III.
Leikattiin vuosiluku 1716. Oli heinänteon aika. Mutta vähän oli Lieksan kylässäkin luokoväkeä, vielä vähemmän niittomiehiä. Muuan vanhus, joku keskenkasvuinen tyttö tai poika keräili heinää metsittyneellä niityllä, luoden tuon tuostakin aran silmäyksen ympäröivään metsään. Kenties väijyi jo viidakossa julma vihollinen tai saaliinhimoinen partiojoukko.
Sormulan pihamaalla oli piennarheiniä kuivumassa. Tuoksuavain heinäin keskellä seisoi tyttönen. Hänen siniset silmänsä katsoivat pitkään veräjälle ja siitä alkavalle ajotielle päin. Kotvasen katsottuansa hän alkoi huutaa heleällä, rukoilevalla lapsen äänellä.
— Ukko ho-o-oi, tule pois kotiin! Tule kannelta soittamaan! Annaliisa tahtoo kuulla. Ukko ho-o-oi!
Tottapa lapsi lie jo monasti turhaan huutanut ukkoansa, koska nyt kärsivällisyys oli lopussa.
Viimeinen »ho-o-oi» kuului jo aivan itkunsekaiselta.
Heikki Sormuinen oli elänyt vanhaksi, mutta tuota ikävöityä »rauhan sanomaa» hän ei sittenkään saanut kuulla. Menneellä viikolla oli hänet viety viimeiseen leposijaansa. Hänen poikansa tytär, neljännellä vuodella oleva Annaliisa se häntä huuteli.
Annaliisa oli syntynyt sodan aikana. Hän ei ollut kuin vuoden vanha, kun ensi kerran mentiin sydänmaalle vihollisia pakoon. Isällä ja äidillä oli ylenmäärin työtä jokapäiväisten elantotarpeiden hankkimisessa. Vanhus hoiti lasta. Siitä kiintyivät nämä kaksi toisiinsa, niin että »ukko» oli Annaliisalle isää ja äitiä rakkaampi. Pienokaista ei saatu ymmärtämään, ettei »ukko» tulisi takaisin. Haudasta ei hennottu puhua; kerrottiin vain ukon menneen taivaaseen. Silloin katseli Annaliisa pilviä ja tiedusteli:
— Onko sieltä pitkä alamäki? Onko se hyvin liukas?
Kun sanottiin ukon kuolleen ja heräävän viimeisenä päivänä, sävähtivät hänen kasvonsa iloisiksi, ja hän kysäisi:
— Onko jo huomenna viimeinen päivä?
Heinän korsi oli pistänyt lapsen jalkaan. Hän istuutui ja pyyhkäisi jalkaansa kätösellään, silmät vielä täynnä kyyneliä.
Harmaapäinen mies tuli veräjästä. Tyttö huomasi hänet ja juoksi riemuiten häntä vastaan. Kyynelet olivat kuivuneet tuossa tuokiossa.
— Pentti, Pentti! huusi hän ja ojensi kätensä — kanna minut tupaan.
Pentti totteli. Ylen onnellisena istui tyttönen Pentin olkapäällä, ja vaaleat kiharat hulmusivat ukon astua kontatessa.
Tupaan tultuansa asetti Pentti Annaliisan keskelle lattiaa harmaan kissan viereen, joka siinä parhaillaan pesi itseänsä. Itse istuutui hän jakkaralle kätkyen viereen, jossa talon nuorempi lapsi, pikku Heikki, makasi makeata untaan. Rokkapata porisi liedellä. Siitä kohoava ruokainen tuoksu hyväili Pentin sieraimia.
Paljon oli Pentti muuttunut näinä kuutena vuotena. Ikäkö noin oli raukeaksi tehnyt hänen jyrkän katseensa ja hopeanvalkoiseksi hänen mustan tukkansa?
Tuskinpa; sillä muutos oli tapahtunut aivan lyhyessä ajassa, kohta sen jälkeen, kun Lieksan hovi oli palanut ja Risto kadonnut. Tulen syttymisestä ei oltu saatu selkoa; mutta Pentillä oli siitä asiasta omat ajatuksensa. Tervapytty näet oli hävinnyt Pentin pirtistä samana yönä kuin Ristokin.
Pentti oli sen jälkeen viikkokausia asuskellut veneessä ja kierrellyt rantoja etsiskellen jotakin. Eräänä kolkkona syyspäivänä oli hän vetänyt veneensä maalle, ottanut kontin selkäänsä ja lähtenyt sanaakaan virkkamatta.
Seuraavana keväänä sattui Tuomas kulkemaan sysimiesten pirtin sivutse. Hänen pisti päähänsä kurkistaa sisään. Hän säpsähti, kun vuoteella näki harmaatukkaisen olennon, joka paremmin oli luurangon kuin ihmisen näköinen.
Vasta sitten, kun sairas yksikantaan vastaili hänen kysymyksiinsä, tunsi Tuomas hänet Pentiksi. Hän kiiruhti kotiin ruokaa hakemaan. Ja Pentti söi, söi oikein ahmimalla ja tuli vähitellen entiselleen.
Mutta mieli oli entistä katkerampi. Monilla houkutuksilla saatiin hän muuttamaan yksinäisestä asunnostaan. Kun sitten pitäjän entinen rovasti Herkepæus matkalla ollessaan yöpyi Sormulaan, pyysi Tuomas hänen puhuttelemaan Penttiä.
Rovasti teki parastaan selittäen Pentille, että Jumala kääntää kaikki asiat vihdoin meidän parhaaksemme.
Lieneekö Pentti kuunnellut rovastin puhetta vai seurannut omia ajatuksiaan. Puheen loputtua sanoi hän vain:
— Enhän tuota löytänyt, en ruumistakaan.
Mutta kun rovasti siihen virkkoi: voit sinä hänet nähdä vielä elävänäkin, jos niin on Jumalan tahto, niin silloinkos Pentin silmät suuriksi repesivät. Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta siitä päivästä oli hän kuin toinen ihminen. Hän, samoin kuin pikku Annaliisa, eli toivossa, ja välistä kuultiin hänen jupisevan itsekseen: »Jos niin on Jumalan tahto».
Ei nyt näkynyt noen jälkeäkään Pentin puvussa. Entäs kasvot sitten! Puhtaiksi nekin oli saatu. Ja herttainen ilme, joka ennen aikaan näkyi vain vilahdukselta, näytti nyt tulleen pysyväiseksi. Myhähdellen katseli Pentti jakkaralla istuessaan vuoroin nukkuvaa pienokaista, vuoroin kissan kanssa leikkivää tyttöä.
Porstuasta kuului liikettä. Nuori nainen astui sisään tuoden ruokaa illalliseksi. Tulija oli Inkeri, Sormulan nykyinen emäntä. Oli hänkin muuttunut siitä ajasta, jolloin hän korskuvan hevosen selässä ratsasti Pielisen jäällä.
Hän asetti ruuat pöydälle, istuutui penkille ja rupesi kertomaan, mitä Pentin niityllä ollessa oli tapahtunut. Annaliisakin kiipesi penkille ja painoi kiharaisen päänsä äidin syliin. Siitä käsin hän koetti houkutella kissaa luokseen.
— Mirri, Mirri! Tule tänne!
Mutta Mirri ei liikahtanut. Se vain ummisteli silmiään ja kehrätä hyrräsi minkä ennätti.
Tärkeä uutinen oli Inkerillä kerrottavana. Iivana, Sormulan vanha kauppaystävä, jota niin kaukaan ei oltu nähty, oli vihdoinkin tuonut suoloja. Tuomas oli heti lähtenyt soutamaan niitä Tikka-vainaan lapsille.
Nämä olivat hoitajansa, vanhan mummon kanssa nääntymässä suolan puutteeseen. Eihän niitä riittänyt paljon antaa — jokunen kourallinen, vain; mutta pääsiväthän lapsi raukat edes suolan makuun.
— Jo ne on viety kuoppaan, sanoi Inkeri arvaten Pentin ajatukset, kun tämä levottomana katseli ympärilleen.
Näinä rauhattomuuden aikoina olivat ihmiset tottuneet aina olemaan varuillaan. Kalleimmat tavarat — ja niihin kuuluivat suolat — pidettiin aina kuopissa kätkössä. Niissä säilytettiin enimmäkseen kaikki ruokatavarat, jopa vaatteetkin. Mitäpä hyvää siitä olisi ollutkaan, jos olisi saanut henkensä pelastetuksi vihollisen miekalta ja sitten olisi pitänyt riutua ruuan puutteeseen tai kohmettua kylmän kouriin?
Monasti sai nauriskuoppa olla ihmisten asuntonakin. Kansa osasi hyvin ovelasti peitellä kuoppien kannet. Niillä kasvatettiin turpeita ja niihin sidottiin risuja, ettei niitä outo maasta erottanut. Ja moni pakolainen oli kyyristyneenä nauriskuopassaan kuullut vihollisen jalan kapseen päänsä päältä, kun tämä ajoi häntä takaa.
Kolmasti oli Sormulasta oltu pakosalla. Vuonna 1714 oli asuttu sydänmaalla karjomökillä unikeonpäivästä seuraavan vuoden touontekoaikaan asti.
Vihollinen oli silloinkin tullut äkkiarvaamatta. Tuomas oli vastikään tullut niityltä korjaamaan katkennutta viikatetta. Hän oli juuri aikonut lähteä pajaan, kun naapuritalon elättipoika hengästyneenä oli syöksynyt tupaan.
— Paetkaa kiireesti! Venäläinen on tulossa, oli hän huutanut. — Isäntä käski sanoa, että pitää joutua. Vihollinen on aivan kintereillä.
Ja poika oli lähtenyt yhtä kiireesti kuin oli tullutkin.
— Kuules Antti! oli Tuomas huutanut hänen jälkeensä. — Kierrä meidän uudisniityn kautta ja käske niittyväen kiiruhtaa Pankajärvelle ja sieltä karjomökille. Toinen vene heitetään heitä varten.
— Kyllä minä menen, oli poika huutanut ja lähtenyt juoksemaan niittyä kohti.
Mutta ei hän saanut sanaa perille viedyksi. Niittyä lähetessään hän oli kuullut sieltä outoa melua. Hän oli kiivennyt korkeaan kuuseen ja nähnyt vihollisten mellastavan niityllä. Poika oli kätkeytynyt kuusen tuuheiden oksain suojaan ja jäänyt sillä kertaa vihollisilta huomaamatta; mutta muutamia viikkoja myöhemmin olivat he tavanneet hänet ja vieneet vankina Venäjälle.
Yhden Sormulan rengeistä olivat viholliset tappaneet, kun tämä oli ruvennut puolustautumaan. Toiset palvelijat oli viety vankina vihollisen maahan. Vanhan Siljan, Lieksan hovin entisen emäntäpiian, joka oli seurannut Inkeriä tämän uuteen kotiin, olivat heittäneet yksin hengissä niitylle. Eräs vihollisista oli reväissyt häneltä hameen ja pääliinan ja huutanut:
— Mene sinä, vanha taara, kirkkipihaan makoamaan!
Kaikki oli tapahtunut hyvin äkkipikaa. Silja seisoi typertyneenä säikähdyksestä ja katseli kauhistuneena leipäkumppaninsa veristä ruumista. Silloin kömpi Antti piilostaan ja kertoi Siljalle Tuomaan käskyn.
— Karjomökille, toisti Silja ja läksi paitasillaan saloja samoilemaan. Kolme päivää metsässä harhailtuaan hän vihdoin pääsi perille nälkiintyneenä ja perin uupuneena.
Vihollisen niityllä viivähtäessä oli Tuomas Inkerin ja pikku Annaliisan kanssa ehtinyt pakoon. Matkalla he tapasivat Pentin, joka aituuksesta kuljetti hevosta heinän vetoon. Sekä hän että ruuna pelastuivat siten. Toinenkin hevonen jäi, se kun varsoineen oli karjomökillä. Kotimetsässä olevat hevoset sitävastoin joutuivat vihollisen saaliiksi. Samoin kotitienoilla olevat lehmät. Suurin osa karjasta oli kumminkin sydänmaalla. Samoin lampaatkin.
Suurimman vahingon tekivät viholliset sillä, että tallasivat ja hevosilleen syöttivät pellon viljan. Heiniä lahmasivat, mikäli saivat niitä käsiinsä.
Eräs metsähalme oli jäänyt tuhoojilta löytämättä. Siitä saatiin siementä seuraavaksi vuodeksi ja suurusta petäjäisen sekaan.
Pölkkypuron Leena oli sinä kesänä ollut sydänmaalla Sormulan karjan hoitajana. Yksin hän ei olisi siellä suoriutunut, eläimiä kun oli susien tähden paimennettava. Hänellä oli sentähden ollut molemmat lapsensa mukanaan. Entinen tuttavamme Sanna oli silloin jo viisitoistavuotias neitonen ja Paavo oli roteva nuorukainen, joka ei yhtä sutta säikähtänyt.
Viholliset eivät sillä kerralla polttaneet taloja Lieksan kylässä. Lienevätkö ajatelleet itse tarvitsevansa niitä suojakseen. Kyllä niissä sinä kesänä ja seuraavana talvena oli majaillutkin ryöstäviä joukkoja.
Asian näin ollen pakolaiset tietysti eivät uskaltaneet palata koteihinsa. Sormulan karjomökille kokoontuneiden ihmisten täytyi varustautua siellä talvea viettämään.
Sydänmaan lammikot ja notkot kasvoivat viljalta kaislaa ja heinää. Niitä karjomökin asukkaat keräilivät niin ahkerasti, että saivat sievosen karjan talven yli elätetyksi.
Syksyllä oli täytynyt teurastaa muutamia lehmiä ja sitten talven pitkään vielä muutamia, kun lihan ja maidon turvissa oli eläminen.
Pirtti oli pieni, mutta mahtuihan siihen kumminkin kahdeksan henkeä asustamaan. Iso hirsistä rakennettu lato oli tukittu sammalilla lämmintä pitäväksi. Lampaille oli laitettu karsina, hevosille ja lehmille pilttuut. Niin oli navetta valmis.
Tulihan siellä hyvin toimeen se, joka oli kokenut kovempiakin. Miehet tappoivat monta sutta, kaatoivatpa pari karhuakin. Niiden taljoista tuli hyvä pakkasen suoja.
Tuomas ja Paavo kävivät välistä muualla maailmassa tietoja hankkimassa. Tiedot olivat enimmäkseen kertomuksia sodan kauhuista. Niinpä kerrankin kuului, että koirankuontolaiset ja kalanmuukkolaiset olivat naapurikylässä teurastaneet ja syöneet lapsia. Toisen kerran, että viholliset olivat sulloneet saunan täyteen vanhuksia ja lapsia, joita eivät huolineet kuljettaa omaan maahansa, panneet oven salpaan ja sytyttäneet saunan palamaan.
Vasta kevätpuoleen alkoivat kuulumiset parata. Sanottiin venäläisen vetäyneen kauas. Kun ei pariin kuukauteen vihollisia kuulunut, muutti Sormulan väki taas kotiinsa.
Kovasti saivat nuo muutamat ihmiset ponnistella voimiaan taloa edes vähinkään kunnossa pitääkseen. Osa pelloista saatiin sentään touolle valmistetuksi. Keväällä tehtiin kauraa ja kylvettiin ohraa, ja syksyllä pantiin ruis.
Vähän päälle vuoden oli nyt yhtämittaa eletty verrattain rauhassa. Välistä oli joku partiojoukko tullut taloon ja vaatinut ruokaa. Sitä saatuaan se oli lähtenyt vahinkoa tekemättä.
Mutta niinkuin jo mainittiin, varuillaan ihmiset sentään olivat. Tuomaalla oli yhä kaksi venettä Pankajärven rannalla valmiina karjomökille kulkua varten. Ruokavarat ja vaatteet olivat huolellisemmin kätketyt kuin kaksi vuotta sitten. Kylän kesken oli tehty sopimus, että jos ken saisi vihiä vihollisen tulosta, hänen tulisi antaa merkki tuohitorvella. Kaksi pitkää toitotusta merkitsi: »vihollinen on tulossa», kolme hätäistä: »paetkaa kiireesti».
Jo samana vuonna kun Tuomas meni naimisiin, oli Heikin käskystä talon rahavarat kaivettu maahan. Jonkun matkan päähän talosta oli ison kiven viereen kaivettu kuoppa ja siihen ne oli kätketty raudoitetussa lippaassa.
Pentti, Tuomas ja Inkeri olivat ainoat, jotka tiesivät paikan.
Eläimiä ei nytkään ollut kotosalla kuin kaksi lehmää ja yksi hevonen. Muut olivat sydänmaalla. Kun työväestä oli suuri puute ja elukoita oli vain puolet entisestään, oli pantu yhteiset kaitsijat kahden talon karjalle. Alkupuolen kesää oli Pölkkypuron Leena lapsineen taas ollut siinä toimessa. Pari päivää sitten oli toisesta talosta lähetetty karjanhoitajat. Pölkkypurolaiset olivat koteutuneet.
Nytkös heinänteko alkoi sujua Sormulassa, kun tuli puolet lisää työväkeä!
Siitä Pentti ja Inkeri juuri keskustelivat. Inkeri oli ottanut käsityön, ja Annaliisan oli vihdoinkin onnistunut saada Mirri luoksensa houkutelluksi.
— Tänä vuonna on heinä hyvästi kasvanutkin, kertoi vuorostaan Pentti. Eilispäivän luoko pantiin jo pielekseen. — Silja meni lehmiä lypsämään, ja Pölkkypuron väki meni omaa luokoaan kokoamaan. Eikö nuo kohta tulle kaikki… Ja Pentti katseli hartain silmin rokkapataa liedellä.
Inkeri meni nostamaan pataa tulelta ja rupesi ammentamaan rokkaa vateihin, Siljakin saapui maitoraintoineen; Annaliisan tuoppi ja Mirrin kuppi saivat siitä täytensä.
— Ruvetkaa ruualle, kehotti Inkeri. — Johan nyt on nälkä.
Pölkkypurolaiset viipyvät kenties kauankin.
Mielihyvällä istuutuivat vanhukset höyryävän rokan äären. Annaliisa asettui Pentin viereen.
Pikku Heikki heräsi. Inkeri nosti hänet kätkyestä. Silloin kuului tuohitorven törähdys… Lusikka putosi Pentin kädestä. Inkerin huulilta pääsi huuto. Vähäkuuloinen Silja katsoi kummastellen Penttiä… Jo törähti torvi toisen kerran.
— Torvi on kahdesti raikahtanut, huusi Inkeri Siljalle.
— Herra Jumala auttakoon! vaikeroi Silja ja katsoi epätoivoisesti
Inkeriin.
Inkeri levitti raidin lattialle.
— Kootaan kiireesti tuohon vaatteet ja tehdään nyytti, neuvoi hän. Silja solmi nyytin ja pisti siihen vielä jälestäpäin leivän ja suolakupin pöydältä. Inkeri otti puupuntarin naulasta, pujotti sen solmujen alatse ja asetti puntarin nyyttineen Siljan olkapäälle. Itse otti hän Heikin syliinsä. Pentti sai osakseen Annaliisan.
Lähdettiin melkein juoksu jalassa. Kohta kumminkin täytyi hiljentää vauhtia, kun vanhukset hengästyivät. Tie Pankajärvelle kulki sysimiesten pirtin sivutse. Oltiin jo aivan likellä sitä, kun Annaliisa, katsoen Pentin olkapään yli, viittasi kädellään suurelle aholle päin ja huusi:
— Tuolla miehet kantavat isoja jääpuikkoja.
Pakolaiset vilkaisivat taakseen. Voi hirveätä! Siellä kolme miestä riensi heidän jälkeensä. Auringon paisteessa piikit hopeisina kimaltelivat.
Takaa-ajettavat koettivat kiiruhtaa askeleitaan. Silja kompastui kiveen ja nyytti putosi tielle. Inkeri auttoi hänet jaloilleen ja kantoi sitten nyyttiä toisella kädellään.
Pirttiin päästyään lankesivat Silja ja Inkeri polvilleen ja rukoilivat ääneensä. Pentti pujahti ulos ovesta ja rupesi juoksemaan pirtin ympäri huutaen täyttä kurkkua:
— Ympäri, ympäri meijän väk'! Ympäri, ympäri meijän väk'!
Lienevätkö viholliset luulleet olevan enemmänkin väkeä pirtin luona, vai mikä lienee ollut syynä — he pysähtyivät, arvelivat vähän aikaa ja — kääntyivät takaisin.
Pakolaiset läksivät jatkamaan matkaansa, ja ennen aamun koittoa kiikkui jo heidän veneensä Pankajärven laineilla.
Karjomökki oli salolla, mainitun järven pohjoispuolella. Pääsihän sinne maata myötenkin; mutta sankassa, poluttomassa metsässä oli kulku hyvin vaivaloista ja petoeläinten tähden vaarallistakin.
Perille päästyä kohosi helpotuksen huokaus pakolaisten rinnasta. Inkerin mieltä pelko sentään vielä ahdisti… Oliko Tuomas ajoissa saanut tietoa vihollisista, vai oliko hän joutunut heidän käsiinsä?
Vajaata päivää myöhemmin kuin toiset saapui Tuomas karjomökille. Hän kertoi kotimatkalla kuulleensa merkkitoitotuksen ja tunteneensa Paavon torven äänen. Kiertoteitä oli hän sitten kulkenut ja päässyt metsän laitaan, aivan oman peltonsa päähän. Metsään piiloutuneena oli hän nähnyt talonsa palavan poroksi. Saunan, riihen ja pajankin olivat viholliset polttaneet. Pölkkypuroltakin oli hän nähnyt savun nousevan.
Vihollisia oli ollut paljon. He olivat risteilleet seutua löytääkseen syötävää. Tuomas oli nähnyt lehmänsä teurastettavan. Kuoppia eivät sentään vainuskelijat näyttäneet huomanneen.
— Jos pölkkypurolaiset ovat ehtineet kätkeytyä kuoppaansa, niin he ovat pelastetut, lopetti Tuomas kertomuksensa.
Ja he olivat ehtineet kätkeytyä. Mökki heiltä oli poltettu; mutta sysimiesten pirtissä he saivat suojan.