I.

Aurinko paistoi täydeltä terältä ikihonkain yli, jotka siihen aikaan, jota Suomessa nimitetään »kreivin ajaksi», saivat rauhassa rehottaa Karjalan sydänmailla. Noin kymmenkunta aseilla ja suurilla eväskonteilla varustettua miestä samosi eteenpäin korvessa kiertelevää polkua myöten. Puiden siimeksessä ei heitä helle päässyt kovin rasittamaan, sen huomasi heidän reippaasta käynnistään ja vilkkaasta keskustelustaan.

Heidän puheestaan päättäen oli koko matkanteko heille kovasti vastenmielistä. Erittäin harmistuneelta näytti eräs lihava, lyhyen tanakka nuorukainen. Hän siirteli myötäänsä raskasta eväskonttiaan toiselta olkapäältä toiselle ja arveli, että osattaisiin sitä sotia, kun tarvis vaatisi, ilman kapteenin opastuksiakin.

— Oikein sanottu, Taneli, liitti tähän lähinnä kulkeva kumppani. Ne on niitä herrain kujeita vaan, talonpoikain kiusaksi keksittyjä. Milläs ne herrat eläisivät, jos eivät toinen toiselleen tuloja hankkisi? Tästäkin hyvästä täytyy maksaa kapteenille kaksi äyriä hopearahaa joka talolta.

— Hyvä kunhan pääsee muutaman päivän marssimisella, jatkoi kolmas; mutta kun käy niinkuin Korpivaaran Jaakolle toissa viikolla, niin sitten sen tietää, että on valtaa vailla. Jaakolta oli näet raudikko laitumelta kadonnut. Hän haki sitä päiväkaudet ja sai vihdoin eräältä laukkulaiselta kuulla, että kirjurin renki oli sillä ratsastanut Nurmeksen rajalle ja jättänyt sen sinne erään talon niitylle, josta taas oli ottanut parhaimman hevosen ja kiiruhtanut viemään viestiä herraltansa Nurmeksen kirkonkylään. Jaakko löysi sieltä raudikkonsa, mutta niin pilalle ajettuna, että tuskin siitä kalua tuleekaan. Kun Jaakko sitten meni kirjurille valittamaan väärintekoa, ajoi tämä miehineen hänet pois talostaan ja olipa vielä sivaltanut Jaakkoa aika lailla selkään hevosruoskalla ja uhannut, että jos vielä uskaltaa ruveta valittamaan, niin kyllä hän ensi käräjissä näyttää.

— Herrat pitäisi ajaa pois koko Suomesta, sanoi taas ensimäinen puhuja. Sitten ei tarvittaisi maksaa verojakaan. Nyt kuuluu vallesmannin joka vuosi pitävän antaa kreivin kamreerille kirjalliset luettelot kunkin viljasta ja karjasta ja niitystä, ja sen mukaan kuuluvat sitten lisäävän veroja. Petäjäistä on ennenkin syöty, mutta jääneekö tästä lähin vellijauhojakaan, vai mitä sinä arvelet, Heikki?

Kumppanit katsahtivat kaikki Heikkiin, ja heidän katseissaan ilmeni luottamusta ja kunnioitusta.

Mies, johon toverit noin näyttivät luottavan, ei ollut vanhempi kuin moni muu joukossa, päinvastoin kuului hän nuorempiin. Paidan hiha, jolla hän pyyhkäisi hikeä otsaltaan, oli yhtä karkea kuin toisillakin, ja kooltaan oli hän vain tavallinen; mutta siitä huolimatta olisi syrjästä katsoja heti tuon joukon nähtyään pitänyt Heikki Sormuista sen johtajana. Hän ei ollut kaunis, mutta hänen muodossaan kuvastui älyä, lujuutta ja samalla hyväntahtoisuutta. Tarmoa ja voimaa osoitti koko hänen olentonsa. Toverit olivat monesti jättäneet yleisten asiain ratkaisun hänen tehtäväkseen, eikä heidän vielä koskaan ollut tarvinnut sitä katua.

Miettivänä oli Heikki kuunnellut kumppanien pakinaa.

— Totta on, vastasi hän, että täällä harjoitetaan paljon ilkeyttä ja tehdään vääryyttä, mutta se ei ole herrain tahto. Eihän nuo, joita me herroiksi nimitämme, oikeastaan ole muuta kuin herrain palvelijoita. Jos itse Pietari herra olisi täällä, niin kyllä hän rankaisisi vääryydet ja panisi pahat palvelijat viralta pois. Mitä verojen kantoon tulee, niin näkeehän että kreivi harrastaa oikeutta, kun ei anna nylkeä meitä niinkuin ennen, vaan vaatii verot varoja myöten.

Taneli murahti vielä jotakin, toiset ääneti jatkoivat kulkuansa.

Vähitellen alkoi maa käydä alavammaksi, kivikot harvemmiksi. Metsä muuttui niinikään: kuusia näkyi petäjien asemesta, ja niiden vieressä vilahteli vaalean viheriöitä lehtipuita. Vankkaa oli tuo metsä: siinä oli puita, jotka nähtävästi olivat kestäneet vuosisatojen pakkasta ja paistetta, ne kun olivat toista kyynärää läpimitaten. Metsä sellainen, joka nykyaikoina olisi tuottanut omistajalleen rikkauden, mutta joka silloin ei ollut hyvä edes kaskeksikaan, koska noin paksut tyvet olivat työläitä kaataa. Olipa siinä tien varrella muuan kataja niin suora ja sorea, että Heikin pisti päähän katkaista se sauvaksi. Hän oli juuri vetämäisillään puukkoa tupesta, kun yhtäkkiä kuului tuo korven asukkaille niin tuttu ja samalla niin peloittava ääni, karhun vihellys. Joka mies kavahti kuuntelemaan ja tarttui vaistomaisesti pyssyynsä. Tuokion näin seistyänsä, kun ei kuulunut sen enempää, läksivät miehet hiljalleen astumaan eteenpäin. Taas kuului vihellys, nyt melkein läheltä ja edestäpäin ikäänkuin oikealta puolen polkua, joka näillä paikoin oli hyvin mutkikas.

— Olisipa yhtä karjan vihollista vähempi, jos tuo meitä vastaan sattuisi, tuumaili muuan miehistä, jota kumppanit nimittivät Niiloksi. Hän pysähtyi ja rupesi panemaan latinkia pyssyynsä. Toiset kulkivat verkalleen eteenpäin tarkasti tähystellen metsää uran oikealla puolella.

Vähän matkan päähän pysähtyi Heikki Niiloa odottamaan, ja kun muutaman sylen päässä tieltä taaskin näki hyvän sauvakatajan, rupesi hän sen tyveä vuolemaan. Pian se oli ohkaiseksi vuoltu, ja nyt hän sen taittaa rasahutti aikoen ruveta sitä karsimaan. Kun hän siitä ojentihe, kuului sankan kuusiryhmän juurelta kova risaus; hän katsahti sinnepäin. Siinä, noin parin sylen päässä, kohosi kontio takajaloilleen ja löi kahta kämmentä yhteen.

Heikki oli jättänyt latingissa olevan pyssynsä tien varrelle puuta vasten pystyyn. Kun ei karhu näyttänyt pitävän kiirettä päälletulolla, alkoi Heikki hiljalleen väistyä pyssynsä luo. Samassa kuului pamaus. Niilo oli ehtinyt luo ja ampunut karhua. Hän oli tähdännyt hyvästi. Kontio päästi hirvittävän mörinän ja koetti, vaikka hoiperrellen, lähetä vastustajiaan. Silloin laukaisi Heikki pyssynsä. Luoti osui päähän ja karhu kellahti maahan. Vielä muutama tuskan tempaus, ja korven kuningas ojentihe suoraksi sammaleiselle vuoteelle. Heikki otti katajan juurelle pudonneen veitsensä, pisti sen tuppeen ja istuutui mättäälle levähtämään.

Sillä välin oli melu palauttanut kumppanit. Riemuhuudolla tervehtivät he kontion kaatajaa ja nostivat häntä kolmasti niin korkealle kuin heidän käsivartensa ylettyivät. Sitten he nylkivät karhun, ja Niilo otti sen ihraa viedäkseen sitä vanhalle Sannalle, joka asui kaupungissa ja joka osasi keittää voiteita ja parantaa tauteja.

Vanhan tavan mukaan olisi nyt karhun peijaiset olleet vietettävät; mutta siihen ei ollut varoja eikä aikaa. Varat oli kolmenkymmenenvuotinen sota ja mahtavampain kiskomiset vähitellen imeneet kansalta. Ja aikakin oli vähissä, kun miesten varhain ylihuomenna tuli olla Lieksan kentällä sotatemppuja harjoittelemassa.

Kreivi Brahe näet oli antanut käskyn, että kaikki miehet, joita ei vanhuus, tauti eikä muu semmoinen seikka laillisesti estänyt, olivat velvolliset kokoontumaan sotaharjoituksia varten Juhannuksen aikana kolmeksi päiväksi.

Hetkisen miehet kumminkin levähtivät kontion tappopaikalla. Kontit laskettiin maahan ja eväät otettiin esille. Mutta ei siinä herkkuja nautittu. Kalaa oli kaikilla, useimmilla voitakin, mutta harvalla oli selvää leipää. Kesällä, ennen uutisen joutumista, olikin tavallisesti näillä Karjalan sydänmaan asukkailla petäjäinen syötävänä, eikä heidän kuultavan valkoiset hampaansa näyttäneetkään empivän siihen tarttuessaan.

Seuraavan päivän iltana, vähän ennen auringon laskua, saapuivat matkamiehet määräpaikkaansa, johon muualtakin oli kokoontunut paljon miehiä.

Kentän vieressä, sen vasemmalla puolella, oli talo. Oli parhaillaan illallisen aika. Talon emäntä kuljetti juuri vellipataa kodasta pirttiin, työväki palasi kotiin kasken vierrosta, ja kaksi naista kantoi joesta vettä saunaan, jossa kylpy odotti. Tarpeen olikin kylpy noille nokisille kaskenpolttajille, joista toiset väsyneen näköisinä, toiset ilomielin ja kepein askelin kiiruhtivat saunaa kohti. Pistipä eräs heistä saunan edustalla tanssiksikin ja vetäisi nokisella sormellaan mustan juovan toisen vedenkantajan poskelle sanoen, ettei kasva pirakka nauris, jos ei nauriskasken viertäjä ole hyvällä tuulella.

Pirtin vieressä pellolla makasi lehmikarja märehtien savun ääressä. Samuli Lieksanen, joka oli tämän talon omistaja, oli tunnettu hyväntahtoisuudestaan. Hänen karjansa antimista ja hänen saunastaan sai osan syrjäinenkin, joka oli sen tarpeessa. Ei ihme, jos matkamiehemme jo tullessaan mielihyvällä katselivat kotoista näkyä vasemmalla.

Edessään oli heillä laaja näköala. Lähinnä kenttää oli Pietari Brahen v. 1653 Lieksanjoen suuhun perustama Brahean kaupunki. Tyynenä päilyi sen takana Mönninselkä, jonka keskellä Törön saarella kasvoi yksinäinen, tavattoman korkea honka. Kauempana siinti Kinahmo-saaren metsäinen ranta ja sitten yhä etempänä laajan Pielisen ilta-auringon valossa välkkyvä pinta. Lehtimetsät ylt'ympärillä loivat lienteyttä tähän maisemaan, jossa valo ja rauha näkyi vallitsevan.

Tuo näky haihdutti hetkeksi mielestä kaukaiset sodat ja läheiset kinastukset. Tyyneys luonnossa loi tyyneyttä mieleenkin. Samuli Lieksasen pulskaa karjaa katsellessa unohtui, että monesta talosta oli viimeinenkin lehmä ja hevonen mennyt sotaväen ylläpitämiseksi määrättyjen verojen suorittamiseen. Unohtui, että voutien ja veronkantajien ahneus ja laittomat kiskomiset olivat vieneet monelta kodin ja konnun.

Brahean silloin vasta vuoden vanha kaupunki oli rakennettu niemelle, jonka vähäinen Varasjoki erottaa muusta mantereesta. Nientä nimitetään vieläkin Kaupunkiniemeksi. Sitä rajoittaa itäpuolella Lieksanjoki, etelä- ja länsipuolella se osa Pielisjärveä, jota sanotaan Mönninseläksi. Taloja oli kaupungissa vain kymmenkunta, niistä muutamat hyvinkin pieniä; mutta hauskoilta ne kumminkin näyttivät, kun olivat ihka uusia ja kahteen riviin asetettuja. Brahean kaupungilla oli siis yksi katu, ja sillä oli arvattavasti nimikin, mutta siitä ei ole jälkimaailmalla tietoa. Kadun päässä länsipuolella oli tekeillä talo, joka näytti muita muhkeammalta. Kadun vastaisessa päässä, jonkun matkaa taloista, oli hirsikasa. Varasjoen yli vievän sillan kaupungin puoleisessa päässä oli portti, joka seisoi auki päiväkaudet, ja portin vieressä pieni hökkeli.

Tuo pienoinen kaupungin alku herätti tulevaisuuden toiveita, ennusti edistystä ja vaurastumista, mutta niin ei ajatellut äskeinen tuttavamme Taneli.

Karsain silmin hän katseli kaupunkia ja jupisi itsekseen:

— Tuossa on taas talonpojille rakentamista ja elättämistä. Tuossa on käräjäkartano kattoa vailla, tuossa on hirret, joita viime talvena piti hinata tänne kirkontekoa varten muka, ja tuossa on talo, jossa ottavat tullia kaupunkiin vietävästä tavarasta, jota meidän on pakko sinne kuljettaa. Vaan eipä sillä tulliherralla ole kovinkaan pulskaa pirttiä. Sopineekohan itse siinä suorana seisomaan?

— Tulliherra rakastaakin enemmän pitkällään olemista kuin seisomista, nauroi muuan lähiseutulainen, joka oli kuullut Tanelin sanat. — Etkö sinä tunne Jouto-Juoseppia?

— Tunnenhan minä hänet. Vai siitä ne nyt ovat herran tekaisseet. Hänhän se ennen talonpoikana ollessaan näpistelemisellä henkeään elätti ja väliajat loikoili uunin päällä. Kerran kun hän Aholammin aitasta maitopyttyä metsään kiidätti, oli käynyt niin hullusti, että hänen oli täytynyt juosta. Tuo eikö liene ollut ainoa kerta hänen elämässään. Vasikat olivat näet laukanneet perästä, ja Juoseppi kun luuli takaa ajettavan, otti vauhtia, niin että lankesi savilätäkköön pyttyineen päivineen.

Kaupungissakin työmiehet olivat lopettaneet työnsä ja läksivät kirveet olalla kävelemään kotejansa kohti. Muuan koira haukahteli väkijoukkoa kentällä. Tyttönen talutti sokeaa eukkoa kentän poikki kaupunkiin päin. Kun he olivat joutuneet lähelle siltaa, juoksi siististi puettu, noin kahdeksanvuotias poika heitä vastaan, kaappasi kourallisen multaa ja heitti sen vanhuksen sokeita silmiä vasten. Tyttö parkaisi ja vanhus pyyhki vapisevin käsin mullan kasvoiltaan. Poika juoksi ilkeästi nauraen kaupunkiin, jonne katosi erääseen taloon.

— Kuka tuo poika on? kysyttiin miehissä kentällä.

— Simo Hurtta, kuului vastaus. — Kapteeni on pannut hänen isänsä sijaisekseen meitä opettamaan; vaan miten käynee opettamisen, kun mies ei osaa suomea kuin siteeksi. Mistä lienee Virosta kotoisin. Mutta poika osaa vaikka mitä. Hän on niin viisas kuin itse paholainen ja vielä vähän viisaampikin ja yhtä ilkeä hän on myös. Hän ennättää joka paikkaan ja pääsee vaikka läpi seinän, ja minne hän vain pääsee, sieltä pahoja kuuluu. Laululintusilta hän leikkaa kielet ja laskee linnut sitten lentoon.

— Tietääkö isä poikansa ilkeyksistä? kysyi Heikki.

— Kyllä tietää, mutta hän vain nauraa niille, vastasi edellinen kertoja.

Katkeralla mielellä miehet sinä iltana levolle menivät noustakseen hyvissä ajoin harjoituksiin. Kovasti heitä seuraavana aamuna kävelytettiinkin, kunnes saivat aamiaislomaa. Silloin taas kontit käsille ja eväät esille. Syötyä asettuivat miehet lepäämään, eikä viipynyt uni tulemasta heidän silmiinsä.

Yhtäkkiä melu tulliportilta herätti lähellä, nukkujat. Siellä kaksi miestä, joilla oli kontit kukkurallaan ruuaksi käypää tavaraa ja toisella vielä pulska lahna vitaksessa, halusi päästä kaupunkiin, ja Jouto-Juoseppi heitä siitä esteli, kun eivät tahtoneet tullia maksaa.

— No, en anna, en niin mitään, kuului toinen miehistä tiuskaisevan.

Juoseppi asettui rehevästi hänen eteensä ja huusi minkä jaksoi:

— Mutta ruunun puolesta…

— Tuossa saat ruunun puolesta, ärjäisi kalan kantaja ja läiskähytti lahnan pyrstöllä Juoseppia naamaan, niin että suomukset roiskahtelivat ja tullinkantaja kellahti nurmikolle.

— Vaan kun esivalta käskee. Uskallatko vastustaa esivaltaa? huusi Juoseppi, täyteläinen naamansa punaisena kiukusta, ja kapristi maasta syöksyäkseen vastustajaansa kohti. Mutta jaloilleen päästyään ei uskaltanutkaan muuta kuin puristaa nyrkkiä ja pelokkaasti katsella Simo Hurttaa, joka seisoi siinä kädet housun taskuissa, silmät sirrallaan ja ilkeä hymy huulilla, niinkuin hänen oli tapansa kun mietti jotakin konnan kujetta.

— Ka, hyvä veli, elähän ole milläsikään, lohdutteli toinen kauppiaista, veitikkamaisen näköinen nuorukainen. — Kuules, minä kun palajan kaupungista, niin annan sinulle oikein kauniita kapakaloja. Ne ovat kontin pohjalla, niin etten saa niitä käsiin, ennenkuin muu tavara on myyty; mutta istu tässä portilla, kun me tulemme takaisin, niin kyllä ne saat aivan varmaan.

Juosepin puristettu nyrkki laukesi, hän katsoi epäilevästi puhujaan ja antoi heidän mennä.

— Mistä sinä ne kapakalat saat? Eihän meillä niitä ole mukana kummallakaan, kuiskasi lahnan omistaja.

— Niitä näkyy riippuvan Jouto-Juosepin pirtin seinämällä. Kyllä minä ne saan otetuksi sillä aikaa, kun hän porttia vahtii, virkkoi kumppani.

Miesten mentyä tunsi tullimies suomusten naamaa haittaavan, jonka vuoksi hän päätti mennä joelle peseytymään. Joen ranta oli siksi korkea, että hänen moiselle miehelle kävi kovin vaikeaksi kumartua niin alas, että sai vettä kädellä nostetuksi. Hullunkurista oli nähdä, miten hän huojui ja heilui pysytellessään tasapainossa.

Silloin kaikui hänen korvissaan: — Nyt käskee takavalta. Ruunun puolesta, hei!

Pieni sysäys takaapäin — ja esivallan edustaja pulahti veteen, ennenkuin ennätti ääntäkään päästää. Erittäin tyytyväisenä kepposeensa kiiruhti Simo Hurtta kaupunkiin, lähimäisen talon suojaan. Sieltä nurkan takaa tirkistelivät hänen kalpeat kasvonsa uteliaina joelle päin. Onneksi Varasjoki ei ole syvä. Siinä ei ollut vettä kuin miehen vyötäisiin asti. Hieman räpisteltyään pääsi Juoseppi jaloilleen ja sitten vasta hän oivalsi, että oli ollut hukkumisen vaarassa, ja alkoi sentähden surkeasti voivotella. Miehiä kokoontui kentän puoliselle rannalle, ja sieltä kuului jos joitakin ehdotuksia ja neuvoja, miten Jouto-Juoseppi olisi joesta nostettava.

Jo oli Juoseppi päässyt kuiville ja melkein kaikki vesi hänen vaatteistaan valunut, kun kaupustelijat palasivat kaupungista. Kapakalat olivat todellakin kontin pohjalla ja sieltä ne siirtyivät tullimiehen käsiin. Antaja vielä kehui niitä erittäin hyviksi.

— Kyllä minulla on sittenkin makuisempia tuolla seinällä kuivumassa, suurenteli Juoseppi ja kantoi tyytyväisenä lahjat pirttiinsä. Kauppiaat poistuivat kiireesti.

* * * * *

Lieksan kentällä olivat kokouspäivät kuluneet ahkerissa harjoituksissa. Lomahetkinä olivat kohta alkavat käräjät tavallisena keskustelunaineena. Vallesmannin, Heikki Tanelinpojan, sanottiin kertoneen, että kreivi aikoi kysyttää talonpojilta, suostuisivatko he verojensa kantotavan muuttamiseen ja sen vakinaiseksi panemiseen. Tämä tieto ei ollut miehille mieleen, sillä he pelkäsivät kaikkia muutoksia. Huhu tiesi myös kertoa, että kreivi antaisi nuhdella talonpoikia siitä, että eivät olleet tuoneet riittävästi hirsiä kirkkojen rakentamista varten. Oli nimittäin käsky rakentaa kaksi kirkkoa, toinen luterilaisille, toinen kreikkalaisille. Kreivin sanottiin myös aikovan pakottaa kaikkia, jotka olivat ilmoittauneet kaupungin asujamiksi, pian muuttamaan sinne. Moni heistä asui näet maalla nauttien kaupunkilaisen oikeuksia.

Nämä uutiset kulkivat lisättyinä miehestä mieheen ja paisuivat vihdoin siihen määrään, että saivat mielet kuohuksiin, ja Heikillä oli täysi työ saada tovereitaan tajuamaan, että nämä muutokset ja määräykset olivat kaikkien eduksi, vaikka ne nyt näyttivät tuottavan yksityisille hankaluuksia.

Oli ehditty viimeisen harjoituspäivän iltaan. Jälestä puolen päivän oli ollut ampumaharjoitus eräällä aholla. Päällikkö ratsasti polkua myöten kentälle, jossa hänen tuli julistaa harjoitukset päättyneiksi ja laskea miehet kotiin.

Nämä riensivät suoraan viidakon läpi, Niilo ensimäisenä. Hän aikoi juuri hypätä ojan yli, joka oli kaivettu kentän ympäri, kun hän horjahti ja kädellään teki torjuvan liikkeen taapäin ikäänkuin varoittaakseen toisia lähenemästä. Nämä kumminkin tunkeutuivat hänen ympärilleen, vaikka varoen. Siinä syntyi melua, kuului kiireistä puhetta.

— Mikä siellä?

— Viikate on heitetty heinikkoon, varsi pajupehkoa vasten, ja se on katkaissut Niilolta jalan.

— Ei ole katkaissut, mutta jalkaterässä on poikkipuolin syvä haava, aivan luuta myöten, ja siitä vuotaa kovasti verta.

— Pitäisi kiiruusti noutaa vanha Sanna. Hän osaa lukea haavan umpeen tuossa tuokiossa.

— Mistäs se Sanna löydetään?

— Lieksalassa hän nyt on, selitti eräs poikanen, joka toisten lasten kanssa oli tullut katsomaan harjoitusten loppua. — Sinne tuotiin tänä päivänä Vuoniolahdesta Sannan parannettavaksi vaimo, joka oli taittanut kätensä.

Päällikkö oli sillä välin ehtinyt kentälle ja laskeutunut hevosen selästä. Hän tuli lähemmä ja käski noutamaan Sannaa.

Kertomuksemme aikaan oli, kuten tiedämme, taikausko aivan yleinen. Jos ken osasi sitoa vioittuneita jäseniä, parantaa haavoja ja tauteja, pidettiin häntä loitsijana, s. o. hänen luultiin käyttävän yliluonnollisia keinoja. Sanna oli äidiltään oppinut parantamaan luuvikoja ja muita vammoja ja valmistamaan lääkkeitä luonnon antimista. Siksi hänellä oli suuri loitsijamaine, ja hänen luokseen tulvaili sairaita läheltä ja kaukaa.

Kuinka suuresti tarpeellisia tuollaiset »loitsijat» siihen aikaan olivat, voimme arvata, kun tiedämme lääkäreistä olleen sellaisen puutteen, että äsken perustettuun Turun yliopistoon ei lääketieteen professoriksi voitu saada oikeata tohtoria, vaan täytyi ottaa siihen virkaan eräs vanha ylioppilas.

Olipa Sannan suureen maineeseen toinenkin syy. Sattui näet joskus, vaikka ani harvoin, että hän joutui omituiseen mielentilaan, ja siinä ollessaan hän näki enemmän kuin muut ihmiset. Hän tiesi sanoa, mitä oli tapahtunut ja mitä tulevaisuudessa tuli tapahtumaan. Mutta maksun edestä tahi pyytämällä häntä ei saatu ennustamaan.

Sannaa odotettaessa kannettiin Niilo kentälle. Heikki meni ottamaan viikatetta maasta. Kun hän sitä kohotti, vilahti nurmen juuressa jotakin keltaista. Hän katsoi tarkemmin. Se oli pieni, pyöreä esine, melkein kuin nykyajan raha. Sitä oli luultavasti kannettu nauhassa, koska sen reunassa oli reikä. Oli siinä kuvakin. Kilpi ja siinä miekka ja ruoska, ristissä toinen toisensa yli.

Päällikön kasvot sävähtivat punaisiksi, kun hän näki rahan; mutta hänen jonkun matkan päässä seisova poikansa kalpeni. Kaikkien katse tähtäsi noita kahta. Talonpojat heittivät tuimia silmäyksiä isään ja poikaan; heidän kätensä vavahtelivat. Silloin astui Heikki raha kädessä päällikön luo, ojensi sen hänelle ja katsoi häntä vakavasti silmiin. Toinen otti rahan, silmät maahan luotuina.

Jo saapui Sannakin tyttärensä tyttären, Leenan taluttamana. Lieksalan emäntä oli mukana. Hän toi vaatteita kääreiksi. Hakumies kantoi ämpärillä kylmää lähdevettä.

Sanna istuutui mättäälle ja otti kaulastaan nauhassa riippuvan aivinaisen pussin ja hyvin pienen puuleilin. Pestyään vikaantuneen jalan käski hän Leenan kaataa leilissä olevaa nestettä haavaan. Pikku Leena oli useasti ollut isoäitinsä silmänä ja apulaisena. Hän täytti käskyn nopeasti, ja veri lakkasi kuin loihdittuna vuotamasta. Sitten otti Sanna pussista kaksi rasiaa. Toisessa oli rasvan näköistä voidetta. Sillä hän voiteli koko jalkaterän ja vielä pohkeenkin aina polveen asti. Toinen rasia oli täynnä hämähäkin verkkoja. Niillä Sanna kääri haavan ja niiden päälle pantiin sitten Lieksalan emännän tuomat kääreet.

Suurella tarkkaavaisuudella olivat läsnäolijat seuranneet Sannan joka liikettä. Siinähän sai kerran omin silmin nähdä tuon kuuluisan noidan taikatemppuja…..

Sanaakaan virkkamatta oli vanhus tehnyt tehtävänsä, hellästi ja varoen kuten äiti sairasta lastaan vaaliessa. Veri oli lakannut vuotamasta.

Mutta mikä »mahti» sen seisautti, siitä eivät katsojat olleet selvillä.

Esi-isämme hyvin tunsivat silmän lumousvoiman. He tiesivät, että ainoalla silmäyksellä saattaa »manata» kivut pois, että katseella voi »kääntää toisen silmät» niin, että hän näkee olot ja esineet siinä muodossa, jossa niitä tahdotaan hänelle näyttää. Puhuivatpa he vielä »pahoista silmistä», jotka panevat lapsen itkemään, karjan kitumaan j. n. e.

Tuollainen hypnotiseeraaja eli, niinkuin siihen aikaan sanottiin, loitsija sai kyllä verenvuodonkin silmänräpäyksessä seisahtumaan pelkällä katseellaan. Jos siis Sanna olisi ollut näkevä, niin väki hänen ympärillään olisi oivaltanut asian; mutta vanhuksella oli silmien sijalla vain syvät kuopat…

Arvasiko Sanna, mitä ympärillä olijat ajattelivat…? Ei hän ainakaan näyttänyt siitä välittävän. Tuskinpa hän tiesikään, että oli ihmisiä ympärillä.

— Eikö jo lähdetä, mummo? kysyi pikku Leena.

Sanna ei vastannut. Hänen suupielensä alkoivat värähdellä. Rinta kohoili.

— Nyt hän taas joutuu haltioihinsa, kuiskasi Lieksalan emäntä.

Sanna oli kääntänyt kasvonsa Lieksalaan päin ja alkoi matalalla äänellä:

— Niin korkeaa …. ja kaikki tuhkana … vääryydellä koottu ja verisillä töillä varattu… Tuli sille sijan valmisti ja tuli sen söi….

Sanna pysähtyi. Hän kääntihe toisaalle. Sammuneilla silmillään näytti hän katselevan ensin likiseutua, sitten yhä kauemmas ja kauemmas. Hänen muotonsa ilmaisi ääretöntä surua ja kauhua. Katsojat tuskin uskalsivat hengittääkään.

Hän jatkoi puhettaan. Sen kestäessä haihtui vähitellen kauhun ilme hänen kasvoistaan. Synkkä suru lieveni, ja lopulta ilo kirkasti vanhuksen ryppyisen otsan.

— Ei tiedä ihminen, sanoi hän — mitä toinen päivä tuo tullessaan. Ei tiedä maan herrat, mitä on päättänyt Herra, joka on kaikkein yli… Tuosta aikovat kaupunkia… Turhaa… Turhaa…!

— Voi noita ryysyisiä ihmishaamuja, joita nälkä kalvaa… Leipää, leipää! Eikö ole leipää? Nuo kaikki nälkään nääntyvät …. ja hauta mustana ammottaa … niin mustana kuin yö…

— Verta … voi, kun on paljon verta, eikä kukaan sido haavoja… Tulta siellä ja tulta täällä … ja paleltaa! Tuli ei lämmitä, se ei luo valoa… Voi, milloinka tämä loppuu…?

— Jo vihdoinkin päivä sarastaa….! Veri on kuivunut. Hautojen nurmet pelloksi kynnetään… Tuli taas lietsoo lämmintä ja valaisee… Sampoa taotaan Karjalassa. Vasara välähtelee ja alasimelta kipunat sinkoilevat… Luoja antaa auringon paistaa yli avaran maan, ja kirkonkellon ääni kaikuu … kiitosta ja ylistystä…!