I
— Nähkääs, puheli Taneli Rossi vuoteeltaan, missä hän lojui tavallisessa lempiasennossaan käsi niskan alla ja toinen pitkän piipun vartta tukien. — Sitä, nähkääs, täytyy ihmisolioissa, joista pitää, joihin kiintyy, olla jotain erikoisen vaikuttavaa, sellaista joka tehoo, tehoipa siten tai täten.
— Ja mikä on minussa tehonnut kaikkina näinä toveruusvuosina arvoisaan veljeen? kysyi Olli Jalas tiristäen viimeisen tilkan olutpuolikkaasta lasiinsa.
— Ka, sinun raukkamaisuutesi tietenkin.
— Kiitos.
— Ei kiittämistä. Mikä muu sinun ominaisuuksistasi olisi valtavampi? Tai mitä muuta ominaisuutta sinulla yleensä olisikaan…? Ja Niilossa taas tehoo leikillisyys, tuo ainainen kujeisiin puhkeava ilkku, joka hakee vertojaan. Niin vastakkaiset ovat tehonne, veljet, ystävistä parhaimmat, ja kuitenkaan en saata sanoa, kumpaisesta teistä enemmän pidän.
Olli Jalaksen ainaisen alkoholinkäytön tylsyttämät kasvot kuvastivat hämmästystä.
— Meistä, sanot sinä…
Hänen katseensa tähysti puoleen ja toiseen, ensin tyhjään tuoliin vierellään, sitten olutpuolikkaiden ylitse pöydän toiseen päähän, josta näkyi vanhanaikuisen kiikkutuolin matala selusta.
— Meistä, sanot sinä… kertasi hän kerran vielä. — Aivan kuin et vieläkään olisi selvillä siitä, että Niilo Kainulainen saatettiin jo vuosi sitten maan multaan. Hän ei ole tässä enää.
— Hän on. Olen aivan varma siitä, että hän yhäti istuu luonamme aina kun näinikään muistelemme, maistelemme… Saatan nähdä kiikkutuolin heilahtavan kuten ennenvanhaan.
— Mene tiedä kuulet sen narahtavankin.
— Mene tiedä — ellet sinä estäisi sitä ainaisella epäuskollasi tuossa.
Mutta hiljaa: kuuntele!
Niin ketterästi kuin vanhat leininlyömät jäsenensä sallivat, köpsähti Taneli Rossi istualleen vuoteensa laidalle ja jäi kuin kivettymä piipunvarrella oveen päin osoittamaan.
Ei hän nyt kuunnellut ystävä vainajan kiikkutuolin narinaa, vaan ulkoa kuuluvia askeleita, jotka kiistämättä olivat elävän ihmisen. Mahdollisesti Olli Jalaksen vaimon. Ja juuri se otaksuma sai hänet ripeämmästi liikehtimäänkin.
Olli, hetken hölmisteltyään, tajusi mitä toinen varoi — hän ei ollut vielä niin humalassa — ja sanoi, kättään heilauttaen rauhoittavasti:
— Elä sinä eukkoa pelkää… Ei se nyt tule, se on pakanalähetyksen ompeluseurassa.
— Mutta jos se ei olisi — pelkäisit sinä. Juuri sinä.
He tiesivät kumpainenkin, ettei ollut hauskaa saada Ollin vaimoa kuokkavieraaksi tällaiseen rauhalliseen toveruushetkenviettoon. Sillä hän toi pyryilman tullessaan. Ja yhtä nopeasti kuin hänen tilaisuuteen sovelletut sanansa virtasivat, yhtä nopeasti etsi Olli takkinsa ja lakkinsa seuratakseen kuuliaisena vaimonsa kehoitusta.
— No niin, näkemiin sitten, vanha veikko, turahti hän silloin tavallisesti ovelta, luoden ikävöivän katseen uunin ja pesukaapin väliseen soppeen, johon jäi vajaampi tai täydempi olutkori, aina sen mukaan kuinka pitkältä yhdessäoloa oli kestänyt.
Sellaisina hetkinä Taneli nauroi vanhaa, viisasta nauruaan, ei näkyvää, ei kuuluvaa. Ja saadessaan oman ansaitun osansa sanatulvasta kumarsi hän vaiteliaasti, tyynenä ja harvasanaisena, aivan kuin ei olisi ollutkaan se puhelias vanhapoika, jonka juttu luisti lakkaamatta toverien ja lasien parissa.
Hän sanoi itse synnynnäisen vaiston ohjaavan käytöstään eri tilaisuuksissa. Ehkäpä kokemuskin vaikutti sen, että hän juuri tässä tilaisuudessa antautui vilpittömimmin vaistonsa valtaan.
Pahaenteiset askeleet etenivät tällä kertaa.
He olivat, onnekseen, erehtyneet niiden suhteen kumpikin.
— Se on se omatunto, näes… alkoi Olli.
— Mutta kyllä sinä aina oletkin ketterä seuraamaan, ilkkui Taneli. — Antaisit kerran odottaa tai sanoisit jyrkästi: en tule! Talon vierasvaraisuutta pitäisi kunnioittaa.
— Tuota, veikkonen, sinä käsität minut väärin.
— Joko taas?
— Jo. Minä, tuota, en kiirehdi lähtemään sen vuoksi. Ehei! En minä nyt niin tohvelin alla ole…
— Mutta olet kuitenkin!
— No, veli… Minä, näes, kiirehdin sinun tähtesi ja — miksei — juuri vierasvaraisuuden, talon kunnioittamisen tähden.
— Ka, sepä!
— Se. Vähemmän, näes, ehtii tuossa torua, kun sukkelaan suoriudun matkaan. Torukoon sitten matkalla, kotona — ykskaikki. Mutta sinä et tahdo käsittää, et.
— En, sanoi Rossi ihmeissään. — En ole tullut ajatelleeksi asiaa siltä puolen. Ja ensi kerran tuot sen ilmi itsekin. No, olkoon niin, veli, en kiistä, en kumoa, olen iloinen kuten aina löytäessäni ihmisistä uusia hyviä puolia. Se sopii minulle. Se todistaa luonnon määrätöntä monipuolisuutta, näes.
— Elä ivaa.
— En.
Taneli Rossi tuli sytyttämään piippunsa ja tyhjentämään jo aikoja sitten väljähtyneen olutlasinsa tahraiselta, tupakanporon täyttämältä pöydältä. Häneen oli äkkiä iskenyt lauha hyvätuuli, sellainen oikea hellyttävä mieliala, jolla on voimaa tarttua seuralaisiinkin.
— Mitä siitä, kanna ristisi! sanoi hän hyväntahtoisesti, lyöden toveria olalle. — Otetaan elämä sellaisena kuin se on, on siitä tähänkin asti selvitty. Vähän vaikeammaksi se kylläkin on käynyt Niilo Kainulaisen mentyä… mutta koetetaan… koetetaan…
Hänen kasvoillaan paistoi päivä, ja hän hyräili.
Olli Jalas katsoi häneen epäilevästi. Epäilys nousi aina hänen päähänsä alkoholin seurassa.
— Ei se usko… jurritti itsepäinen ääni Ollin sisässä. — On uskovinaan… lyöttäytyy luottavaiseksi… mutta sisässään nauraa… Nauraa.
Ääneensä hän sanoi:
— Uskotko sinä, että kun lähden, lähden toveruuden, en pelkuruuden vuoksi? En siksi, että olisin tohvelin alla… Sano suoraan!
Taneli seisoi siinä myhäillen, hiukan horjuvin jaloin. Hän täytti lasinsa, täytti piippunsa ja palasi saaliinensa sängyn reunalle.
— Uskon, vakuutti hän sieltä. — Miksen sitä uskoisi? Toveruus kärsii uskon puutteesta, ja toveruutta — hiisi vieköön — toveruutta ei remuveikot koskaan petä. Aina niiltä päiviltä asti, jolloin nuoruus tanssi suonissamme ja me ensimäisinä tämän kaupunkipahasen tanssisaleissa, olemme me, niin sinä ja Niilo kuin minäkin, kokeneet yhtä ja toista, mutta toveruuden pyhyyttä — olemmeko loukanneet sitä konsanaan?
— Sinäpä sen sanoit. Ja siksi minä… kun eukko väliin yltäytyy hakumatkalle, näes … Mutta elä ole vihainen, veli.
Ollin kieli alkoi jo hieman kangertaa.
Taneli Rossi nyykäytteli päätään ja imi piippuaan.
Hänen hyväntahtoinen katseensa harhaili pitkin huonetta, pysähtyen hetkeksi eri esineisiin, sekä lähellä oleviin, jotka näkyivät selvästi, että toisella puolella huonetta sijaitseviin, jotka vain hämärinä häämöittivät tupakansavun seasta.
Äkkiä hän remahti nauramaan.
— Vihainen? Pääseekö sillä vihalla mihinkään. Ja mikäs minä, että vihoittelisin… Muistatko viheltäjä Yrjön rouvaa? Mieleenpainuva muoto sillä miekkosella olikin. No niin, tässä takavuosina — kun sitä vielä seurusteltiin »kerman» kanssa — tulee Yrjö muutamana aamuna matkoiltaan ja ohjaa asemalta suoraan tänne. Miehessä, näes, ei ollut mielestään kotiinmenijää… Oli tullut taipaleella liikoja lystäillyksi… Onko sinulla olutta, tiedustaa, että saisi pahimman pohmelon ohitse ennen kotiinmenoa… Olihan sitä. Mutta tuskin oli pullo puolillaan, kun karahti reenjalas portaan edessä ja Yrjön rouva astui sisään. Siunaa ja varjele sitä tilannetta! Muistaisinko enää puoliakaan siitä, mitä hän Yrjölleen sanoi, mutta minä sain tietää sen, että tämä vanha kamarini oli oikea paholaisen katiska, jossa aina tiesi jonkun ahvenen tapaavansa. Kiitin ja kumarsin. Vakuutin olevani vain halpa särki silloin tällöin täällä todellakin pistäytyvien ahventen joukossa — en mitenkään syypää heidän tuloonsa. Mutta hän väitti vastaan. Minä, kuuletko, houkuttelin! Se oli ainoa kerta, jolloin menetin malttini ja iskin nyrkin pöytään naisen edessä, iskin niin että kimahti! Vaan auttoiko se, oliko muka kumoamaton todistus tai amen, joka pannaan päätteeksi saarnan perään? Ei, veikkonen. Viha olkoon viimeinen ase meikäläisen kädessä.
Olli Jalas, vanha lääninkanslistinahjus, hykerteli käsiään.
Nyt oli hänenkin hyvä olla.
Toverin tarina, vaikkakin kaukaista aikaa koskeva, toi hänelle salaisesti toivotun hyvityksen. Hän ei ollut ainoa, jota eukkonsa haki juomateiltä. Ei ainoa, joka otti seuratakseen hakijaa.
— Ja Yrjö taisi ottaa ja mennä?
— Menihän se.
— Mutta tuli taas toiste takaisin, kun sattui…?
— Tuli. Etkö itse juuri sanonut, että täällä minun luonani on jotain kotoista, sellaista, jota eivät kaikki löydä omasta nurkastaankaan, vaan jonka kotoista kotoisemmaksi tuntevat ja tunnustavat missä sen ikinä tapaavatkin. No, onko sinulla selvillä mikä se se on?
— Se on minulla selvillä täällä ja täällä, vastasi Olli osoittaen otsaansa ja rintaansa. — Mutta sanoa sitä en taida.
— No, sanoi Taneli ja hymyili. — Sanan selitys ei ole tarpeenkaan.
— No, no niin, jupisi hän edelleen ja vetäistyään pari pitkää savua piipustaan päätti:
— Juuri niin sen pitää ollakin. Kippis!
Olli Jalas istui kenoselkäisenä, loistavana kerrankin, ja hyvitettynä. Vanha tuoli natisi hänen allaan. Hän oli kuin sotilas, joka on saanut rahan rintaansa ja kiitokset urhoollisuudesta päällepäätteeksi. Tällä hetkellä hän tunsi asemansa korotetuksi — maaherra yksin oli hänen yläpuolellaan…
Hän painoi silmänsä kiinni ja kuvitteli mielessään vaimonsa tuloa, jos se tapahtuisi juuri nyt. Jos Herra hyvin auttaisi, näyttäisi hän, ettei katiskassa ollut tänä iltana enemmän särkiä kuin ahveniakaan, vaan suuria, jalosukuisia lohia. Juuri niin.
Varmasti tekisi hän samoin kuin Sandels Partalassa ajutantilleen:
»Sen, että te käytte nyt istumaan ja lautasen tuotatte, sen saatua syötte huoleti vaan ja syötyä ryyppäätte…»
Häneltä ei kahveli putoaisi, eikä hän naurahtaisi liioin. Saisi Lotta
Jalas nyt kerran sen kumman kokea.
Taneli Rossilla ei ollut aavistustakaan siitä korkeasta veisusta, joka helisi hänen ystävänsä ajatuksissa; hän vain katseli häntä vuoteensa reunalta ja peläten Ollin nukahtavan kiiruhti tarinoimaan.
Olikin jo se aika, jolloin Olli tavallisesti vetäisi ensimäisen unenpätkänsä.
— Tänä keväänä minä teen sen! huudahti Taneli päättävällä äänellä. —
Kuuletko, veli?
— Minkä sitten?
— Minkä… kertasi Taneli tyytymättömästi. — Pyhiinvaellusmatkani tietenkin, pitäisi sinun tietämän. Enkö sitä ole jo kyllin kauan suunnitellut. Hohoi, tässä juuri olen sen jokaisen askeleen ottanut tuhannet kerrat… olen mennyt… olen tullut… olen nähnyt ja kokenut…
Olli naurahti.
— Kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin sinä jo aloit taivaltaa, mutta etemmäksi et ole ehtinyt vielä tänäkään päivänä. Ja paras kai niin onkin. Löytäisit vanhentuneen, lihavan eukon, kurttuisen ehkä… hampaattomankin…
Taneli keikahti istumaan ja jyskytti nyrkillään vuoteen reunaa.
— Vaikene, sanon sinulle!
Hän näytti suuttuneelta ja katsoi syrjittäin halveksivasti Olliin.
— Minkä minä löytänenkin, ei kuulu sinuun. Mutta pety en, sen tiedän.
Ja hän alkoi taas — kenties sadannen kerran — kertoa matkastaan peninkulmain takaiselle Keronrannalle, jonne hänen nuoruudenlemmittynsä oli joutunut muutaman hovin omistajan vaimoksi.
— Olisit pitänyt paremmin puolesi silloin, kun Keron herra alkuaan ilmestyi… et siinä nyt yhä kuikuttelisi kuvitteluinesi, haukotteli Olli.
— Ka, olisit itse pitänyt puolesi laamannin kultahäissä, ei reserviluutnantti olisi vienyt Elina Margaretaa, vaan hän olisi sinun tänäkin päivänä — sensijaan että sinulla nyt on vain äkäinen Lotta Lun —
— Minä join, keskeytti Olli rauhallisesti.
— Luutnantti ei juonut, näes. Ja Elina Margareta oli kuin enkeli…
— Enkö minä sitten juonut? tivasi Taneli.
— Ja jos Elina Mar' oli enkeli, oli Leila enkelien enkeli.
— Mutta Keron herra joi myöskin, intti Olli.
— Saattoi ryypiskellä, vähin. Minulla se oli täydessä vauhdissa jo silloin, ja siksi jäin… jäin…
— Jättäysit, oikaisi Olli. — Morsiusneidotpa kertoivat hänen odotelleen sinua vielä hääiltana. Joitko sinä silloinkin?
— Varmasti. Ja enemmän kuin koskaan ennen. Ja kun minä sitten seuraavana tai oikeammin sanoen seuraavina päivinä selvisin siitä, ei minulla ollut elämästä jälellä muuta kuin se pyhiinvaellusmatkan ajatus, joka nyt tasan kolmekymmentä vuotta on kanssani elää kituuttanut tässä Miettisen perillisten kamarissa, tässä katiskassa, näethän.
— Ja tässä te elätte, kunnes musta valjakko vie teidät Niilo
Kainulaisen viereen hautaan.
— Ei! sanoi Rossi äärimmäisellä päättäväisyydellä. — Nyt minä tunnen sen luissani, niinkuin leininlyömät tuntevat pahojen ilmojen tulon. Kun vain kevät tästä kerkiää — lähden.
— Onnea matkalle, haukotteli Olli. — Elähän innossasi unhoita lähtöryyppyä.
— Ottaako vai antaa? En, enkä tuloryyppyä myöskään. Toivottavasti veli on tyytyväinen saatuaan kumpaisenkin.
Ollin pää painui pöytää vasten, hän alkoi hengittää raskaasti.
— Niinpä on hetkesi lyönyt… urahti Taneli. — Kippis vain, viinamäen vanha työmies, ja nuku niin, ettei Lotta rouvakaan häiritse untasi.
Ollin vastaus oli pitkä, valtava kuorsaus.
Toverin nukkuminen ei häirinnyt Tanelin hyvää tuulta. Hän sytytti sammuneen piippunsa uudelleen ja kohentausi kaikkein mukavimpaan asentoon vanhan, leveän puusängyn patjoille.
— Siinä näet miehen, joka on uskollinen vanhoille perinnäistavoilleen. Siinä sinä Niilo Kainulainen sen nyt taas näet… Niin varmasti et sinä ikinä nuku haudassasi kuin Ollimme kymmenennen puolikkaan tyhjennettyään. Sinä itse panit sen merkille jo aikanasi, ja minä olen sen varmentanut vähintään kymmenen kertaa tämän orpousvuotemme kuluessa — ole varma siitä. Sanoinko minä todellakin orpousvuotemme, veli…? Ehjä tunne työntää toisinaan niin pahuksen sattuvan sanan esille… Orpoja tässä ollaan ja on oltu aina siitä hetkestä asti, jolloin sinä muutit. Sinulla oli omat tapasi ilahuttaa ihmisiä, niin meitä kuin muitakin. Et tainnut aina osata aivan oikeaan, mutta vilpitöntä tahtoasi en epäile eläissäni… Mitä? Niin, siinä olet myöskin oikeassa: kuoltuani vielä vähemmän.
Kesken tarinaansa hieroi Taneli Rossi vasenta käsivarttaan ja olkapäätään. Niillä tienoin oli viime vuonna ruvennut sietämättömästi pakottamaan.
— Ja hullutella sinä osasit… Ja säikyttää heikkohermoiset ihmiset aivan höperöiksi … Ei, mutta tuota solisluuta se hirtehinen nyt jomottaa… Niinpä istui Hakkaraisen mamsellikin muutama vuosikymmen sitten Saraisten rannalla ja — vaikka pääni pantiksi annan, että pitkää apulaispappia siinä haaveksittiin silläkin hetkellä. Ja päivä paistaa helotti yli aavan ulapan niin unettavan lämpimästi kuin konsanaan heinäkuussa, ja käen viimeinen kukku kuului jostain etempää Saraisten rantakoivikoista. »Vienkö pappilaan terveisiä, haloo!» kuului silloin uneksivan neitosen korvaan, ja hän hätkähti kuin ainakin se, joka on salaisimmista teoistaan yllätetty.
Mutta ketään ei näy, ei kuulu. »Vienkö rovastinapulaiselle lämpimät terveiset?» kuului uudelleen — äänen ikäänkuin ilkkuessa saavuttamattoman, salaperäisen kätkönsä turvallisuudesta. Eikä tiedä poloinen uneksija vielä tänä päivänäkään, että se olit sinä, Niilo, joka uimalla halkaisit aaltoja ja kalaisena, lahnaisena puikkelehdit selällä kimmeltävän auringon turvissa samaa suuntaa kohti kuin rannalla istujan ajatuksetkin…
— Hohoijaa… nyt ollaan vanhoja nyt… Eikä ole takeita siitä, kelle ja minä päivänä sielukelloja soitetaan…
Tällaiset yksinpuhelut, jotka melkeinpä säännöllisesti tapahtuivat Olli Jalaksen nukkuessa pöytää vasten ja tupakansavun seinänä seisoessa laesta permantoon asti, olivat Taneli Rossille oikeaa sielunvirikettä. Vanhat, lämmittävät muistot emännöivät silloin huoneessa. Ne tulivat ja menivät, juosten ulos ja sisään aivan kuin vallattomat lapset huolettomissa leikkilöissään. Ja eikö noiden hajahapsien keskellä istunut itse Niilo Kainulainen, ei raihnaisena ja elinikäisen alkoholinkäytön turmelemana, jollaisena hänet hautaan vietiin, vaan nuorena ja komeana, juuri sellaisena kuin hän oli ollut parhaimpina päivinään…? Juuri se se sai ukon jutun luistamaan, kuten juttu luistaa vain parhaimmassa toveriseurassa.
— Sinä olit mies, veli… oikea pahuksen poika… Saisin hakea tontti tontilta koko tämän kaupungin enkä yhtä ainutta sinunlaistasi löytäisi näistä nykypäivien piimäsuista. Eikähän niitä ollut monta silloinkaan. Vikasi kait oli sinullakin, kuuluithan samaan luomakuntaan kuin kaikki muutkin, mutta sinulla oli sydän… se sinulla oli. Sellaisia sydämiä ei tiputeta taivaasta joka päivä, liekö noita suuri varasto itse Luojallakaan… Ei sitä pilannut viinakaan — tuo piru — joka ei päästä meitä verkostaan kerran siihen saatuaan… ei sitä pilannut raha eikä rakkaus…
— Kuulehan, muistatko miten menettelit Saima Lehtisen kanssa muutamana kevätyönä! huudahti hän niin äänekkäästi, että Olli Jalaskin nosti punaisen nenänsä pöydästä ja örähti pari epäselvää sanaa, ennenkuin uupui uneensa jälleen. — Niin tekee vain hieno mies — älysydän, näethän. Kirkas se ilta oli ja kolea, niinkuin useinkin valkoisten kesäöiden kynnyksellä. Ennen kuin tapasit minut laamannin nurkalla, jossa yhdyimme kävelläksemme pitkin rantatietä, olit sinä kulkenut Lehtisen ohitse ja nähnyt Saimin yksin iltamyöhällä istuvan ulkoportailla. Saattaahan sitä ihminen niinkin tehdä, sanoit, mutta outoa se on nuorelle rouvalle sittenkin… Lämpimässä vuoteessa sitä jo pitäisi olla, varsinkin kun asiat ovat niinkuin ne näkyvät olevan. »Anna ihmisen istua ja vilvoitella», kehoitin, mutta sinä et saanut sitä mielestäsi. Sinä olit älynnyt jotain noilla hiton herkillä hermoillasi, ja mikä lie näkymätön ajanut askeleitasi, en tiedä… sen vain muistan, että Koposen nurkalta käännyttiin ylös ja Lehtiseen päin kulettiin, kunnes nähtiin, että siellä istui portaillaan vieläkin… »Annatko nyt ihmisen vilvoitella», tiuskaisit sinä, eikä siinä pitkään viivytty, kun oltiin sisaresi asunnolla ja siellä tarpeelliset »alkuvalmistukset» tehtyä ulkona taas. »Nyt menet sinä ja sanot hänelle, että Eva Kainulainen on sairas…» »Enkä mene! Minä en mene — minä pilaisin koko asian, hyvä mies.»… No niin, taisit itsekin pelätä samaa, et hoputtanut enää minua, vaan menit itse … menitpä niinkin ja sanoit poloiselle portailla-istujalle, että siskosi tuli äkkiä sairaaksi ja tahtoisi ystävätärtään luokseen, jos … jos hän vain voisi ja tahtoisi tulla… Ja miksei voinut… käyhän se mainiosti päinsä ihmiselle, jonka mies äkäpäissään on jättänyt oven taakse kylmään, purevaan kevätyönilmaan… Se oli vain kaunis teko sekin… se oli oiva teko, veli… Mennä, mukamas, pyytämään ystävänpalvelusta, juuri siten voidakseen itse tehdä sen… huomaamatta… hienosti… No niin, juuri älysydämen tavalla… Ei, mutta minäpä käyn ja kysyn Evalta, ilmaisiko hän koskaan myöhempinäkään vuosina Saimille tuota sotajuonta, jonka sinä, Niilo, punoit ja me kolmisin Evan kanssa toteutimme.
Olli Jalas heräsi tuhisten ja öristen.
— Puh… huh… nukuinko minä, veli?
— Nukuit tietenkin. Kaikkia sinä kyseletkin…
Hän siemaisi täyden lasin ja piristyi vähitellen. Mutta Rossin mielestä se kävi liian hitaasti, siksi otti hän vanhan, rakkaan viulunsa seinältä ja viritti iloisen polskan, tutun ja kotoisen, jonka säveliin liittyi pitkä sarja yhteisiä nuoruuden muistelmia.