II. MENNEISYYS.
Noin pari viikkoa myöhemmin kulki Alfred yksikseen miettiväisenä ylintä katua, kohti nyttemmin täysin valmistuneita uutisrakennuksia. Jätettyään taakseen pääliikenneverkon oli hän hiljentänyt autinonsa nopeata vauhtia ja silmäili nyt kartta kädessään ympärilleen pysyäkseen oikeassa suunnassa.
Tähän asti hän ei ollut koskaan käynyt tässä neliössä, sillä se oli ollut suljettuna kaupungin asukkailta valmistumisestaan asti. Syynä sen rakentamiseen oli ollut se, että A 15:n tuli suunnitelmien mukaisesti olla niin suuren, että huomattavamman väenlisäyksen sattuessa voitaisiin hyvin tulla toimeen. Nyt ei kaupungin asukasluku sen perustamisesta lähtien, siis noin sadassa vuodessa, ollut kuitenkaan ollenkaan kasvanut, päinvastoin hiljakseen vähentynyt. Tästä oli seurauksena, että kokonainen katukerrosneliö jäi asuttamatta, osittain rakentamattakin. Tämän johdosta kansalaiset olivatkin saaneet pitkälti ivan ja moitteen aihetta Yleistä Virastoa kohtaan.
Vihdoinkin oli tämäkin neliö — — kuten Yleinen Virasto julkisesti kuuluttikin — — saanut kauvan kaipaamansa tehtävän. Sinne sijoitettaisiin asumaan kaikki piirikuntaan kuuluvat maalaiset, joitten entinen työ nyt oli kerta kaikkiaan käynyt tarpeettomaksi uuden, keinotekoisen ravinnon keksimisen kautta. Että heidän voimansa kuitenkin tulisivat käytetyiksi ihmiskunnan sivistyksen ja kehityksen hyväksi, oli Suuri Senaatti, joka vuosittain kokoontui neuvotteluihin ja johon kuului vain 300 Yleinen Viraston johtavaa miestä, päättänyt asuttaa maalaiset kaupunkiin. Mutta kun nyt kaikki maailmankaupungit oli rakennettu samojen piirustusten mukaisesti ja jaettu asuttavalle maapallolle niitten tulosten perusteella, joihin oli tultu geoloogien 50-vuotisten tutkimusten perusteella, oli jokaisen kaupungin otettava asukkaikseen suunnilleen yhtä suuri talonpoikaisjoukko.
Mainittu kuulutus oli julkaistu viime päivinä ja oli se siten jo saanut lainvoiman. Kaikkien talonpoikain, tai niinkuin kaupunkilaiset heitä nimittivät, maja-asukkaiden, tuli siis nyt muuttaa noihin heitä varten valmiina oleviin taloihin, tai paremminkin sanoen heidät vietäisiin niihin enemmän tai vähemmän pakollisesti.
Ken ei saapunut asianomaisen kaupungin alueelle 14 päivän kuluessa, hän joutui kertakaikkiaan sivistyksen ulkopuolelle suljetuksi eikä häntä enää koskaan, tultaisi vastaanottamaan. Eipä siis ollut ihme, ettei julkisten ilmoitustaulujen tiedonannoissa kerrottukaan juuri muusta kuin maalaisten iloisesta kaupunkiinmuuttohommasta.
Alfred halusi nyt, osaksi uteliaisuudesta, osaksi Henrikin määräyksestä, joka oli hankkinut hänelle virallisen lupatodistuksenkin, omin silmin nähdä tuota kaikkialla puheenaiheena olevaa maja-asukkaiden iloa.
Sitäpaitsi toivoi nuori mies tällä tutkimuksella voivansa suuresti kartuttaa laiminlyötyjä luonnontieteellisiä opintojaan ja hän olikin senvuoksi päättänyt tehdä sangen tarkkoja havaintoja. Kuten kaikilla suurkaupunkilaisilla oli, hänelläkin alkuopetuksesta asti ollut niin paljon opittavanaan yleisiä teknillisiä tehtäviä, että se oli vienyt kaiken hänen aikansa. Lisäksi oli hänen, kuten muittenkin ikäistensä, ollut yleispiirtein perehdyttävä myös maailmanhistoriaan, filosofiaan, kirjallisuuteen ja tietysti omaan erikoistieteeseensä, niin ettei hän ollut päässyt vapaaseen luontoon kuin muutaman kerran eläessään eikä vielä milloinkaan nähnyt näitä hyvin hajallaan oleskelevia maja-asukkaita. Tällä tavoin eläneenä, niinkuin yleensä kaikki sen ajan sivistyneet, oli hän jäänyt pieneksi ja lapsimaisen hennoksi, joten ei hänelle enempää kuin muillekaan juolahtanut mieleenkään, että noissa hänelle tuntemattomissa talonpoikaiskylissä asuisi ihan suuria ihmisiä. Sitävastoin oli hänen aivorakenteensa, jonka lävitse vuosittain laskettiin — virallisen määräyksen mukaan — sinisäteitä, erittäin hyvin kehittynyt.
Hänen hiuksensa, sille iälle vielä merkillisen vahvakasvuiset — kaljupäisyys nim. oli aivan yleinen jo kaksikymmenvuotiailla — eivät kuitenkaan peittäneet näkymästä mahtavasti kohoavaa, melkein nelikulmaiseksi muodostunutta pääkalloa tavattoman korkeine otsakaarineen, jonka, alapuolella toisistaan etäällä olevat kirkkaat ja suuret silmät tähystivät terävästi. Muu osa kasvoja olikin pientä, posket heikosti kehittyneet, huulet sisäänpainuneet ja parrattomat. Aikalaistensa joukossa olikin Alfred erittäin korkealle arvioidun aivokokoomuksensa puolesta silmiinpistävän puhdas yksilö — tulos vähintäin kaksikymmenkertaisesta maapallon sivistyssukujen jalostuttamisesta.
Lapsimaisen kapealla kädellään, jonka läpinäkyvän ihon alta hohti jokaisen suonen sininen ääriviiva, hän kohotti lyhytnäköisille silmilleen eräänlaisen kaukoputken. Aivan oikein, tuolla alhaalla lojui myttyjä ja monenlaisia huonekaluja kadulla. Kelmeä auringonvalo loi niihin kirjavia väriläikkiä. Tänne siis näyttivät talonpojat todellakin muuttavan. Väristen uteliaisuutta otti nuori oppinut korkeimman nopeuden, minkä hänen autinonsa salli. Hurjan, suhisevan kiitämisensä aikana hän näki hengessään kaikki ne omituiset esineet ja kojeet, jotka hän oli nähnyt ennen "Meidän Esi-isämme" nimisessä A 15:n suuressa museossa. Ei epäilemistä, hän saisi tutustua noihin aseisiin, tarvekaluihin ja pukuihin, tällä kertaa näiden sivistyksestä osattomiksi jääneiden parissa.
Sepä olisikin suuri elämys! Elämys, jota ei tällä kertaa, kuten muulloin, tarvinnut luoda kunnioitetun opettajan kertomusten perusteella, vaan joka nyt oli elävä todellisuus…
Jonkun matkaa ajettuaan Alfred jarrutti, ettei pelästyttäisi vieraita liian hurjalla vauhdillaan.
Olihan näet mahdollista, että he säikähtäisivät ja pakenisivat hänen tieltään.
Hän olikin laskenut tarkkaan, sillä autino pysähtyi muutaman askeleen päähän eräästä kyyristyneestä, ilmeisestikin inhimillisestä olennosta. Museotutkimustensa nojalla Alfred päättelikin heti, että sen täytyi, puvusta nähden, olla nainen. Hän päätti jo samassa puhutella naista vanhalla saksankielellä, jota hän oli Danielin kera huvikseen harrastellut.
"Sallitteko minun auttaa?" kysyi hän hitaasti ja seivästi, helpottaakseen toisen ymmärtämistä.
Nainen kohotti vanhat, ryppyiset ja pähkinänruskeat kasvonsa. Nähdessään ne täytyi Alfredin ajatella merkillisiä, jo kauvan sitten sukupuuttoon kuolleita olentoja, joita menneellä vuosituhannella oli nimitetty "apinoiksi" ja joista vähäisten ja vaillinaisten asiakirjojen perusteella ei voitu varmasti tietää, olivatko ne ehkä kuitenkin olleet jotain ihmislajia.
Varsin mielellään olisi Alfred tutkimusinnoissaan tarkastanut lähempää tätä harvinaista olentoa, mutta hän ei uskaltanut koskettaa sitä. Vihdoin sanoi nainen epäluuloisesti:
"Mit tahot sä?"
Alfred ymmärsi naisen kysyvän hänen tiedustelunsa syytä ja koetti jälleen tehdä tarjouksensa käsitettäväksi, samalla matkien niin hyvin kuin taisi tämän puhetapaa.
"Tarvitsetko jotakin?" kysyi hän uudestaan, kun nainen edelleen tuijotti häneen mykkänä.
Nainen nosti silmilleen uumalleen sidotun, tuntemattomasta kankaasta tehdyn kirjavan rievun ja nyyhkytti:
"Mä ei tult saa. Ei voi keittää!" Ja hän teki käsillään liikkeen, ikäänkuin tahtoisi heiluttaa jotain pataa.
Alfred nyökkäsi, muttei tiennyt, miten hänen pitäisi auttaa. Hän koetti lohduttaa:
"Te saatte kyllä mitä tarvitsette. Toimisto lähettää tänne miehiä, jotka näyttävät teille kaiken."
"Häh?" kysyi nainen, joka oli ymmärtänyt hänet vain puoliksi. "Mä ei hyvä kuulla. Meijä luo… Tääl ei yht mitä oo!"
Hän osotti taloja ja katuja ympärillään. Osa hänen epäluulojaan näytti jo hälvenneen. Sillä vaikka hänen edessään seisova ihminen oli varsin kummallinen, ei hän tuntunut ollenkaan niin pahalta kuin ne, jotka neljä päivää sitten olivat tunkeutuneet heidän pienelle paikkakunnalleen kaukana vuoriston ja rämeisen metsän keskellä ja käskeneet heidän heti ottaa mukaansa tärkeimmät tavaransa ja nousta ajoneuvoihin — ja niissä he sitten olivat lentäneet tänne pilvien halki. Kyllähän he ensin olivat kieltäytyneet lähtemästä, mutta niiden tuntemattomien miesten uhkaukset, ponteva puhetapa sekä leimoilla ja sineteillä varustetut määräykset saivat heidät kuitenkin lopuksi luopumaan vastarinnasta. Niin he olivat nyt täällä tietämättä mihin ryhtyä, sitäkin enemmän kun miesväen oli täytynyt mennä Yleiseen Virastoon ilmoittautumaan.
Kun nainen puolittain vihaisena, puolittain apua etsien katseli Alfredia pienillä, lähekkäin olevilla, syväänpainuneilla silmillään, päästi erääseen vieressä olevaan koriin suljettu kukko kärsimättömänä olotilaansa äänekkään kieunnan. Nuori mies kumartihe myttykasaa kohti koettaen kurkistella huutavaa eläintä. Kaupungissahan ei ollut mitään kotieläimiä; lihaa oli valmistettu keinotekoisesti jo niin kauvan, että monet asukkaat eivät kesyä silkkileijonaa lukuunottamatta olleet koskaan nähneet elävää kotieläintä.
Talonpoikaisnainen armahti nälkäistä höyhenistä kumppaniaan, vapautti sen peitteistä ja tarjosi sille kädestään viljansiemeniä, jotka Alfred suureksi riemukseen huomasi tuntevansa! Kukko nosti siipiään, tirkisteli punaisilla silmillään ja alkoi nokkia.
Kaupunkilainen katsoi tarkkaavaisena ja nainen selitti:
"Siin meijä kukkelikuu" ja Alfred toisti "kukkelikuu" osoittaen oppivaisena eläintä.
Sitte naurahtivat molemmat, ja se vei heidät yhdellä kerralla kokonaisen maailman toisiaan lähemmäksi. Pitkälle kehittynyt kulttuuri-ihminen tunsi olevansa jo miltei tuttavallinen tuota historiantakaista olentoa kohtaan, josta hän ei ensi näkemällä todellakaan tiennyt, oliko se ihminen kuten hänkin vai kuuluiko se jo hävinneitten eläinten luokkaan.
Hän halusi nyt saada tietää enemmän tuosta naisesta, hänen ihmeellisestä elämästään, kun äkkiä vastapäiselle katukivilaatalle, jota aurinko vielä valaisi, ilmestyi helakanpunaisia, ovenkorkuisia kirjaimia:
Torilla I esitys kello kaksi. Kaikkien uusien asukkaitten saavuttava.
Talonpoikaisnainen seurasi hänen katseensa suuntaa ja päästi kauhunhuudahduksen havaitessaan maasta kohonneet kirjaimet. Mutta Alfred tarttui uljaasti pienillä lumivalkeilla käsillään naisen tavattoman suuriin, koviin ja ruskeisiin kämmeniin ja puheli hänelle rauhoittavasti. Vaikkei hänen onnistunutkaan saada toista täysin ymmärtämään, tunsi nainen kuitenkin pian sellaista luottamusta häneen, että päätti, sittekun tuo huolestuttava kirjoitus jo oli kadonnut, lähteä hänen kerallaan torille I. Alfred ilmoitti hänelle, että hän siellä näkisi miehensäkin. Kun nainen vielä oli käskenyt pienen pojan, joka istui kyyryssä ihmeellisten, kirjavain patjojen päällä — Alfred piti niitä tiilikivinä — pitää hyvää huolta huonekaluista, lähti hän Alfredin matkaan.
Yhdessä kulkemisella oli kuitenkin vaikeutensa. Tosin autinon alhaisin vauhti vastasi jotakuinkin toisen kävelyä, mutta tämän leveä puku uhkasi väkisinkin yhtämittaa takertua koneen monimutkaisiin osiin. Kaupunkilainen taas ei voinut kävellä, sillä hänen taitonsa riitti vain ohjaamaan autinoa, ottamaan huoneessa pieniä epävakaisia askeleita ja hätätilassa nousemaan arachnioon. Ilman konettaan ei hän mitenkään olisi kyennyt pääsemään torille I asti, vielä vähemmän tuollaisissa raskaissa ja kömpelöissä tamineissa, jotka naisella oli, ja joissa ei olisi luullut voitavan ottaa askeltakaan. Ne näyttivät lisäksi olevan jostain mustatusta eläimennahasta ommellut — museossa kuitenkin hän oli nähnyt aivan samanlaisia; ja muistona menneitten vuosisatojen raakuudesta olivat ne herättäneet hänessä aina salaperäistä kauhua.
Kun Alfred silmäili seuralaistaan ja teki vertailuja, täytyi hänen myöntää kaupunkilaiselämän huomattava paremmuus. Kuinka mukavia olivatkaan keinotekoisista, loistavista ja hienovärisistä kankaista tehdyt ruumiinverhot, jotka ulottuivat jalkoihin saakka, antaen niille vain ohjaamiseen tarvittavan liikuntovapauden.
Daniel parka! Kentiespä hän nyt katui pakoaan, joka pakoitti hänet viettämään vaaroja, hankaluuksia ja karaistusta täynnä olevaa elämää, raakojen, eläintentapaisten ihmisten keskuudessa! Mutta Daniel ja Jolan eivät sentään kuuluneetkaan jaloon aivorotuun, kuten hän, heillähän oli ruumiskin vahvempi, joten ehkei muutos heistä tuntunutkaan niin raskaalta.
Tosin se olisi ollut verrattain helppoa Henrikillekin, hän kun oli käyttänyt monta nuoruusvuottaan luonnontieteellisiin tutkimuksiin. Mutta hän piti puolestaan parempana nauttia kaupungin tarjoamista mukavuuksista.
Vihdoin saapuivat he suurten ponnistusten jälkeen torille I.
Kuulutettu esitys ei ollut vielä alkanut, mutta suurin osa asukkaista oli jo torille kokoontunut. Maailmankaupunki muistutti tällä hetkellä kätköstään paljastettua muurahaiskekoa, jonka uhattua asemaa kuhisevan asujamiston enemmistö oli kerääntynyt suojelemaan. Mutta nämä muurahaiset olivat kirjavia ja monet heistä välkkyivät kuin kristalli. Nämä loistavapukuiset ja helpommin liikkuvaiset olivat naisia ja tyttöjä. Vaikka he olivatkin jonkun verran kookkaampia kuin heidän puolisonsa tai miesystävänsä, näyttivät he — hienojen vartalojensa ja harvinaisten pukujensa takia — liehuvilta perhosilta. Kangas, joka oli kuin sulaa lasia ja välkkyili kaikissa sateenkaaren väreissä, taipui heidän hyvin ohuiden jäsentensä mukaan ikäänkuin se olisi toinen, kimalteleva ihonahka, ja levisi ainoastaan takaraivon kohdalla eroten tähdenmuotoiseksi, monisärmäiseksi kuvioksi, jokaisella kuitenkin oman erikoisen kuvion muodostaen. Hiukset, jotka olivat paljon runsaammat kuin miehillä, riippuivat lyhyinä kiharoina molemmilla ohimoilla pyöreän, päänmukaisen ja säihkyvän kypärin alta, joka samalla tuki tähtikoristeen ylempää osaa. Ne naiset, jotka tahtoivat näyttää erikoisen hienoilta, eivät pitäneet hiuksiaan lainkaan näkyvissä, vaan olivat peittäneet ne kypärin alle, joka tällöin jatkui aina niskahahtuviin saakka…
Kimaltavassa joukossa oli lakkaamatonta liikettä ja hälinää. Äänet yhtyivät laajaksi surinaksi kuin olisi torin yllä sirissyt kokonainen sirkkaparvi.
Siellä täällä oli joukko nuoria miehiä, joiden suurissa, kaljuissa ohimoissa taivaan sinervä valo heijasteli. Melkein kaikilla oli käsissään kaukoputki, voidakseen kurkistella naisväkeä, joka parveili hitaasti ympäriinsä suurena ihmismerenä.
Vilkasta ajatustenvaihtoa oli kaikkialla.
"Katsoppas", sanoi muuan nuori mies, "täällä voit kerrankin huomata järjettömäksi haaveilusi vanhanaikaisesta toveruudesta, mihin muka päästäisiin naisten kasvatuksella. Katso vain tuota uskaliasta, julkeata tapaa, miten välinpitämättömästi he meihin suhtautuvat! Sanoppa itse mitä muuta he ovat kuin parhaassa tapauksessa hyvien toverien tapaisia."
"Siitä et saa minua lainkaan vakuutetuksi, Edmond", vastasi toinen. "Sinä kannatat kyllä uutta kasvatusoppia, jonka mukaan naisen tulee olla vain kaunis, hyödytön kukkanen… Mutta sallihan minun kysyä: mitä sinä luulet tuollaisesta alati hymyilevästä, hupsusta olennosta saavasi irti?"
"Sehän se juuri minua miellyttää… hänen avuttomuutensa on ihastuttavaa… minun on häntä suojeltava… hellittävä ja hemmoteltava. Koetappas kerran, käykö se laatuun ystävättäreen nähden! Hän yksinkertaisesti nauraa sinulle! Henkisiä suhteita… no niin… niitähän minulla on jokaiseen ystävään… esimerkiksi sinuun!"
"Ei, en voi myöntää sinun olevan oikeassa", pysyi toinen kannassaan.
Edmondilta pääsi ihaileva huudahdus ja hän nosti kaukoputken silmilleen.
"Katsoppas tuonne, tuota solakkaa… verrattoman hienoa… joka on erään ystävättärensä seurassa… Hänessä on juuri sitä, mitä minä pidän naisessa viehättävimpänä… pää alastaipunut… ujo katse… hän on todellakin saanut uudenajan kasvatuksen…"
"Sievä pikku nukke… myönnettäköön!"
"Voit uskoa minua, että jos A 15:ssä olisi pelkästään tuollaisia naisia, ei niin paljon valitettu syntyväisyyden väheneminen olisi puoltakaan siitä, mitä se on! Kaksituhatta vuotta sitten ei vanhoilla herroilla — he kun eivät antaneet tyttäriensä opiskella ja kulkea hunnuttomina — ollut varmaankaan mitään hätäilemistä vävypoikien saannissa, kuten meidän isillämme."
"Ei… ei… hyvä naistoveri on paras ystävä ja vaimoksi sopivin… huomaa, miessuku on jo siksi kehittynyttä, ettei mies halaja naista vain pelkästä mieltymyksestä hienoihin lantioihin tai valkeisiin käsiin. Ainakin minä kaipaan enemmän! Ja liian uudenaikaista kasvatusta, kasvatusta viattomaan tyhmyyteen, pidän suorastaan kansan onnettomuutena."
Parvi nopeasti kiitäviä kansalaisia huuhtasi aallon tavoin juttelijat pois. Alfred, joka oli jäänyt heidän lähelleen seisomaan osaksi senvuoksi, ettei tiennyt muutakaan sen sopivampaa paikkaa, osaksi siksi, että puheenaihe kiinnitti hänen mieltään, ei ollut tästä ollenkaan hyvillään, sillä juuri samat asiat askarruttivat hänenkin ajatuksiaan, vaikkei hän tähän asti ollut saanutkaan ratkaistuksi, kumman naistyypin puolelle hän kallistuisi…
Ohikiitävien kummastelevien katseiden johdosta muisti hän vihdoin vanhan maja-asukasnaisensa. Ällistyneenä kaikesta tästä ennennäkemättömästä tuijotti tämä laajentunein silmin asteettain järjestettyjä, valkeasta silokivestä tehtyjä istuimia ja niiden runsasta mosaiikkikoristeellisuutta.
Mutta ennenkuin Alfred ehti viedä hänet millekään paikalle, erkani heitä ympäröivästä joukosta kaksi tyttöä, samat, joihin äskeiset nuoret miehet olivat huomionsa kohdistaneet, ja nämä lähestyivät nyt vanhusta. Toinen heistä oli vilkas, vapaan ja tarmokkaan näköinen, hänen seuralaisensa taas huomattavasti hitaampi ja ujompi.
"Todellakin, Aine", sanoi edellinen koskettaen ystävättärensä käsivartta. "Nyt emme saa lyödä laimin tilaisuutta. Pyytäkäämme hänet mukaamme. Näytämme hänet Sonjalle ja Dalilalle… ja tietenkin Lilithillekin. Siitäpä vasta tulee jännittävää."
Toinen tyttö ei osannut vielä vastata tähän myöntävästi. Hänen erittäin hienopiirteisillä kasvoillaan, jotka olivat kuin ruusunpunaisesta marmorista veistetyt, häilähti lievä vastenmielisyyden ilme. Hän pudisti torjuen päätään, jolloin pyöreän kypäripäähineen moniväriset poimut värähtelivät kuin sädehtivä kruunu.
Alfred silmäsi häntä tarkkaan.
Tytön kukkeiden kasvojen vieno arkuus lumosi hänet oudosti kuin jokin suloinen melodia.
Hän kumarsi neidolle ja tervehti toista, joka ilmeisesti oli saanut vanhan muodin mukaisen kasvatuksen, tuttavallisella päännyökkäyksellä, mihin neito naurahtaen vastasi, ottaen samassa puheenvuoron:
"Nimeni on Leila 47563! Sanokaapa nyt, kunnioitettava herra, kävisikö päinsä, että saisimme mukaamme tuon vedenpaisumuksenaikaisen pelätyksen?" ja hän osoitti sormellaan vanhaa naista.
"En tiedä… ehkäpä hyvinkin. Voinhan kysyä häneltä, tahtooko hän tulla kanssanne", tuumi Alfred huvitettuna.
"Ei, ei siten…" oikaisi Leila. "Teidän täytyy luonnollisesti tulla mukaan. Emmehän edes ymmärrä hänen puhettaan! Olethan sinäkin samaa mieltä, Aine?" sanoi hän ystävättärensä puoleen kääntyen, joka seisoi siinä silmät alas luotuina.
Tämä kohotti suuret vaaleanviheriät silmänsä, joita reunusti kapea tummuus, kuin apua etsien:
"Jos niin tahdot…" hän kuiskasi hiljaa.
"Tietenkin! Siitäpä tulee hauskaa! Tämä kaunis tyttö…", jatkoi hän Alfredille, "on Aine 50000, kaupunginesimiehemme tytär. Saanko siis luvan? Tahtonette olla siis ystävällinen ja ilmoittaa meille oman henkilöllisyytenne!"
"Olen Alfred 6720… ja minulle tuottaa erikoisen kunnian…"
"Siis päätetty! Te kai lähdette nyt tuon hirviönne kanssa kiertoradalle ja sillä te pääsettekin suoraan luoksemme. Ainen talossa tarvitsee teidän vain kysyä… Siis näkemiin!"
Ja naurahtaen hän kääntyi ympäri ja veti ystävättärensä muassaan hitaasti liikehtivään ihmismereen.
Alfred käännähti vanhuksen puoleen ja pannen kaiken kielitaitonsa liikkeelle koetti saada hänet ymmärtämään kutsun. Nainen tuntuikin käsittäneen siitä jotain eikä hän ainakaan vastustellut, kun Alfred hänen kerallaan poistui torilta ja suuntasi matkan lähimpään pysähdyspaikkaan.
Leila oli jäänyt pienen matkan päähän katsomaan, pitäisikö Alfred sanansa. Nyt kääntyi hänkin Ainen kanssa lähtemään, juuri kun ensimäinen puhuja nousi korkealle kohoavalle jalustalle, jonka takana oli suuri valotaulu jäljentämässä suurin kirjaimin puhujan jokaisen sanan.
Kun neitoset olivat saapuneet Ainen huoneistoon, tapasivat he siellä jo kutsumansa ystävättäret… Lilithin, Dalilan ja Sonjan, kolme 40000-yksilöluokan tytärtä. Nämä olivat painautuneet oviverhon viereiseen patjanurkkaukseen ja lavertelivat kuin hyvin viritetyt autofonit. Heidän kulkuneuvonsa olivat erikoisen niitä varten tehdyn pylvään varassa, ja siihen kiinnittivät Leila ja Ainekin omansa. Sitten hiipivät he hieman kömpelösti välkehtivillä sukilla verhotuin jaloin muutaman askeleen päässä olevaan mahdottoman suureen leposohvaan, jossa voitiin yhtä hyvin maata, istua ja olla noja-asennossa, ja jonka keskellä oli kallisarvoinen, runsaasti varustettu herkkupöytä.
Kirjavista levyistä heijastui vaalea ruusuvalo koko huoneeseen, joka uusimman muodin mukaan oli helmillä koristeltu. Jalokivien valmistamista oli jo kauvan pidetty halpa-arvoisena käsityönä eivätkä niin, muodoin helmetkään kuuluneet enää valikoituihin kalleuksiin. Mutta vaikkakaan A 15:n rouvat eivät olisi pitäneet niitä enää kaulassaan senkään vertaa kuin heidän esiäitinsä tavallista piikiviketjua, he kuitenkin halusta koristivat niillä asuin- ja vastaanottohuoneensa.
Ainen yksityishuoneessa riippui pisaramuotoisten helmien ketjuja seinillä, joita korallinpunainen silkki verhosi. Aaltomaisin laskoksin soluivat ketjut aina ovelle ja takaisin, kohoten lopuksi kuin riippuva loistoteltta yli leposijan ja huipistuen ylhäällä huoneen ruusuvärisessä katossa.
Tervehdittyään vieraitaan Aine painoi erästä seinässä olevaa korallia. Samassa helmiteltan sivuilla olevat pienet parfymiliekit suurenivat ja ikäänkuin alkoivat karkeloida kiehtovassa piiritanssissa, täyttäen huoneen lukemattomien satalehtiruusujen pehmeällä tuoksulla. Ja oli kuin jostain kaukaa olisi kuulunut erinomaisen suloisia hiljaisia ja uneksivia säveliä, jotka säestivät keijukaisten tanssiaskeleita…
Nuoret naiset eivät kuitenkaan kiinnittäneet suurempaa huomiota loistoon, tuoksuun ja säveliin, sillä omissa, asunnoissaan he olivat kyllä niihin tottuneet.
Sitä vastoin odottivat he perin uteliaina vanhan maja-asukkaan saapumista, josta Leila — Numero 50000:n tyttären läheisimpänä ystävänä täytyi hänellä tietysti aina olla jotain erikoista — heti alkoikin kertoa.
"Tuleeko hän?" kysyi Dalila jännittyneenä, vilkaisten kärsimättömänä kelloonsa.
"Me emme varmastikaan ymmärrä häntä", valitti Sonja. "Äitini sanoo, että he murisevat ja röhkivät kuin elukat". Ja hän nipisti pientä silkkileijonaa, joka nukkui patjojen välissä, korvanreunasta, niin että eläin suutahti ja rupesi sylkemään.
"Ah, kyllä tämä uudenaikainen kasvatus on ikävää", lausui vuorostaan
Lilith, "ajatteleppa, että minun täytyi tulla salaa sinun luoksesi!
Isä näet pitää aivan sopimattomana näiden maja-asukkaiden katsomista.
Hän sanoo, että he ovat puetut eläinnahkoihin ja elävät säädyttömästi
eläinten joukossa."
"Kyllä me tulemme ymmärtämään häntä", rauhoitti Leila tyttöjä. "Eikä hänen näkemisensä ole sopimatonta sillä siinä tapauksessahan he eivät saisi käydä kadullakaan. Muuten, tänne tulee myös Marian 27974!"
"Tuleeko?" kysyi Sonja kateellisin ilmein, koskettaen keveästi tähtikoruaan, jonka hänen kaunistajaystävättärensä — palvelijattaria ei ollut enää ollut sataan vuoteen — oli kiinnittänyt niin nerokkaasti, että se levensi huomattavasti takaraivon ääriviivat.
Mutta Lilith voivotti: "Hän ei ole lainkaan miellyttävä."
Leila pureskeli orkideanhedelmän muotoista, alkonilla täytettyä makeista….
"Marian on hirveän kultiveerattu", sanoi hän mieluisan työnsä lomassa hieman pahastuneena. "Hän haluaisi varmaankin tehdä meistä ja itsestään koneita!"
Lilith huokasi ymmärtäväisenä. Dalila kohotti päätään ja höristi korviaan, sillä etuhuoneen kirjavalasisilta lattialiuskoilta hän kuuli käsittämätöntä töminää ja kolistelua. Sitten tuuppasi hän Leilaa kiihkeästi: "Onko se hän?"
Tämä nyökkäsi ja selitti sitten kuiskaten:
"Melu johtuu siitä, että hän kävelee aseet jaloissaan, näin…" ja hän yritti valaista ystävilleen tätä merkillistä asiaa muutamilla epäröivillä liikkeillä.
Ovikehyksen himmeään kehään ilmestyi nyt viimeinkin vanhan maja-asukasnaisen kuva, ja nuoren miehen, jonka puvun helmaan nainen, ilmeisesti peläten, näytti tarrautuneen.
"Kuka on hänen seurassaan?" kysyi Sonja.
"Aivan niin, hän on Alfred 6720. Olen pyytänyt hänet, sillä tottahan me tarvitsemme myös tulkin. Joku sanoi, että hän olisi Henrik 19530:n oppilas."
"Siis ei meikäläisiä?" huomautti Sonja kylmäkiskoisesti.
Kuva ovi-ilmoittajassa hävisi, sillä Aine oli avannut riippuovet erään näkymättömän nappulan avulla. Alfred ja vanha nainen astuivat huoneeseen.
Nuori mies kumarsi syvään leposohvassa oleville ylhäisille porvarisneideille, mutta vaimo hämmästyi niin rajattomasti, että silmät ja suu revähtivät selälleen.
Neiditkin mykistyivät uteliaisuudesta ja tuijottivat tutkivin katsein tuota ihmeellistä olentoa.
Vanhus suuntasi ruman päänsä kumaraisilla harteilla oikealle ja vasemmalle, lattiaan, jonka sileällä pinnalla käveleminen tuntui hänestä vallan mahdottomalta, ja jälleen kattoon, tanssiviin parfymiliekkeihin, joita risteili ylös alas helmiketjujen välissä suloisten lintujen tavoin.
Näky voitti tosiaankin kaiken sen, mitä hän tähän saakka oli A 15:ssä havainnut ihmeellistä.
Hän huudahti epäselvän "Ah!" ja viittasi ylös karvaisella sormella. Samalla tunsi hän nenässään voimakkaan keinotekoisen ruusuntuoksun. Irvistellen heitti hän päätään joka puolelle, niin että tytöt pelästyneinä huusivat, ja sitten hän aivasti ainakin puolentusinan kertaa perättäin.
"Hän on tottunut vain luonnolliseen ilmaan", katsoi Alfred velvollisuudekseen huomauttaa, ja sillä hän tekikin lopun sohvalla loikovien neitosten huolestumisesta, mikä ei ollut niinkään vähäinen. Lilithkin, joka oli pitänyt aivastusta jonakin barbaarisena taisteluhuutona, uskalsi nyt taasen tulla näkyviin patjojen seasta.
Maja-asukas huomasi nyt pienen elukan. Hän yritti houkutella sitä kummallisilla äännähdyksillä. Mutta kun eläin tyytyi vain vilkaisemaan uneliaasti, sanoi nainen kuin hieman halveksien: "Kyl tyhmä elu se", — — huomautus, jota Alfred ei rohjennut kääntää läheskään sellaisena kuin mitä se sisälsi.
Nuoret naiset nauroivat. Heitä alkoi huvittaa suuresti. Tämähän oli näet vallan erikoista, jotain paljon mielenkiintoisempaa kuin kaikki kulttuurihauskuudet — — — ja nehän he kyllä jo tunsivat! Ainoastaan Aine istui hiljaa ja tarkasteli liikkumattomin kasvoin ihmeellistä naista.
Kädenliikkeiden avulla pyysivät he nyt vanhaa naista näyttämään heille toista mustista suojuslaitteista, joita hän piti jaloissaan. Maja-asukas täytti mielihyvin heidän toivomuksensa ja ojensi raskaan, metallipäällysteisen esineen heidän tarkasteltavakseen.
Tytöt koettivat leikillään vetää sitä jalkaansa ja astua sen avulla, mutta se osoittautuikin niin suureksi, että liukui heti pois ja putosi lattialle kovasti kolahtaen.
Sitten tuli vuoro esiliinan ja päähineen, jonka Sonja oli luullut vain merkilliseksi pyörökypäriksi. Talonpoikaisnainen neuvoi käheällä kurkkuäänellään, ja hänen koko ruskeat kurttuisat kasvonsa olivat tällöin pelkkää irvistystä. Nuoret porvarisneidot nauraa hihittivät, s.o. päästivät ohuista kurkuistaan pienen viserryksen. Huvi oli yhteinen, vaikkei toinen puoli voinutkaan ymmärtää toista, ja tulkilla oli todellakin täysi työ saadakseen tässä hälinässä sananvuoroa. Ikuisesti nukkuva elukkakin havahtui, haukotteli ja murahti hiukkasen.
Alfred ihmetteli itsekseen suojattinsa suurta myöntyväisyyttä ja ystävällisyyttä. Nuohan panivat hänet kääntymään vasempaan ja oikeaan, kumartelemaan, näyttämään hampaansa ja kätensä, nyppivät häntä aivan hillittömästi korvista ja hiuksista, koettelivat hänen pukuaan — — kohtelivat häntä aivan samalla tavoin kuin pientä silkkileijonaa, joka oli ainoastaan heikko leikkikalu heidän hyvällä niinkuin pahallakin tuulella ollessaan. Alfred ei voinut uskoa maja-asukasta niin tyhmäksi, suorastaan idiootiksi, ettei hän tätä leikkiä älyäisi. Päinvastoin oli Alfred monista naisen lauseista havainnut, että tämä kykeni ajattelemaan selvästi ja johdonmukaisesti, vaikkakin tietysti määrätyissä rajoissa. Naisen mieltymys juuri tuollaiseen käyttäytymiseen täytyi siis olla luontaista, mieltymys, jollainen sivistyneen väestön kesken yleisesti oli aivan ani harvinaista.
Kesken melua aukenivat äkkiä riippuovet ja Marian 27974 astui sisään.
Luotuaan silmäyksen huoneeseen näytti hän aikovan lähteä samaa tietä tätä meluavaa naurukohtausta pakoon. Mutta sitten hän kumminkin lukitsi ovet ja tuli suoraan Ainen luo — — jättämättä silti toisiakaan huomiota vaille — — ja kumarsi hänelle harkitun taidokkaasti. Tervehdittyään jäi hän keskelle huonetta… jäykkänä… sanattomana… ja niin liikkumattomin kasvoin kuin olisi hänellä ollut posliininaamio.
Taitehikkaasti silitetyn, orvokinvärisen liinan rikkaat tupsut riippuivat juhlallisina hänen kapeilla harteillaan. Kädet pitkine tavattoman liikkuvine sormineen lepäsivät sinipunervan, kultakirjaillun puvun laskoksissa.
Vaikkei hän sanonut sanaakaan, ei tehnyt liikettäkään, oli hän mitä elävin vastalause muitten remuavaan rauhattomuuteen, ja tosiaankin, tytöt vaikenivat ykskaks ja vetäytyivät paikoilleen sohvaan.
Mutta maja-asukas ei sensijaan piitannut lainkaan hänen ylhäisen hienosta asennostaan. Hän astui lähemmäksi, silmäili alhaalta ylös kasvoihin saakka miestä ja sanoi puolittain huvitettuna, puolittain hämmästyneenä:
"Häh…"
Marian taas otti esiin näköputkensa, ja liikkein, jotka näyttivät siltä kuin kaikki hänen jäsenensä riippuisivat irrallisina jonkin näkymättömän käden ohjaamassa metallilangassa, pyörähti hän vanhuksen ympäri ja tutkisteli tätä joka puolelta kuin harvinaista ihme-eläintä.
Leila naurahti ääneen… Hänen oli aivan mahdotonta olla vaiti, maksoipa se vaikka elämän. Mutta hän sai ainoastaan paheksuvan silmäyksen Aineita — — toiset eivät rohjenneet edes liikahtaa. Niin suuri oli näet pelko siitä, että Marian, joka oli vaikutusvaltainen henkilö niin käyttäytymisasioissa kuin muissakin sivistyskysymyksissä, tulisi arvostelemaan heitä epämuodinmukaisiksi.
Viimein lopetti Marian katselemisensa.
Hän nosti vaaleat, värittömät silmänsä ja tasaisella, painottomalla tavallaan virkkoi:
"Ovatko arvoisat yksilöt päässeet selville siitä kuinka suun erotus todella on tuon alkuihmisen ja meidän korkealle kehittyneen rotumme välillä?"
Neidit pudistivat päätään. Ei, sitä he eivät todellakaan olleet ajatelleet… oli vaan ollut niin hauskaa huvitella vanhuksen kustannuksella.
Odottavat katseet kohdistuivat Marianiin ja hän jatkoi:
"Saan ehkä pyytää yhtä arvoisista yksilöistä vaivautumaan luokseni?" Hän katsoi ympärilleen kunnes pysähtyi Aineen, joka istui hiljaa kuin paikalleen asetettu nukke ja kuunteli.
"Aine… saanko luvan…?"
Kuuliaisesti Aine nousi. Kevyt punastus ilmestyi hänen ohimoilleen ja poskilleen hienon harson lailla. Hän loi silmänsä alas ja asettui vanhuksen viereen. Marian nyökkäsi tyytyväisenä. Hän ei kuitenkaan huomannut, että Alfred, jonka hän kyllä tunsi jo entuudestaan, katseli tyttöä herkeämättä.
"Nyt voitte nähdä… kas tässä… itse aate… itse henkevyys… huolellisesti vaalitun sivistyksen esikuva… tuossa taas… kömpelyys, rumuus, niitä eläimiä muistuttavat muodot, joiden kanssa tällaiset olennot ovat inhoittavassa kosketuksessa. Tässä… rodun alhainen menneisyys täysin voitettuna, lisäksi nykyisen kasvatuksen ja vaistoelämän jalostamana, ruumiin suloinen heikkous korkeimman kulttuurimme loistokukkana… Tuossa… raakaa alkuelämää, kaikki vain ruumista, vain kurjimpia, alhaisimpia vaistoja, pahantapaisuutta, lyhyesti sanoen kaksi tuhatta vuotta sitten ollut ihmiseläin — — — alhainen menneisyys. Ja nyt pyytää Senaatti, että me ottaisimme tuollaiset joukkoomme…"
Ja hän teki inhoa osoittavan liikkeen.
Alfred ei voinut enää pidättäytyä.
"Niinhyvin kuin voinkin ymmärtää arvoisan yksilön henkevän lausunnon, täytyy minun kuitenkin asettua eräissä suhteissa toiselle kannalle," aloitti hän. "Mitä pahantapaisuuteen tulee… Uskon, että kaikki nämä porvarisneidot ovat tulleet vakuutetuiksi siitä, että maja-asukkaamme on mitä hyväkuntoisin. Ja muusta puhuminen täällä ei mielestäni ole soveliasta.
"Mutta uskon kuitenkin, että kun me asumme näiden ihmisten kanssa, saamme lisää elämänvoimaa… ja muutakin… Mitä lopultakaan auttaa ylistetty korkea sivistyksemme, jos me juuri sen takia joudumme perikatoon?"
Hän aikoi jatkaa, mutta keskeyttikin. Hän näki, että tytöt, jotka vielä äsken olivat pitäneet vanhusta erittäin mieluisena leikkikaluna, nyt kääntyivät paheksuen hänestä poispäin. Ainekin otti jo askeleen patjoja kohti.
Alfred loi katseen Aineen ja samaten Marianiin joka tämän katseen huomaten tuntui omituisen näköiseltä halveksivine ilmeineen.
Sitten veti Alfred maja-asukkaan mukanaan.
Marian katsoi heidän jälkeensä voittajan ylpein, päättäväisin ilmein.
Nyt kääntyi hän nuorten naisten puoleen, jotka hieman tuskaisina ja hämmästyneinä olivat kuunnelleet Alfredin muutamia sanoja, kenenkään heistä uskaltamatta todistaa niitä oikeiksi.
"Neljän viikon päästä järjestän juhlan elävien keinotekoisten kukkien kunniaksi, joitten keksinnön nyt olen lopullisesti onnistunut tekemään", sanoi Marian erikoisen rakastettavasti. "Siellä näen teidät jälleen samoin kuin hänetkin, joka tänään asettui minua vastustamaan… Ehkäpä saan sitten siellä kysyä lopullisesti teidän mielipidettänne!"
Tämän tavallisuudesta poikkeavan mielenilmauksen johdosta uskalsivat tytöt taputtaa käsiään ja julkisesti tuoda ilmi ilonsa ihan äänekkäästikin. Ja vasten tapojaan ei Marian keskeyttänyt heidän riemastustaan. Siihen ei hän nyt kiinnittänyt huomiota… sillä hän näki, että Aine yhä vielä katseli salasilmäyksin… ovia kohti…