PELASTUS
— Etkö sinä nyt kuitenkin voisi… virkahti äiti nöyrästi, tukahtuneella äänellä, uskaltamatta katsahtaakaan tyttärensä puoleen, joka jo neljättä tuntia yhtämittaa istui puhtaaksikirjoitustyönsä ääressä. — Punnitsisit nyt kerran vielä aseman ja ottaisit kaikki asianhaarat huomioon… Sinähän olet ollut niin järkevä… jo pienestä pitäen.
— Mutta minä en voi! Tiedäthän, olethan sen jo niin monasti kuullut, äiti kulta, että minä en voi! tivahti tytär kiivaasti. — Ja mitä se hyödyttäisi sitten? Vain hetkistä tuonnemmaksi se siirtäisi hetken, jolloin sinun itsesi pitäisi käydä uhrilampaaksi. Eikö niin? Eivätkö kaikki merkit viittaa juuri siihen? Laina sai ensimäisenä astua tuleen, kun hänet suorastaan pakoitettiin Paunin kanssa naimisiin. Sitten kun Pauni meni nurin liikkeineen päivineen — eikä todennäköisesti enää muutenkaan olisi halunnut korjailla isän huonoja asioita — turvauduttiin Veikkoon. Nyt on minun vuoroni tullut. Mutta minä en, en, en alistu siihen, mihinkä Laina alistui! Jos nyt isä velttoudessaan ja itsekkyydessään panisikin meidät kaikki oman päänsä päästimiksi, niin mitenkä saatat sinä, äiti, sinä… Voi, minä en ymmärrä!
Äiti hyrähti itkemään. Oikeastaan ei hän viimeisinä viikkoina ollut muuta tehnytkään kuin kyynelehtinyt. Saattoi huomata hänen muutamissa viikoissa vanhenneen kokonaisia vuosia.
— Älä edes itke, äiti. Se on raskaampaa kuin kaikki muu yhteensä… Koetetaan nyt olla järkeviä ja toimia harkiten, että kerrankin päästäisiin pysyväisempiin tuloksiin.
Hän pani kynän pois ja nousi oikoakseen nuorta, solakkaa vartaloansa pitkän, rasittavan istumisen jälkeen. Astuttuaan pari kertaa lattian poikki asettui hän akkunan eteen katsellen syksyn riistämää märkää puutarhaa ja lyijynharmaata lahdenpoukamaa, joka lepäsi sen alla.
— Isä on niin omituisen veltto luonne — ei hänellä ole hiventäkään vastuunalaisuuden tunnetta… puhui hän sieltä, otsa aivan ruutuun kiinni painettuna. — Sen sijaan että hän panisi todellista huolta tämän maatilan hoitoon — jonka hän tietää kovin rakkaaksi sinulle — rahjustaa hän päiväkaudet kaupungissa noissa joutavissa toimissa, joista tulevat pennit luistavat iltaisin Seuralla. Ja kun velkojat ahdistavat, on hän mielestään syytön — ja toimeton kuin pikku lapsi. Meidän muiden velvollisuus on auttaa asiat ojasta, jotta — jotta hän saisi taas keikauttaa ne sinne takaisin…
— Rakas lapsi, älä nyt sentään syytä isää.
— Ettenkö syyttäisi! Kohta tässä täytyy syyttää jo sinuakin — ja ihmetellä, ihmetellä loppumattomiin sinun hyväntahtoista sokeuttasi isän suhteen.
Hän kihnutti sormellaan ruutua, joka hengityksestä oli käynyt himmeäksi, ja jatkoi nyrpeänä:
— Äiti kulta, etkö jaksa käsittää, että tällä tavalla menetellen hänen vastuunalaisuudentunteensa yhä enemmän kuoleutuu. Tämä on kaikkein huonoin tapa kasvattaa sellaista luonnetta kuin isän… Niin… Mutta niin katkeraa kuin se onkin, olisi kuitenkin parasta ja terveellisintä antaa asiain luistaa vararikkoon.
— Mutta Lyyli! parahti äiti kauhistuneena, ja uusi kyyneltulva syöksähti hänen poskilleen. — Mitenkä minä jaksaisin kestää sellaisen häpeän… ja sitten… sittenhän pitäisi niin pian ja armottomasti lähteä täältä, jossa on syntynyt, kasvanut ja kaiken elämänsä viettänyt. Lapsi, sinä et ehkä ymmärrä sitä…
Lyyli painautui yhä lähemmäksi ruutua. Oli raskasta, raskasta nähdä äidin surevan, kun ei kuitenkaan kyennyt lohduttamaan. Tätä tällaista oli kestänyt jo parin kuukauden ajan, ja hänenkin tyyni hermostonsa oli joutunut epäkuntoon.
— Totta kyllä. Mutta kerranhan senkin täytynee tapahtua…
— Ehkä kerran, mutta —
Äiti katkaisi sanansa ja jatkoi ajatuksissaan, että siihen mennessä hän ehtisi jo haudan poveen. Pikku äiti-parka, hänen ajatuksensa oli liian itsetiedoton ollakseen itsekäs…
— Mitä sinulla sitten oikeastaan on sitä Matti Pelkosta vastaan, Lyyli?
Eihän hän ole muita miehiä huonompi, ellei parempikaan.
— Oikeastaanko —? kertasi Lyyli katkerasti naurahtaen. Hän tiesi isän iskeneen kaikki nuo taivutusyritykset äidin päähän ja äidin saavan ponnistella yli voimiensa voidakseen toistaa ne edelleen asianomaiselle.
— No niin. Ensiksikin olen liiaksi kunniantuntoinen antautuakseni kauppatavaraksi, vastasi hän entisellä kylmällä äänellänsä, johon hän oli oppinut turvautumaan näinä kiusanpäivinä. Se oli tosiaankin kuin suojeleva vaippa, sen takaa ei äitikään saanut häntä tavoitetuksi. — Katsos, minulla ei ole pienintäkään syytä eikä halua palvella isän huonoja taipumuksia. Ja sitten… niin, jos ei minulla olisikaan mitään erikoista Matti Pelkosta vastaan yleensä ihmisenä, ei se vielä läheskään edellyttäisi avioliiton mahdollisuutta hänen kanssaan. Äiti kultanen, tiedäthän, mitä siihen ennen kaikkea tarvitaan.
Tiesi, tiesi äiti sen. Mutta hänen ajatuksensa olivat askarrelleet niin kiihoittuneina suuren, raastavan surun ympärillä, että yksin suojeleva äidintunnekin oli turtunut.
— Sitten ei tule apua mistään, ei mistään…
Hänen äänensä kuului niin murtuneelta ja toivottomalta, ettei Lyyli pitemmältä jaksanut taistella heltymistä vastaan.
— On vielä yksi keino, sanoi hän hiljaa kiertäen käsivartensa äidin ympärille.
— Jos minä vain voisin, saisin toteuttaneeksi sen… Ole kärsivällinen, äiti, lupaan koettaa sinun tähtesi.
— Mikähän keino se voisi olla?
Lyyli ei ilmaissut sitä. Hän vetäisi sadetakin päällensä ja lähti kävelylle herkeämättömään, syksyiseen tihusateeseen.
* * * * *
Mitä hän oli äidille luvannutkaan!
Ajatus oli juuri sillä hetkellä herännyt hänen mielessään, eikä hän silloin ollut voinut aavistaakaan, kuinka äärettömän vaikeaksi sen toteuttaminen kävisi. Mutta lupaus tai paremminkin vain pieni toivon kipinä, jonka hän oli äidille antanut, se velvoitti. Se lepäsi kuin taakka hartioilla hänen istuessaan päivillä pulpettinsa ääressä suuressa, kumajavassa pankkihuoneessa. Samoin iltaisin kotona hänen tehdessään puhtaaksikirjoitustyötä.
Mutta yöt olivat päiviäkin pahemmat. Niiden kuluessa, sysimustan pimeyden sylissä kahlatessaan särki hän suunnitelmansa yhtä monta kertaa kuin oli rakentanutkin sen. Se tuntui aika-ajoin mahdottomalta — vastenmieliseltäkin. Se olisi jo saanut vaipua nousevien hankien alle hautaankin, jos vain joku muu mahdollisuus olisi auennut eteen — jos vain äidin kysyvä, odottava katse ei olisi niin itsepintaisesti seurannut häntä aamuvarhaasta iltamyöhäiseen saakka…
Oli tosin toisenlaisiakin päiviä. Niiden kuluessa samoinkuin ajatuksen heräämishetkenäkin saattoi toivorikkaus syttyä kirkkaaksi valoksi hänen sydämessään. Mitä se nyt sitten oli! Miksi hän antoi joutavan tunnesyyn vaikuttaa tässä, kun pyrkimys kaikessa muussa hänen toiminnassaan kallistui järjen ja harkinnan kannalle. Ja olihan hänen aikeensa täysin rehellinen, sen syyt kyllin kelpaavat.
Niin, lainan hän kyllä uskaltaisi ottaa, jos vain saisi sellaisen. Se ei tuntunut niinkään pelottavalta. Mutta ettei ollut ketään muuta kuin tuomari Keihäs, jonka puoleen olisi saattanut kääntyä siinä asiassa, se se pani epäröimään ja peräytymään viikko viikolta.
Oli tietysti paikkakunnalla montakin yhtä varakasta kuin tuomari, ehkäpä varakkaampiakin. Mutta niiltä tiesi saavansa varman epuun, aivan varman epuun jokaiselta. Kun oli nainen. Eikä ollut takaajia.
Tuomari Keihäs sitävastoin…
Sinä päivänä, jona Lyyli viimeinkin pakoittautui astumaan ratkaisevan askeleen, istui hän tuntikausia turtuneena pöytänsä ääressä pyöritellen paperipalasta sormissansa. Marraskuun lumiräntä löi akkunoihin, valuen ruudulta ruudulle, ja tuuli pieksi armotonna puiden jäätyneitä, alastomia oksia.
… Kas — eikö juuri sellaista ollut hänen sydämessäänkin! Eikö sielläkin tuuli ja räntä tulvehtineet joka soppeen…
Mitä tahansa! Pääasia oli, että sai tuudittautuneeksi siihen uskoon, ettei tuomari Keihäälle ollut se enää minkään arvoista, mikä kerran valoisana oli vallinnut heidän välillään. Ja olisiko ollutkaan! Hänhän oli jo naimisissa, oli puoliso ja isä. Synti hautoakin sellaista luuloa—!
Mutta vaikka hän jo ivasikin itseänsä herjaten sieluansa kuulumattomasta itserakkaudesta ja suurinta harhaa huokuvista laskelmista, ei se sittenkään tahtonut auttaa. Kaikkien noiden vastasyiden harjanteilla, niinkuin lastu laineilla, keinui pieni, häipymätön tunne — tunne vain. Mutta se oli niin merkillisesti tietävinään…
Ja sehän se sitten painoi tälle hänen aikomukselleen jonkinlaisen nöyrtymisen leiman — herra ties, etteipä vielä tungettelemisenkin…
Ei, ei hän tungetellut. Itse hän oli heidän välinsä katkaissut. Pulaan joutuneena, avun tarpeessa, kääntyi hän vain tuttavan puoleen, jonka otaksui auttavan. Siinä se oli. Niin selvänä ja mutkatonna. Auttakoon toinen sitten tai kieltäytyköön, se oli hänen asiansa.
Mutta astuessaan tuomarilan kynnyksen yli tunsi hän selvemmin kuin koskaan, kuinka ylivoimaista hän itseltään vaati. Kuitenkin oli juuri nyt säilytettävä kylmä tyyneys ja käytävä suoraan asiaan — päästäkseen poistumaan niin pian kuin mahdollista.
Ihme, ettei Paavo Keihäs hämmästynyt hänen esitystään. Hän näytti vain muuttuvan miettiväksi ja väänteli pitkiä viiksiään, kuten muinoin kiihtyessään jostakin. Mutta samassa hän jo lupasikin, aivan ensi sanoikseen. Miksei, kävihän se kylläkin päinsä…
… Niin, sinulle, saatuasi vaimosi mukana lähemmä satatuhatta… ajatteli Lyyli, samalla tuntien sanomattoman vapauttavan tunteen hyväilevän ahdistettua rintaansa ja ikäänkuin usvana haihtuvan kaiken sen vaikeuden, jota pitkät ajat oli kantanut harteillaan, jota oli vetänyt perässään ja jonka seassa oli kahlannut, niinkuin kylmässä syyshyyhmässä, uupumukseen asti…
— Olisi sentään hupaista kuulla, miksi juuri sinä haluat ottaa tämän huolen hartioillesi. Ei esimerkiksi isäsi, jota asia lähinnä koskee.
Se kysymys sai Lyylin aivan jähmettymään. Hän ei voinut olla katsahtamatta tuomariin, vaikka tunsikin katseensa värjyvän avuttomuutta.
— Siksi että… siksi että minulta vaadittiin jotakin muuta, jota olisi aivan mahdoton toteuttaa…
— Hm… eihän se vain liene sama vaatimus, jonka aikoinaan kerroit tehdyn Lainalle?
— Ah —! pääsi Lyyliltä tukahtuneesti, ja veri syöksähti hänen kasvoilleen. Tuntui mahdottomalta vastata siihen kysymykseen, kun Paavo Keihäs sen teki.
Tuomari tajusi sen kohta itsekin. Hän pureksi hetken kynsiänsä, hämillään, kuten näytti, tai pahoillaan siitä, että oli tehnyt tungettelevaisuudelta tuntuvan kysymyksen. Ja äänettömyys, niin nopeasti kuin hän lopettikin sen, ehti tuntua kovin kiusalliselta.
— Olen iloinen voidessani auttaa sinua. Isäsi asiat, olen kuullut, ovatkin huonolla kannalla nykyään.
— Kuten ainakin.
Lyyli tunsi rohkaistuvansa jälleen.
— Ota vain huomioon auttamaan lupautuessasi, että minulla ei ole juuri takaajia, kylliksi äveriäitä ainakaan. Veikko siitä ei kieltäydy, ehkei enokaan. Sinä muistat: Albert eno. Henkivakuutukseni viidelletuhannelle —
— Niistä ennätämme pitää huolen, keskeytti tuomari.
— Ei, ei. Kaikesta täytyy nyt selviytyä. Muuten en saa vähääkään rauhaa. Kaiketi sinusta on hyvin uskallettua, että nainen, jolla itsellään on tuskin muuta kuin kaksi tyhjää kättä, suunnittelee useampiin tuhansiin nousevaa lainaa. Usko, ettei se suinkaan tunnu leikinteolta. Ellei minun kävisi niin sääli äitiä, joka kärsii isän toimettoman ja tuhlaavan elämän takia, peläten pakkolähtöä Hietapoukamasta enemmän kuin kuolemaa, niin en suinkaan olisi voinut pakoittautua tähän tekoon. En koskaan isän tähden.
— Et sinä juuri armahda meitä miehiä, läheisimpiäsikään…
Huomautus teki jälleen kiusallisen vaikutuksen Lyyliin, mutta hän taisteli sen ylitse ja jatkoi selvitystään:
— Voidakseni hiukankaan ajatella velkani maksamista täytyy minun tästäpuoleen ottaa isännyys vaikkapa omin luvin käsiini Hietapoukamalla. Vakuutan, että se pienuudestaan huolimatta on hyvä ja tuottava tila, kun sen maa- ynnä muu talous vain oikein järjestetään ja tarmolla hoidetaan.
Tuomari nyökkäsi. Ja Lyyli luki hänen katseestaan mielenkiintoa, ehkäpä myötätuntoakin suunnitelmaansa kohtaan. Yhtäkkiä nousi hän eloisasti tuoliltaan ja astui pariin kertaan lattian poikki viiksiään väännellen.
— Tekisin sinulle ehdotuksen, virkkoi hän sitten toverillisesti, seisahtuen Lyylin eteen. — Osta Hietapoukama vanhuksiltasi. Siten pääset yhdellä iskulla aseman omavaltaiseksi herraksi, täydelleen. Ja — ja tädin ei tarvitse pelätä, että hänet saatettaisiin hautaan jostakin muusta paikasta kuin juuri syntymäkodistansa.
— Mutta rahat, rahat! huudahti Lyyli kiihkeästi.
— Juuri ne, jotka nyt suorastaan lahjoittaisit isällesi, äitisi tähden. Kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä: voimmehan lisätä summaa muutamalla tuhannella.
Lyyli hypähti seisaalleen, ja hänen silmänsä säteilivät pohjatonta riemua.
— Kuinka voinkaan kylliksi kiittää sinua! Itse en olisi tuota keksinyt…
Ei kannattanut kiittää, tuomarin mielestä. Olihan se vain neuvo — ystävän neuvo kylläkin — ja kenties Lyylin isä-ukko ei suostukaan kaupantekoon. Eikö hänellä ollut toisinaan omituisia päähänpistoja, järkkymättömiä —?
Oli kyllä. Mutta hänen täytyi, nyt, innostui Lyyli.
— Kuitenkin, kun ajattelen, käyvät minun takausmahdollisuuteni yhäkin mitättömämmiksi velkasumman kohottua…
Tuomari naurahti.
— Päinvastoin, tässä tapauksessa. Paremmilla takuilla kai voipi lainata talonomistajalle kuin — kuin pankkineitoselle, jolla on ehkä sadan markan palkka kuukaudessa.
Lyylin täytyi itsensäkin naurahtaa. Niin kai se oli. Näin loistavaa pelastusta ei hän vielä hetki sitten olisi voinut uneksiakaan. Elämä tuntui juuri nyt tehneen kokokäänteen…
— Sinä siis tahdot ja uskallat antaa niin suuren lainan niin pienillä takuilla — köyhälle tytölle?
Hän oli todellakin niin uskalias. Ja sitten — sitten oli vielä eräs seikka, joka tuki hänen uskallustaan…
— Vai niinkö? Ehkä löysit vielä uuden takaajankin velallisellesi?
— Ja entisiä paremman, luullakseni.
— Todellakin! — Lyylin nauru helähti hopeanheleänä, taas kerran aikojen takaa. — Näyttää melkein siltä, kuin olisin mielestäsi varmin lainanottaja koko paikkakunnalla!
Tuomarin katse viivähti hänen hymyilevillä kasvoillaan. Näytti melkein siltä, kuin valoisan hetken muisto olisi varastautunut hänen mieleensä menneiltä ajoilta. Mutta äänessä ilmeni vain toverillisuuden sävy hänen virkkaessaan:
— Aikaa myöten, aikaa myöten. Näes, kaupunki kasvaa juuri Hietapoukamalle päin. Hietapoukama, luulen, tulee kerran ostettavaksi kaupungin omaksi. Ehkäpä sen osto on välttämätön jo läheisessäkin tulevaisuudessa, aseman suhteen — ken tietää. Tämä on nyt toistaiseksi vain minun oma ajatukseni, mutta kun se on todenmukainen, täysin todenmukainen, voin sen kernaasti sinulle ilmeistäkin.
Astuessaan hetkistä myöhemmin alas tuomarilan portaita tunsi Lyyli rajuilman vaimenneen. Senkin, pahan painajaisen, oli täytynyt hellittää. Lumikentät kaupungin reunalla, niin märkiä ja sohjoisia kuin ne olivatkin, loistivat hänen silmissään helmikuun hankien lailla.
Ja kevyt, hiljainen onnen ja ylpeyden tunne nousi kattaen hänen sydämensä, aivankuin valkea lumi siinä kattoi maan.
Hänen askelillaan oli kiire… niin kiire… Kotiin.