LEIPÄPALKALLA
Minä kirjoitan teille, Frideman, sillä minun täytyy saada sanotuksi se nyt, viipymättä, tuoreeltaan, kun asia on kirkkaana edessäni ja vaikutteiden syvimmät hetteet uhkuvat toimintaa.
Voisin sen sanoakin, mutta minä en tahdo pidättäytyä enkä odottaa niitä kolmea, neljää päivää, jotka te mahdollisesti viivytte matkallanne.
Mitä tulee viimeiseen väitteeseenne, että minä tahallani johdin puheen siihen aineeseen, jossa te niin varomattomasti paljastitte itsenne, en toki pyri kieltämäänkään. Päinvastoin. Jo silloin, kun meidät istutettiin pöytään noilla tuomarin merkillisillä päivällisillä ja te saitte Elsikin pöytätoveriksenne, päätin minä kaataa teidät.
Niin lyhytaikainen kuin tuttavuutemme on ollutkin, olen sen kuluessa kuitenkin ehtinyt huomata, ettei teidän luonteenne ole syvempi kaivoa, josta varrettomalla kipalla otetaan vettä, ettekä te liioin käsitä mitkä noista vanhoista homehtuneista sovinnaisuuksista eniten loukkaavat naista, luonnollisista oikeuksistaan tietoista naista, joka — kuten Elsikkikin — on kaukana typeristä kananpäistä, sellaisista kuin esimerkiksi Aino Kinos, Ines Kajava ja — miksei — Emerentia Lambertkin.
Jos te tahdotte tulla onnelliseksi ja tehdä puolisonnekin siksi, tulee teidän naida kananpää — kuuletteko — oikea kananpää eikä suinkaan naista, jolla on vähänkään omanarvon tuntoa. Suutarin on pysyttävä lestissään.
Minä olen mies, kuten tekin, Frideman — tosin koko joukon edellä kaikissa niissä suhteissa, jotka eroittavat nykypäivien tai paremminkin tulevaisuuden miehen vanhasta pöyhkeilevästä kukosta — mutta minä en ymmärrä mistä se johtuu, että naiset vieläkin niin yleisesti noudattavat arvonsa vastaisia sääntöjä. Mikä saa heidät alistumaan, mikä estää heitä tajuamasta rinnakkaisesikoisoikeuttansa miesten kanssa?
Välttämättömin on yhdenarvoisuus juuri avioliitossa. Sillä mikä »liitto» se muuten olisi? Vai olenko minä liitossa myöskin koirani kanssa, jonka kaulaan olen sitonut nauhan, josta kuljetan sitä mukanani… Ja tuohon tasa-arvoisuuteen kuuluu ensi sijassa vaimon työn epäämätön tunnustaminen, sen täydellinen aineellinen arviointi.
Mutta senpä te juuri kiellättekin.
Jo edeltäpäin, ollessanne vasta salakihloissa Elsikin kanssa, tekin kohdaltanne arvioitte tyhjän veroiseksi kaiken sen taloudellisen työn, jonka hän olisi suorittanut suuren hovinne emäntänä…
Minä näin sen jo edeltäpäin — ei siihen suurta kaukonäköisyyttä tarvita — ja siksi minä vyörytinkin esiin Louhelan vanhan anopin tarinan.
Rakkaudesta Elsikkiin tein sen, rakkaudesta, joka on syvä ja loputon. Teidän kaltaisellanne ihmisellä ei voi olla sellaisesta tunteesta aavistustakaan.
Enhän alussa ollut aivan varma voitostani, tarkoitukseni saavuttamisesta nimittäin. Olisihan tuo Elsikin käsittämätön rakkaus teihin voinut olla niinkin sokea, ettei hän olisi havahtunut näkemään kohtaloansa, vaikka se olisi pantu lautaselle hänen eteensä. Kuitenkin, aika, jonka kuluessa hän oli kihlattunne, on vain pieni murto-osa ajasta, jolloin minä olen tuntenut hänet ja oppinut kunnioittamaan ja rakastamaan hänen rikasta olemustaan, ja tuohon aikaisempaan perustaen näin mahdollisuuden temmata hänet eksytyksen polulta. Ja onneksi eivät laskelmani pettäneetkään.
Minä tunsin hänet jo pienestä pitäen. Kolmivuotiaina me jo leikimme yhdessä. Ja jos tahdotte tietää, rakastan häntä niiltä päiviltä asti, rakkauteni on aina vain kasvanut ja miehistynyt ikäni kanssa. Teitä, tunkiokukkoa, kenties ihmetyttää, että sanon sen näin suoraan ja avoimesti, vaikkei minulla ole toivoakaan saada häntä omakseni. No niin — miksi kieltäisin ihanimman tunteeni, ei helmenpyytäjäkään salaa mitä hän etsii syvyydestä, joskin hän voi yhtä hyvin jäädä osattomaksi kuin onnistuakin.
Elsikki on aina rakastanut äitiänsä suuresti. Mies missään muodossa ei voisi kylmentää hänen suhdettaan rakkaaseen vanhukseen. Minun silmissäni se on yksi hänen parhaimmista ominaisuuksistaan. Tunnetteko te neljännen käskyn, Frideman? Jos se pitää minkä lupaa, ei Elsikiltä konsanaan puutu menestystä maan päällä!
Hän otti iloiten vastaan paikan Kansallispankissa, kolme viime vuotta toimien rahastonhoitajana. Palkka ei ole suuren suuri (te, minä tai joku muu mies korjaisimme samasta toimesta koko joukon suuremman summan), mutta se teki kuitenkin mahdolliseksi heidän pienen kotinsa ylläpidon, turvaten vanhuksen päivät tuntuvimmilta puutteilta.
Juuri siinä lienee piillyt yksi vaikutin Elsikin kiintymiseen teihin, rikkaaseen mieheen. Teidän yhteinen loistava kotinne olisi tullut myös hänen äitinsä kodiksi. Hän — niin sanoakseni — uskalsi luulla työn siellä tuottavan enemmän kuin nykyisessä toimessaan, joten hän niin ollen ahertaisi iloisemmat päivät vanhukselleen.
Mutta te — tehän teitte kaiken tyhjäksi.
Ja hyvissä ajoin, Luojan kiitos.
Te tuskin huomasitte, kuinka riemukkaasti minun silmissäni välähti kysyessäni kalaa paloittelevalta pastorilta, miten Louhelassa jaksetaan, ja hänen, ikäänkuin ajatukseni arvaten, vastatessa, että kaikin puolin hyvin ja onnellisesti, ellei vain isännän suhde vanhaan anoppiinsa olisi särkenyt heidän hyvinvointinsa kuvaa.
— Oi, minkälainen suhde sitten? piipitti rouva Turla heti pöydän yli, ja hänen äänensä muistutti kovin pienen höyrypurren vihellystä, joka rientää kohti nähdessään isomman aluksen tarttuneen karille.
— Vanha rouva on siellä liikaa, vastasin hänelle.
— Täti Helena raukka! Mutta miksi hän olisi liikaa tuossa suuressa, mahtavassa talossa?
— Miksikö? törähti varatuomari Kinos, muistatte kai. Ja jatkoi: — Luonnollisesti siksi, että Louhela katsoo menneensä naimisiin ainoastaan Iisa Orren eikä myöskin hänen äitinsä kanssa. Vai luuletteko, että meille miehille on mieluista saada koko suku niskoillemme, kun joskus löydämme tytön, jonka halusta teemme vaimoksemme.
Ja siinä sitä sitten oltiin keskellä mielipiteiden ristiaallokkoa, johon keskustelun purren piti laskujeni mukaan joutuakin.
Tarkastin Elsikin tunteellisia kasvoja ja näin, miten hänen katseensa varatuomarin sanojen johdosta synkistyi, mutta hän pysyi kuitenkin tyynenä. Hän ei aavistanut heti saavansa iskua vasten omaa sydäntään.
Kun te sitten otitte suunvuoron painavalla äänellänne, joka on kerrassaan kaikenvarma, ja lavein sanoin yhdyitte Kinokseen, näin Elsikin kasvoilla säikähtyneen, avuttoman ilmeen. Hän oli sillä hetkellä mielestäni kuin pieni lintu, jonka ankara koura on kopannut rauhalliselta oksaltaan. Jumala nähköön kuinka lintuparan sydän löi! Mutta sillä hetkellä katkesi myöskin paula… Hänen koko kuohahtava, kapinoiva olentonsa ilmaisi sen, niin äänetönnä kuin hän istuikin. Ja te vain tarinoitte, puhuitte kuin pölkkypää, huomaamatta laisinkaan, että onnenne painui painumistaan kuin riippakivi syvän selän vesiin.
— Niin, kyllä te olette oikeassakin, myönsi puheeseenne uneliaasti joku kananpää, muistaakseni Ines Kajava, eivätkä paljon äänilajista poikenneet ruustinnankaan sanat — mutta hänhän onkin ikänsä kaiken hengittänyt puhtainta vanhan vihkimäkaavan ilmaa…
Silloin nousi talon harmaahapsi emäntä, silmässään nuorekas, rauhallinen, miltei veitikkamainen ilme. Muistatteko kuinka kuuliaisesti kahvelit seisahtuivat ja veitset, uskotteko, ne olisivat mieluummin katkenneet tai tipahtaneet pöydän alle kuin leikanneet pienintäkään paistinpalasta puheen kestäessä.
Miltä kuuluivat hänen sanansa teidän korvissanne, Frideman?
— Täällä on sanottu, että miehille on kaikkea muuta kuin mieluista saada »koko suku» niskoilleen vaimonsa mukana, mutta ehkäpä naisesta tuntuu vieläkin raskaammalta, esim. jostain hyvin palkatusta paikasta miehelään jouduttuaan, huomata, ettei hän voi enää ansaita ropoakaan, vaikkapa nyt sitten vanhustensa avustamiseksi. Hänen työnsä on yhtäkkiä käynyt ihmeen tuottamattomaksi, ja vaikka hän hääräisi yötäpäivää ja keräisi kuten sadun tyttö kukkia mahdollisimman laajalta alalta, näkee hän niissä kaikissa kuitenkin jättiläisen poltinmerkin…
— No, no, äitimuori, oletko sinä koskaan jalkaasi kiveen loukannut… hymyili tuomari.
— En, minä olen saanut astua rakkauden pehmoista mattoa pitkin. Mutta minä puhunkin niiden puolesta, joiden tie osuu kulkemaan kovan sydämen kautta.
Olipa se voimakas ihastuksen myrsky, mikä seurasi vanhuksen sanoja. Se nousi alapäästä pöytää, te muistanette, sieltä, missä istui taisteluunsa lähtevä nuoriväki.
Elsikki istui hiljaa, innostumatta. Mutta hänen sydämessäänhän oli katkennut muuan säie hetkistä aikaisemmin…
Olen vain yhden ainoan kerran ollut ilkeä Elsikille, ja se tapahtui vähän myöhemmin samana iltana. Hän istui hiukan erillään muista kahvin jälkeen suuressa salissa, ja vanhan ystävän oikeudella astuin hänen luokseen istuakseni hänen viereensä muutamalle tyhjälle tuolille, jonka selustalle joku vanha rouva, kahvista lämmenneenä, oli heittänyt värikkään hartiahuivinsa.
— Elsikki, sanoin minä, elä näytä noin masentuneelta, joskin herra
Frideman kuuluu vanhan koulun miehiin…
— Mitä tarkoitat? keskeytti hän nyreästi.
— Ainoastaan sitä, Elsikki, että minä ja pikku veli olemme jotenkin yksin maailmassa. Siksi pyytäisin sinua puhumaan äidillesi, eikö hän, sinun lähdettyäsi, tahtoisi jakaa kotia ystävävainajansa poikien kanssa. Tietäähän hän, ettei meillä ole suuria tiloja, mutta jotain muuta kylläkin sen sijaan… Lupaatko, Elsikki?
Seuraavassa silmänräpäyksessä kaduin sanojani, sillä kohdatessani hänen nöyryytetyn katseensa olisin kernaasti antanut henkeni, jos olisin tehdyn saanut tekemättömäksi.
Ehkä hän antaa minulle anteeksi. Ja sen hän tekeekin tietäessään, että vain siten tahtoi kostaa mies, jonka sammumattoman lemmen ohitse hän on käynyt, ja käynyt niin monen odotuksen vuoden kuluessa…
— Frideman… virkahti hän hetken kuluttua halveksivasti. — Ja äiti ei jää yksin milloinkaan. Vai… mitä tuumaat, vanha toveri, kannattaako sen käydä leipäpalkoille, joka viimeiseen asti tahtoo huolehtia äitipoloisestaan…
En tiedä näkikö kukaan, kun kumarruin kunnioittavasti suutelemaan hänen kättänsä. Mutta hänen rakkaissa, ihanissa silmissään kiilsivät sumeat kyyneleet.