Hovin Inkeri / Historiallinen kertomus Pohjois-Karjalasta

by Anni Kepplerus

II.

Enemmän kuin puoli vuosisataa on kulunut siitä, kun Lieksan kentälle kokoonnuttiin sotaharjoituksia varten. Moni niistä, jotka sinne vaelsivat, on jo tehnyt viimeisen matkansa ja päässyt lepoon.

Tuonen viikate on tällä ajalla korjannut runsaan sadon. Sodat ovat vaatineet uhrinsa. Niihin on sortunut moni työkykyinen Suomen mies.

Mutta ne, jotka sota säästi, ja ne, jotka eivät sotilaiksi kelvanneet: naiset, vanhukset, lapset ja vaivaiset, saivat taistella paljon tuskallisempaa ja pitkällisempää taistelua kuin sankari sotatanterella. Oli kova ottelu, jossa kolmannes Suomen kansasta kaatui. Ja vihollinen, joka armottomasti ahdisti, oli — nälkä.

Tuon vihollisen ja sen mukana kulkevien tautien kautta olivat monen talon asukkaat kuolleet sukupuuttoon. Pellot ja niityt olivat jääneet metsittymään ja rakennukset lahomaan. Moni pitäjä oli joutunut niin autioksi, että kirkon ovet suljettiin.

Jälelle jääneet yhä jatkoivat taistelua. He tekivät työtä toivoen parempia päiviä.

Suuresti on muuttunut Lieksan kentän ympäristö. Somaa, pientä Brahean kaupunkia ei enää ole olemassa. Viholliset polttivat sen v. 1656. Raunioille on jo ehtinyt koivikko kasvaa.

On sydäntalvi. Laajalta, niin laajalta kuin silmä kantaa yli suuren Pielisen pinnan, yli maiden ja metsien, on lumi levittänyt valkean vaippansa. Kuutamossa hangen pinta välkkyy, ja puiden oksilla kuura hopeisena kimaltelee. Yön hiljaisuudessa tuntuu kaikki niin autiolta. Talvinen tähtitaivas vain mahtavana kaareilee yli elottoman seudun.

Eipä se sentään olekaan aivan eloton! Mahtaa, olla aamupuoli yötä, koskapahan Lieksalan pirtistä tuli tuikkaa…

Mutta eihän se olekaan Lieksalan pirtti. Ei näy pirttiä eikä kotaa, ei saunaa eikä navettaa. Uhkea rakennus seisoo niiden sijalla. Outona ilmiönä kohoaa se kaksikerroksisena keskellä nälän ja kurjuuden hävittämää seutua. Sieltä se valo näkyy eräästä yläkerran pienestä ikkunasta.

Vielä toisenkin elonmerkin saattaa tarkka silmä huomata kentältä käsin, kun katsoo luoteeseen päin. Siellä, noin virstan päässä metsän laidasta, kohoaa puiden latvojen välistä savukiemura selkeää taivasta kohti.

Talo se on sielläkin, vaikka ei niin muhkea kuin Lieksalan pirtin paikalla. Onhan tavallinen talonpoikaistalo vain. Kaksi isoa pirttiä, niiden välillä porstua ja porstuan pohjassa kaksi kamaria.

Toinen pirtti lämpiää parhaillaan. Siellä kaksi palvelustyttöä on leipomisen hommassa.

— Kuules, Liisa, kysyi nuorempi heistä heittäen samalla valkoisen liinan vastikään alustamansa taikinan yli — muistatko sinä sellaista aikaa, jolloin kaikki ihmiset arkenakin söivät selvää leipää?

Toinen, joka paraikaa paalikalla ohenteli piirakan kuorta, nosti tätä laidasta nähdäkseen, joko se kelpaisi, ja kun huomasi sen liian paksuksi, alkoi taas innokkaasti pyörittää paalikkaa ja sitten vastasi:

— Kuka nyt semmoista muistaisi. Lieneekö niitä semmoisia aikoja ollutkaan. Mutta pelkkää ruista ja ohraa minä söin ennen niitä suuria nälkävuosia. Isällä oli mökki tämän talon maalla, ja Rautiais-vainaa oli hyvä isäntä, melkein yhtä hyvä kuin Sormuinen nyt. Hän ja minun isäni isä olivat muuttaneet tänne Savosta, kun kaupunki jo oli hävitetty.

— No, Heikkiä parempaa isäntää ei varmaan ole maailmassa… Minkälainen pojasta tulee, kun on niin korkeat koulut käynyt? Tokkohan enää muistaa syötyään lusikkaakaan nuolla? Minä näin kerran herrain syövän, ja ihan siposilleen ne heittivät lusikkansa.

— Eihän Heikki-isäntä olekaan lähettänyt poikaansa lusikan pesua, vaan käräjöimistä oppimaan.

— Hyvänen aika! Semmoistako oikein oppimaan! No, kun hän alkaa oppiaan käyttää, niin hukka meidät perii jok'ikisen. Tehtäneekö tämän talon kivijalkaankin sitten vankikomeroita, jommoisia sanotaan olevan tuolla majurin hovissa.

— Eihän se sillä tavalla käräjää käy kuin ne muut, vaan se käräjöipi taaksepäin, kaikki entiselleen, oikealle omistajalleen.

— No, sehän on toista! Osaako sitä niinkin päin. Sittenpä ehken kaunis
Inkerikin saa takaisin perintönsä…. Mutta kuolleita ei osata käräjöidä
henkiin. Tulee mies meren takaa, vaan ei tule turpeen alta. Ei
Pölkkypuron Matti eikä Lieksalan isäntä enää elvy tälle elämälle….
Kunpahan tulisi jo tänä talvena, niin sitten se majuri näkisi…

— Kylläpä hänen sitten käskisi joutua! Ei ole kuin kaksi viikkoa kynttilänpäivään, ja se kuuluu jo olevan kevättä…

Tyttöjen näin pakinoidessa alkoi päivä sarastaa. Kelmeänä kumotti kuu taivaan rannalla, ja tähti toisensa perästä katosi sinisen harmahtavaan verhoon. Ihmisiä alkoi liikkua ulkona. Lyhyt talvipäivä oli tarkasti käytettävä.

Tuon upean rakennuksen edessä, jota Pirkko oli hoviksi nimittänyt, seisoi nuori tyttö pidellen suitsista mustaa ratsua, joka levottomasti kuopi lunta kavioillaan. Tyttö näytti yhtä vähän kuin koko »hovi» kuuluvan tähän ympäristöön. Hänen tumma koristelematon pukunsa näytti pulskalta, jopa kallisarvoiseltakin. Lieneekö sen vaikuttanut kantajan ylpeä ryhti vaiko hänen sorea vartalonsa. Kankaassa ei ainakaan syy ollut, sillä se oli karkeaa, kotikutoista. Sininen silkkihuivi vain oli hienointa Persian silkkiä. Oli kai ostettu noilla kuuluisilla Kajaanin markkinoilla, jonne Arkankelin kautta tuotiin niin paljon muiden maiden tuotteita sekä Euroopasta että Aasiasta.

Huivi peitti tytön pään, niin ettei tukkaa näkynyt, mutta vaaleaksi tuli sitä ajatelleeksi ken kerran oli nähnyt tuon hohtavan valkoisen otsan. Kasvot olivat harvinaisen kauniit.

Mutta mikä niissä enemmän veti huomiota puoleensa kuin itse muodon kauneus, oli niiden omituinen ilme. Niissä kuvastui samalla lapsellinen vienous ja kokeneen ihmisen vakavuus ja päättäväisyys. Silmissä loisti lempeä iloisuus; mutta ilonsäteiden keskellä väikkyi surun ilme, joka herätti sääliä. Hän taputteli hevosta kaulalle.

— Lento, Lento, seiso nyt hiljaa! Heti lähdetään.

Nopeasti hän tarttui satulan nuppuun, asetti toisen jalkansa jalustimelle ja hyppäsi satulaan. Lento ei käskyä odottanut. Hyvää vauhtia, ikäänkuin huvikseen vaan se kuljetti kevyttä taakkaansa Kaupunkinientä kohti.

Kaupungin raunioille kasvaneessa metsikössä hiihti mies. Hän meni arvattavasti kalanpyydyksiä kokemaan, koskapahan suuntasi kulkunsa jäälle päin ja olallaan kantoi tuurassa vasua.

Hiihtäjä oli näöltään noin 60-vuotias. Hänellä oli kasvoissaan jäykkä, miltei kova ilme, joka näytti sanovan koko maailmalle:

— Mitä minulla on teidän kanssanne tekemistä? Pysykää loitolla minusta.

Hömötiainen lentää lehahti pihlajaan hänen eteensä. Hän vilkaisi siihen. Hymy värähti hänen suupielissään ja katse muuttui herttaiseksi. Kaikki tylyys oli kadonnut hänen kasvoistaan; mutta hetkeksi vain. Seuraavassa silmänräpäyksessä sai hänen tummaihoinen muotonsa entisen jäykkyytensä. Lieneekö ihon tummuus ollut aivan luontaista, vai lieneekö siihen ollut muutakin syytä, sitä oli vaikea arvostella. Puku ainakin näytti todistavan, ettei sen kantaja pelännyt »puhdasta nokea». Tuo puku oli muutoin oikein pakkasta sietävä. Nahasta tehty alusta loppuun. Pieksut tavalliset, mutta housut, lakki, rukkaset ja takki olivat kaikki lampaan nahasta, villapuoli sisäänpäin ja päällistä vailla.

Kun hän parhaillaan kiersi erästä kivikasaa, kuului huudahdus. Hän katsahti ylös. Siinä vähän matkan päässä musta hevonen korskuen kohosi takajaloilleen. Se oli säikähtänyt tuuralla varustettua nahkapukuista miestä. Turhaan koetti satulassa istuva nainen sitä hillitä.

… Nyt se hurjistuneena syöksyy eteenpäin. Silloin tarttuu luja käsi suitsiin ja pakottaa hevosen pysähtymään. Kummastuneena katsahtaa nainen auttajaansa, ja hänen kauniit silmänsä näyttävät lausuvan kiitosta jo ennen kuin huulet ehtivät sitä tehdä.

Mutta mikä häneen nyt tuli? Mitä hän on nähnyt vieraassa, joka häntä noin suututtaa tahi säikähyttää? Hän tempaa suitset toisen käsistä, ja hevonen lähtee laukkaamaan jäätä kohti, niin että lumi tuiskuna tupruaa sen ympärillä.

Ällistyneenä jäi hevosen pysäyttäjä katsomaan poistuvaa ratsua ja naista, joka istui satulassa niin varmasti kuin olisi ollut siihen valettu. Oliko tuo ihana olento ihminen vai oliko se talven kylmä haltiatar, joka ratsasti kautta huurteisen valtakuntansa? Mutta nuo loistavat silmät, nuo hehkuvat posket, eiväthän ne olleet kylmän näköiset…. Vaan miksi hän ei ollut kiittänyt avusta? Miksi hän oli pelästynyt?

Tulokas, joka seisoi siinä ihmeissään, ei suinkaan näyttänyt pelottavalta. Komea nuorukainen, puku siisti kuin herrasmiehellä, laukku selässä ja miekka vyöllä. Katse suora ja rehellinen, kenties vähän liiaksi vakava noin nuorelle miehelle.

Jo huomasi hän kalastajan.

— Hyvää päivää.

— Jumal' antakoon.

— Ka, Pentti! Terve! Ja herrasmies ojensi kätensä.

— Oletko ystävä vai vihollinen? Minä en anna kättä kuin ystävälle.

— Etkö sinä, Pentti, tunne Sormulan Tuomasta, jolle olet niin monta hyvää kalapaikkaa neuvonut?

— Tuomasko? Ka, kun olet tullut niin isoksi. Terve! ja mitä kuuluu?

— Kuulumiset ovat niin kaukaa, ettei tiedä, onko kaikessa perääkään.

— Onko rauha maassa?

— Pelkäänpä, että on sodan aatto jo Karjalassakin.

Pentin muoto taas synkistyi, kun hän viittasi hoviin päin.

— Tuosta se talo hävisi.

— Mitenkä se hävisi.

— Paloi.

— Missä on talonväki?

— Sikke ja Risto asuvat minun kanssani tuolla takamaalla entisten sysimiesten pirtissä.

— Missä ovat isäntä ja emäntä?

— Mullassa.

Tuomas tunsi vanhastaan Pentin harvapuheiseksi. Hän oli nyt puhunut tavattoman paljon, ja Tuomas tahtoi jättää hänet rauhaan. Silloin juolahti hänen mieleensä taannoinen tapaus.

— Kuka oli tuo nainen, joka ratsasti jäällä?

— Hovin Inkeri.

— Vai niin. Hyvästi nyt! Kyllä kohta tapaamme.

Pentti kiiruhti matikka-avannoille ja Tuomas kotiaan kohti. Pentin sana »mullassa» kaikui hänen korvissaan. Pentti ei ollut virkkanut sanaakaan hänen isästään. Entä, jos hänkään ei enää elänyt.

* * * * *

Heikki Sormuinen oli vanhoillaankin sama arvossa pidetty mies kuin nuorena ollessaan. Häntä kohtaan ei oltu uskallettu harjoittaa laittomuuksia, jotka muutoin näinä laittomuuden aikoina olivat niin tavallisia. Vaan hän näki toisten kärsivän kauheaa vääryyttä eikä voinut heitä auttaa, hän kun oli liian vanha lähteäkseen puhumaan heidän puolestansa. Ja jos olisi lähtenyt, tuskinpa häntä olisi uskottu enemmän kuin hallituksen määräämiä virkamiehiä. Siksipä oli hän päättänyt lähettää nuorimman poikansa, Tuomaan, Turkuun kouluun.

— En minä sinusta virkamiestä tahdo, oli ukko sanonut pojalle erotessa — vaan minä tahdon, että saisit oppia yhtä paljon kuin he ja kykenisit puhumaan maan valloille meidän talonpoikain puolesta. Kerro heille, miten täällä väkivalta hallitsee. Ja kun kerran palajat näitä peltoja kyntämään, niin tuo tullessasi tieto, että laki on turvattoman turva ja väärintekijän kostaja.

Tuomas oli ollut poissa kotoa kymmenen vuotta. Hän oli hyvin edistynyt opin tiellä. Alussa oli tosin ollut vaikeata aivan toisenlaiseen työhön tottuneelle nuorukaiselle istua päiväkaudet kirjojen ääressä. Kotikuusen humina oli usein johtunut hänen mieleensä ja siitä karkoittanut kreikan ja latinan ja vienyt ajatukset kauas Karjalan salomaille. Hän oli muistanut kotiseutunsa sorrettua kansaa; hän oli ajatellut ahkeraa talokasta, joka joutui mieron tielle, kun uusi veronkantaja kiskoi verot toistamiseen samana vuonna. Hän oli muistanut isänsä jäähyväissanat ja … hän oli taas innolla ryhtynyt työhön.

Muutamien vuosien kuluttua hän jo saattoi antaa opetusta alottelijoille ja siten ansaitsi hän sen verran, minkä elatuksekseen tarvitsi. Ylioppilaaksi tultuaan tutki hän lakitiedettä. Sillä tavoin luuli hän parhaiten valmistuvansa isänsä määräämää tehtävää varten.

Tuli sitten aika, jolloin Turussakin alettiin pelätä vihollisen hyökkäävän maahan. Ylioppilaat harjoittelivat sotapalvelusta varten. Ja mikäli sotainen innostus kasvoi, sitä laimeammaksi kävi tieteiden palvelus. Sana »sota» oli kaikkien huulilla. Sotaa pelättiin. Sotaan valmistauttiin. Tuomaskin oli innolla ottanut osaa sotaharjoituksiin. Päivä päivältä kasvoi hänessä halu päästä kotipuoleen.

— Siellä minua tarvitaan, vanhan isäni luona, jos vihollinen maahan karkaa, oli hän sanonut kumppaneille hyvästiä heittäessään.

Joulukuussa 1709 oli hän ratsain lähtenyt Turusta. Rantasalmen itärajalla oli hänen täytynyt luopua hevosestaan, kun harvaan asutussa ja puutteenalaisessa maassa oli vaikea saada sille muonaa. Suksilla oli hän sitten jatkanut matkaansa.

Kovasti sykki matkamiehen sydän, kun hän hiihtää sujahutti kotipihalle.
Hän asetti sukset pirtin seinää vasten. Työmies kulki pihan poikki.
Tuomas kätteli häntä ja kysyi kuulumiset; mutta sitä, joka painoi hänen
mieltänsä: »vieläkö isä elää?» sitä hän ei kysynyt. Hän astui porstuaan.
Siellä tulikin isä häntä vastaan.

Paljon oli isällä ja pojalla toisilleen sanomista. Tuomas kertoi sodan kuulumisista, kahdennentoista Kaarlen voitoista ja tappioista. Hän kertoi töistään ja toimistaan opintoajallaan. Hän oli käynyt sekä maaherran että presidentin luona Turussa pyytämässä oikeutta Karjalan kansalle.

— Kun sota on loppunut, ryhdytään toimiin.

— Jahka rauha saadaan, niin sitten… oli tullut vastaukseksi.

— Niin, rauha, rauha! Oi, jospa saisin kuulla sen sanoman, ennenkuin silmäni ummistan! huokasi Heikki vanhus. Ja hän alkoi kertoa, miten näinä kymmenenä vuonna väkivalta oli viettänyt verisiä riemujuhlia. Hän tiesi mainita töitä niin hirvittäviä, että pöyristytti kuulla niistä kerrottavan.

— Mitenkä semmoinen vankka talo kuin Lieksala saattoi niin lopen hävitä? kysyi Tuomas.

— Vankat olivat aseetkin, joilla siihen iskettiin. Kalman voimat siinä olivat apulaisena, selitti Heikki.

— Muistathan, että majuri Affleck, jota kansan kesken sanotaan Simo Hurtaksi, sai Lieksan hovin haltuunsa Salomon Engbergin jälkeen. Arentimaatpa eivät olleet hänen mielestään kylliksi laajat. Hän tahtoi niihin yhdistää Lieksalan tilukset. Ja Lieksalan talo oli hänelle alituisena silmätikkuna, sen sijalla kun olisi ollut niin pulska paikka hovin rakennukselle.

Siitä on nyt ummelleen seitsemän vuotta, kun eräänä heinäkuun päivänä majuri Affleck tulla pölähti Lieksalaan. Hän määräsi ainoan kotona olevan täysi-ikäisen pojan, Samulin, sotaväkeen. Vuotta ennen oli hän konnan keinoilla saanut vanhimman pojan, Antin, lähtemään sotapalvelukseen. Eikä hänestä sittemmin ole mitään kuultu. Isäntä pyysi saada pitää Samulin kotona, kun toinen pojista oli vasta seitsenvuotias, lupasipa hankkia miehen sijaankin. Mutta siinä ei esteleminen auttanut. Samulin täytyi lähteä. Ja sille tielle hänkin jäi.

Samalla oli majuri tahtonut ostaa Lieksalaa ja tarjonnut siitä aivan mitätöntä hintaa. Mutta Juho oli sanonut pitävänsä maataan rahaa kalliimpana.

Kuukautta myöhemmin oli majuri tullut uudestaan ja tahtonut vaihtaa Lieksalaa erästä taloa vastaan, joka hänellä oli Paltamossa. Siihenkään ei Juho ollut suostunut, vaan oli sanonut tahtovansa jättää isiensä konnun perinnöksi lapsilleen.

— Sepähän nähdään, oli majuri karjaissut ja paiskannut oven kiinni lähtiessään.

Seuraavan päivän iltana, kun Lieksalan isäntä palasi salolta, jossa hän oli käynyt palohalmettaan katsomassa, tuli majuri kahden rengin kanssa häntä vastaan.

— Tän'iltana ei isännällä ole kiirettä perintötilallensa, sanoi majuri.
— Miehet, sitokaa hänet!

Rengit täyttivät käskyn. Sitten komensi majuri toisen rengeistä kiipeämään nuoreen petäjään ja sitomaan vahvan köyden sen latvaan. Köydellä taivutettiin petäjän latva alas ja siihen sidottiin Lieksalan isäntä niin lujaan, ettei voinut liikuttaa kättä eikä jalkaa. Petäjän annettiin sitten kimmota alalleen ja siitä karsittiin kaikki oksat.

Alussa oli isäntä aikonut puolustautua, mutta huomattuaan aseelliset vastustajansa oli hän heittänyt sen aikeen ja ollut aivan vaiti, kunnes näki ruvettavan puuhun sitomaan. Silloin oli alkanut rukoilla. Affleck ei ollut vastannut sanaakaan rukouksiin. Vasta sitten, kun hänen uhrinsa puun latvassa huojui taivaan ja maan välillä, oli hän irvistänyt pilkallisesti ja huutanut:

— Nythän olet oikein juurtunut isiesi kontuun. Koeta pysytellä siinä niin kauan kuin elät.

Juho ponnisti epätoivoissaan kaikki voimansa saadakseen nuorat poikki. Jänteet paisuivat. Kasvot kävivät sinertävän punaisiksi. Silmät pullistuivat ja suusta pursui vaahto. Mutta nuora ei katkennut. Se vain viilteli syvään miesparan ruumista. Yölepakoita alkoi lennellä hänen ympärillään, ja huuhkajan ääni kuului läheisyydestä.

Lieksalassa ei hätäilty isännän viipymistä. Hän oli lähtiessään ottanut evästä mukaansa ja sanonut, että jos vilja näyttää kypsyneeltä, niin hän menee salon perillä olevaan mökkiin hakemaan leikkuuväkeä eikä tule kotiin, ennenkuin halme on leikattu.

Seuraavana päivänä olivat Pölkkypuron lapset marjassa. He tiesivät hyvän vatukon kaukana metsässä ja päättivät mennä sinne kesän viimeisiä vattuja poimimaan. Vatukkoa lähetessään he kuulivat kummallista uikutusta. He hiipivät ääntä kohti ja näkivät ihmisen kiikkuvan karsikon latvassa. Kauhistuneina riensivät he kotiin kertomaan asiata. Sieltä vietiin sana heti Sormulaan ja Lieksalaan, ja joukolla lähdettiin ihmettä katsomaan.

Kun Juho saatiin alas puusta, oli hän puoleksi tunnotonna. Paarilla hänet kotiin kannettiin. Onneksi ei vanhan Samulin tarvinnut nähdä sitä surkeutta. Hän oli kuollut vuotta ennen… Juho ei enää tullut terveeksi. Pölkkypuron Leena, joka niinkuin tiedät, mummovainajaltaan on oppinut voiteita keittämään, koetti kyllä parastaan, mutta ei siitä paljon apua ollut. Haavat kyllä paranivat, mutta järki ei tullut entiselleen. Hengenahdistaja rupesi yhä enemmän vaivaamaan, ja Juho kuoli sitten joulun aikana.

Tähän ei majurin vaino loppunut. Hän tahtoi hävittää Lieksalan perinjuurin, jotta saisi rakentaa hovinsa sen sijalle.

Laskiaisen aikaan ilmestyi hän taas näille maille. Pelko kulki hänen mukanaan. Olihan hänestä sanottu jo lapsena, »minne hän vaan pääsee, sieltä pahoja kuuluu». Eikä ollutkaan pelko turha.

Muutamana yönä, kun meidän renki meni hevosia katsomaan, näki hän tulen leimuavan Lieksalassa päin. Me kiiruhdimme kaikki sinne. Ei siellä ollut muuta tekemistä kuin korjata ihmiset ja eläimet hangelta. Lieksalan perheestä ei ollut muita lämpimään saatettavia kuin kaksitoistavuotias Sikke ja seitsenvuotias Risto. Emäntä oli säikähtänyt niin kovasti, kun kuuli huudon »tuli on irti», että oli kaatunut hengetönnä lattialle. Tuli jo nuoleksi seiniä, eikä lapsilla ollut muuta neuvoa kuin kantaa äiti ulos. Taakka oli liian raskas seitsenvuotiaalle. Siitä päivin rupesi Risto käymään kyttyräselkäiseksi. Sikke sai pahan yskän, kun puoli alastonna ja avojaloin niin kauan tuli hangessa seisomaan. Eikö se yskä viene häntä hautaan? Nyt on hän jo vuoteen omana.

Pirtti ja talli olivat syttyneet yhtaikaa. Pentti oli kiiruhtanut talliin ja toiset palvelijat navettaan eläimiä pelastamaan.

Vanha Lieksalan emäntä oli kasvattanut orvoksi jääneen Pentin niinkuin oman lapsensa, ja nyt tämä palkitsee hyvät työt hänen lastensa lapsille. Pentti on ollut Sikellä ja Ristolla isänä ja äitinä. Nytkin hän päivät käy kalalla ja metsästämässä ja yöt valvoo sairaan vuoteen ääressä.

— Ja kaiken tämän kurjuuden synnyttäjä on vapaa, on rankaisematta! huudahti Tuomas.

— Niin on vielä, vastasi Heikki — mutta kuka tietää, miten kauan. Affleck on hirmutöillään niin kiihottanut mielet, että pieninkin väärinteko hänen puoleltaan vaikuttaa kuin kipuna tappurakuontalossa. Yrjö veljesi kävi täällä joulun pyhinä. Hän kertoi nurmekselaisten olevan valmiina millä hetkellä tahansa nousemaan yhtenä miehenä sortajaa vastaan.

* * * * *

Ensimäisenä arkena läksi Tuomas Pentin pirtille. Oli aamupuoli päivää. Pakkanen paukahteli pirtin seinissä Tuomaan tarttuessa ovenripaan. Ovi oli ulkopuolelta linkussa. Tuomas jo mieli kääntyä pois ovelta … silloin kuuli hän heikon yskäyksen sisäpuolelta.

— Sikke on yksin kotona ja ovi on susien tähden suljettu, arveli hän ja astui sisään.

Pirtti lämpisi parhaillaan. Noin puolitoista kyynärää korkealta lattiasta oli huone täynnä savua. Savukiemurat leijailivat kepeästi paeten toinen toistaan, ne kohosivat kohti karstaista kattoa ja nousivat vihdoin patsaana lakeisesta tuulen hajoteltaviksi.

— Kuka siellä on? kysyi heikko ääni uunin kupeelta.

—- Minä, Sormulan Tuomas. Ja tulija meni ääntä kohti näyttäytyäkseen. Huoneessa oli nähtävästi valvottu pitkiä puhteita, koska oli niin paljon päreen hiiltä lattialla. Vähän savussa tähysteltyään huomasi Tuomas uunin kupeella vuoteen ja sen vieressä matalan jakkaran. Sille hän istuutui, ja kun vähän painoi päätään alaspäin, oli hän savurajan alapuolella. Nyt hän saattoi nähdä vuoteella lepääjänkin. Sairas oli ottanut kasvoiltaan karkean, ryysyisen peitteen, jota hän savun tähden piti siinä uunin lämmitessä. Kasvot olivat kalpeat ja kuihtuneet. Kuka olisi voinut uskoa, että tämä oli entinen punaposkinen, pyöreäkasvoinen Lieksalan Sikke. Hän ojensi laihan kätensä.

— Hyvää päivää, Sikke!

— Jumal' antakoon, Tuomas.

— Eikö sinua palella, kun täällä on niin kylmä? kysyi Tuomas.

— Ei kovin. Kyllä täällä tulee lämmin, kunhan lakeinen saadaan kiinni.

Tuli taas yskän kohtaus. Kun se helpotti, jatkoi Sikke puhetta:

— Pentti on pyydyksillä ja Risto on ollut monta päivää Pölkkypurolla
Leenan hierottavana. Tänään hänen pitäisi tulla kotiin.

— Miten sinä, Sikke, tulet toimeen näin yksin koko pitkät päivät?

— Enhän minä ole yksin, kun Risto on kotona ja hovin Inkeri käy melkein joka päivä ja Pölkkypuron pikku Sannakin tulee, kun vaan pakkaselta tarkenee. Ne hoitavat minua ja sitten… Annapas minulle vakka tuolta penkin alta!

Tuomas toi vakan.

— Katso tätä! Sikke otti vakasta vanhaan pumpulihuiviin käärityn kirjan ja ojensi sen Tuomaalle. Se oli tuo vuonna 1701 painettu suomalainen virsikirja.

— Keneltä tämän olet saanut?

— Se on Inkerin kirja. Hän on opettanut Sannaa ja minua lukemaan sitä.
Ja Sanna osaa veisatakin. Hänellä on niin heleä ääni.

— Onko Inkeri majurin tytär? kysyi Tuomas vitkastellen, ikäänkuin peläten myöntävää vastausta.

— Ei toki! Voi kun on jano! Tuopissa penkillä olisi maitoa….

Tuomas toi maitotuopin. Juotuansa lepäsi sairas kotvasen aikaa. Sitten jatkoi:

— Inkerin äiti kuuluu olevan vähän sukua majurille, ja Inkerin isä on kerran pelastanut majurin hengen. He ovat ennen olleet hyvin rikkaita; mutta Inkerin pienenä ollessa on kuningas ottanut heiltä hovit ja maat, että ei jäänyt kuin yksi pieni talo. Siinä he sitten ovat asuneet, kunnes Inkerin isä on kuollut. Inkeri on silloin ollut viisitoistavuotias. Silloin on majuri tullut ja sanonut, että kun ovat sukua ja kun Inkerin isä on pelastanut hänen henkensä, niin heidän pitää muuttaa asumaan hänen hoviinsa Kiteelle. Ei leski eikä Inkerikään ole tahtonut muuttaa; mutta majuri ei ole heittänyt heitä rauhaan, ennenkuin on saanut heidät muuttamaan. Sitten hän on ottanut heidän karjansa ja rahansa ja hopeansa. Yhden hevosen on Inkeri vain saanut pitää. Kolme vuotta Kiteellä asuttuansa on heidän täytynyt muuttaa tänne ja täällä he ovat olleet jo neljättä vuotta. Inkerin äidin pitäisi täällä hoitaa taloutta, mutta hän on tullut niin kivulloiseksi, ettei jaksa paljon mitään.

— Nyt sinä et saa puhua enää, Sikke. Sinä väsyt siitä, ja yskä tulee pahemmaksi, muistutti Tuomas.

Sillä välin olivat kekäleet uunissa palaneet loppuun. Savu oli haihtunut. Tuomas veti hiilet uunista, istui vielä vähän aikaa ja pani sitten lakeisen kiinni.

— Kunhan ei Risto nyt tulisi, hätäili Sikke. — Kuule, Tuomas, jos näet Riston kotimatkalla niin elä mene häntä puhuttelemaan. Hän luulisi vieraaksi…

— Eikö hän sitten tahdo vieraita puhutella?

— Kyllä … mutta kun sinä näytät vähän herralta… Risto luulee kaikkia herroja majurin tovereiksi ja hän tulee aina niin kummalliseksi, kun semmoisia näkee. Hänen päänsä menee sekaisin, ja hän alkaa miettiä kostoa.

Tuomas muisti hovin Inkerin käytöksen Kaupunkiniemellä ja sanoi:

— Herroja taitavat täällä tervejärkisetkin kammoksua. Hyvästi tällä kertaa Sikke!

Sikke oli ollut oikeassa puhuessaan Ristosta. Risto oli kummallinen. Mitä vanhemmaksi hän tuli ja mitä suuremmaksi kyttyrä kasvoi, sitä katkerammaksi kävi hänen mielensä. Ensimältä oli hän joskus osoittanut kiitollisuutta hyväntekijälleen, mutta viime vuosina oli hän käynyt niin harvapuheiseksi, että siinä voitti itse Pentinkin. Ainoa, joka vielä joskus sai hänet hymyilemään ja puhumaan muutaman sanan, oli Pölkkypuron pieni Sanna. Sannalle ei Risto koskaan ollut osoittanut nurjamielisyyttä. Ja kun Sanna istui Siken vuoteen ääressä ja lauleli, saattoi Risto tuntikaudet katsoa tuijottaa häneen.

* * * * *

Viikot vierivät. Keväinen aurinko valmistelihe taittamaan talven valtaa. Entisessä sysimiesten pirtissä valmistihe Sikke poislähtöön. Hän heikkeni päivä päivältä. Ystävät kokivat helpottaa hänen kärsimisiänsä niin paljon kuin suinkin taisivat. Tuomaskin nähtiin melkein joka päivä Pentin pienessä pirtissä. Hän toi sairaalle mitä parasta oli Sormulan ruoka-aitassa. Inkeri toi äitinsä valmistamia lääkkeitä. Yhteinen rakkauden työ teki näistä molemmista pian ystävykset. Yhdessä he iloitsivat jokaisesta näennäisestä parantumisesta. Yhdessä surivat, kun tauti kovasti kouristi. Yhdessä he sitten kotimatkalla tekivät pitkiä hiihtoretkiä. Kun tuli kierä jää, ratsastivat he pitkin Pielisen jähmettynyttä pintaa.

Hanget sulivat. Lieksanjoki loi jääpeitteensä. Koski kohisi entistä kovemmin, ja aallot loiskivat Kaupunkiniemen rantaa vasten. Kevät oli tullut. Ei Tuomas eikä Inkerikään milloinkaan ennen ollut huomannut kevättä niin ihanaksi. Heillä oli kevät sydämessä….

Lieksan hovin kartano oli, kuten ennen on mainittu, kaksikerroksinen. Kivijalka oli korkea, ja siinä oli kellareja. Kansan kesken kulki puheita, että niitä ei käytetty ainoastaan nauriin ja oluen säilytyspaikoiksi, vaan että niiden pimeissä komeroissa kitui ihmisiäkin… Sellaisia, joita majuri tahtoi kaikessa hiljaisuudessa saada päiviltä pois.

Alakerrassa ei ollut muita asuinhuoneita kuin iso tupa kummassakin päässä. Niitä erotti pitkä porstua. Sen pohjassa joen puolella oli kaksi tilavaa huonetta, joista toista käytettiin jyvä-, toista ruoka-aittana. Aittojen välillä oli leveä sola, josta ovi vei joen puolelle karjapihaan. Porstuan sillassa oli luukku, josta mentiin kellareihin. Vihamiehiä ja varkaita peläten oli Affleck asettanut säilytyshuoneet asuinhuoneiden väliin. Ruoka-aitan ja metsän puolisen tuvan välillä johtivat portaat yläkertaan. Tämä oli jaettu samalla tavalla kuin alakerta, paitsi että siinä oli kaksi asuinhuonetta rinnatusten kummassakin päässä. Järven puoliset huoneet olivat majuria ja hänen vieraitaan varten. Metsän puolisissa huoneissa asui Inkeri äitineen. Yläkerran säilytyshuoneita käytettiin vaate-aitoiksi.

Yläkerrassa olivat hovin huoneet hyvin hatarat, niin ettei niissä liioin lämmin pysynyt, kun tuisku seinään soi. Inkerin äiti oli kylmissä huoneissa saanut taudin, ja jokainen talvi sitä pahensi. Välistä oli hän vuoteen omana viikkokaudet, ja Inkerin täytyi silloin pitää huolta taloudesta.

Kirkas keväinen päivä oli puolessa. Hovin asukkaat olivat äsken syöneet päivällistä, ja palvelijat viipyivät vielä tuvassa. Inkeri seisoi vaateaitassa ja punnitsi puupuntarilla jauhoja Pölkkypuron Leenalle. Tämä oli kehrännyt saran loimia talon tarpeeksi ja sai jauhoissa palkkansa.

Silloin kuului komentava ääni alakerrasta:

— Jyrki, kanna aseet ja matkalaukku minun huoneeseeni ja anna hevosille kauroja!

Inkeri kalpeni, ja Leenalta oli vähällä jauhopussi pudota käsistä.

Majuri siellä puheli, ja Jyrki, jolle käskyt annettiin, oli hänen renkinsä ja apulaisensa kaikissa ilkitöissä. Jyrki oli tavattoman voimakas ja tavattoman julma. Hän oli aina Affleckin mukana sekä kotona että matkoilla.

— Voi, mitähän taas tapahtuu, kun nuo ovat liikkeellä? vaikeroi Leena.

Jyrki tulla tömisti kapineita kantaen yläkertaan, ja majuri jäi väentupaan vaatimaan tiliä rengeiltä heidän töistään sitte hänen viime käyntinsä. Semmoinen oli hänen tapansa. Ja voi sitä, joka tilinteossa joutui moitteen alaiseksi!

Seuraavana aamuna nousi Inkeri aikaisin, toimitti taloustyöt ja hoiteli sairasta äitiään. Sitten hän läksi Sikkeä katsomaan.

Tämä makasi silmät kiinni. Loppu näytti lähestyvän. Inkeri olisi mielellään viivähtänyt ystävän kuolinvuoteella, mutta hän ei uskaltanut nyt, kun majuri oli mailla.

Tuomas läksi Inkerin kanssa. Kun he olivat tulleet puoliväliin kotimatkaa, ratsastaa karahutti joku heidän sivuitsensa. Se oli majuri. Ohi tultuaan pyörähytti hän hevosensa ja tervehti kohteliaasti silmät sirrallaan ja ilkeä hymy ohuilla huulillaan. Sanaakaan virkkamatta käänsi hän taas hevosensa ja ratsasti pois.

Iltapuolella, kun Inkeri istui äitinsä vuoteen ääressä, astui majuri viereiseen huoneeseen. Äiti siitä säikähti niin, että rupesi vapisemaan, ja Inkerin piti mennä majuria puhuttelemaan.

Hänen tuli äitinsä puolesta tehdä tili taloudesta, lehmistä ja lampaista, kehruuksista ja kankaista. Majuri näytti olevan tyytyväinen kaikkeen. Hän oli ystävällisen liukas.

Äkkiä käänsi hän puheen toisaalle. Hän valitti rahvaan tottelemattomuutta ja viekkautta. Hän moitti heidän törkeitä tapojaan.

— Näin eilen, sanoi hän sitten — sinun seurustelevan erään miehen kanssa, jonka isällä on ollut suuri vaikutusvoima noihin uppiniskaisiin ihmisiin. Kansa kuuluu odottavan pojasta isän vertaista. Mutta hän olisi tyhmä, jos käyttäisi valtaansa samalla tavalla kuin isä. Minä tahtoisin antaa hänelle hyviä neuvoja. Mutta hänen pitää ensin saada tietää, että minä olen hänen ystävänsä. Tuommoinen valkea kyyhkynen, kuin sinä, voi saada suuria aikaan. Houkuttelepas hänet tähän. kyyhkyslakkaan, niin annan sinulle anteeksi, että annoit rukkaset luutnantille ja kirjurille.

Inkeri oli punastunut, kun tuli puhe Tuomaasta. Kuullessaan majurin ehdotuksen oli hän kavahtanut istuimeltaan. — Tuomas majurin ystävä! Ja häntäkö verrattiin luutnanttiin ja kirjuriin! Nämä olivat majurin juomaveikkoja ja kätyrejä. He olivat yhtä julmia ja yhtä rivoja kuin hänkin; mutta vähemmän lahjakkaina he eivät kyenneet harjoittamaan vääryyttä niin suuressa määrässä kuin hän.

Inkeri tiesi, että mainitut miehet olivat tarjonneet Affleckille hyvän palkinnon, jos tämä hyvällä tai pahalla saisi hänen mielensä muuttumaan. Hän tiesi myös majurin mieluummin tahtovan antaa hänet kirjurille, sillä tämä oli luvannut maksaa kaksikymmentä taalaria enemmän kuin toinen.

— Niin, jatkoi Affleck — ei Sormuinen katuisi, jos rupeaisi minun ystäväkseni. Minä pitäisin teille häät…

— Ei ikinä hänestä tule teidän ystäväänne, huudahti Inkeri.

— Jos rakastat Sormuista, niin punnitse sanasi! Minä voin tehdä teidät kumpaisenkin onnettomaksi.

— En tiedä suurempaa onnettomuutta kuin joutua väärintekijäin ja murhamiesten ystäväksi…

— Vai sinä uskallat! kähisi Affleck. — Minä panetan sinut kellarin ahtaimpaan koppiin… Niin … kukapa estäisi minua sitä tekemästä…?

— Hän, jonka tahdotta ei varpunenkaan putoa maahan, ja … minun isäni muisto, vastasi Inkeri, astui äitinsä makuuhuoneeseen ja sulki oven.

Raivostuneena katsoi majuri hänen jälkeensä. Hän teki liikkeen ikäänkuin rynnätäkseen ovea kohti, josta Inkeri oli kadonnut. Mutta hän malttoi mielensä ja jupisi hammasta purren:

— Maltahan, ylpeä tyttö! Nöyrästi sinä vielä rukoilet armoa rakastetullesi. Minä tahdon nähdä sinut polvillasi edessäni, ja jos ei Sormuisesta tule minun miehiäni, niin ei hän saa elää.

Suljettuaan oven jäi Inkeri seisomaan kuin kivettyneenä. Vasta sitten kun hän kuuli majurin paiskaavan kiinni oman huoneensa oven, höltyi jännitys hänen kasvoissaan. Hän heittäysi polvilleen äitinsä vuoteen viereen, kietoi käsivartensa äidin kaulaan ja purskahti itkuun.

— Lapsi kulta! Ja äiti silitti hellästi tyttärensä vaaleita kiharoita. — Älä nyt noin pelkää. — Ei majuri toki tänne tule. Ja Sormuinen on mies, joka pitää puolensa. Onhan hänellä koko kansa takanansa.

— Voi äiti! Enhän minä pelosta itke… Majuri on vuodattanut myrkkyä minun onneni maljaan ja on katkeroittanut sen kokonaan. Nyt minun täytyy välttää Tuomaan seuraa…. Minä en tahdo houkutella häntä tähän taloon! Minä en tahdo saattaa häntä majurin kanssa tekemisiin. Ja Inkeri itki, niin että sydän oli pakahtumaisillaan….

Seuraava päivä oli sunnuntai. Tuomas käveli metsässä suunnaten kulkunsa sairaan asuntoa kohti.

Kun hän läheni pirttiä, kuuli hän sieltä laulua. Hän kiiruhti käyntiään. Pirtin ovi oli auki. Siitä näki hän Inkerin ja Sannan istuvan tuolla tutulla matalalla jakkaralla ja veisaavan Inkerin kirjasta. Juhlallisina kajahtivat sävelet matalassa majassa. Jo kuuli hän sanatkin.

»Kaikk' enkelit myös kuullaan
Suloisest' laulavan,
Kauniimmast' kuin tääll' luullaan
Rauhaa julistavan.
Kaikk' kuin on Luoja luonut,
Iloitsee iloisest',
Ett' pääsinpäivän suonut
On Jumal' julkisest'»,

veisasivat Sanna ja Inkeri. Vuoteella lepääjä toisti hiljaa »pääsinpäivä». Sitten hän avasi silmänsä, katsahti ylöspäin, hymyili ja sulki ne jälleen ja näytti nukkuvan. Hän oli päässyt. Koko hänen muotonsa näytti hymyilevän.

Pentti istui vuoteen laidalla pää kumarruksissa. Hän pyyhkäisi karkealla kädellään kyynelen ahavoittuneelta poskeltaan. Riston ahtaasta rinnasta kohosi tuon tuostakin syvä huokaus. Kasvot värähtelivät tuskallisesti, mutta kyyneltä ei kiiltänyt hänen silmässään. Hän ei voinut itkeä. Sen taidon oli hän unohtanut sinä yönä, jolloin hänen kotinsa paloi poroksi.

Viimeisen kerran läksivät Tuomas ja Inkeri Siken vuoteen äärestä kotiin. He olivat vaiti. Kuoleman majesteetillisuus oli vallannut heidän mielensä.

Kun he tulivat sille paikalle, jossa majuri oli ratsastanut heidän sivuitsensa kysyi Tuomas:

— Vieläkö majuri on näillä tienoilla?

Inkeri näytti heräävän kuin unesta. Hän säpsähti. Hänen muotonsa synkistyi.

— Ei, vastasi hän matalalla äänellä.

— Milloinka hän tulee taas?

— Elokuussa.

Tuomas rupesi puhumaan muista asioista, mutta Inkeri pysyi ääneti tai vastasi niin yksikantaan, että keskustelu taas pysähtyi.

Kun he tulivat tienhaaraan, jossa heidän piti erota, alkoi Inkeri puhua.

— Nyt me emme enää saa tavata toisiamme. Sinä et millään muotoa saa tulla hovissa käymään… Itku tukahutti Inkerin äänen. Mutta Tuomas huudahti hämmästyneenä:

— Mitä sinä sanot? Miksi me emme saisi tavata toisiamme?

Inkeri koetti voittaa liikutuksensa.

— Elä kysy! Elä kysy! Mutta jos Affleck tapaa sinut, niin ole varovainen. Ja kuule, Tuomas, ethän koskaan unhota sitä asiaa, jota varten isäsi on sinut kasvattanut…

Tuomas aikoi vastata, mutta ei ehtinyt. Inkeri ojensi kiireesti kätensä ja sanoi hätäisesti:

— Hyvästi! Muista ettet saa tulla meille ja että sinun pitää varoa majuria!

Sitten hän läksi nopein askelin kulkemaan hovia kohti.

* * * * *

Mönninselältä ja Lieksanjoesta kohosi usva. Se levisi yli niemen ja metsän. Se kietoi vaippaansa pellon ensimäiset kuhilaat ja niityn viimeiset ruot. Se teki tavallista aikaisemmin lopun päivästä.

Äitinsä sairasvuoteen ääressä istui Inkeri. Pöydällä vuoteen vieressä paloi talikynttilä. Siinä oli karsi palanut pitkäksi. Inkeri ei sitä huomannut. Käsityö oli vaipunut helmaan, ja kädet lepäsivät toimettomina. Hän katsoa tuijotti ulos sumuiseen ilmaan. Noin synkkää oli hänen elämänsäkin.

Nyt liikahti äiti. Hän tahtoi kuulla luettavan. Inkeri niisti kynttilän, otti raamatun ja avasi sen. Hän tiesi äidin lempipaikan ja alkoi: »Ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, ja ei kuolemata pidä sillen olemaan, eikä itkua, eikä parkua, eikä kipua pidä sillen olemaan; sillä ne entiset pois menivät.»

Hän aikoi lukea eteenpäin, mutta pysähtyi äkkiä. Portailta oli kuulunut sipsuttavia askeleita. — Olisikohan siellä varkaita? Palvelijat eivät vielä olleet ehtineet kotiin suoniityltä, jossa viimeiset heinät oli korjattu. Vähäkuuloinen emäntäpiika oli yksin kotona lehmiä lypsämässä ja ruokaa laittamassa.

Inkeri meni toiseen huoneeseen ja asettui ovelle kuuntelemaan. Hän kuuli majurin huoneessa käytävän ja askelten taas sipsuttavan alas. Oven raosta välkähti valoa. Inkeri hiipi hiljaa portaita alas, kunnes tuli niin kauas, että saattoi nähdä, mitä alhaalla tapahtui.

Avonaisen kellariluukun vieressä seisoi mies avojaloin ja kynttilä kädessä. Inkeri tunsi hänen jättiläishartiansa takaapäinkin. Jyrki se oli. Kynttilän valossa näki hän vielä kaksi ihmistä, toisen seisoallaan ja toisen pitkällään. Edellinen oli majuri, jälkimäistä hän ei tuntenut. Tuntemattomalla oli kädet ja jalat sidottuna ja kapula suussa.

Jyrki ojensi majurille kaksi avainta, jotka Inkeri oli nähnyt riippumassa majurin huoneessa vuoteen yläpuolella. Toinen niistä oli olutkellarin avain, mutta mihin toinen kuului, sitä ei Inkeri tietänyt. Kerran oli hän kysynyt sitä vanhalta emäntäpiialta ja saanut vastaukseksi:

— Mitä ne lapset kaikilla tiedoilla!

Majuri pisti avaimet taskuunsa, ja Jyrki veti saappaat jalkaansa. Sitten he vetivät yhdessä vangin luukulle. Mies parka ähki tuskallisesti. Kapula esti häntä ääntä päästämästä, mutta silmät puhuivat. Ne puhuivat kieltä, joka tunki sydämeen. Inkeri oli vain vilahdukselta nähnyt vangin katseen. Hänet valtasi ääretön sääli. Hän oli vähällä parkaista poloisen puolesta… Mutta rääkkääjät eivät säälineet. Potkimalla he sysivät vangin alas luukusta. Kuului jysäys. Majuri otti kynttilän käteensä ja laskeusi rengin kera kellariin jatkamaan tointansa.

Inkeri vapisi niin, että jalat tuskin kantoivat. Seuraavana yönä ei uni tullut hänen silmiinsä. Hän näki alituisesti rääkätyn miehen haikean katseen. Ja hän mietti ja mietti, miten voisi pelastaa hänet…

Inkeriä värisytti, kun hän ajatteli, että hänen piti tavata ja puhutella majuria. Äiti oli niin heikko, että Inkeri hyvällä syyllä olisi voinut olla hänen luotaan liikahtamatta, jos ei tuo tilinteko taas olisi ollut…

Päivä koitti, mutta majuri ei tullut tiliä vaatimaan.

Ja mikä oli vielä kummempaa, hän ei sen kuluessakaan virkkanut mitään ei rengeille eikä piioille. Levottomana käveli hän edestakaisin, läksi ratsastamaan ja palasi vähän ajan kuluttua.

— Nyt on kumma tulossa, kun itse paholainenkin pelkää, sanoi eräs rengeistä, kun näki majurin taas iltapäivällä lähtevän liikkeelle.

Majuri ratsasti Sormulaan päin, mutta ei lähestynyt taloa. Metsää sen ympärillä vain risteili ja joka tien kohdalla tähysteli. Ja tuota oli hän tehnyt useita kertoja samana päivänä.

Kotvasen noin samoiltuaan huomasi hän tien polvekkeessa miehen, jonka hänen tarkka silmänsä heti tunsi Tuomas Sormuiseksi. Majurin silmät välähtivät. Hänen ohuet huulensa vetäysivät ilkeään hymyyn. Hän ratsasti tulijaa vastaan, laskeusi hevosen selästä ja tervehti ystävällisesti.

Liikutetun näköisenä ja väräjävin äänin kertoi hän Inkerin äidin olevan kuolemaisillaan ja kaikin mokomin tahtovan tavata Tuomasta. Kuvaillessaan äidin levottomuutta ja tyttären surua osasi hän niin mainiosti näytellä mitä hellintä osanottoa, että sai kuulijan luottamuksen heräämään.

— Eihän Inkeri voinut aavistaa tämmöistä tapausta, kun hän kielsi minua hoviin tulemasta, arveli Tuomas itsekseen. Sitten hän kysyi:

— Tietääkö Inkeri tästä asiasta?

— Itse hän kävi pyytämässä, että lähettäisin teitä noutamaan. Mutta minä luulin paremmaksi lähteä itse. Kenties palvelija ei olisi voinut oikein selittää asiaa. Nyt on joka hetki kallis. Ajatelkaapas, jos tulisitte liian myöhään… Eukko parka ei saisi rauhaa haudassaan, ja tytär…

— Minä tulen heti, jouduttihe Tuomas sanomaan, ja miehet läksivät kiireesti kulkemaan hovia kohti.

Päivä oli ollut helteinen. Vielä illan tultuakin tuntui kuumuus rasittavalta niinkuin tavallisesti ukkosen edellä. Tuomas pyyhkäisi hikeä otsaltaan astuessaan hovin porstuaan. Siellä tuli Jyrki vastaan. Majuri iski silmää hänelle.

— Sairas nukkuu nyt, ja Inkeri käski vieraan odottaa, kunnes hän herää, selitti Jyrki.

— No, mennään sitten minun huoneeseeni odottamaan. Jyrki, tuo olutta meille! käski majuri ja alkoi nousta yläkertaan. Tuomas seurasi häntä.

— Kunhan sairas ei nukkuisi liian kauan… Isä tulisi levottomaksi, jos en joutuisi kotiin yöksi… Jospa nyt saisin nähdä Inkerin tai edes kuulla hänen äänensä, mietti Tuomas.

Mutta sairaan puolelta ei kuulunut hiiskaustakaan.

Majuri oli hyvin ystävällinen ja puhelias. Hän kertoi maanviljelyksestään ja toimistaan Lieksan hovissa. Jyrki asetti kaksi oluthaarikkaa pöydälle ja loi samalla pikaisen katseen vieraaseen. Tuo katse toi Tuomaan mieleen — hän ei osannut tehdä itselleen selkoa, minkätähden — Inkerin sanat: »sinun pitää varoa majuria». Ja hän päätti olla varuillaan.

Majuri tarttui toiseen oluthaarikkaan ja käski Tuomaan ryyppäämään toisesta.

— Minua ei janota.

— Onko minun olueni niin huonoa, ettei se kelpaa muuhun kuin janoa sammuttamaan, ärjäisi majuri ja paiskasi tuoppinsa pöytään, niin että sen sisältö läikähti ja vaahtoava olut valui lattialle muodostaen mutkaisia juovia pitkin pöytälautaa.

— Saattaahan se olla hyvääkin, mutta minun ei nyt tee mieleni sitä maistamaan. Toista asiaa vartenhan minä olen tänne tullut.

— Niin … no … niin… hoki majuri koettaen tyyntyä. —- Mitä sinä, Jyrki, siinä seistä lojotat? Laita työkalut kuntoon! Niitä ehken tarvitaan.

— Jo ne ovat kunnossa, sanoi Jyrki ja vetäysi toiseen huoneeseen.

Majuri alkoi taas puhella samalla liukkaan ystävällisellä tavalla kuin äsken. Hän vakuutti aina harrastaneensa oikeutta ja rangaisseensa vääryyttä ja sentähden saaneensa julmurin nimen. Hän valitti, ettei kansa ymmärtänyt hänen hyvää tarkoitustaan.

— Minun isäni ei ollut syntynyt Suomessa, sanoi hän. Siinä luultavasti on syy, jonka tähden ihmiset täällä eivät minua käsitä … enkä minä heitä… Jos minulla olisi toverina ja apulaisena mies, johon he luottaisivat, niin kyllä heidän silmänsä aukenisivat näkemään, että minä tarkoitan vain heidän parastansa… Teillä on perintönä isältänne kansan luottamus yhtä suuressa määrässä kuin minua on kohdannut epäluulo. Ruvetkaa ystäväkseni! Auttakaa minua! Matkustakaa Nurmekseen sanomaan veljellenne, että tahdon ruveta hänenkin ystäväkseen… Kuulkaa, huusi majuri, kun Tuomas tahtoi keskeyttää häntä, kuulkaa, minkä palkinnon minä teille tarjoon! Te saatte Inkerin vaimoksenne ja tämän hovin asunnoksenne.

— Jos te harrastatte oikeutta ja tarkoitatte hyvää, herra majuri, vastasi nyt puolestansa vakavasti Tuomas — niin elkää tarjotko tätä hovia minulle, vaan hänelle, jolle tämä maapala oikeastaan kuuluu.

— Ketä tarkoitatte?

— Tarkoitan häntä, jolta te olette ryöstänyt kaikki, isän hoivan ja äidin lemmen, terveyden ja iloisen elämän siskojen seurassa. Te ette kaikella mahdillanne voi tehdä kyttyräselkäisestä, synkkämielisestä Ristosta sitä tervettä, reipasta miestä, joka hänestä ilman teidän hirmutöitänne olisi tullut. Mutta hänen omaisuutensa te voitte antaa hänelle takaisin. Tehkää se! Koettakaa, mikäli mahdollista on, kaikkialla korvata ja sovittaa rikoksianne, niin saatte nähdä, että Suomen kansa käsittää hyvän tarkoituksenne… Te tarjootte minulle palkkaa ystävyydestä. Ei minun ystävyyttäni saada ostamalla. Ja mitä Inkeriin tulee, niin luulen hänen äitinsä kutsuneen minut sitä varten…

Pilkallinen naurun hohotus keskeytti Tuomaan viimeisen lauseen. Majuri oli asettunut seisomaan hänen eteensä, kasvot punaisina kiukusta. Hänen mustat silmänsä leimahtelivat kuin petoeläimen, joka on valmiina syöksymään saaliinsa kimppuun.

— Te huudatte liian kovasti, Tuomas Sormuinen. Jos eivät ovet olisi niin tarkasti suljetut, saattaisi suloinen Inkeri kuulla sananne ja tulla jatkamaan saarnaanne. Hän on hyvin rohkea, kun sattuu, liiaksikin rohkea. Vahinko ettette huoli semmoisesta morsiamesta. No, olkoon niinkuin tahdotte… Inkerin saa toinen.

— Sitä minä en salli! huusi Tuomas ja astui askelen ovelle päin. Minä menen heti puhuttelemaan….

— Jyrki! Valmis! karjaisi majuri ja tarttui takaapäin Tuomaan molempiin käsiin.

Silmänräpäyksessä oli Jyrki paikalla ja työnsi kapulan Tuomaan suuhun. Kun hän siitä kumartui ottamaan nuoraa lattiasta, tempasihe Tuomas irti ja juoksi ovea kohti. Se oli lukossa. Kerran vain ennätti hän lyödä oveen, niin että koko kartano kajahti. Toisen läimäyksen hän antoi majurille, joka siitä kellahti maahan.

— Sinä katala, kähisi majuri nousten seisaalle. Sitten isäntä ja renki yhdessä kaatoivat Tuomaan ja sitoivat hänen kätensä ja jalkansa.

Sillä välin oli aurinko mennyt mailleen. Pilviä keräytyi taivaalle. Ilma oli tukalan painostava.

— Sytytä kynttilät! komensi majuri.

Jyrki otti tulukset taskustaan, iski tulta taulaan ja sytytti kaksi talikynttilää.

— Tuo enemmän olutta! kuului seuraava käsky.

Ja Jyrki toi olutta. Sitä maistellessa alkoi majurin mieli käydä iloiseksi.

— No, Jyrki, mitäs sanot, kun on jo kaksi lintua häkissä? Kunhan vielä kaksi saadaan, niin ei kapinasta tule mitään. Ei ne tyhmät talonpojat mihinkään kykene, kun päälliköt ovat poissa… Missähän Björn viipynee? Hänen olisi pitänyt tulla jo eilen. Neljän päivän kuluttua me lähdemme. Jos hän ei siihen ole ehtinyt tulla, niin hän ei tulekaan. Me tapaamme hänet Kajaanin ja Nurmeksen välisellä tiellä.

Majurin näin puhetta jatkaessa oli taivas peittynyt pilviin. Salamoita välähteli tuon tuostakin taivaan rannalla, mutta jyrinää ei vielä kuulunut. Alakerrassa oli väki mennyt levolle.

— Maljasi! huusi majuri rengilleen, joka paraikaa kallisti Tuomaalle tarjottua tuoppia. Ja hän kulautti omastaan viimeisen pisaran.

— Sinä tuot tätä juotavaa niin vähin erin. Hae olutta ämpärillä! Kun tuommoinen otus saadaan, niin kannattaa juoda peijaisia.

— Tännekö tämä heitetään? Jyrki seisoi Tuomaan ääressä.

— Eikä heitetä. Herra Sormuinen on vietävä makuuhuoneeseensa. Eiväthän nuorat jouda jäämään hänen käsiinsä ja jalkoihinsa. Tarvitaanhan niitä muuhunkin. Tartu kaulukseen, Jyrki! Minä köydestä kannatan jalkapuolta.

Majuri oli nyt oikein iloisella tuulella. Hän rallatti hiljaa ja heilutti kuljetettavaansa tahdissa. Suurella mielihyvällä hän sivumennen lyödä naksahutti Tuomaan jalkoja ovenpieleen.

Seinänpituisella puupenkillä äitinsä kamarissa makasi Inkeri. Hän ei ollut riisuutunut. Siihen vaan oli heittäytynyt vähäksi aikaa. Rasittava ilma oli nähtävästi heikontanut sairasta. Häntä vaivasi alituinen jano, ja Inkerin täytyi vähän väliä käydä noutamassa vettä kellarista, jossa hän koki säilyttää sitä kylmänä. Inkeriä kauhistutti joka kerta, kun hänen täytyi laskeutua sen synkkään holviin.

— Olivatko kiduttajat lopettaneet illallisen uhrinsa tuskat, vai makasiko tämä köysissä ja kapula suussa jossakin kellarin kaukaisessa komerossa? Onnettoman kohtalo vaivasi Inkeriä unissakin. Hän näki salaman iskevän kellariin ja katkaisevan köyden, jolla vangin kädet olivat sidotut. Tämä kurotti kätensä. —

— Tule auttamaan…

Kova pamaus herätti Inkerin. Rajuilma oli puhkeamaisillaan.

— On niin kuuma, kuului äidin ääni vuoteelta. — Hae kylmää vettä,
Inkeri.

Inkeri riensi sairaan luo, asetteli päänalusta ja meni sitten vettä noutamaan. —

Kun hän avasi oven, kuuli hän kovaa kuorsaamista rakennuksen vastaisesta päästä. Jyrki oli kuumuuden vuoksi jättänyt oven auki.

— Nyt se on tehtävä, jos milloinkaan, kuiskasi Inkeri. Kiireesti toimitti hän veden äidille, otti tumman liinan päähänsä, tulukset ja kynttilän mukaansa ja läksi hiipimään majurin huonetta kohti.

Ulkona raivosi myrsky. Sade huuhtoi seiniä ja pieniä ikkunaruutuja. Salamoita singahteli, ja jyrinää kuului yhtä mittaa. Majuri ja hänen renkinsä vaan nukkuivat ja kuorsasivat kilpaa.

Jo oli Inkeri ehtinyt sisähuoneeseen, jossa majuri makasi. Salaman valossa oli hän nähnyt avaimet, jotka riippuivat vuoteen yläpuolella.

— Voi kauheata, jos majuri heräisi… Inkeri nousi varpailleen ja ojentihe nukkujan yli. Mutta vaikka hän kuinka kurotti kättänsä, ei hän ylettänyt avaimiin. Salaman valossa huomasi hän pöydän päässä tuolin. Hiljaa siirsi hän sen vuoteen viereen, nousi sille ja sai avaimet käsiinsä.

Päästyään majurin huoneesta veti Inkeri syvään henkeä. Hän vapisi, mutta kellari ei häntä enää kammoksuttanut. Hän riensi sinne. Siellä otti hän tulukset taskustaan, iski tulta ja sytytti kynttilän. Sitten avasi hän olutkellarin oven. Ukkonen jyrisi hirvittävästi. Kellarissa synnytti sen pauke jylhän jyminän.

Inkeri katseli ympärilleen. Kosteina kiilsivät seinän kivet. Ja tuolla, suuren tynnörin luona oli ovi… Hitaasti asteli hän sinnepäin. Häntä, rupesi taas pelottamaan. Hän asetti kynttilän tynnörille ja aikoi avata ovea. Mutta pelko pidätti kättä.

— Mitä kätki tuo ovi? Minne se johti? Hautakammioonko, jonne ihmisiä elävinä haudattiin?

Silmänräpäyksen seisoi hän epäröivänä. Ukkonen jyrähti mahtavasti.

— Kaikkivaltiaan ääni. Hän, kaikkivaltias Jumala, on myöskin hautojen
Herra.

Inkeri asetti avaimen lukkoon, väänsi sitä ja työnsi ovea kaikin voimin.

Ovi oli niin laitettu, että se kimmahti auki odottamattoman nopeasti.
Kellarin pohja sen takana oli jalkaa syvempi kuin toisella puolella.
Inkeri horjahti. Hän olisi pudonnut, jos ei kaksi tukevaa kättä olisi
ottanut häntä vastaan.

— Inkeri! huudahti vastaanottaja.

— Tuomas! Sinäkö täällä…? Joko majuri on hävittänyt Sormulankin?

— Etkö sinä tietänyt, että minut haettiin tähän taloon?

— En, en mitään siitä…

— Minut on saatu tänne petoksella… On täällä toinenkin. Sipo
Nevalainen Nurmeksesta.

Inkeri kääntyi katsomaan vierasta. Niin, tuo oli sama mies, jonka kohtaloon hänen väkisinkin oli täytynyt ottaa osaa. Inkeri kätteli häntä.

— Teitähän minä tulin pelastamaan. Minä näin, kun Teidät sysättiin kellariin… Jos en minä olisi sitä nähnyt, sanoi Inkeri katsoen kyynelsilmin Tuomaaseen — niin olisitte saaneet olla tässä kauheassa paikassa kuinka kauan….

— Me olisimme saaneet kuolla nälkään. Se on nähtävästi tarkoitus. Nevalaiselle ei ole annettu ruokaa eikä juomaa sittenkuin hän tänne heitettiin.

Inkeriä värisytti. — Lähdetään pois täältä.

Hän otti kynttilän käteensä ja Tuomas lukitsi oven. Mennessään kertoi Tuomas, miten hänet oli houkuteltu hoviin tulemaan ja mitä hän oli saanut tietää majurin huoneessa. Kun miehet olivat päässeet porstuaan, sammutti Inkeri tulen ja pani kiinni luukun.

— Onko äitisi todella hyvin kipeä? kysyi Tuomas.

— On. Hän on hyvin heikko. Luulen, että hän kohta seuraa Sikkeä. Inkeri hyrähti itkuun.

— Elä itke, Inkeri. Tuomaan ääni värähteli myös. — Ennen kuin
neljännen päivän aamu koittaa, täytyy meidän olla täällä miesjoukolla.
Silloin tulee hirmuvallasta loppu. Sinut ja äitisi vien minä kotiini.
Tulethan sinne?

— Tulen…. Jos vaan äiti jaksaa…

— Te olette pelastanut henkeni, puuttui nyt Nevalainen puheeseen. — Jumala sen teille palkitkoon! Kapina on tekeillä majuria vastaan. Ilman teidän tointanne olisi se kenties mennyt myttyyn; sillä minulla on tärkeä sana saatettavana.

Inkeri avasi ulko-oven. Yö oli pilkkopimeä, ukkonen kävi harvemmin, mutta vettä tuli tulvanaan.

— Ensi kerran kun tavataan, on minun vuoroni pelastaa sinut, sanoi Tuomas lähtiessään. — Elä pelkää, jos kahakka syntyisi… Ei sitä kauan kestä. Hyvästi, Inkeri.

— Hyvästi.

Pimeässä hapuillen oli Inkeri löytänyt tuolin majurin vuoteen vieressä. Hän oli noussut sille ja asetti juuri avaimia naulaan, kun huone yhtäkkiä välähti valoisaksi ja jyräys, paljon kovempi entisiä, tärisytti ikkunoita. Jyrki hypähti vuoteeltaan.

Inkeri tuskin uskalsi hengittää. Hän seisoi tuolilla ja puristi käsiään rintaansa vasten. Pimeys ympäröi häntä. Jyrki kuului taas heittäytyvän tilalleen. Mutta Inkeri ei uskaltanut liikahtaa. Aika tuntui hänestä äärettömän pitkältä.

Vihdoin ilmoittivat äänekkäät kuorsaukset, että Jyrki taas nukkui, ja tyttö uskalsi lähteä pois.

Sade oli melkein tauonnut. Rajuilma oli lopussa. Äiti näytti nukkuvan.

— Pelastetut, hirmuisesta kuolemasta pelastetut! Kiitos Jumalan!

Ja Inkeri nukkui niin makeasti kuin nukutaan hänen iällään, kun on kova päivätyö päätetty ja hyvä omatunto päänaluksena.

Sinä yönä pantiin Sormulassa evästä viidelle miehelle, ja päivän sarastaessa läksi talosta viisi ratsastajaa kiitämään mikä pitäjän valtatietä, mikä korvessa kiertelevää polkua myöten.

Majuri yhä jatkoi ryypiskelemistä. Hän huusi ja loilotteli huoneissaan yötä päivää. Kolmantena päivänä nukkui hän päivälliseen asti. Noustuaan hän meni väentupaan. Siellä potkaisi hän talon vanhaa kalastaja-ukkoa, joka oli ruvennut uunin viereen ruokalevolle, ja löi korvalle renkipoikaa, joka parhaillaan kantoi täyttä vellivatia eikä sentähden kyennyt ottamaan lakkia päästään majurin tupaan tullessa. Emäntäpiikaa hän torui ja sätti kovasti siitä, että tämä käytti renkipoikaa töissään apunaan.

— Syksyllä saat mennä. Tämmöisessä talossa ei tuommoinen vanha pahannäköinen kutale kelpaa.

Majuri istuutui lavitsalle pöydän eteen. Hän oli kamalan näköinen, ryppyinen naama oli harmahtavan keltainen. Mustat, veristävät silmät mulkoilivat päässä.

Arkoina seisoivat palvelijat hänen edessään. Toinen toisensa perästä vaadittiin tilintekoon. Majuri oli erittäin ärtyisä ja tyytymätön kaikkeen.

— Hakekaa Inkeri tänne! huusi majuri, kun toiset olivat valmiit. — Huolimaton tyttö; istuu vain siellä kamarissaan ja antaa piikain varastaa ja laiskoitella. Tuokaa hänet paikalla tänne!

Emäntäpiika, jonka silmäterä Inkeri oli, läksi hätäisesti häntä hakemaan. Vähän ajan perästä palasi hän itkien.

— Ka, eihän se lapsi parka saata tulla, kun äiti kuolemata tekee. Hiljaa lisäsi hän: — Tuleehan se loppu kerran meille kaikille ja sitten suuri tilinteko.

Majuri ei virkkanut mitään siihen. Jyrkille hän antoi määräyksiä, sitten poistui huoneeseensa ja sulki oven.

* * * * *

Tuuli huojutti puiden latvoja Lieksan salolla. Se ajeli pilven hattaroita taivaalla. Kuun viimeinen kannikka väliin valaisi maisemaa, väliin se peittyi pilviin jättäen seudun öiseen pimeyteen.

Pentin pieni pirtti ja Sormulan suuret tuvat, jopa saunakin olivat ahdinkoon asti täynnä aseilla varustettuja miehiä. Niitä oli eilispäivän kuluessa saapunut läheltä ja kaukaa. Illalla oli ollut suuri neuvottelu Sormulan pihamaalla. Vielä kerran oli Heikki Sormuisen ääni kuulunut miesten neuvottelussa. Selkä kumarruksissa, valkea parta valuen sauvalle, johon hän kahden käden nojasi, oli hän seisonut siinä, ainoa aikalaisistaan, nuoremman sukupolven ympäröimänä. Ei ollut kuulunut hiiskaustakaan koko tuossa suuressa miesjoukossa sillä aikaa, kun hän puhui. Hän oli kehottanut malttiin ja lain kuuliaisuuteen. Lopuksi oli hän lausunut:

— Majuri on yhteiskunnalle vaarallisena henkilönä otettava kiinni ja pidettävä vankeudessa ja rauhan tultua saatettava laillisen tuomioistuimen eteen vastaamaan töistään. Muistakaa, te Karjalan miehet, että kuoleman rangaistus on ainoastaan esivallan toimeenpantava. Joka siihen työhön ryhtyy omin päinsä, on murhamies. Ja ennen kaikkea, ei pidä ottaa tulta avuksi. Tuli on armoton apulainen. Se syöpi syyttömän niinkuin syyllisenkin… Muistakaa, että meidän tulee vastata kaikista töistämme Jumalan ja ihmisten edessä.

Heikki tiesi, että tuo väkijoukko, jolle hän puhui, tänne saapuessaan olisi ollut valmis palasiksi repimään vihatun »Simo Hurtan». Juho Lieksasen kohtalo ja Lieksalan palo oli taas ollut puheena, ja koston tuli paloi miesten silmissä.

Mutta vanhuksen sanat olivat sattuneet.

— Kyllä vanha Heikki on oikeassa, kuului sieltä täältä. — Joutaa elää.
Eihän se raudoissa kellekään pahaa tee. Jaksaahan tuon elättää.

Oli sentään muutamia, jotka eivät oikein tahtoneet tyytyä tähän tuumaan. Tyytymättömien joukossa oli myös Yrjö Sormuinen, Heikin Nurmeksessa asuva poika.

Loppupäätökseksi tuli kumminkin, että Lieksan hovi valloitetaan ja majuri otetaan kiinni sekä pannaan rautoihin odottamaan rauhan tuloa ja tuomiotansa. Jyrki tulee, kahleihin kytkettynä, seuraamaan isäntäänsä. Toiset palvelijat saavat vapaasti lähteä talosta. Risto ja Pentti saavat omakseen Lieksan hovin karjoineen ja kaikkine irtaimistoineen.

Yö oli puolessa. Miehet läksivät liikkeelle. Sormulan pajasärkälle kokoonnuttiin. Siellä päälliköt, Yrjö Sormuinen ja Sipo Nevalainen, antoivat määräyksiä.

Vahvimmat miehet määrättiin asettumaan rannan puoleisen oven eteen.
Siinä odotettiin Jyrkiä tulevaksi, kun hän meni hevosia satuloimaan.
Toisten tuli muodostaa piiri talon ympärille, ettei heidän huomaamattaan
kukaan pääsisi siitä pujahtamaan pois.

Majuri ei tavallisesti vitkastellut lähtiessään ja hän matkusti mielellään öiseen aikaan. Se tiedettiin. Siksipä joka silmä tähysteli, joka korva tarkkaeli, eikö jo liikahdettaisi talossa.

Mutta ei mitään näkynyt eikä kuulunut. Savun katkua vain tuntui. Se kävi yhä huomattavammaksi.

— Siellä keittävät majurille lähtövelliä, arveli eräs.

— Eiköhän lähdetä velliä suolaamaan, tuumaili toinen ja rupesi panemaan latinkia pyssyynsä.

Noin puolen tuntia olivat miehet seisseet paikoillaan, kun joukosta kuului tukahtunut huudahdus.

— Kas tuota! Ja huutaja osoitti ylöspäin kartanon seinään.

Siellä vähän matkan päässä katon rajasta tunki seinästä sakea savu.
Uhkaavana se kohosi kuutamoista taivasta kohti.

Ällistyneinä katsoivat piirittäjät toisiinsa.

— Kuka on sytyttänyt?

— Ei, sitä ei ollut kukaan tehnyt. Kukapa sitä olisi tehnytkään… Ja savun haju oli tullut jo heitä vastaan.

Ennenkuin miehet ennättivät tointua hämmästyksestään, leimahti tulikin seinästä. Joukossa syntyi liikettä.

— Nouskaa! Talo palaa! huusi Nevalainen ja paiskasi rikki tuvan ikkunan.

Unen pöpperössä ja yövaatteissaan kiiruhtivat palvelijat ulos. Mutta majuria ei näkynyt eikä Jyrkiäkään.

Heti kun palo huomattiin, oli Tuomas särkenyt kentän puoleisen oven ja rientänyt yläkertaan vieville portaille. Puoliväliin hän pääsi, mutta ei etemmä. Siellä jo tuli roihusi vastaan.

Kauhistuneena riensi hän pois portailta ja saatuaan miehiä avuksi siirsi kiireesti tikapuut Inkerin ikkunaa vasten. Hän kiipesi ylös, löi rikki ikkunan ja hyppäsi huoneeseen.

Kuumuus ja savu tekivät siellä olon tukalaksi. Liekit hulmusivat jo katon rajalla, ja seinän takaa kuului tulen räiske.

Inkeri oli hervahtanut lattialle äitinsä vuoteen viereen. Hän oli vielä hengissä, vaikka tunnotonna.

Mutta vuoteella lepääjä ei enää hengittänyt. Hän oli arvattavasti kuollut jo ennen tulen irtipääsyä, koskapahan oli ennättänyt jäähtyä. Oli kummallista nähdä vainajan rauhallisia, onnellisia kasvoja tässä hädän ja kauhun keskellä. Hänen lempeille kasvoilleen oli jäänyt ilon ilme, jota siinä ei oltu nähty moneen vuoteen. »Kyynelet» olivat »pyyhityt pois»….

Tuomas nosti Inkerin lattialta ja alkoi taakkoineen varovasti laskeutua tikapuita myöten. Alas tultua vietiin pyörtynyt joen rannalle, jossa vilpoinen ilma ja raitis vesi vähitellen saivat hänet tointumaan.

Tuo aseellinen miesjoukko, joka äsken kulki valloittamaan Lieksan hovia, sai kokea, että on vähäväkinen ihmislapsi luonnon voimiin verraten. Syrjästä sai se katsella, kuinka toinen valloittaja otti kartanon haltuunsa.

Kiireesti kiersi tuli talon seinät. Ilkamoiden hyppeli se parrelta parrelle. Sohisten sujahti se ulos milloin mistäkin nurkasta. Katon harjalle päästyään liekitsi se voittoisasti kohoten korkealle.

Joen toisella rannalla vastapäätä palopaikkaa seisoi kyttyräselkäinen olento, kaula ojona, tuijottaen tuleen. Kun liekit leimusivat korkealle ja kun katto romahti alas, kirkaisi hän ja pui nyrkkiä, ikäänkuin olisi nähnyt vihollisen edessään.

Kun vihdoin tulella ei enää ollut mitään syötävää ja hiilos kyti tuhkaläjällä, näytti vaivainen heräävän kuin unesta. Hän katseli arasti ympärilleen, kääntyi hitaasti ja läksi kulkemaan itää kohti.

Ei kukaan ollut nähnyt majuria eikä hänen seuralaistaan tuona kauheana yönä. Otaksuttiin sentähden, että he olivat saaneet surmansa liekeissä.

Kohta saatiin kumminkin kuulla majurin olevan elossa. Tulipalon synnyttämässä sekasorrossa oli hänen onnistunut päästä pakoon. Mutta kansa piti häntä noiduttuna, tulenkestävänä. Ja kultarahaa hänen kaulassaan pidettiin noitakaluna, jonka avulla hän muka käänsi silmät, teki itsensä näkymättömäksi j. n. e.

Jälestäpäin saatiin tietää, että majurin Lieksalassa ollessaan oli onnistunut suurimmassa salaisuudessa saada sieltä lähetetyksi kalliimmat tavaransa Nurmekseen Hovila nimiselle tilalleen.

Lieksan hovin raunioilta palasivat miehet koteihinsa. Muutamaan kuukauteen ei kuulunut mitään rauhattomuuksia. Näytti siltä, kuin koston tuumat olisivat rauenneet tyhjään.

Ei kukaan hätyyttänyt majuria, kun hän syksympänä matkusti Kajaanin puoleen. Siellä, Sotkamossa, Nuasjärven rannalla, Turunkorvan talossa asui hänen perheensä. Pohjanmaalla olevilta tiluksiltaan aikoi hän talven tultua lähettää hevosia ja miehiä kuljettamaan Hovilaan koottuja tavaroitaan Kajaaniin, jossa hän luuli niiden parhaiten säilyvän sekä venäläisiltä että vehkeileviltä talonpojilta.

Mutta majurin lähdettyä puhkesi kapina uudestaan Karjalassa ja pitäjän papiston siihen yhdyttyä se sai valtiollisen muodon. Kahakoita syntyi. Kapinalliset anastivat Hovilan, ja majuri, matkalla Kajaanista Nurmekseen, oli vähällä joutua heidän käsiinsä. Petoksen avulla hän kumminkin pelastui ja sai Hovilan takaisin valloitetuksi.

Nurmekseen ei Affleck uskaltanut jäädä, vielä vähemmän tohti hän tulla
Pielisjärvelle. Kapina oli kaikessa hiljaisuudessa levinnyt laajalle.
Hän matkusti taas Kajaanin tienoille.

Kaksi vuotta myöhemmin uudistivat Pielisjärveläiset sotansa Affleck'ia vastaan. He yhtyivät sarkavenäläisiin ja ottivat osaa heidän tuhotöihinsä Pohjanmaalla.

Sota ja julma kohtelu oli kansassa kasvattanut julmureita. Se oli siinä herättänyt kostonhimoa. Ja sarkasodan verileikissä saikin kostonhimo tyydytystä.

Turunkorvan talo ryöstettiin ja poltettiin. Affleck'in vaimo, seitsemän lasta ja seitsemän palvelijaa vietiin vankina Venäjälle, josta eivät palanneet. — Kerrotaan, ettei Affleck huolinut maksaa lunnaita heistä. — Itse hän nytkin säilytti henkensä, kun sattui olemaan matkalla etelä-Suomeen.