I. SIVISTYS.
Maailmankaupunki A 15 valmistautui juhlaan. Kaiken päivää se oli kylpenyt syysauringossa kuin kuhiseva, sadoista kennoista kyhätty muurahaiskeko. Monikerroksisista rakennuksista, jotka olivat kadun tapaisilla toistensa kanssa yhteydessä ja varustetut yhteisillä parvekkeilla ja kattopuutarhoilla, näytti ympäröivä tasanko aavalta, viheriältä merenulapalta, jota rajoitti mustien metsien muodostama rantaviiva. Siinä keskellä oli nuori maailmankaupunki kuin saari, rakennettuna häikäisevästä kalkkikivestä, punaisesta porlyyristä ja keltaisesta basaltista.
Kuten kaikki maapallon yhdistyneitten manner- ja saarivaltakuntain aikaiset kaupungit A 15 oli tuskin sataa vuotta vanha. Se oli tasamuotoinen ja tarkoituksenmukainen kuin eläin monine yhteenkuuluvine elimineen.
Tänä iltahetkenä jymisivät alemmat katukerrokset niillä kiitävistä vaunuista ja pienemmistä jalankulkuneuvoista, joita hyvin etäisen menneen ajan muistoksi nimitettiin autinoiksi. Ne oli kiinnitetty nilkkoihin ja itsetoimivasti vetivät omistajaansa huimaa vauhtia kohti päämäärää.
Viisi ylempää katujaksoa pysyi alati hiljaisina ja äänettöminä. Täällä työskentelivät kaiunhävittämislaitteet huolehtien siitä, että kaikki melu heti syntymisensä hetkenä vaikeni. Täällä nimittäin alkoivat jo ihmisten asunnot, jotka kohosivat ylimmältä kadulta vielä kymmenen kerrosta ylöspäin.
Asukkaat kiirehtivät autinoillaan pitkin loivia pintoja, jotka portaitten asemasta yhdistivät tusinan päällekkäisiä katujaksoja ja saivat kelpo pääsyn alempien kerrosten tehtaisiin, varasto- ja työhuoneisiin.
Jotkut kerääntyivät suurten läpinäkyväin lasitaulujen eteen, jotka olivat jättiläismäisten langattomain lennätinasemain kanssa yhteydessä ja keskeytymättä toivat näkyviin muun maailman tärkeimmät tiedot nopeasti häviävin rivein. Mutta kuitenkin saattoi huomata yleisen pyrkimyksen saada tänään päivän työt päätökseen.
Vähitellen täyttyivät laveat kattopuutarhat ihmisistä ja äänistä. Iltataivaalla häilyi rusohohde ja ilmassa tuntui vieno viileys. Syvälle länteen kasaantunut pilvivuori syttyi hitaasti hehkuvan purppuraiseksi. Hienojaksoiset antennit välkkyivät kaikilla katoilla ottaessaan vastaan asukkaiden toivomuksia ja niitä eteenpäin viedessään. Pari suurta auringonverkkoa, jotka koko päivän olivat metallilankoihinsa vanginneet valoa, alkoivat loistaa himmeällä hohteella.
Alhaalta ylös tunkeutui yhtäjaksoisena ja nukuttavana, mutta sangen hiljaisena kiitävien vaunujen vyöryntä, jotka herkeämättä yöt päivät ajoivat kaupungin halki, sähkövirran syöttäminä, voimaa synnyttäen ja siirtäen, ollen yhteydessä monien toinen toistaan täydentävien koneiden kanssa. Sillä kauan sitten olivat ihmiset jo oppineet jättämään kaiken vastenmielisen, likaisen ja vaarallisen työn, kuten ainakin arvottoman ja tarkoituksettoman, ja säilyttämään sen tuntoa vailla oleville puu-, metalli-, lasi- ja happopalvelijoilleen. Siten ei ollut olemassa enää mitään työn orjia, vaan ainoastaan hallitsijoita ja herroja.
Vain yksi ainoa riippuvaisuus oli vielä sitonut ihmiskunnan muuten jo voitettuun luontoon: ravinto. Vaikkakin satakertaisesti hienostettuna, hoidon kautta muutettuna, luonteeltaankin aivan tuntemattomaksi muokattuna — ruumis kuitenkin tarvitsi sitä mitä eläimet ja kasvit niin runsain määrin omasivat. Ja vaikka kaikkialta koneet olivat tulleet käsien tilalle, täytyi osan asukkaita vielä vaivautua alhaisissa toimissa ja pysytellä tympeän kokemuksen piirissä hankkiakseen muille ruumiin tarpeita.
Mutta nyt oli tämä viimeinenkin paha voitettu kuulumattoman keksinnön kautta.
Ja nyt varustautui nuori maailmankaupunki A 15 yhdessä kolmensadan muun yhdistyneen maapallon suurkaupungin kanssa juhlimaan tätä uusinta valtaavaa saavutusta.
* * * * *
Mutta miljoonakaupungissa oli eräs, jota ilon suuri hurmaus ei lainkaan koskenut. Kuten joka ilta hän tapansa mukaan istui nytkin näinä juhlahetkinä työhuoneessaan, joka oli valaistuna vain senverran mitä hän tarvitsi tutkimustensa lopettamiseen.
Harvalukuiset lamput olivat kirkkaansiniset, "selvän ajatuksen valolla" verhotut, ja lankesi niiden piiriin muutamia kemiallisia laitteita, jättisuuri telemikroskoopi, pöytä avattuine kirjoineen sekä vielä toinenkin pienempi pöytä, jolla oli ajatustenkirjoittajakone.
Täällä ylhäällä oli sangen hiljaista. Näkymättömän, avoimen ikkunan kautta tunkeutui sisään viileä, virkistävä ehtooilma, ja vain verkkainen, hiljainen hiilihappopumppujen suhina, jotka alati toivat tähän kuten jokaiseen muuhunkin suurkaupungin huoneeseen puhdasta ilmaa, muistutti yhteenkuuluvaisuudesta naapureihin ja muihin kaupunkilaisiin.
Vanha mies oli tähän asti istunut kumartuneena lasuurinsinisessä valopiirissä ja tarkastanut tiukasti riviin ahdettuja kristallisia tislausastioita, jotka olivat täytetyt erilaisilla aineksilla ja liitetyt kaariliekkiin. Nyt mies nousi ja ojensi laihoja, eteenpäin työntyviä hartioitaan.
Hänen kasvoillaan oli neuvottoman surun ilme. Hän siveli hiljaa ja epäröivästi otsaansa, huudahtaen sitten puoliääneen:
"Alfred!"
Hän odotti hetkisen, mutta kukaan ei vastannut.
"Aivan niin, hänhän on juhlassa… Numero 50000 puhuu!" hän sitten selvittävällä äänellä lausui itselleen. Jälleen hän nousi ja tuijotti koeputkiin, jotka säihkyivät sinisessä valossa kuin rivi kuolleita, lasimaisia silmiä. Hän pudisti kiusaantuneena päätään.
Häntä painoi se, ettei hänen oppilaansa Alfred ollut täällä ja ettei hänellä ollut ketään, jolle olisi voinut puhua heidän yhteisestä työstään. Sillä hänestä tuntui ahdistavalta saattaessaan lyhyeksikään ajaksi unohtaa omien merkillisten tutkimustensa kulun.
Hän tunsi olevansa neuvoton.
Noiden lasien sisällä piili epäilemättä vaara. Ehkäpä vaara vain hänelle itselleen, mutta ehkäpä myös vakava vaara kaupungille — kaikille maailman kaupungeille.
Hänen velvollisuutensa oli, velvollisuutensa kaupungin porvarina, mennä aamulla Yleisen Viraston päällikön, Numero 50000:n luo, ja selittää hänelle kaikki, mitä oli saanut aikaan.
Mutta Numero 50000 piti todennäköisesti tällä hetkellä jo kokoontuneelle porvaristolle puhetta, jossa uuden keinotekoisen ravinnon etuja tarkoin eriteltiin ja ylistettiin:
… Että enää ei tarvittu luottaa mihinkään maailman satoihin… että kenenkään ei tarvinnut enää vaivautua alentavaan ja rasittavaan maanviljelykseen…. että koskaan ei enää tulisi olemaan elintarpeiden, vaatteiden tai minkään tarvikkeen puutetta, koska ne aineosat, joita aikaisemmin näitä varten koottiin ja yhdisteltiin, vastedes voitaisiin ottaa yksinkertaisesti ilmasta ja käyttää niitä mielinmäärin… että voitaisiin parantaa säätä, eikä ainoastaan toimittaa kaikkialla sateita erottamalla runsaasti vetyä ilmasta, vaan myöskin rajoittaa tai kokonaan estääkin sateen ja lumen tulo niin, että puhuja jo nyt saattoi taata kauan kestävää, lämpöistä ja aurinkoista suvisäätä huolimatta myöhäisestä vuodenajasta… ja lopuksi, että talonpojat vapautettaisiin ja jaettaisiin kaupunkeihin, päästen he siten tarvitsemastaan sivistyksestä osallisiksi… lyhyesti, että nyt vihdoin oli koittava ihmissuvun kultainen aika, iloinen, vaivaton elämä oli jokaisella edessään, eikä kukaan saattaisi aavistaakaan enää mitään aikaisempien vuosisatojen hädästä, riidoista ja yhteiskunnallisista vääryyksistä….
Tähän tapaan, varmasti erittäin hioituin, valituin lausemuodoin puhui nyt kai Numero 50000. Ja tälle miehelle tuli hänen, Henrik 19530:n, tehdä selväksi, että kaikki nämä kauniit ja jalot onnentoiveet olivat hänen mielipiteensä mukaan vain epätodellisia ja mielettömiä aivokuvitelmia, joiden jonakin päivänä järkähtämättömästi oli muututtava vastakohdakseen!
Totta kyllä, että keinotekoista leipää, hedelmiä, sokeria, rasvaa, maustimia ja satoja muita tarvikkeita voitiin valmistaa ilman alkuaineista, ennenkaikkea vedystä…. Niin kylläkin, mutta eikö sitten kukaan ollut huomannut sitä vaaraa, mikä syntyisi, kun alkuainesäiliö tyhjentyisi! Tai kun luonnollisessa kiertokulussa, elämän vaihtumisessa kuolemaan ja kuoleman jälleen elämään, tapahtuisi häiriö, jota ei enää voitaisi korjata!
Mitä sitten?
Hänen kokeensa muuttuivat yhä selvemmin ainoaksi varoituksen huudoksi.
Hänen täytyi…. hänen täytyi totuuden nimessä mennä huomenna numero 50000:n luo!…
Tummalasinen kuutio, joka oli kiinnitetty pöytään, sai äkkiä malakiitinviheriäisen valohohteen. Se oli merkki, että joku oli tulossa vierailulle.
Onnellisena, päästessään edes hetkiseksi vaivaavista ajatuksistaan, Henrik painoi nopeasti kuution sivussa olevaa nuppia. Silmänräpäyksessä näyttäytyi kuution ylälaatassa kirjain ja luku.
"G 25854", oppinut luki.
Sitten hän mietti hetkisen.
"Gustajo Salaisesta Virastosta…. Merkillistä!" hän murahti itsekseen.
"Häntä olisin viimeiseksi luokseni toivonut… mutta tulkoon kuitenkin!"
Ja painaen toisen kerran nappulaa, mikä saattoi lasikuution jälleen himmeäksi ja loistottomaksi, hän asettui odottaen pöydän ääreen ja lehteili kirjojaan.
Muutamia silmänräpäyksiä kestäneen hiljaisuuden jälkeen avautuivat takanapäin hämärässä suuret riippuovet. Autino vieri siloista lattiaa pitkin ja pysähtyi lähelle valopiiriä. Pieni, kömpelö mies lähti siitä ja astui avuttomin liikkein pöydän ääreen.
Pari kertaa hän pyyhkäisi kiivaasti hengittäen leveää, valkoista partaansa, joka naamion tapaan peitti melkein koko kasvot ja puolet rintaa. Sitten hän raa'alla kurkkuäänellä lausui:
"Salainen Virasto lähettää minut luoksenne, teidän korkea-arvoisuutenne. Minun täytyy pyytää teiltä eräitä tietoja."
"Minä ajattelin…"
"Anteeksi…. me tiedämme teidän salaisista tutkimuksistanne!" kävi Gustajo vanhan miehen kimppuun kuin kirveellä. "Olen valtuutettu ottamaan vastaan jokaisen selityksen………Salaisella Virastolla on, kuten tiedätte, oikeus ja velvollisuus huolehtia kaikista sivistysvastaisista liikkeistä."
Henrik katseli vastustajaansa hiukan hämmästyneenä. Hän olisi voinut tehdä monenlaisia kysymyksiä mitä tietoja Salainen Virasto yleensä tahtoi hänen töistään. Mutta hän oli täysin vakuutettu, ettei hän tältä virkamieheltä, joka oli tunnettu kaupungissa lurjukseksi, saisi mitään tietää. Tietoisena hyvistä tarkoitusperistään hän kuitenkin vastasi sangen rauhallisena:
"Minun työni eivät ole sivistysvihamielisiä. Muuten aion joka tapauksessa mennä huomenna numero 50000:n luo!"
"Me" — vieras löi mahtavasti rintaansa — "me toivomme, että te ette mene numero 50000:n luo!"
"Jos näen hyväksi, menen siitä huolimatta!"
Gustajo huiskautti kättään. "Sepä saadaan nähdä!… Ennen kaikkea, miksi teette näitä tutkimuksia?"
Oppinut harkitsi.
Pitäisikö hänen tälle miehelle, jolla tosin oli tieteilijän julkinen arvo, mutta joka oli ollut jo useita vuosia vain Salaisen Viraston asiantuntija ja neuvonantaja, pitäisikö hänen tälle miehelle kaikkein ensiksi ilmoittaa huolensa.
Oliko se viisasta?
Mutta saattoiko hän muutakaan tehdä? Salaisella Virastolla oli valta yksinkertaisesti sulkea hänen laboratorionsa ja antaa toisten suorittaa loppuun hänen arvokkaat tutkimuksensa. Tai ehkei loppuunsuorittaa niitä lainkaan!
Ja jospa hänen tähänastiset olettamuksensa osoittautuisivat kuitenkin oikeiksi, jospa todella ihmisiä uhkasivat heidän omat keksintönsä? Jospa olisi hänen sopimattomalla ajalla tapahtuneen vaikenemisensa syytä, ettei kaikkea voitaisi kyllin ajoissa estää, torjua tuhoa… jos… jos…
Hänet valtasi äkkiä kuin kuumeuni kokonainen sarja kauhunkuvia. Ja hän oli mahdollisista seuraamuksista niin tyrmistynyt, että salaaminen näytti hänestä kaikkein pahimmalta.
Gustajo oli rykäissyt pari kertaa sangen kärsimättömästi ja samalla tarkastellut laboratorion laitteita epäluuloisesti, kun tutkija hilliten itsensä alkoi puhua:
"Koska Salainen Virasto minulle käsittämättömällä tavalla näyttää päässeen selville töistäni…"
"… vieläpä sangen tarkasti…."
"… teen kai parhaiten, kun selitän jotain, toivoen kuitenkin säästyväni väärinkäsityksistä, että muka tavoittelen sivistykselle vihamielisiä päämääriä."
"Hm… saamme nähdä sitten!" ja Gustajon kasvoille levisi tyhmänrohkea hymy.
"Aina keinotekoisen lihan keksimisestä saakka — noin kaksikymmentä vuotta sitten — aloitin minä ilmatyppitutkimukseni. Te näette", tässä hän osoitti kristalliputkia, jotka kimmelsivät tasaisesti vaaleansinisinä, "koesuunnitelmani pienoiskoossa. Uuden ravitsemiskeinon keksimisen jälkeen katsoin olevan syytä harjoittaa tutkimuksia entistä kiihkeämmin. Kuinka ja mitä tietä, se on Salaiselle Virastolle yhdentekevää tällä hetkellä… Joka tapauksessa luulen — vaikka minusta onkin ikävää puhua virkaveljiäni vastaan, että ilman rajaton hajoittaminen ja käyttäminen ravinnoksi ynnä muihin tarpeisiin ehdottomasti johtaa määrätyn ajan kuluttua katastrofiin."
"Niinkö?"
"Ja senvuoksi täytyy minun huomenna mennä Numero 50000:n luo varoittaakseni", lopetti Henrik rauhoittuneena, tultuaan aatteestaan vakuutetuksi.
Gustajo 25854 veti jälleen kiivaasti ilmaa sieraimiinsa.
"Salainen Virasto tahtoo saada tietää, kuka teille maksaa palkan siitä, että levitätte näitä vääriä ja sivistysvihollisia mielipiteitänne."
Suuri kirja Henrikin kädessä vapisi; hän oli tähän asti leikitellyt sormillaan sen lehdistöllä. Kansi paukahti kiinni raskaasti.
"Minä en ole palkattu eivätkä mielipiteeni ole sivistysvihollisia!" vastasi hän lujasti. "Salaiselle Virastolle on annettu vääriä tietoja!"
"Salainen Virasto tietää, että joukko alhaisia, mitä hämärimpiä aineksia koettaa saada vaikutusvaltaa kansalaisiin. On myös jo liikkeellä huhuja uuden ravinnon vahingollisuudesta. Tässä vihdoin näemme…"
"Mitä kertovat huhut?" Henrik oli pannut Gustajon vastauksesta vain tähän kohtaan huomiota, kenties juuri tässä huomaten todistuksen omille epäluuloilleen.
"Voitte tiedustella sitä Haaveksijain Talosta, minne juuri tänään on viety eräitä tuosta joukosta!" murahti virkamies ilkeästi. "Ja ehkäpä teille pian tuleekin tilaisuutta siihen."
Vanha oppinut nousi hitaasti. Haaveksijain Taloon… siis sinnekö tahdottiin hänet teljetä, hupsujen joukkoon, tehdä hänet vaarattomaksi, koko hänen työnsä ja vaivannäkönsä, huolensa ihmiskunnan tulevaisuudesta, tyhjäksi…
Hänestä tuntui kuin kiertyisi näkymätön silmukka hänen kaulalleen. Tuntui mahdottomalta käsittää tätä kaikkea. Vain sen hän aavisti, että hänen rehellisiä vaikutteitaan vastassa oli nyt voima, joka voisi kukistaa hänet.
"Mutta… minulla on todistuksia… kieltämättömiä todistuksia… enhän ole mikään hourupää, jota vaivaavat turhat mielikuvitukset! Olen tehnyt paljon kokeita… voin vetää esille tuloksia…"
Hän hengästyi. Gustajon viittaus siihen, että häneltä, iäkkäältä, hyvin tunnetulta tiedemieheltä voitaisiin riistää vapaus ja että hänet voitaisiin sulkea joksikin ajaksi, kenties ainaiseksi, Haaveksijain Taloon, oli kohdannut hänet kuin, sähköisku.
Hetki löi hänet aivan avuttomaksi. Silmänräpäyksen murto-osan valtasi hänet synkkä viha tuota raakaa, ivallista miestä kohtaan, joka seisoi hänen edessään tunnottomana kuin virastonsa ruumiillistuma.
Miksi piti tuollaisen elää?… Kaariliekki pöydällä… vain yksi isku… Ehkäpä… Ei, ehkei hän sittenkään eikä kukaan muukaan, joka oli urkkinut häntä, ollut vakooja, ehkä vain…
Gustajo katsoi häneen salavihkaa, ikäänkuin aavistaen hänen sieluunsa nousseen kammon.
"Oletteko tutkimuksinenne oikeassa vaiko väärässä", lausui hän sitten pontevasti, voimastaan tietoisena, "siitä ei Salaisessa Virastossa ole ollenkaan kysymys. Paljon tärkeämpää on, että Salainen Virasto juuri ajoi viimeisessä Valtiosenaatin istunnossa läpi esityksen keinotekoisen ravinnon käytäntöönottamisesta, huolimatta eri tahoilta tulleesta vastustuksesta… Sillä maan sato oli viime vuosina käynyt niin vähiin, ettei kaupunkeja pian enää voitaisi ravita. Siispä täytyy Salaisen Viraston tehdä vaarattomaksi jokainen, joka esiintyy sitä vastaan. Sen käsittänette. Kyseessä on kertakaikkiaan maapallon kolmensadan maailmankaupungin elämä."
Tämä äkillinen vastaus häivytti Henrikin vihan.
"Mutta juuri sen takiahan minäkin taistelen!" huudahti hän epätoivoissaan. "Miten käy, jos minä voitan jutun? Jos todellakin on vaara uhkaamassa… ilmasuohon vajoaminen tai jotain sentapaista?"
Hän tuijotti kalpeana ja kiihtyneenä virkamieheen, jonka kasvoille tahtomattaan levisi synkkä, aavistuksin painava tuska, samalla kun iva ja tunnottomuus kokonaan katosivat.
Kumpikin vaikeni… vaikeni kovan tosiasian edessä, joka pakotti heidät samalla tapaa sekä toimimaan että mykistymään.
Viimein Henrik sanoi hiljaisella ja alistuneella äänellä:
"Te siis luulette, että jos minä menen Numero 50000:n luo tai jollakin muulla tavalla esitän julki vakaumukseni, julistaa Salainen Virasto minut haaveilijaksi… ja toimittaa minut… sinne…"
Virkamiehen kasvoille ilmestyi jälleen itseluottamus.
Hän istuutui tuolille leveästi, oikoen huolellisesti laskoksista heleänpunaista, yksikkönumeronsa ja säätymerkkiensä koristamaa pukuaan.
"Ymmärtäkää minua oikein", sanoi hän sitten ylhäisellä sävyllä, "seikka on seuraavaa: Meillä, Salaisella Virastolla, ei ole teitä kohtaan mitään vihollisuuksia, mutta meidän täytyy menetellä siten. Kaupunkien asujamisto sairastaa jo muutenkin yhä suuremmassa määrässä hermo- y.m. häiriöitä. Kunnianarvoisa sivistyksemme on tehnyt meidät kaikki herkiksi ja aroiksi… Me emme voi sitä enää vaatia kärsimään nälkää! Ja te tiedätte… syntyvien luvun… kenties keinotekoinen ravinto — — me pidämme sitä aivan varmana — — voi ainakin saattaa jatkuvan vähentymisen taas tasapainoon. Sentähden ei käy laatuun tuollainen julistelu: keinotekoinen ravinto vie perikatoon… me tukehdumme… tai palamme… tai mitä muuta tuo teidän vakaumuksenne lieneekään! Ajatelkaa, mikä sekasorto siitä syntyy… ei, varjelkoon! Antakaa kansalaistemme ensin hiukan tointua… voimmehan ehkä sitten ajatella muutosta. Malttakaamme, etteivät he säikähdä! Haaveksijain Talon huoneet ovat jo kyllin täynnä… ymmärrätte… Sitäpaitsi toivomme paljon uudesta asukassekotuksesta maja-asukkaitten kanssa, joille haluamme antaa kaupunkilaisten kansalaisoikeudet."
"Ymmärrän", vastasi oppinut hetken kuluttua, Gustajon silmäiltyä häntä odottavasti. "Ymmärrän teitä erinomaisesti! Mutta kysyn teiltä omantuntonne nimessä kahta seikkaa: ensiksikin, uskotteko te, että aikaa myöten, kenties… sanokaamme vuoden tai kahden kuluttua… otetaan taas käytäntöön luonnollinen ravinto, ainakin osaksi… ja että se sitten enää on mahdollista?… Ja toiseksi: mitä tapahtuu, jos ilman hajoaminen, jota siinä tapauksessa odotan, käy toteen jo puolen vuoden ajalla tai ehkä ennemminkin?"
Gustajo mietti hetken. Hänen ylpeytensä astemittari laski jälleen. Tämä vanha Henrik oli epämiellyttävän turhantarkka; hän kyseli periaatteellisia asioita, jotka asettivat toisen pulaan. Mutta nyt ei sopinut osoittaa neuvottomuutta. Hyvin arvokkaasti hän sen vuoksi vastasi:
"Ensimäiseen kysymykseen on minun mahdotonta antaa tietoa… virkasalaisuus… kuten ymmärtänette… toista taas pidän sinänsä mahdottomana. Me olemme kysyneet kolmensadan maailmankaupungin tiedekuntien mielipidettä arveluistanne. Ja kuten sanottu on olemassa erilaisia käsityksiä… mutta tämä… luulen teidän todellakin näkevän asian liian synkässä valossa!"
Henrik kohautti hartioitaan.
Hän huomasi nyt, ettei hän näin ollen eikä ylimalkaankaan pääsisi sen pitemmälle. Oltiin niin turvallisesti hyvässä uskossa, tieteeltä saatiin niin mukavaa tukea. Häntä, yksinäistä, vastassa oli suunnaton joukko.
Mitä hänen siis oli tehtävä?
"En voi luvata, että luopuisin tutkimuksistani…" lausui hän hitaasti.
Toinen hymyili.
"Sitä me emme tahdokaan. Te ette vaan saa niistä puhua, ymmärrättehän!"
"En voi luvata edes sitäkään. Ainoastaan niin kauan kuin minulla ei ole täysin selviä todistuksia, tarkoitan sellaisia, joita jok'ikinen lapsikin ymmärtää, tulen olemaan vaiti. Jo oman mielenkiintonikin takia. Mutta sitten…"
"No me voimme kyllä odottaa sen ajan. Olen vakuutettu siitä, ettette niitä tule saamaankaan."
Gustajo nousi ja kiinnitti huolellisesti autinon jalkoihinsa. Sitten hyvästeli hän sangen ystävällisesti. Sinervässä valossa teki hän kuitenkin punakoine poskineen ja pöhöttyneine otsineen synkän ja salakavalan vaikutuksen.
Hän näytti haluavan sanoa vielä jotain, viitata vielä kerran Haaveksijain Taloon, mutta kun hän syrjäsilmäyksellä havaitsi oppineen miettivän katseen, hän vaikeni.
Uhkaus oli vaikuttanut jo tarpeeksi.
Salaisen Viraston väkivaltapolitiikka oli saavuttanut jälleen voiton… vieläpä tällä kerralla oikeutuksen varjolla. Tuo vanha sekapää tulisi kyllä vaikenemaan!
Mutta… kirottua, jospa tuo oppinut sittenkin voittaisi jutun?! Epäilyn tuntein viittasi Gustajo 25854 hyvästiksi oppineelle, joka oli niin täysin ajatuksiinsa vaipunut, ettei edes huomannut viittausta. Samassa jo vieri autino eteenpäin, ja pari sekuntia myöhemmin sulkeutuivat riippuovet äänettömillä saranoillaan. — —
Raskaasti huoahtaen oppinut astui taas kristalliputkiensa ääreen. Liikkumatta, värähtämättä paloivat yhä kaarilamput. Lasiputkia myöten nousi hetkittäin himmeätä höyryä, ja läpikuultavasta seinästä erottautui verkkaan ja juhlallisesti hopeakimmelteisiä ilmakuplia.
Siellä sisällä oli kätkettynä tulossa olevan salaisuus…
Kauan seisoi hän siinä, miettien äskeistä kohtausta. Äkkiä hän teki nopean päätöksen ja katkaisi kaariliekin virran. Muutaman sydämenlyönnin pituisen ajan vielä hehkuivat hiilipuikot kuin punaiset kipunat äkkiä sokaistuneiden silmien edessä, ja vihdoin vaipui korkea huone hienonsiniseen hämärään.
Henrik jätti huoneen uneksuntaansa, sulki oven ja ajoi hississä kattopuutarhaansa illastamaan.
Ylhäällä oli lämmin, ja vieno tuuli kantoi sinne auringonpolttamalta tasangolta tukehduttavaa usvaa.
Kaukana sinimustalla taivaanrannalla näkyi vielä joku kirkkaampi juova häipyvine punerruksineen. Mutta maailmankaupungin yllä välkkyivät tähdet kalpeina ja levottomina, ikäänkuin käsittämättömän myrskyn värähdyttäminä.
Kaikkialla katoilla loistivat vaaleat aurinkoverkot aineetonta, ajatonta valoaan. Nauru ja juttelu kuolettivat hiljaisuuden. Syvyydestä kuului huutoja, ja kun Henrik kumartui kaiteiden yli, havaitsi hän kaukana alhaalla liikkuvia valokuulia, ja muisti, että porvaristonuorukaiset yhä vielä viettivät juhlaa sivistyksen viimeisen voiton kunniaksi lampuin ja iloisin kulkuein.
Salainen suru valtasi hänet uudelleen koko painollaan. Hätäisesti istuutui hän pöytään nauttiakseen munavalkuaispaistia, hedelmiä ja paahdettua leipää.
Mutta pitkäksi aikaa ei hän jäänyt yksin.
Hetken kuluttua työnnettiin hissin ovi auki ja hänen oppilaansa Alfred 6720:n seurassa astuivat pöydän ääreen tämän ystävät Daniel 8726 ja Jolan 10492.
Näiden kolmen nuoren mukana tulvahti tänne ylös reippautta ja eloisuutta, joka tempasi oppineenkin irti ajatuksistaan. Äänekkäin oli Daniel, vilkas, tummatukkainen nuorukainen, muistuttaen ystävätärtään Jolania ulkonäöltään kuin kaksoisveli. Hänet tunnettiin yleisesti kaiken virastomaisuuden kiihkeänä vastustajana.
Hänelle ei oltu annettu lupaa, ankarien rotuperiaatteiden takia, mennä avioliittoon Jolanin kanssa, juuri sentähden, että hän niin paljon muistutti tätä. Siitä oli hän myrtynyt kapinalliseksi tavallaan kaikkia vallassaolevia sivistyksenedustajia kohtaan.
Nytkin oli hän suorastaan hurjalla tuulella.
"Oletteko vallan unohtanut meidät?" huudahti hän oppineelle hengästyneenä.
Tämä vain hymyili tulistuneelle nuorelle miehelle.
"Ei, poikaseni, en ole mitään unohtanut. Jos suvaitsette, voitte heti käydä aterialle."
"Ah… suokaa anteeksi… en huomannutkaan…"
"Daniel ei ylipäänsä huomaa sellaisia seikkoja ollenkaan", pisti Alfred väliin.
"En todellakaan! Olen jo tarpeeksi suutuksissani siitä, mitä Numero 50000 äsken puhui… Mahdotonta! Ammattivalehtelija hän on… Muuten, me olemme jo tehneet päätöksemme, Jolan ja minä… me muutamme kokonaan maja-asukkaiden luokse, ei ainoastaan koetteeksi, kuten tähän asti olemme aikoneet. Jos te Siis tahdotte auttaa meidät täältä pois, niinkuin olette luvannut, ei teidän tarvitse tehdä sitä enää senjälkeen toista kertaa."
"Kuiskaillaan nim., ettei kaupunkia saa jättää ilman lupatodistusta", lisäsi innokkaasti sievä, solakka Jolan.
Henrik katsoi hetken huvitettuna nuoriin uneksijoihin. Sitten viittasi hän heidän pukuihinsa.
"Onko tuossa kaikki, mitä olette ajatelleet ottaa mukaanne matkalle?"
"On, kunhan olemme päässeet perille, saamme kyllä kaiken mitä tarvitsemme. Muutaman tunnin matkan päässä Vihreäjärvestä on vuoristokylä, olen kerran ollut siellä… luulen, että voimme varsin hyvin jäädä sinne. Ostamme tietysti talon…"
"… ja lampaita… ja kanoja… kanoja täytyy meillä välttämättä olla." Jolan taputti ihastuneena käsiään. "Minä en ole kylläkään vielä milloinkaan kanaa nähnyt, mutta olen niin iloinen…!"
"Saat mitä vaan tahdot, sydänkäpyseni! Vieläpä siankin, jos mielesi tekee!" sanoi Daniel hellästi, kääntyen sitten ylpeästi oppineen puoleen, joka tällä välin oli häiritsemättä jatkanut aterioinkaan… "Ajatelkaapa vain, jo vuoden päivät on tyttö harjoitellut kävelyä… puhumatta minulle mitään… ja hän osaa nyt jo astella melkein yhtä hyvin kuin minäkin. Eikö se osoita liikuttavaa rohkeutta?… Tämä autinojen käyttö on yksinkertaisesti ilkivaltaa, suorastaan rikos ihmisten terveyttä vastaan! Miksikä ihmisellä sitten ylimalkaan on pari jalkoja? Menneillä vuosisadoilla onkin käyty jalan!"…
"Tai ajaen…" muistutti Alfred.
"Sinä… sinä sivistynyt narri" heitti Daniel hänelle takaisin.
"Hiljaa, lapset, olkaa varuillanne. Emmepä tiedä… Salaisella Virastolla on parhaat korvat kaupungissa… Muuten, minä olen jo valmis." Näin sanoen Henrik nousi pöydästä.
Sillä aikaa kun hänen oppilaansa, painamalla erästä lasinappulaa, kiiruhti korjaamaan ruokapöydän pois lattian alle niin, että vain hopeissahohtava aurinkoverkko jäi yksinään loistamaan tässä rauhallisessa sopessa, asteli Henrik molempien muiden kanssa hissille.
Alfred seurasi heti jälestä kiireesti, vaikkakin kömpelösti — hänhän ei ollut eläessään harjoitellut kävelemistä, vaan aina liikkunut vain autinollaan.
Hän tavoitti toiset juuri kun vanhus neuvotteli ystäviensä kera, millä tavoin näiden matka olisi paras järjestää.
"Kiertorata on luonnollisesti liikkeessä koko yön", huomautti hän, "mutta se on aina täynnä. Autinoille on matka taas liian pitkä. Sitäpaitsi — — minulle on epämieluista, jos minut juuri nyt nähdään kaupungilla."
"Mutta miksikä?"
"Minulla on omat syyni… Ei todellakaan. Mutta jollain muulla tavalla. Uskaltaisitteko ajaa minun kanssani siirtorataa? Minulla on siihen lupa, ja rata johtaa juuri sen tienoon ohitse. Mukava se kylläkään ei ole, mutta nopea ja aivan rauhallinen."
Jolanin silmiin tuli loiste. "Ah, en ole milloinkaan ollut siellä alhaalla… se on varmaan hyvin jännittävää, eikö totta, Daniel? Kyllä me tulisimme mielellämme."
"Siispä lähtekäämme!"
Alfred oli jo ovella ja väänsi paria vipusinta. He laskeutuivat ääneti alaspäin. Ahtaan hytin lasiseiniin sukelsi tämän tästä valkeita valoja. Yhä uudestaan ja uudestaan kantautui heidän korviinsa kerros kerrokselta ilonhuudahduksia, remua ja naurua. Se oli kuin outoa meren tyrskyä. Kärsimättöminä odottivat he, että tämä äänettömästi suhiseva laskeutuminen vihdoin pysähtyisi alimpaan katuun.
Hetken johtui Danielin mieleen, että tämä matkustus olisi heidän viimeisensä pitkiksi ajoiksi, kenties ainaiseksi.
Mutta ajatus ei häntä kuitenkaan peloittanut. Hän saisi elää Jolanin kera, minkään rotuperiaatteen heitä erottamatta, vapaana ja onnellisena, itse viljellä maataan, hoitaa hedelmäpuita, teurastaa silloin tällöin karitsan… Täällä sivistyksen, suuressa aarreaitassa ei mikään ollut niin toivomisen arvoista kuin yksinkertainen, vaivan takana oleva työ. Parasta oli unohtaa kaikki se, mitä hänen oli täytynyt oppia tämän muurahaistyrmän jäsenenä… tulevat päivät uusine tarpeineen antaisivat uudet opetukset!
Lasiruutuihin tuli äkkiä himmeänpunainen hehku. Hissi pysähtyi. Henrik avasi oven.
Tummassa purppurassa heidän eteensä aukeni korkeaholvinen käytävä, jonka yllä aurinkoverkot riippuivat kuin hopeiset, viileät kuut. Käytävä oli täynnä kapeita, kiiltäviä valoja, jotka jyristen vilahtelivat ohi kadoten etäisyyteen ja taas uudelleen ja uudelleen sukelsivat näkyville.
Täällä alhaalla oli koneiden valtakunta. Se oli karkoitettu tänne liekkejä värähtelevään hämäryyteen senjälkeen kun erään fyysikon oli onnistunut todistaa, että juuri tällainen väritys parhaiten vaikutti sähkö- ja voimavirtoihin.
Täytyi Henrikin lailla olla perehtynyt tämän alemman valtakunnan lakeihin ja järjestelyihin voidakseen rankaisematta uskaltaa tänne alas, missä kaasu- ja happovirrat pitivät liikkeessä metallisia vipu- ja rataslaitteita ja missä lakkaamatta kaikui henkeäsalpaava ajeleminen ja suorastaan helvetillinen kumu.
Oppinut ei kuitenkaan joutunut yhtään ymmälle. Sillä aikaa kun Jolan ja Daniel lievän kauhun vallassa tarrautuivat toisiinsa kiinni, viittasi hän Alfredin luokseen käskien hänen painaa kahta metallista kädensijaa, jotka eräässä kohdassa pistivät maasta esiin.
Samassa pysähtyikin lähin esiinsyöksyvistä veneenmuotoisista vaunuista, jotka käsittämättömällä tavalla liikkuivat eteenpäin ilman pyöriä, tai paremminkin ikäänkuin juoksivat puolikuunmuotoisilla kiskoilla. Nopealla hyppäyksellä pääsi Henrik ajoneuvoihin.
"Tänne! Pian!" hän huusi seuralaisilleen. Alfred, joka jo ennenkin oli ollut täällä alhaalla ja siis tunsi hieman olosuhteita, melkein heitti Danielin ja tytön vaunuihin ja hyppäsi itse jälestä kiireesti. Jo samassa vaunut lähtivät vimmatusti eteenpäin. Ja kiire olikin, sillä niiden takana jymisivät jo toiset, täpötäyteen kuormitetut vaunut.
Puolittain huumautuneina retkahtivat nuo kolme nuorta venevaunun pohjalla oleville tavarapakoille, jokseenkin mukavasti kyllä, samalla kun he tuulenuhosta tunsivat vauhdin nopeuden. Vanhus seisoi heidän edessään valkoisten hiusten liehuessa otsalla. Hän tutki kartalta, mitä pääristeyksiä heillä vielä oli matkallaan sivuutettava.
Rauhallisena hän vertaili kartan pisteitä toisiinsa. Kiusallinen hermojännitys, joka oli vaivannut häntä Gustajon kohtaamisesta asti, alkoi tauota tästä hurjasta menosta huolimatta. Hän havaitsi nyt, että heidän oli ajettava vielä noin kymmenen minuuttia ja käytävä vain muutamalla siirtoasemalla, joissa poikkeaminen voisi käydä vaaralliseksikin. Vähitellen palasi rauhallisuus kokonaan takaisin. Matkan johtajana ei hän saanutkaan vaipua ajatuksiinsa.
Äkillisellä vetäisyllä tempasi Henrik vipusemista. Vaunut kiitivät vielä pienen matkaa katkaistun virran jälkiväreissä. Alfred, joka oli odottanut juuri tätä hetkeä, auttoi Jolanin hyppäämään alas. Daniel seurasi häntä tukien vanhustakin käsivarrellaan. Vipusin kohosi jälleen entiseen asentoonsa ja vaunut vierivät taas pois humisevaa vauhtia eteenpäin.
He ojensivat toisilleen kätensä päästäkseen vaaratta ja esteettömästi edelleen. Ovia avautui ja sulkeutui, kylmää ja kuumaa ilmaa virtasi heitä kohti. Kaikkialla kääntöpöytien ja vipulaitteiden ääressä seisoi virkailijoita, joitten tarkkaavaiset kasvot näyttivät punertavilta kuin naamiot.
Vihdoinkin pääsivät he ulos käytävähuoneista.
Kolme valkeata palloa valaisi erästä ristikkojen sulkemaa suurta huonetta, jonka toinen sivu oli avoinna tasangolle päin. Keskellä tätä huonetta seisoi kummallinen kapine — — ennen vedenpaisumusta eläneen jättiläishämäkin luurankoa muistuttava arachnio, jolla heidän piti nyt jatkaa matkaansa. Valonheittäjäsilmillään, jotka nyt olivat sammutetut, tuntui se mulkoilevan eteensä. Alfred nousi varovaisesti korkeita tikkaita myöten tuohon venemuotoiseen hirviöön, joka seisoi kahdeksan ohuen, pitkän, monipolvisen jalan varassa.
Tämän juoksijakoneen kokassa leimahtivat nyt kääntölamput räikeään, sokaisevaan valoon…
Jolan malttoi tuskin olla huudahtamatta ihastuksesta, kun hänen sulhasensa johdatti hänet ylös huojuvia, kapeita portaita. Hän ei ollut koskaan ollut ollut arachniossa, johon pääsyyn tarvittiin erikoinen lupatodistus, minkä Salainen Virasto antoi vain vähintäin 15,000 veroyksikköä suorittaneille.
Avarassa veneessä oli peitteitä ja tyynyjä, ja Alfred näytti hilpeän tytön riemuksi myös vetolaatikot, joissa oli ruokatarpeita, vettä ja työkaluja, pienet lääkesäiliöt aurol-pastilleineen ja alkon-pulloineen, kaksi pöytää, aseet ja lamput, sekä siirrettävän, lasisen sadekaton.
Tällä välin oli myös Henrik noussut sinne laskeutuen alemmas ohjaajanistuimelle.
Hän kiersi vieressään kimmeltävän aurinkoverkon mukavaan asentoon ja tarkasti vielä pikaisesti askelmittarin, kompassin ja karttapiirustukset.
Alfred kiipesi takaisin alas, sillä hänellä oli vielä tänä yönä puuhaa laboratoriassa eikä hän heikon terveytensäkään tähden halunnut ottaa osaa tähän ainakin kymmentuntiseen matkaan.
Molemmat nuoret asettuivat mukavasti patjoille, täynnä odotusta ja toiveita. Taakse jäänyt kaupunki kuvastui heidän mieleensä jo nyt kuin jonain vieraana, mennessä muistona. Hiljaa painalti Jolan rakastettunsa kättä omaansa.
Tikkaat taittuivat naksahtaen veneen pohjan alle kiinnittyen paikoilleen rautahakoihin.
Ja asteettain, äänettömästi vaipui ristikkoportti maahan.
Rata oli vapaa.
Arachnio oikoili pitkiä koipiaan, yhä ylemmäs ja ylemmäs nousivat sen teräksiset polvet.
Räikeänvalkeina loistivat jo valonheittäjäsilmien edessä pienet lyhyet oljenkorret. Ylhäällä oli ilma harmaata ja kosteata, huokuen vaimentuneina laineina maailmankaupungin muureja vastaan.
Näihin harsoihin katosi arachnio vieden mukanaan vaiti istuvan vanhuksen ja kaksi salaisuuksiaan kuiskailevaa rakastavaista.
Mutta sillä aikaa kun he olivat vajonneina tulevaisuudenunelmiinsa, palasi Henrikin mieleen jälleen hänen suuri työnsä ja raskas kohtalonsa.
Hän olisi mielellään jo jättänyt kaiken, sillä koko hänen tutkijaintonsa oli nyt saanut kovan kolahduksen. Mutta jokin, velvollisuudentunto, sisäinen pakko soti kuitenkin tätä ajatusta vastaan.
Sillä vaikka hänet olikin tuomittu vaitioloon, ei hän inhimillisyyden nimessä voinut eikä tahtonut ottaa edesvastuuta siitä, että löisi jotain laimin tai ryhtyisi toimeen liian myöhään. Siihen ei häntä mikään Salainen Virastokaan voisi pakottaa…
Yhä etäämmälle ja etäämmälle tasangon usviin ravasi juoksijakone.
Ruorissa olevasta vanhasta miehestä tuntui kuin synkkä, petollinen hämärä verhoaisi kaiken tietoisuudenkin, niinkuin tähdet ja maan hänen ympärillään.
Eikä hän edes tiennyt, oliko hyvä toivoa edelleenkin vain hämäryyttä…
Kerran kuuli hän katkelman takanaan olevien puhelusta.
"Olen niin onnellinen", sanoi Jolan. "Oi kuinka kaunis ja riemukas onkaan tulevaisuutemme!"
Silloin hymyili valkohapsinen vanhus surullisesta epätoivoisesti.
Hän ajatteli omaa tulevaisuuttaan.