VALEKUOLLUT
Aivan oikein — siellä he jo odottivatkin kaikki kolme istuen aidalla aamuauringon ihanassa valaistuksessa nenäliinojaan liekuttaen, kuten hän oli kuvitellut… pelännyt… toivonut… Ja neiti Alpo, uskollisena kuin varjo, tuki pienintä, joka viipotti maltittomana molempia pikku kätösiään ja hihkui rajatonta jälleennäkemisen riemua. Mitä lähemmäksi kärrit vierivät, sitä loistavammiksi kävivät silmät ja sitä kiihkeämmiksi tervetuliaishuutojen pauhina. Olisi melkein luullut intiaanijoukon eksyneen siihen…
— Isä, äiti! Äiti, isä! kantautui jo etäälle tielle vastaan.
Mutta kun kärrit pysähtyivät portille, lennähti odottavien iloisille kasvoille kummastuksen varjo, joka siinä samassa synkistyi ja taajeni, aivankuin myrskypilvi taivaalla, muuttuen lohduttomuuden kyyneliksi. Ja ennenkuin huulet ehtivät sen lausua, kysyivät jo säikähtyneet, vaativat katseet:
— Mutta missä onkaan äiti, isä? Missä on äiti?
Kookas, hienopiirteinen mies hypähti kiireesti alas istuimelta sulkien ryntäävän joukon syliinsä ja kahlehtien sen siihen vasemmalla käsivarrellaan, samalla kun ojensi oikean kätensä neiti Alpolle. Hän ei saanut sanotuksi sanaakaan. Näkyi selvästi, että tuska, joka aivankuin pisaroina tihkui hänen kasvoiltaan, sulki suun.
Neiti Alpo huomasi sen heti, mutta lapset kysyivät kilvan, yhtenään, yhtenään:
— Missä on äiti? Mihin ihmeeseen sinä, isä, jätit äidin?
Kuljettuaan moniaan askeleen puistotietä ylös taloa kohti, rakasta, kaivattua taloa, joka kuin kujeillen vain hiukan pisti nurkkaansa esiin rehevien puiden takaa, päästi isä uteliaat, riuhtovat lapset sylistään nurmikolle, painui itsekin siihen polvilleen ja pienimmän kättä otsaansa vasten painaen sopersi:
— Lapsikullat… äiti… niin, äiti…
Hän ei vielä hirvinnyt sanoa sanottavaansa loppuun asti, vaan kohotti ensin hätääntyneet katseensa vieressään seisovaan naiseen jatkaen sitten kuin ilmaa haukkoen:
— Neiti Alpo… äiti… meidän rakas, suloinen äitimme on… kuollut…
— On kuollut…
Suuri, vahva mies lysähti kokoon. Hänen ei tarvinnut enää salata eikä pidättää kyyneleitään — itkiväthän siinä kaikki muutkin. Pienet, lämpimät käsivarret kiertyivät hänen kaulaansa hänen tietämättä itsekään, tuottiko se lievennystä vai lisäsikö epätoivoa. Kosteat, nyyhkivät kasvot painautuivat hänen poskiaan vasten — eikä hän päässyt selville, merkitsikö se köyhyyttä vai rikkautta. Hänessä oli kaikki niin turtunutta, sielu kerrassaan sirpaleina… Ja niin mennyttä, mennyttä oli kaikki!
Äskeisten vuosien valo oli tyyten sammunut.
Hyvä Jumala, hän oli sentään päässyt tähän asti ja saanut sen sanotuksi!
Koko huikean pitkän matkan ihanasta etelästä asti hän oli vaeltanut kuin sokea ja kuuro. Kaiken aikaa oli hän odottanut ja pelännyt tätä hetkeä. Ensin: mitä sanoa… Sitten, kun oli päässyt selville siitä, kuinka sen sanoa…
Sillä haavoittuneen on vaikea haavoittaa.
— Isä, sinun olisi pitänyt tuoda äidin ruumis kotiin. Me olisimme saaneet edes haudata hänet…
— Ei, en voinut. Matka oli aivan liian pitkä, lapseni.
— Mutta onhan sinulla ainakin valokuva… äidistä arkussa. Ja haudasta?
Onhan?
Hänen täytyi siihenkin kysymykseen vastata kieltävästi.
Neiti Alpo näkee lasten kysymysten tekevän lopun isän sielunvoimista ja vetää heidät luokseen hellien, lohdutellen.
Mutta hän on itsekin perinpohjin järkytetty, ja se tekee kaiken voittamattoman vaikeaksi. Eihän hän voi edes käsittää iloisen, sädehtivän Ellin voivan olla poissa! Hänen, joka loihti ympärilleen helskyvimmän riemun, jonka askelten jäljissä, minne kulkikaan, oli iloa ja päivänpaistetta!
Kuollut…
Voiko sitten päivänpaistekin kuolla —?
Heti, kun lapset hellittivät kätensä isän kaulalta, ryntäsi hän käytävää ylös talolle. Lehtien lomitse valautuvat säteet leikittelivät hänen vaalealla puvullaan ja parrallaan, ja mehiläisten salaperäinen soitto virtasi kaikkialta vastaan tervehtien, mutta hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Heikosti kuin unen horroksessa tajusi hän vain kodin kaivatun ihanuuden — paremminkin katkeran tyhjyyden, mikä ujui nyt sen yllä!
Hän kierteli kaikki huoneet ja sai haavoja sydämeensä joka paikasta. Jokaiseen soppeen oli keräytynyt joukoittain muistoja! Rakkaita, hymyileviä ja valoisia. Ei yhtään ainutta tummaa ja katkeraa — ei hakemallakaan. Edellisen ajan elämässä ei mikään ollut vikuuttanut sitä sidettä, joka nyt yhtäkkiä oli katkennut. Ei pieninkään tuulenpuuska ollut röyheltänyt sen ulapan pintaa, jonka hirmumyrsky nyt kerta kaikkiaan oli myllertänyt.
Ja siksi juuri oli onnettomuus niin kamala kantaa.
Kuollut. — Oliko hän todellakin saanut sanoneeksi sen lapsille?
Oli. Jumalan kiitos, hän oli voinut tehdä sen. Mutta hautaa ei ollut, mitä yhdessä vaalia — ei edes haudan kuvaa. Lapsien mielikuvituksessa oli se kaukaisessa etelässä. Hänellä itsellään ei sitä ollut sielläkään…
Vahva mies painuu viimein oman huoneensa lepotuoliin ja nyyhkyttää.
— Kun olisikin hauta!
Mutta ei — sitä hän ei saanut luoduksi edes omaan sydämeensä. Kaikkein vähimmin juuri sinne…
Puolta tuntia myöhemmin hiipi neiti Alpo sisään ja kysyi arkaillen:
— Kertoisitteko tarkemmin? Mihin ja miten?
Mutta kohdattuaan miehen kohoutuvan katseen säikähti hän siitä tulvivaa katkeruutta ja peräytyi. Hän käsitti, ettei hänen olisi pitänyt kysyä vielä… Vasta paljon, paljon myöhemmin…
Ääni ei kuitenkaan ole niin katkera kuin katse. Ehkä tekeytyy se lauhkeammaksi hienotunteisuudesta kysyjää kohtaan. Mutta raskas se kylläkin on.
— Mitenkäkö —? Siten… siten… että hän jätti minut…
— Jätti —?
— Toisen tähden!
Neiti Alpo ei voi olla kauhistumatta sen vastauksen vimmaa.
— Mutta voimmeko sanoa toisen tähden, silloin kun kysymyksessä on kuolema… koettaa hän rauhoittaa.
— Oo, jospa se olisikin ollut kuolema!
Neiti Alpo astuu kolme, neljä kiivasta askelta eteenpäin peräytyen ne samassa hitaasti, typertyneenä.
— Ei — ei se voi olla totta…
— Ooh! — kuuluu silloin kuin maan alta, ja sen parahduksen tuska vahvistaa kaiken.
Kotvan on kaikki hiljaa. Ulkona sädehtii kevätkesän häikäisevä aurinko. Sen säteet juoksevat pitkin peilityynen järven pintaa ja välkkyvät riemuiten saarien vihreissä puissa. Pilvenhattara luo sinne tänne pienen varjon, lokki kiertää luotoa viistäen vettä toisen siipensä kärjellä, ja kuin uhitellen pujahuttaa pikku kala siellä täällä päänsä vedenpinnan yläpuolelle.
Ei aikaakaan, kun lasten äänet ja askeleet kuuluvat oven takaa. Pienet nyrkit alkavat takoa ovea, ja sisäänpääsyä on mahdoton kieltää.
— Sittenkin lapsilla täytyy olla hauta… ymmärrättehän, neiti Alpo… kaunis, kukitettu hauta siellä etelässä…
Toinen nyökkää myöntäen:
— Välttämättä täytyy heillä se olla.
Ja kun ovi avautuu lapsille, on äiti jälleen kuollut äiti — eikä mikään uskoton kevytkenkä, joka jäi avaraan maailmaan, sen sijaan että olisi saapunut kotiin pienen, kaipaavan laumansa luokse.
On itsestään selvää, että kyselyt alkavat taasen.
— Oliko äiti kauankin sairaana?
— Monta viikkoa, lapseni…
— Etkä kirjoittanut siitä meille mitään.
— En. Toivoin yhä vain, että hän parantuisi…
— Voi… äiti oli oikein kovasti kipeä!
— Oli, ressu-pieni. Ensin hän säläsi kipunsa, ei sanonut isälle mitään. Mutta eräänä päivänä kävi tauti yli voimien, niin että äiti aivan parkaisten ilmaisi sen. Ja sitten… sitten ei viipynyt enää kauan, ennenkuin hän oli jo poissa…
— Haudassa —?
— Niin, siellä…
— Eikä lääkärikään voinut mitään — ei mitään!
— Ei voinut, lapseni…
— Voi, isä… voi!
Pienet päät painuvat isän rintaa vasten, ja tukahtuvat nyyhkytykset polttavat hänen poveansa. Häneltä itseltäänkin sumentuu kirkas päivänpaiste kyyneleihin, samalla kun raskas äänettömyys täyttää huoneen joka sopen.
Yhtäkkiä nostaa vanhin päänsä äkisti.
— Isä, kuule! Oletko sinä aivan varma siitä?
— Mistä sitten, lapseni?
— Siitä, että äiti todellakin on kuollut?
— Niin, isä. Muistatko Reijon Leenaa! Hänhän oli vain vale-vale-…
— Valekuollut. Ja hänetkin ne aikoivat haudata…
Isä kohottaa käden tuskallisesti otsalleen ja vakuuttaa:
— Äiti ei ollut valekuollut. Me saamme olla varmat siitä.
Isän vakuutuksista huolimatta pitävät lapset sittenkin itsepäisesti kiinni tästä viimeisestä, ainoasta toivon rippeestä.
Jos äiti on valekuollut — eikä kuollut, niinkuin isä sanoo — voi hän jollain ihmeellisellä tavalla päästä haudasta ja saapua heidän luokseen….
Tänne! Kotiin!
Heistä se ei ole niin aivan mahdotonta. Ei, monissa saduissa ja tarinoissa tapahtuu paljon ihmeellisempää!
Vanhin muistaa Virpi-Leenan sanoneen, että jos ihmisen usko olisi sinapin siemenen kokoinen, niin se voisi siirtää vuoren —! Ajatelkaa — kokonaisen vuoren! Ja sen täytyi olla totta, sillä Leena oli vanha, vakava ihminen ja kertoi lukeneensa sen pyhästä kirjasta.
Hän, hän tahtoo nyt uskoa ja opettaa muutkin uskomaan, että äiti on vain valekuollut: eikö silloin siirry multa!
Ja onhan sitten vielä hyvä Jumala, kaikkien murheellisten auttaja.
On lasten oma ystävä, joka herätti kuolleista Jairuksen tyttären. Ja
Latsaruksenkin, niin.
Sitä seuraavina viikkoina ja päivinä, joita suuri aurinko ei mitenkään tahdo saada kyllin lämpimiksi eikä kirkkaiksi, elää usko, pieni kuin sinapin siemen, lasten sydämissä. Se auttaa hidaskulkuista aikaa eteenpäin. Se sallii unen tulla silmiin iltaisin. Ja se, yksin vain se, lieventää joka aamu sitä kummaa haikeutta, joka on pakkautunut rintaan, aivankuin tuikean tuiskun juoksuttama nietos pakkautuu tuulenalaiseen aitaviereen.
Isän katse vain ei voi kirkastua, eikä hän voi olla silloin tällöin järkyttämättä sinapin siementä.
— Kuolleet eivät koskaan tule takaisin… eivät koskaan… sanoo hän.
* * * * *
On uusi kesä ja uudet kukat.
Lapset puurtavat tavallisella leikkipaikallaan tasaisella tantereella puutarha-aidan takana, ja heidän kirkkaat, heleät äänensä kaikuvat kauas ympäristöön sekoittuen sopusointuisasti lintujen lauluun ja mehiläisten surinaan.
Tietysti he leikkivät hautaleikkiä.
Aidan nurkkauksessa, jossa kasvaa muutamia siroja katajapensaita, on hautausmaa. Siellä on pitkä rivi yhteishautaa, jossa vier'vierekkäin lepäävät kaikki kuolleet linnunpojat, muurahaiset ja matoset, jotka lähitienoolta ovat löytyneet. Näillä haudoilla tekevät tikkuset ja kalikat patsaitten virkaa, ja ne ovat kaikki pitkin pituuttaan aidatut yhden aitauksen sisään. Mutta niistä erillään on muutamia muita hautoja, itsekukin oman siron aitauksensa ympäröimänä, joko kivisen tai pajuvarpuisen.
Aina viime kesään asti, jolloin äidin hauta laadittiin tasangon kauneimpaan kohtaan, sypressiä muistuttavan katajapensaan juurelle, oli Annu-nuken hauta kaunein ja parhaiten hoidettu koko kalmistossa. Mutta niinpä oli Annu ollutkin sievin ja somin nukke maailmassa! Sellaisia hymyileviä helmisilmiä, se on varma, ei ollut yhdelläkään muulla nukella koko maassa, ja suuta, nenää, hymykuoppaposkia — sanoppa missä näit! Ja sen kuollessa oli suru ollut suuri.
Nyt, kun surtiin ja kaivattiin äitikultaa, tuntui Annun kuolema verrattain kaukaiselta ja vähäpätöiseltä. Nukke on sentään aina nukke elävään ihmiseen, saati sitten omaan äitiin verrattuna…
Sinä aamuna, jolloin ihme tapahtui, piti äidin hauta jälleen puettaman uusin kukkasin.
Sitä varten he toivat sylin täyden päivänkakkaroita ja ruiskukkia ja vanhan maljakon, johonka neiti Alpo oli taittanut puutarhasta ihanin ruusuja.
Mutta pensaikossa, hautojen välissä, makasi outoon vaippaan kääriytynyt nainen kasvot maata vasten painettuna ja itki. Lapset saattoivat aivan selvästi kuulla hänen nyyhkytyksensä.
Se oli uutta ja outoa, ja he katsahtivat säikähtyneinä toisiinsa, tietämättä ensin mihin ryhtyä. Neuvokkaimpana joukosta antoi vanhin kukkansa sisarilleen, kumartui alas vieraan puoleen ja virkkoi lohduttavasti:
— Älkää toki itkekö — nouskaahan ylös!
Lapsen ääni soi kuin musiikki maassamakaajan korvissa, mutta sen sijaan, että olisi totellut kehoitusta, painoi hän kasvonsa yhä lujemmin maata vasten nyyhkytysten käydessä lohduttomammiksi.
Lapset seisoivat hämmästyneinä.
Nuorimman kukat putosivat maahan, ja tuuli siroitteli ne vieraan vaipan liepeelle. Herkkyydessään yhtyi lapsikin itkuun.
Pienimmän itkiessä supattelivat toiset hiljaa keskenään. Eikö heillä ollut rohkeutta, vai tuntuiko heistä toivottomalta lohduttaa vierasta sen enempää. Mutta vaikeata oli nähdä noin kiihkeätä surua ja pysyä aivan toimetonna.
He olivat juuri hiljaa puhellen sopineet siitä, että toinen juoksee kutsumaan isää tai tätiä toisen jäädessä itkevien luokse, kun pikkusisko riuhtaisi esiliinan silmiltään ja huudahti nyyhkytysten katkomalla äänellä:
— Entä se onkin äiti!
— Äitikö?
— Äiti!
Siinä samassa he olivat kaikki polvillaan vieraan vieressä maassa ja kohottaen kiihkeillä, toimintahaluisilla kätösillään tämän päätä toistivat toistamistaan:
— Äiti! Sano… kuule… oletko sinä äiti?
Heidän suurimmaksi ilokseen katsoivat tutut, kaivatut kasvot heihin.
Aidanseipäällä istuvan pääskysen viserrys ei kuulunut riemukkaammalta kuin lasten huudahdukset ja kyselyt. Ne tuiskusivat ja risteilivät kuin lumihiutaleet tai perhoset ilmassa. Ne tahtoivat yhtaikaa ottaa ja antaa kaiken — kaiken.
— Me emme voineet oikein uskoakaan, kun isä sanoi, että sinä olit kuollut…
— Ei, kuule, me väitimme, että sinä varmaankin olit valekuollut… Oi, kuinka sinä pässitkään pois haudasta?
— Ja me odotimme, yhä vain odotimme, että tulisit!
— Voi, nythän sinä tulitkin! Äiti kulta, täytyihän sinun tulla.
Siinä hän nyt istui katajan juurella kalpeana, jännittyneenä ja kyyneleisenä, pidellen lapsiaan sylissään, hyväillen heitä ja ahmien heidän jokaisen sanansa, aivankuin nälkäinen ahmii leipäänsä. Hän näytti äärettömän masentuneelta ja väsyneeltä.
— Sanoiko isä todellakin, että äiti oli kuollut?
— Totta kai, äiti. Miksi hän olisi salannut sen meiltä. Ja hän oli pahoillaan, niin kovin pahoillaan siitäkin, ettei hänellä ollut edes haudan kuvaa antaa meille.
— Rakkaat… Rakkaat…
Äidin kasvoilla vierii kokonainen kyynelvirta, ja katse, joka syttyy ja sammuu kuin vilkkumajakka, kulkee nopeasti lapsesta lapseen. Jo heidän ensi sanoistaan on hän käsittänyt odottamattoman asemansa, ja hyljätyn miehen hienous valaa tulikuulia hänen katuvaan sydämeensä.
— Mikä onni, ettet aivan tukehtunut sinne hirmuiseen hautaan! Heräsitkö piankin siellä?
— Melkein heti, kun isä oli lähtenyt…
— Kuka sinut auttoi pois?
— Hyvä Jumala, lapseni…
— Mutta mikset palannut heti kotiin? Tiesithän kuinka me kaipasimme…
— Oi, minä olin niin sairas, niin masentunut… Minä en uskaltanut… ennenkuin nyt vasta.
— Niin tottakin, sinunhan piti levätä, ennenkuin lähdit pitkälle, pitkälle matkallesi. Isä sanoo, ettei hän jaksaisi tehdä sitä matkaa toiste.
— Sanooko isä niin? Rakas, kultaisin isä…
— Mutta mikset kirjoittanut meille? Isä olisi heti tullut sinua hakemaan.
— Voi, luuletteko —?
— Tietysti, äiti. Kyllä hän silloin olisi jaksanut.
— Luuletteko, että… että isä on kaivannut äitiä? Tuleekohan… niin, tuleekohan hän yhtään iloiseksi, nyt?
— Oi kyllä, kyllä, äiti! Tule! Nyt me juoksemme heti isän luo!
Mutta vastatullut antaa lasten juosta yksinään jääden paikoilleen musertavan pelon valtaamana.
Ja häpeän… häpeän…
Hän ei tiedä kuinka kestää hetken, heti koittavan, hetken, jolloin kohtaa jälleen hänen katseensa.
Ja hän värisee kuin viluinen, painaa kasvot käsiinsä ja hengityksen alituiseen salpautuessa nyökyttää hän ruumistaan kiivaasti edestakaisin.
Minuuttien tuntee hän kiitävän sekuntien nopeudella ja anoo sielussaan hetken armoa tyyntyäkseen. Oi ei, ei! Tuhat vuotta ei riittäisi hänen tyyntymisekseen, ennenkuin hän on saanut kuulla anteeksiannon sanan!
Mutta ellei hän saakaan… Hän, joka kerran kevytmielisyydessään, hullun hetken huumauksessa, saattoi luopua näin paljosta…
Hyvä Jumala, kuinka siitä on jo kauan, kun lapset, nuo suloiset, siunatut lapset, juoksivat pois… Isä on varmaan kieltänyt heitä palaamasta, pidättänyt heidät luonaan — eikä tule itsekään, ei konsanaan!
Miksi hän antoikaan heidän mennä, nyt, kun viimeinkin oli päässyt tänne asti ja saanut heidät syliinsä… Mutta saattoiko hän kieltää rakkaimmiltaan sanansaattajan riemua…
Hän nousee horjuen seisoalleen ja varjostaen kädellä silmiään katsoo kukoistavaan, päivänpaisteiseen puutarhaan, jossa elämä ja kasvullisuus oikein uhkuu —
Saakohan hän kulkea, elää siellä vielä —?
Lähestyvien äänien hälinä pelästyttää hänet samassa takaisin, ja hän lyyhistyy maahan kuulematta, näkemättä mitään.
Toinnuttuaan tuntee hän lepäävänsä voimakkaiden käsivarsien tukemana ja tuntee lämpimien kyynelten putoilevan kasvoillensa — mutta ne eivät ole hänen omiansa. Liverrys, ei lintujen, vaan lapsien, soipi ihanasti hänen korvissaan, ja lämpö, ei auringon, vaan rakkauden, pyyhkäisee epätoivontuskan hänen sydämestään.