LAULAJATAR
Maaseutukaupungin konserttisali on täyttynyt ääriään myöten. Viimeinen paikka myötiin jo aamupäivällä, ja kaikki myöhemmin tulleet saivat palata tyhjin toimin takaisin.
Nuori, lupaava laulajatar esiintyy ensi kertaa täkäläiselle yleisölle, joka juhlapukuisena odottaen kuiskii salissa. Arvelut ja arvostelut kulkevat miehestä mieheen. Kerrotaan mitä on sanomalehdistä luettu tai kuultu joltain pääkaupunkilaistuttavalta, asiantuntijalta. Se kaikki on ollut kiittävää, yksimielisen kiittävää. Ja jos jossain on joku moitteen häivä viskattu, ei sitä ole moitteeksi tarkoitettu, vaan kiihoitteeksi nuorelle taiteilijalle sen tai sen seikan saavuttamiseksi, sen tai sen vajavuuden täyttämiseksi. Häntä on taiteen uralla seurannut onni, sen tietää hän itse ja sen tietävät muut.
Salin takimaisella penkillä, mutta juuri laululavan kohdalla, istuu mietteisiinsä painunut nuori mies. Hän ei virka mitään vierustovereilleen, eikä hänen silmänsä etsi tuttavia penkkiriveiltä nyökätäkseen heille. Hän tuskin huomaa ihmisiä ympärillään, ja milloin hän havahtuu huomaamaan sen, nousee äreä ilme hänen kasvoillensa ja hän tekee pienen kärsimättömän liikkeen polvellaan lepäävällä kädellään.
Hän vain odottaa. Ja odottaessa kulkee mennyt aika hetki hetkeltä hänen sielussaan. Aika, joka ainakin tuntuu kaukaiselta. Silloin oli laulajatar kuusitoistavuotias. Nyt, kuluvan kuun viimeisenä päivänä, hän täyttää kaksikymmentäneljä vuotta — niin juuri. Silloin oli heillä niin paljon yhteistä, että sille olisi luullut voivan rakentaa vaikka kuinka paljon… Silloin he olivat olleet naapurit ja kaikessa niin tasaväkiset, ettei olisi voinut luulla teiden niin eroavan ja matkan niin pitkäksi heidän välillään käyvän…
Mutta ihanasti hän jo silloinkin lauloi!
Viimeinkin aukeaa ovi ja pieni, notkea, valkoisiin puettu olento astuu saliin, kulkien nopein, joustavin askelin aivan ensimäisen tuolirivin editse korokkeelle, jonka yllä sähkökruunu hehkuu. Pitkä, mustiin puettu säestäjä — iältään se voisi olla vaikka hänen äitinsä — seuraa hänen jälessään.
Iloinen, tervehtivä kättenpauke pauhaa salissa, se kestää pitkään ja kuolee vähitellen. Siinä hymyssä, jolla laulajatar kiittää, värähtää uhkuvan vetreä sulo, niin luonnollinen, että se tuntuu miltei lapsen hymyltä.
Ja niin hän alkaa laulaa.
Ensimäinen sävel syntyy hiljaa, uneksien. Se tulee kuin kevättuuli yli lumisien kenttien, joissa vasta siellä täällä pieni pälvi vilkkuu, mutta se tulee kuitenkin, sillä sen on tuotava kevään viesti ja se tuo sen! Ja niin alkavat pälvet suureta, kunnes viimeisetkin lumen rippeet haihtuvat solisevien kevätpurojen partailta ja sininen ilma käy yhä sädehtivämmäksi nuortuvan maan yllä…
Sävel kasvaa ja paisuu.
Nyt on jo kukkia maassa, toukoa tehdään ja leivonen nousee korkeuteen omien riemukkaiden säveltensä nostamana. Ihana kasvullisuus kuvastuu järven pintaan, ja tuoksu, tuhansien kukkien vapautunut sielu, leijuu yli niittyjen ja peltojen… Kaikkialla nousee, kasvaa ja soi!
Ja niin on kesä!
Sävelten tenho tunkeutuu sydämiin, silmät syttyvät, ja mielistä unohtuu aivan itsestään ikävä ja masennus. Ihaillen ja nauttien seurataan esitystä, ja kun ensimäisen osan loppu on käsissä ja laulajatar poistuu salista, seuraa häntä raikuva kättenpauke, joka rävähtää kautta salin kuin äkkinäinen raekuuro, täyttäen ilman voimakkaalla kuminallaan.
Niin ei kaikille lämmetä viimeisen säkeenkään vaiettua…
Takimaisella penkillä istuva mies on saanut tulta silmiinsä. Hänen kätensä vapisee hiljaa, ja hän pidättää henkeään kuin kuulisi vielä sävelen viimeisen häipyvän soinnun — jota muut eivät kuule. Sitten hän nousee päättävästi, aivan kuin jokainen jänne hänessä sanoisi: minä menen! Ja niin huomaamatta kuin mahdollista hiipii hän eteiseen, etsii sinne jättämänsä kielokimpun ja rientää laulajattaren huoneeseen.
Heidän tervehdyksensä on lämmin ja tuttavallinen, kuten ainakin kahden vanhan ystävän, jotka pitkän ajan kuluttua toisensa tapaavat. Mutta siinä on muutakin… Toisesta toiseen henkii hiljainen, salattu… jokin, joka juuri puhkeaa esiin, uinuttuaan pitkään unhon tai pakon valkoisen hangen alla. Mutta sanoissa se ei ilmene…
Vasta sitten, kun mies muistuttaa siitä, kuinka ihanasti muinoin kuusitoistavuotias lauloi Loreleyn, tulee jotakin esiin joissakin lauseissa, joita hän ei jaksa hallita ja rakentaa aivan niinkuin tahtoisi… Ja kun toinen vastaa, sisältyy siihenkin pieni, kätketty, kimmeltävä helmi, värähdys vain, mutta niin lämmin, lämmin, että se sytyttää.
Väliajan kuluttua kajahtaa laulu taas, ja yhä lämpenevä yleisö vaatii pian jokaisen numeron toistettavaksi. Mies takapenkillä istuu onnellisen huumeen valtaamana. Hänen sydämessään on juhla, ja sävelet kuljettavat hänet kaukaisille päivänpaistekentille, missä harvinainen valo välkkyy…
Hän ei saa katsettaan hetkeksikään irroitetuksi laulajattaresta. On kuin he olisivat täällä kahden ja hän laulaisi vain hänelle! Sillä kaikki muu on kadonnut ympäriltä…
Ohjelma loppuu.
Vaikka viimeinen laulu on jo toistettu ja laulajatar poistunut, ei yksikään kuulijoista nouse lähteäkseen. Sali kaikuu vaativien käsien paukkeesta: he eivät voi päästää häntä vielä luotaan.
Ja niin tulee laulajatar takaisin vielä kerran.
Hänen katseensa kulkee kiitäen ja tervehtien yli salin, pysähtyäkseen sen perimmäiselle penkille lapsuuden ystävän luokse. Eikä hän voi olla nyökkäämättä hänelle monien päiden yli. Eikä hänen laulunsa tällä hetkellä voi olla muu kuin Loreley!
Lähteekö se tenho, joka salissa nyt vallitsee, laulun tutunomaisuudesta? Johtuuko se siitä, että tuo vanha sävel on kietoutunut vähän itsekunkin kuulijan menneisiin muistoihin ja tuo nyt tullessaan osan niistä esille — kenties. Vai onko se innostuneiden mielien — niin laulajan kuin kuulijainkin — aikaansaama hurmaus…
Yksi kuulijoista sen täydelleen tietää.
Ja hänet valtaa syvä liikutus. Nyt hän tietää, että laulajattarenkin ympäriltä on kaikki muu haihtunut ja että hän todellakin laulaa vain yksin hänelle! Noin ei ole koko iltana sävel noussut ja helissyt… Lämpöä ja tunnetta sellaista kuin tässä, ei yhdessäkään laulussa vielä ole ollut…
Tässä purkautuu esille salaisuus…
Mutta se salaisuus on liian ihana elääkseen tai ilmetäkseen missään muussa muodossa kuin sävelissä — sen hän tietää. Ja niin hän — heti kun laulu on loppunut — ryntää ylös ja poistuu, kiirehtien kotiinsa näkemättä tai kuulematta ketään.
Hän tahtoo sulkea tämän hetken, tämän sävelen ja tämän valtavan rikkaan tunnelman ikiajoiksi sieluunsa — juuri sellaisenaan. Enempää ei hän koskaan voi saavuttaa — enempään ei hän halua pyrkiäkään. Tosin hänellä kerran on ollut unelma, mutta sen hän on uhrannut jo kauan sitten. Ja niin ihmeellisesti kaikki hämäryys nyt selkeneekin! Katkeruus monta vuotta sitten kadotetusta onnesta haihtuu, ja mieleen tulee epäitsekäs ajatus: ilman uhrausta ei rakkahin nyt olisi taiteen kukkuloilla… ilman uhrausta Suomi olisi yhtä mainehikasta tytärtä vailla…
Juuri kuin kaiken vahvistukseksi kuuluu hetken kuluttua koputus ovelta ja laulajatar astuu sisään vaatimattomaan lukumiehen huoneeseen, yllään kallisarvoinen viitta, joka antaa hänen olemukselleen ruhtinattaren sävyn.
— Katsos, minä en voinut lähteä niin… sanoo hän lämpimästi. — Ja sitten täytyy minun vielä saada sanotuksi, ettet sinä saa antaa katkeruuden asua sydämessäsi… Tiedäthän, että jos tiemme eivät erinneet, en koskaan olisi päässyt tänne asti — en koskaan! Ja sitä minä en voi katua, minä en voi, näetkös. Menestys on hurmannut minut.
— Sitä sinun ei tarvitsekaan, Loreley. Joskaan minulla ei ole korvaajana sitä, mitä sinulla on: menestystä, niin tyydyn… koetan…
— Eikö sinulla ole… mitään…?
Laulajattaren katse kiertää huoneessa, jossa on vain kirjoja, kirjoja.
Mies seuraa hänen hapuilevaa katsettaan ja hänet valtaa äkkiä hurja ilo.
— On, on! peruuttaa hän samassa. — Minulla on sinun menestyksesi ilo.
Ja se on ehkä vieläkin kalliimpi minulle kuin sinulle.
— Kiitos —!
Hän tuntee kaksi lämmintä kättä omissaan ja niiden puristuksen hetken,
hetken vain. Sitten on taas kaikki yksinäistä — laulajatar on poissa.
Kukkakimput — tän'iltaiset voitonmerkkinsä — hän on jättänyt jälkeensä.
Ainoastaan kielokimpun hän on ottanut mukaansa.