
Nämä olivat hänen morsiuskynttilänsä.
Hän kipaisi vielä hetkiseksi vuoteeseensa lämmittelemään — ja katsellakseen sieltä valaistusta. Kuutamon hohde himmeni vähitellen, näkyi vain puun kuulakka latva ylimmän ruudun tasalla ja hienoinen huurresade, joka varisi alas tuulenhenkäyksen käydessä.
Ihanampaa jouluaamua saattoi tuskin kuvitellakaan.
Siinä samassa tuli sisäkkö puutaakkoineen. Anna Leena, hän, joka piti hyvän huolen siitä, ettei Elvin tarvinnut nousta lämmittämättömässä huoneessa. Mutta hänen hyvähuomenensa ei ollut iloinen tänään eikä ilmeensä joulunkirkas — sen huomasi heti. Ja kun hän pinosi puita uuniin, ei hän puhunutkaan joulukirkkoon menosta, vaan johdatti emäntänsä mieleen ammoiset lapsuusleikit ja Mari Kytösen.
— Missä lienee nyt Marikin… virkahti Elvi vuoteellaan. — Muistathan,
Annukka Leenukka, kuinka mukava tyttö hän oli?
— Kyllä vainen! Milloinka lienette hänestä viimeksi kuullutkaan?
Siitä on jo aikaa. En — odotappas — muistakaan.
— Tuskin sitten Viipuriin menonsa?
Elvi ei muistanut kuulleensa.
Uunin luota kuului hiljainen huokaus, ja Anna Leena näkyi tuijottavan takkavalkeaan. Syttyvän tulen loimu väikkyi hänen valkealla esiliinallaan.
— Voisittekohan pitää hänestä vielä yhtä paljon kuin lapsuusaikana? tiedusteli hän siinä polvillaan yhä kyyköttäen.
— Kyllä — luulen.
— Niin, jos kaikki olisi ennallaan. Mutta entäs jos jotain muutosta ajattelisi tapahtuneeksi…
— Sinähän puhut kuin olisi todella jotain tapahtunut. Tiedätkö sitten mitään?
— Voi, mitäs minä… Sattuu välistä johtumaan kaikenlaista mieleen.
Elvi nousi vuoteellaan istumaan ja kokosi hajalliset hiukset kääröksi päälaelle. Hän odotti Anna Leenan lähtevän aamukahvia hakemaan. Kohta oli aika nousta joutuakseen joulukirkkoon. Tottakin, hän ajaa sinne tänään ensi kerran insinööri Matti Ension, sulhasensa kanssa.
Mutta Anna Leena tuijotti yhä tuleen virkkaen:
— Se on sentään vähän kummallista…
— Mikä sitten?
— Se vain se vanha ennustus, muistattehan. Mustalaiseukko kun katsoi käsiämme ja sanoi, että teillä ja Marilla on kaksoiskohtalo… missä toisen onni, siinä toisen elämä…
— Mihin särkyy toisen onni, siihen särkyy toisen elämä, täydensi Elvi.
— Muistan kyllä. Mutta minusta ovat kaikenlaiset ennustukset joutavia.
Minun onneni ei säry, ei! No, toisit mieluummin kahvitilkkasen.
Elämästä puhumatta.
Anna Leena kokosi puunkantovaatteen ja meni. Hänen katseessaan oli jotakin tavatonta.
Elvi ei voinut käsittää sitä. Hän istui miettien pitkän hetken, istui hievahtamatta. Oliko tämä Anna Leenan herkän mielen johteita — jonkun mahdollisen unennäön vuoksi — vai oliko se jotain vakavampaa, johdatusta odottamattomaan? Kaikkea vielä! Särkyisikö Marin elämä ja hänen onnensa vaiko hänen elämänsä ja Marin onni? Ja mihin? Ei ainakaan tänä kauniina jouluaamuna! Hyvä Jumala, joulu on ilon ja rauhan juhla, jouluna, kaikkina jouluina, mitkä hän oli elänyt, ei hänellä koskaan ollut murhetta ollut. Voisiko herätä sellainen rauhantunne sydämessä onnettomuuden vaaniessa ovella… Tuskin — tuskin vaan! Ei, kyllä asia oli niin, että Annukka Leenukkaa oli toruttava mokomasta jaarittelusta pikkusen, hiukkasen vain — kun on joulu — ja jouduttava kirkkoon.
Mutta kun sisäkkö tuli sisään kahvitarjottimineen, jäi Elvi tutkistelemaan hänen kasvojansa, joissa näin läheltä katsoen näkyi selviä kyynelten jälkiä.
— Nyt on täytynyt jotain tapahtua, säikähti hän. — Sano, sano pian.
Anna Leena joudutti kahvitarjottimen pöydälle ja hyrähti itkemään.
Empimättä rutisti hän valkean esiliinansa punoittavia kasvojansa vasten.
— Puhu! huudahti Elvi kiihkeästi, hypäten ylös vuoteestaan. Mutta vastaus viipyi; ei kuulunut muuta kuin puiden räiske uunissa ja kirkkoväen kulkuset maantieltä.
Kun ei kiihkeä käsky kyennyt kirvoittamaan sanoja Anna Leenan huulilta, tarttui Elvi lempeästi hänen käteensä pyydellen:
— Kerrohan nyt… kuule! Varmasti sinä aioit sen tehdäkin tänne tullessasi.
— Niin kyllä. Mutta kun se on niin vaikeaa…
— Miksi? Onko sinua kohdannut kova onni?
— Ei, nähkääs. Vaikeus on siinä, että asia koskee toista, ei minua.
Elvi tunsi kylmän karmivan ruumistaan tietämättä, tuliko se lattialta, jolla hän seisoi avojaloin, ohuessa paidassaan, vai vaikuttiko sen sisäinen pelko, outo säikähdys, joka kiisi nuolena Anna Leenan viimeisten sanojen johdosta.
Tuo äskeinen puhe oli siis kuitenkin valmistelua, johdatusta johonkin tuntemattomaan…
— Koskeeko se minua sitten?
Anna Leenan pää painui alas, ja hermostunein liikkein hän koki suoria rutistunutta esiliinaansa.
— Kyl-lä.
— Hyvä ihminen, onko joku sairastunut yöllä?
Hänen ajatuksensa kohdistuivat heti Matti Ensioon.
— Kuollutkin, neiti.
Elvi tarrausi kiihkeästi Anna Leenan käsiin, säikähtyneen katseen kysyessä: kuka? kuka?
Mutta Anna Leenan vastaus viipyi.
Hän tahtoi kyllä puhua ja rauhoittaa, sanoa, ettei se ollut kukaan omaisista, vieras vain. Ajatuksissaan hän etsi sanoja saadakseen asian pian selväksi, mutta ei tiennyt miten alkaa. Kaiken lopuksi — hän ei tiennyt itsekään minkä vuoksi — oli äärettömän vaikea lausua nimeä, joka kuitenkin asian yhteydessä oli lausuttava.
Viimeinkin, katse kokonaan toisaalle käännettynä, hän sanoi alkuun päästäkseen:
— Minulla on teille kirje.
— Kirje?
Elvi päästi hänen kätensä ja istahti vuoteen reunalle soluakseen siitä kohta peitteen alle kylmää ja mielenliikutusta pakoon.
Kokonaan toisenlaisia sanoja hän oli odottanut kuulevansa.
— Anna se toki tänne! huudahti hän kättään ojentaen.
— Olisin mieluummin antamatta, jos uskaltaisin. Kuollut on kuitenkin kuollut ja kaikki ohitse…
— Ihminen! Tahdotko nyt oikein kiusata minua!
Se ei suinkaan ollut tyttöparan tarkoitus, päinvastoin tahtoi hän tällä esipuheella rakentaa siltaa, jota myöten ylimeno kävisi helpommaksi, jota myöten hän johdatettavineen jotenkuten pääsisi sille suopahaselle, johon nyt pakostakin oli mentävä — ja mentävä juuri tältä rauhalle pyhitetyltä jouluiselta kunnaalta.
Mikäpä siinä enää auttoi.
Hän veti esiin rutistuneen paperipalasen taskustaan, kolmioksi käännetyn lappusen, johon vapisevin, epävarmoin kirjaimin oli piirretty Elvi Reijolan nimi.
Elvi tahtoi avata sen heti, mutta Anna Leena teki hätäisesti estävän liikkeen.
— Ei, kuulkaahan. Minun pitää kai kertoa ensin…
— Mitä sitten? — Se tuli jo kärsimättömästi.
— Sitä, nähkääs, että Mari saapui tänne, eilen iltamyöhällä, kun olitte kaikki nukkumassa jo… Kytösen Mari, ymmärrättehän. Mistä asti poloinen lie tullut, mutta sairas ja uupunut hän oli, niin että… Aivan paleltumassa. Hoivasin hänet vuoteeseen ja keitin tilkkasen maitoa, hiljaa, ettei kukaan heräisi, mutta heräsihän se Navetta-Mari, tietenkin, joka kaiket yöt niitten lehmiensä kanssa…
— No, sitten?
— Sitten, kun siitä hiukan toipui, sanoi olevan teille tähellistä asiaa, mutta ei antanut tulla herättämään. Tottapahan sitten kuitenkin tunsi, että aamuun mennessä on myöhäistä, kun pyysi paperia ja kynää ja jätti siihen sanottavansa.
— Mutta ei hiiskahtanutkaan sinulle asiastaan?
— Ei, käski vain kahdenkesken teille antamaan.
Elvi kuunteli hievahtamatta.
— Yksinkö hän tuli?
— Oli sillä pieni käärö käsivarrella… nähkääs… Sanoi sen olevan vasta viikon vanhan.
— Ja se elää, mutta Mari on kuollut — niinkö?
— Niin on… niin on.
Itku valtasi Anna Leenan uudelleen.
Elvin sydäntä kouristi. Ohimot alkoivat lyödä kuin väkivasarat, ja veri syöksähti kuumana poltteena poskille. Kaikki tämä, jonka takana hän vaistomaisesti tunsi piilevän vielä järkyttävämpää, oli tullut niin äkkiä. Tuntemattomasta pimeydestä viskattuna pommina oli se räjähtänyt keskellä kotoista joulurauhaa.
— Missä se nyt on? sai hän kysytyksi.
— Siellä, tupakamarissa. Navetta-Marin huostassa.
Anna Leenan poistuttua jäi Elvi rauhattomana tuijottamaan kuolleen viestiin. Hän ei uskaltanut avata sitä heti, jonkunlainen pelon ja vastenmielisyyden tunne nousi esteeksi. Mitä siihen lieneekin piirretty, on se piirretty tulikirjaimin — ja ne polttavat! Sen hän tunsi. Ja tunteen tuomana tuli ajatus, että asia tavalla tai toisella koskee Mattia, hänen sulhastaan.
Ehkäpä tässä sittenkin toteutui mustalaisen ennustus?
Miten tahansa — hän pakoittautui avaamaan paperin ja levitti sen vapisevin sormin eteensä peitteelle, ahmaisten yhdellä ainoalla nopealla katseella masentavan tiedonannon:
»Insinööri Matti Ensio on lapseni isä. Jumala siunatkoon teitä.
Mari Kytönen.»
Niinhän siinä oli.
Elvi painui hiljaa tyynylleen, ja hänen silmänsä sulkeutuivat raskaasti, aivankuin itse kuolema olisi laskenut kätensä luomien päälle. Ääretön katkeruus masensi hänen voimansa, ja hän makasi pitkän aikaa ajatusten hämärinä ja epämääräisinä liikkuessa sinne tänne.
Hän ei jaksanut käsittää, kuinka suuresti kaikki oli muuttunut eilisestä — niin, vieläpä taannoisesta iloisen heräämisen hetkestä, jolloin hän onnellisena morsiamena sytytti joulukynttilät. Ja niin aavistamatta, pienimmänkään enteen edelläkäymättä, oli tuho tullut. Ei edes öinen unikuva ollut kertonut, että talvista tietä vaeltaa nainen, sairaampi sielultaan kuin ruumiiltaan, jolla on käärö käsivarrella ja asiaa hänelle, juuri hänelle…!
Ja niinkö on menetellyt mies, johon hän on täydellisesti luottanut, jonka omaksi hän oli lupautunut vuosi sitten?
Eihän saapuneetkaan ainoastaan suru ja pettymys — saapui myöskin häpeä, häpeä!
Ne seisoivat käsikkäin siinä vuoteen vieressä hievahtamatta, ja kuunpaisteisen hangen ympäröimä talo oli saanut tahran vuoden pyhimpänä aamuna…
Mutta jos se ei olekaan totta —? väräjää ääni syvällä hänen sielussaan.
— Jos Mari on valehdellut —?
Hän säpsähtää ajatustaan ja vie käden suunsa eteen kuin estääkseen ajatuksen muuttumasta sanoiksi.
Mariko, tuo hyvä, rehellinen tyttö, josta hänellä ei ollut yhtään ikävää muistoa… Ja kuolinhetkelläänkö, juuri silloin, kun kaikki maanpäällinen jää pois —? Ei, silloin ei valehdella.
Elvi nousi vitkaan, jäätävin sydämin. Vaistomaisesti hän veti kihlasormuksen sormestaan ja laski sen pöydälle joululahjakääröjen joukkoon.
Hänen edessään seisoi nyt kylmä, lahjomaton elämänvaihde, joka heitti poistumattoman varjon kaikkien tulevienkin joulujen ylitse.